YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Yllättävä kuulustelu
Sir Anthony Markenmoren ja hänen vanhemman poikansa ruumiit haudattiin asianmukaisesti Markenmoren kirkkomaan perhehautaan seuraavana päivänä puolenpäivän seuduilla, ja hautaustilaisuudessa oli saapuvilla ihmisjoukko, joka oli keräytynyt vanhaan kylään kaikkialta lähitienoilta. Kaikenlaista ja kaikenarvoista väkeä oli kokoontunut itse kirkkoon ja ikivanhojen jalavien ja marjakuusien alle, jotka saarsivat hautuumaan harmaita muureja; kun viimeiset juhlamenot olivat ohitse, niin ihmiset hajautuivat ryhmiin, keskustellen Markenmoren perheen kohtaloita koskevista viimeisistä uutisista. Nyt tiesivät kaikki läsnäolevat, että Guy Markenmorelta oli jäänyt poika ja että tämä oli perinyt arvonimen ja tilukset; monet katselijoista olivat rientäneet kirkkomaalle toivoen saavansa nähdä uuden baronetin. Mutta he näkivät vain Harry Markenmoren ja pari kolme sukulaista; ainoaakaan perheen naisjäsentä ei ollut saapuvilla, eikä tilaisuudessa ollut mitään tavatonta tai erikoisempaa näkemisen arvoista: esirippu laskeutui draaman tämän osan jälkeen hiljaa ja välikohtauksitta, ja kun läsnäolevat olivat nähneet Guy Markenmoren laskettavan hautaan isänsä viereen, samaan riviin monien kuolleiden, manan majoille menneiden sukulaistensa kanssa, johtuivat he ajattelemaan tuota monesti toistettua kysymystä — kuka oli syypää hänen traagilliseen loppuunsa?
Blick ei ollut näkemässä näitä hautajaismenoja. Hänellä ei ollut tekemistä vainajien kanssa. Hänen ainoana päämääränään oli päästä käsiksi elossaolevaan henkilöön — Guy Markenmoren murhaajaan. Tämä henkilö oli jossakin, kenties hyvin kaukana juuri tähän aikaan, kenties lähempänä kuin hän saattoi aavistaakaan. Takaa-ajo oli vaikeata, saalis oli teillä tietymättömillä ja jäljet eksyttävät, mutta Blick laati suunnitelmiaan ja toimien väsymättömästi, hyvän onnen avustamana, hän toivoi pääsevänsä otuksen kintereille. Ja hän oli saanut todellakin jonkinlaista selkänojaa eilispäivän omituisesta paljastuksesta ja automaattisen pistoolin onnekkaasta löydöstä. Ankarasti miettien ja aprikoiden tuota paljastusta, pistooli taskussaan, hän lähti matkalle Selcasteriin heti aikaisen aamiaisen syötyään, ja kello kymmenen hän oli jo kahdenkeskisessä keskustelussa poliisikomisarion kanssa. Tälle hän ilmoitti yksityiskohdittain kaikki ne tapahtumat, jotka olivat sattuneet eilisaamusta lähtien.
Poliisikomisario kuunteli ja ihmetteli. Hänen ajatuksensa kuten Blickinkin kohdistuivat kysymykseen: olivatko nämä paljastukset Guy Markenmoren salanaimisiin menosta seitsemän vuotta sitten jossakin yhteydessä hänen murhaansa? Hän käsitteli vähän aikaa tämän seikan todennäköisyyttä ja mahdollisuutta, mutta äkkiä hän siirtyi tärkeämpään asiaan.
"Tämä kaikkihan on loppujen lopuksi pelkkää arvelua, vaikka, kuten sanoitte, Blick, siihen voi sisältyä aika paljon", huomautti hän. "Mutta automaattisen pistoolin löytyminen niin läheltä murhapaikkaa on aivan toisenlainen asia. Tosiaankin, miten ihmeessä se joutui siihen pesään tai onkaloon tai miksi sitä nyt nimittänemmekin?"
