YHDESKOLMATTA LUKU
Vangitseminen
Pitkään aikaan tämän rohkean selityksen jälkeen ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta vihdoin keskeytti hiljaisuuden jalkojen laahaava sohina ja sarja kuivia, arastelevia rykäyksiä. Sitten kajahti ääni etäisestä nurkasta keskeltä sankkaa tupakansavua.
"Voidaanhan kylläkin sanoa, että tämä on vapaa maa", huomautti ääni, "mutta sen minä sanon, ettei se ole niin vapaa, että joku mies voisi syyttää naista murhasta! On olemassa sellaista, mitä nimitetään panetteluksi ja herjaukseksi, ja siitä saadaan vastata käräjillä — sellaisesta ei pääse rangaistuksetta. Taidatpa joutua pahaan pinteeseen, Bill Carver, jos aiot kierrellä paikasta toiseen kertomassa, että rouva Braxfield murhasi nuoren master Guy-paran — taidatpa tosiaankin!"
"Minähän en väitä, että hän murhasi hänet!" vastasi Bill Carver. "Minä sanon vain omasta puolestani olevani sitä mieltä, että hän ampui kuoliaaksi hänet — vallan toinen asia! Saattoihan se tapahtua jotenkin tapaturmaisesti!"
"No, jos se sattui jotenkin tapaturmaisesti, niin sehän on ihan eri asia!" virkkoi nuhteleva ääni. "Paljon vakavia ja verisiä murhia on sattunut tapaturmaisesti, myönnän sen! Mutta tuntuu omituiselta, että tämä onnettomuus olisi tapahtunut sillä tavoin. Rouva Braxfield ei ole puhunut mistään sellaisesta, ei ainakaan tähän mennessä."
"Eikä ole todennäköistä, että hän puhuukaan", selitti Bill Carver. "Onhan hän toki siksi viisas! En tunne ainoatakaan tapausta, että joku mies tai nainen olisi ruvennut syyttämään itseään hirvittävistä teoista. Olisipa siinäkin järkeä, jos joku astuisi esiin ja selittäisi tehneensä rikoksen! Eihän kukaan järki-ihminen kai tahallaan pistä päätänsä loukkuun."
"Silkkaa totta!" myönsi toinen viisaudenpuhuja.
"Ee-i — minä en usko, että kukaan järjellinen, lakianoudattava kansalainen ryhtyisi syyttämään itseään rikoksesta — se on uskonnon ja luonnonjärjestyksen vastaista, jotka ovat suuria lahjoja. Ee-i — minä luulen, että jos rouva Braxfield on tehnyt sen jotenkin tapaturmaisesti, sillä pistoolilla, josta Bill Carver puhui, niin hän ajattelee itsekseen: 'No', tuumii hän, 'minulle sattui tässä ikävä onnettomuus, mutta minun ei tarvitse lainkaan puhua siitä', sanoo hän, ja sitten hän ei tietysti hiisku koko asiasta mitään. Tämä menettely on — jokseenkin järkevää. Ja me kaikkihan tiedämme, että tapaturmia sattuu säyseimmillekin meistä!"
"Tapaturma sattuu nyt minulle, jollen korjaa luitani kotiin!" huomautti Bill Carver naurahtaen, noustessaan nurkastansa ja lähtiessään ovelle. "Minun vanha eukkoni valmistaa illallisen kello yhdeksäksi aina sunnuntai-iltaisin, ja jollen minä ole kotona juuri sillä minuutilla, niin nostaa hän kovan melun. Hyvää yötä teille kaikille."
Hän astui ulos toisten toivottaessa hänelle kuorossa hyvää yötä, mutta pysähtyi eteishalliin, kun häntä nykäistiin käsivarresta, ja käännähtäessään huomasi Blickin seisovan ihan lähellä.
"Sananen kanssanne", sanoi Blick. "Tulkaahan tänne." Hän vei Carverin arkihuoneeseensa ja sulki oven. "Tiedättehän, kuka minä olen, Carver?" jatkoi hän matalalla äänellä. "Etsivä! No hyvä — nähkääs, minä kuulin, mitä te puhuitte tuolla. Onko totta, että te olette nähnyt rouva Braxfieldin ammuskelevan pistoolilla — varhain aamulla?"
"Ihka totta, master", vastasi Carver. "Olen nähnyt hänen tekevän niin useamminkin kuin kerran. Olen ollut metsätöissä ylängöllä koko talven ja kevään ja mennyt työmaalleni tavallista varemmin, senjälkeen kun aamut ovat alkaneet käydä valoisiksi. Olen nähnyt rouva Braxfieldin ulkona talonsa lähettyvillä pamauttelemassa kettuja — niitä kiusalaisia on siellä enemmän kuin tarpeeksi, ja kuullut hänen sanovan, että aina ne ovat hänen kanojensa kimpussa. Totta vieköön, minä olen nähnyt hänen hääräilevän pistoolillaan."