"Te tarkoitatte — miten se voi joutua sinne, jollei sitä pantu sinne!" sanoi Blick. "Tietysti sen pisti sinne joku, joka halusi päästä siitä — miten se olisi muuten voinut joutua sinne? Olettakaamme, että tuo joku oli tavoittelemamme murhaaja. Hän poistui paikalta, jossa oli tehnyt rikoksensa, meni Woodlandin huvilan edustalla olevan mäenrinteen poikki —"
"Luultavammin hän hiipi sen takana olevien pensaikkojen läpi", väitti poliisikomisario katsahtaen isoon karttaan, joka oli ripustettu seinälle hänen pöytänsä yläpuolelle. "Sitä tietä kulkiessaan häntä ei voitu nähdä."
"No, olkoon, että hän meni sitä tietä", myönsi Blick. "Joka tapauksessa hän saapuu notkopolulle. Laskeuduttuaan sille hän päättää päästä aseestaan. Siellä on koko joukko onkaloita pengermissä sekä niiden päällä, korkeiden pensasrivien juurella. Hän työntää syrjään pensaat ja heittää aseensa erääseen syvimmistä koloista. Siellä se olisi saanut maata iät päivät — jollei Fransemmeryn koira olisi vainunnut sitä."
"Hyvä, te olette nyt joka tapauksessa löytänyt sen, ja ensi tehtävänämme on ottaa selvä siitä, kenelle se kuuluu", sanoi poliisikomisario. "Vaikea työ, mutta suoritettavissa." Hän otti käteensä automaattisen pistoolin, jonka Blick oli pannut hänen eteensä, ja tarkasteli sitä miettivin katsein. "Näyttää olevan uuden uutukainen", huomautti hän. "Onkohan se ostettu joltakin näiden seutujen asukkaalta?"
"Aion ryhtyä tutkimaan sitä heti paikalla", vastasi Blick. "Sellaisia esineitä voidaan kai ostaa Selcasterista?"
"Metsästyspyssyjä ja revolvereita voidaan täältä ostaa vaikka kuinka paljon", vastasi poliisikomisario. "Ja epäilemättä myös tällaisia kapineita. Tässä kaupungissa on pari kolme pyssyseppää, ja tietysti täällä on rautakauppiaita ja teräsvalmisteiden välittäjiä, jotka myyvät ampuma-aseita." Hän valikoi pikku nidoksen pöydällään olevien nimikirjojen joukosta. "Kaupungin nimikirja", selitti hän. "Siitä löydätte nimet ja osoitteet."
Blick kirjoitti listalle koko joukon nimiä ja lähti tutkimusmatkalle. Hän käväisi kymmenisen kauppiaan luona, jotka kuultuaan hänen henkilöllisyydestään ja ammatistaan ja päästyään perille salaisuudesta, olivat liiankin kärkkäitä antautumaan tuttavalliseen keskusteluun kuuluisan lontoolaisen etsivän kanssa. Mutta he eivät voineet antaa hänelle minkäänlaisia tietoja — ainoakaan heistä ei ollut nähnyt aikaisemmin automaattista pistoolia. Vasta viimeisellä vierailullaan hän sai jonkinlaista apua tai osviittaa. Kauppias arveli näet, vaikkakin epäillen, että hän oli saattanut nähdä puheena olevan aseen joskus aikaisemminkin.
"Minusta tuntuu siltä, että me olemme ehkä myyneet sen", huomautti hän. "Mutta minä ilmoitan teille asiasta lähemmin — jos pistäydytte tänne kello kuudelta tänä iltana, tai milloin hyvänsä kuuden ja seitsemän välillä. Seuraavasta syystä: minulla on sivumyymälä Chilhamptonissa ja apulaiseni on tänään siellä, mutta hän palaa takaisin myöhään iltapäivällä. Jos me nyt olemme myyneet tuon pistoolin — kuten luultavasti olemme — niin hän tuntee koko asian ja tietää, kuka oli ostaja; etupäässä hän hoitaa aseosastoa. Tulkaa jälleen kuuden tienoilla; jollen minä ole saapuvilla, niin kysykää Watersia ja kertokaa hänelle, mitä minullekin olette kertonut. Voitte luottaa häneen."
Blick kiitti ja poistui. Muuan poliisimies, joka seisoi toisella puolen katua tähyillen ympärilleen, äkkäsi hänet ja astui kadun poikki hänen luokseen.
"Päällikkö lähetti minut etsimään teitä, herra Blick", ilmoitti hän perille päästyään. "Hän pyytää teitä saapumaan toimistoonsa — siellä on eräs nuori mies, jota hän haluaa teidän tapaavan. Kysymys on Markenmoren asiasta, sanoi hän."
Blick riensi takaisin poliisiasemalle ja astui kiireesti poliisikomisarion huoneeseen. Tuolilla takan ääressä istui nuori mies, josta poliisi oli kertonut, katsellen poliisikomisarioon, joka luki asiakirjoja ja teki niihin merkintöjä. Hyvin sävyisä ja lempeä nuorukainen, ajatteli Blick, ainakin ulkonäöltään; työskenteli jollakin henkisellä alalla ilmeisesti. Hänen otsansa oli hyvin korkea ja leveä; pitkät ja pörröiset hiukset oli kammattu taaksepäin; silmät suuret, melkein loistavan kirkkaat; suu iso, herkkä, ja mies kokonaisuudessaan hyvin voimakaspiirteinen. Blickin terävät silmät havaitsivat kaiken tämän yhdellä katseella; lisäksi hän huomasi, että nuoren miehen musta takki oli etupuolelta kovin tahriintunut, ikäänkuin hän olisi vahingossa läikäyttänyt sille jotakin, ja että hänen pitkät, sievät sormensa olivat myös tahriintuneet — hänen kätensä olivat itse asiassa ranteista sormenpäihin asti täynnänsä merkillisiä vihertäviä, purppuranpunaisia ja tulipunaisia laikkoja. Kummallisen näköinen mies, ajatteli etsivä, ei suinkaan jokapäiväinen.
Poliisikomisario allekirjoitti ison sinisen paperin, sysäsi sen syrjään, laski kynän pöydälle ja käännähti ympäri tuolillaan. Hän viittasi kädellään lieden luona istuvaan olentoon.
"Tämä nuori herrasmies on tullut tänne kertomaan, että hän on lukenut sanomalehdistä Markenmoren jutusta, ja hän luulee voivansa luoda hieman valaistusta siihen", ilmoitti hän katsoen Blickiin. "Odotin teidän tuloanne kuunnellakseni vasta sitten, mitä hänellä on sanottavaa. Nyt", jatkoi hän nyökäten vieraalleen, "voitte alkaa! Tämä on etsiväkomisario Blick, rikosasiain osastolta, ja hän hoitaa tätä asiaa. Voitte kertoa hänelle ja minulle, mitä vain haluatte — yksityisesti ja luottamuksellisesti. Mutta ennen kaikkea — kenen kanssa meillä on kunnia puhua."
Vieras katsoi vuoroin kumpaakin ja puhui levollisella, vakavalla äänellä.
"Nimeni on Spindler", vastasi hän. "Eustace Spindler — olen apulaisena
Mooren ja Smithin apteekissa, Farshamissa."
"Tunnen sen — erittäin hyvä, ensiluokkainen liike", sanoi poliisikomisario. "Perustettu jo aikoja sitten." Hän kääntyi ja teki sivuhuomautuksen Blickille, joka oli istuutunut lähelle häntä. "Tämä on se nuori mies, josta Lansbury kertoi meille", kuiskasi hän. "Sama mies, joka tarjosi keksintöään myytäväksi." Hän kääntyi jälleen vierailijaan päin. "No, herra Spindler", jatkoi hän, "hauskaa kuulla, mitä te voitte kertoa".
"Kaiketi noudatetaan ehdotonta vaiteliaisuutta", tiedusti Spindler.
"Jäähän asia vain meidän — läsnäolevien keskiseksi, kaikin mokomin?"
"Osasittepa sanoa paikalleen", myönsi poliisikomisario. "Läsnäolevien — kaikin mokomin."
"No hyvä", jatkoi Spindler nyökäten myöntymyksen merkiksi, "halusin ja haluan kertoa teille seuraavaa — ja voinhan sanoa, että tulin tänne samassa määrin itseni vuoksi kuin tietoja antaakseni. Minä olen, kuten sanoin, apulaiskemisti — ammattitaitoinen apulainen, olen siis suorittanut kaikki tutkintoni. Olen käyttänyt, nähkääs, vapaa-aikani viimeisinä parina vuotena synteettisten väriaineiden valmistuskokeiluihin. Te, herrat, tiedätte varmaan, että väriteollisuutemme harjoittajat ovat tässä maassa olleet miltei kokonaan riippuvaisia Saksasta aniliiniväreihin nähden —"
"Tiedämme!" sanoi poliisikomisario juhlallisesti. "Varsin hyvin tiedämme, herra Spindler, että tässä suhteessa olemme epäilemättä olleet häpeällisen takapajulla!"
"Aivan niin — olemme todellakin", myönsi Spindler. "Nähkääs, minä olen, selostaakseni koko asian lyhyesti tehnyt keksinnön arvokkaan synteettisen väriaineen valmistuksessa: hyvin tärkeän keksinnön. Ja kun olin saanut sen lopullisesti valmiiksi, tahdoin luonnollisesti ansaita sillä hieman rahaa. Niinpä ilmoitinkin Timesissä mainiten, mitä minulla oli myytävänä. Ilmoitukseeni vastasi Guy Markenmore. Hänen kirjeensä johdosta menin häntä tapaamaan hänen toimistoonsa Folgrave Courtin varrelle Lontoossa — lähellä Cornhilliä. Kerroin hänelle perinpohjin keksinnöstäni, ja hän kysyi minulta, kuinka paljon minä vaadin salaisuudestani. Olen köyhä mies, mutta minulla on hyviä aatteita ja haluan saada aikaan jotakin, muun muassa ostaa liikkeen — pienen vaatimattoman liikkeen vielä, mutta minun käsissäni sillä on suuria edistymisen mahdollisuuksia — eräältä kemistiltä, joka luovuttaisi sen minulle hyvin kohtuulliseen hintaan. Haudoin asiaa ja ilmoitin Markenmorelle vaativani kolmetuhatta puntaa käteistä. Sitten hän tiedusti minulta, suostuisinko luovuttamaan hänelle paperini — keksintöni luonnoksen, ymmärrättehän — jotta hän voisi esittää sen jollekin asiantuntijalle. Suostuin sillä ehdolla, että asiantuntija olisi sellainen henkilö, johon minä voin luottaa. Täksi henkilöksi valitsimme professori sir Thomas Hodges-Wilkinsin, Cambridgesta — kuuluisan kemistin. Sitten jätin paperit Markenmorelle. Viikkoa myöhemmin hän kirjoitti minulle ilmoittaen haluavansa ostaa keksinnön määräämästäni hinnasta, jos hän saisi pari muuta rahamiestä yhtymään yritykseen. Vastasin hänelle ja esitin vaatimuksenani, että jos hän ostaisi olisi hänen suoritettava maksu käteisessä rahassa. Vaadin tätä siksi, koska aioin maksaa käteisellä mainitsemani liikkeen hinnan enkä halunnut, että kukaan tietäisi, kuinka paljon rahaa minulla oli — eivät pankkiirit eivätkä kutkaan, ymmärrättehän. Hän vastasi myönteisesti ja ilmoitti luultavasti tulevansa käymään luonani Farshamissa muutamien päivien kuluttua ja tuovansa minulle rahat. Mutta senjälkeen", lopetti Spindler levittäen hoikat kätensä, "en kuullut hänestä mitään ennenkuin luin sanomalehdistä tuosta murhasta — ja minä haluaisin nyt tietää — missä ovat minun paperini, minun arvokas salaisuuteni?"
"Ja teidän kolmetuhatta puntaanne!" mutisi poliisikomisario sivuun Blickille. "Katsokaas, herra Spindler", sanoi hän ääneen, "voin vakuuttaa teille, ettei mitään sellaisia tieteellisiä papereita, joista kerroitte, löydetty surmatulta Guy Markenmorelta — kaikki, mitä löydettiin, on meidän hallussamme. Mutta sanokaapa minulle — millainen oli teidän kaavanne? Jos se olisi mahdollisesti joutunut sellaisen henkilön käsiin, joka tunsi sen arvon — mikä merkitys sillä yleensä on, tarkoitan — voiko siitä olla hänelle hyötyä?"
"Hyötyä?" toisti Spindler. "Luulisinpä olevan! Nähkääs, siinähän selostetaan tarkasti, millä tavoin tuota erikoista väriainetta voidaan valmistaa!"
"Siinä tapauksessa — kenen hyvänsä olisi kannattanut varastaa se?" kysyi poliisikomisario.
"Kenen hyvänsäkö kannattanut?" huudahti Spindler. "Herra paratkoon — kerroinhan teille, että Markenmoren piti maksaa minulle siitä kolmetuhatta puntaa!"
"Vain papereistako?"
"Keksintö oli paperilla — paperilla — tavallisella kirjoitusarkilla! Sen mukana on tietysti eräitä muitakin papereita — muistiinpanoja. Mutta jos se paperi joutuu jonkun käsiin, — voi, silloin minun keksintöni on tietysti mennyttä! Oletteko varma siitä, ettei se ollut Markenmore-vainajan taskuissa — tavallinen lehti — melkein lääkemääräyksen näköinen?"
Nyt he käsittivät, miksi Eustace Spindler oli saapunut. Hänen tarkoituksenaan ei ollut antaa tietoja, vaan saada uutisia. Mutta heillä ei ollut hänelle mitään annettavana. "Markenmorella ei ollut sellaisia papereita", sanoi Blick. "Mutta — ne saattavat olla hänen toimistossaan Lontoossa tai hänen yksityisasunnossaan. Me teemme kaiken voitavamme teidän hyväksenne, herra Spindler, ja niin nopeasti kuin mahdollista."
Mutta kun Spindler oli mennyt, kovasti kiihtyneenä ja tyytymättömänä, kääntyi Blick poliisikomisarioon päin ja pudisti päätään.
"Siitä, mitä Lansbury kertoi meille, tiedämme, että Guy Markemorella oli mukanaan ne paperit, joista tämä nuori mies puhui, sinä iltana Valtikassa!" huomautti hän. "Hänellä oli ne aivan varmasti, koska keskustelu koski juuri niitä, keksintöä ja sen hintaa. Hänellä oli luultavasti luonnospaperi ja tuon professorin, mikä hänen nimensä nyt olikaan, antama lausunto. Siinä tapauksessa hän otti ne kai mukaansa Valtikasta lähtiessään — sullottuna seteleiden joukkoon, joiden arvo oli kolmetuhatta puntaa. Ja ken hyvänsä hänet lienee murhannut, joutuivat ne murhaajan käsiin — samoin kuin myös setelit!"
"On olemassa toinenkin mahdollisuus", huomautti poliisikomisario. "Setelit olivat epäilemättä hänen taskussaan. Mutta hän on saattanut jättää luonnospaperin ja professorin lausunnon jommallekummalle liikekumppaneistaan."
"Ei ainakaan Lansburylle", selitti Blick. "Hän olisi kertonut siitä meille."
"Seurassahan oli kolmaskin mies", sanoi poliisikomisario merkitsevästi.
"Von Eckhardstein."
Blick harppoi pari kolme askelta huoneessa, miettien.
"Kunpa saisimme hänet kynsiimme!" huudahti hän äkkiä. "Se mies on kadonnut, emmekä me ole tehneet mitään hänen löytämisekseen. Mistä tiedämme loppujen lopuksi, vaikka hän olikin varakas mies, kuten väitetään, ettei hän ampunut Guy Markenmorea omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja anastanut rahoja ja luonnosta?"
"Mahdollista!" myönsi poliisikomisario. "Mutta mitä tulee hänen etsiskelyynsä, niin siinä suhteessa olemme täällä tehneet kaiken voitavamme ja saaneet varmoja tietoja siitä, ettei häntä ole nähty ainoassakaan hänen tavallisista asuinpaikoistaan Lontoossa eikä Cityssä. Mutta — hän on kaikonnut! Vieläpä äkkiarvaamatta! Mutta — miksi?"
Blick alkoi jälleen kävellä huoneessa edestakaisin vaivaten aivojaan entistä ankarammin.
"Mahtaisikohan rouva Tretheroe tietää enemmän kuin mitä hän on kertonut!" sanoi hän äkkiä. "Minä olen vakuutettu — jonkinlaista ounastusta — että hän tietää."
"Minä olen koko ajan aavistellut jotakin sellaista", vastasi poliisikomisario. "Minä puolestani en voi luottaa häneen hitustakaan!"
"No hyvä", sanoi Blick ajateltuaan vielä kotvan aikaa, "on eräs asia, jonka voimme tehdä".
"Mikä?"
"Meidän on lähdettävä hänen luokseen, molempain, tänään iltapäivällä", vastasi Blick. "Pantava hänet ahtaalle! Peijattava häntä! Uskoteltava hänelle tietävämme jotakin. Tulkaa mukaan ja antakaa minun puhua. Minä puristan hänestä jotakin esille."
"Mainiota — puolisen jälkeen", yhtyi poliisikomisario. "Ehkä onnistuu."
Rouva Tretheroe, joka oli yksin huoneessaan myöhään samana iltapäivänä, ei hämmästynyt eikä harmistunut, kun Daffy Halliwell ilmoitti poliisipäällikön ja Blickin tulosta. Poliisipäällikkö, entinen korkea-arvoinen upseeri, oli todennäköisesti hyvin miellyttävä vieras, ja Blick oli hauskannäköinen, mielenkiintoa herättävä nuori mies. Hän tervehti molempia kuin iloissaan.
"Toivoakseni te tuotte minulle joitakin uutisia parooni von Eckhardsteinista", sanoi hän viitatessaan heitä istumaan tuolille lähelle itseään. "On todellakin hyvin ahdistavaa, kun vielä en ole kuullut hänestä mitään, vaikka varmastikin olen tehnyt kaiken voitavani löytääkseni hänet täältä lähistöltä — olen järjestänyt tiedustelujoukkoja ja vaikka mitä. Oletteko te saaneet mitään selville poliisienne avulla?"
"Aika paljon, rouva Tretheroe!" vastasi Blick.
Rouva Tretheroe hätkähti ja katsoi terävästi etsivään. Hänen puhetapansa oli nyt aivan toisenlainen kuin edellisellä vieraskäynnillä — hänen äänensä oli nyt virallinen, luja, melkeinpä uhkaava; hän puhui kuin mies, joka keskustelee voittamansa henkilön kanssa. Ja luotuaan häneen terävän katseen kalpeni rouva Tretheroe hieman; hän oivalsi, että kahden miehen silmät olivat tähdätyt häneen, ei ihailevasti, vaan ikäänkuin ankarassa tutkinnossa.
"Mitä — mitä te tarkoitatte?" änkytti hän. "Mistä on kysymys — mitä on tapahtunut?"
"On tapahtunut seuraavaa, rouva Tretheroe", vastasi Blick. "Nyt tiedämme koko joukon enemmän kuin te luulette meidän tietävän von Eckhardsteinin äskeisistä edesottamisista. Von Eckhardstein oli kolmas niistä miehistä, jotka kohtasivat toisensa Valtikassa viime maanantaiyönä — oh, teidän vastaväitöksenne ovat vallan hyödyttömiä, rouva Tretheroe! — hän se oli! Juuri hän saapui sinne kello kahdelta aamulla ja — painakaa mieleenne! — hän oli viimeinen henkilö, jonka seurassa Guy Markenmore nähtiin elävänä!"
Rouva Tretheroe kirkaisi heikosti — nähtävästi teeskentelemättömän hämmästyneenä.
"Ei — ei!" huudahti hän. "Minä en voi uskoa —"
"Eipä väliä, mitä te uskotte", sanoi Blick töykeän välinpitämättömästi. "Me tiedämme sen! Rouva Tretheroe, koko tuo teidän teeskennelty hätäilynne, että von Eckhardsteinin katoaminen olisi muka johtunut jostakin onnettomuustapauksesta, on pelkkää veruketta! Sanon teille, että tiedämme yhtä ja toista. Te ette ole ollut vilpitön meitä kohtaan tähän asti, ja siten te syöksette itsenne pahaan vaaraan. Puhukaa suunne puhtaaksi, rouva Tretheroe! Te tiedätte varsin hyvin, että von Eckhardstein lähti talostanne myöhään silloin illalla — tarkoituksellisesti. Missä hän on nyt?"
Blick odotti salaten maltittomuutensa ja epäillen vieläkin, tarttuisiko kala onkeen. Mutta rouva Tretheroe, luotuaan melkein kauhua ilmaisevan katseen poliisipäällikön ankariin kasvoihin, alkoi puhua heikolla ja voipuneella äänellä.
"Luullakseni — Pariisissa!"
"Miten hän poistui täältä?" kysyi Blick.
"Hän odotti, kunnes kaikki oli rauhoittunut, käveli sitten Carfantiin ja vuokrasi auton, joka kiidätti hänet rannikkotietä Newhaveniin, missä hänen piti nousta varhain aamulla Dieppeen lähtevään laivaan."
"Miksi hän poistui sillä tavoin?"
"Hän selitti", vastasi rouva Tretheroe hyvin hiljaisella äänellä, "ettei hän tahtonut tulla sekoitetuksi alhaisen murhan likaisiin yksityiskohtiin ja että hän siirtyisi mannermaalle, kunnes te saisitte käsiinne oikean miehen ja juttu selviäisi."
Blick nousi ja viittasi ääneti kumppaniaan seuraamaan itseään. Rouva
Tretheroekin nousi, valjuna ja vapisten.
"Ettehän — ettehän ajatelle, että hän tappoi Guyn?" kuiskasi rouva
Tretheroe. "Ettehän tahtone väittää, että hän teki sen?"
"Tällä hetkellä — me emme väitä mitään", vastasi Blick ja poistui. Mutta heti kun he olivat päässeet Dower-talon ulkopuolelle, kääntyi hän poliisikomisarion puoleen.
"Sehän kävi kuin loitsimalla", huudahti hän. "No — entäs nyt?"
Sitten hän muisti selcasterilaisen pyssysepän ja ajoi hänen puodilleen vinhasti poliisikomisarion pikku rattailla.
Hän kohtasi pyssysepän sisään astuessaan puodin ovella, ja tämä veti hänet syrjään.
"Olen ottanut selvän teidän automaattisesta pistoolistanne", kuiskasi hän. "Me myimme sen noin kolme kuukautta sitten Harry Markenmorelle, Markenmoren kartanosta. Tahdotteko tarkastaa kirjamerkintää?"