"Näittekö hänet viime tiistaiaamuna? — sinä aamuna, jolloin herra Guy ammuttiin?"
"En nähnyt, koska en ollut lainkaan niillä main, sinä päivänä — minä olin Greycloisterin toisella puolen, kolmisen kilometrin päässä." Hän keskeytti puheensa, katsellen etsivää ovelasti. "En halua aikaansaada mitään hämminkiä", jatkoi hän äkisti, "mutta minä olisin voinut sanoa paljon enemmänkin äsken tuolla sisällä kuin mitä sanoin!"
"Mitä?" kysyi Blick. "Jos tiedätte jotakin, niin kertokaa!"
"En tiedä mitään erikoista", sanoi Carver. "Mutta sanoin äsken tuolla — tapaturmaisesti! Mutta kylässä on sellaisiakin, jotka sanovat — tahallaan!"
"Tarkoitatteko, että Markenmoressa on henkilöitä, jotka väittävät rouva
Braxfieldin ampuneen herra Guyn tahallaan?" kysyi Blick. "Niinkö?"
"Aivan niin!" vastasi Carver. "Sellaista huhuilevat jotkut niillä seuduin, missä minä asun — Mitbournen tien varrella. Mutta vasta sen jälkeen on sellaista huhua levitetty, kun saatiin tietää, että rouva Braxfieldin tytär — nuori Poppy — on naimisissa master Harryn kanssa. Kun tämä tuli tiedoksi, alkoivat ihmiset puhua samaa kuin minä kerron nyt teille. 'Kas!' supistaan. 'Asia alkaa valjeta! Hän ampui master Guyn, jotta tämän veli-parka pääsisi sir Harryksi ja nuori neiti lady Markenmoreksi. Niin on laita', sanotaan, 'ei epäilystäkään'. Mutta muistattehan, etten minä ole väittänyt sitä. Minä uskon, että hän, hyvin luultavasti, ampui hänet tapaturmaisesti."
Blick ei piitannut paljoakaan Carverin omasta mielipiteestä; hän pohti mielessään yleistä huhua.
"Puhuvatko monetkin sellaista?" kysyi hän. "Naapurinne, tarkoitan?"
"Kaikki he puhuvat niin!" selitti Carver. "Meidän tiemme varrella, ymmärrättehän? — kaukana kylän toisessa laidassa. Nuo velikullat, joiden näitte istuskelevan tuolla tarjoiluhuoneessa, he ovat tämän puolen väkeä — meillä ei tiedetä, mitä he ajattelevat. Mutta siellä meidän puolessamme, siellä puhutaan yleisesti — hän ampui master Guyn, jotta master Harry pääsisi sir Harryksi ja nuoresta tytöstä tulisi lady! Käsitättekö, master?" Hän keskeytti jälleen puhelunsa — ja loi taas etsivään luihun, ovelan katseen. "Hän on kipakka, nopsa naisihminen, se rouva Braxfield", jatkoi hän äkkiä. "Minä voisin kertoa teille paljon muutakin, jollei minun tarvitsisi pelätä tuottavani kenellekään vaikeuksia. Mutta kertoa voisin!"
"Jos jotakin tiedätte, niin teidän pitäisi kertoa siitä", sanoi Blick.
"Mitä te oikeastaan ajattelette rouva Braxfieldistä?"
"Noh, minäpä sanon teille", virkkoi Carver kotvan kuluttua. "Ehkette nähnyt minua, mutta minä olin läsnä siinä tutkintotilaisuudessa, joka pidettiin kartanossa. Rouva Braxfield, hän meni todistajain aitioon ja esitti todistuksensa. Hän sanoi nähneensä Harboroughin tietyssä paikassa, mäenrinteellä, kamarinsa ikkunasta, määrättyyn aikaan tuona tiistaiaamuna. Hän ei nähnyt kuitenkaan mitään sellaista! Hän ei voinut nähdä sitä paikkaa kamarinsa ikkunasta! — se on mahdotonta! Minä olin rakentamassa hänen taloansa — Woodlandin huvilaa — eikä hänen kamarinsa ikkunasta voi nähdä sitä paikkaa, missä hän sanoi nähneensä herra Johnin. Mutta — hän on saattanut nähdä sen paikan ja myös Harboroughin tai kenet hyvänsä, joka siellä oli, jostakin muualta, missä hän luultavasti oli!"
"Missä?" kysyi Blick.
"Metsikössä, aivan vastapäätä Markenmoren notkelmaa", vastasi Carver.
"Siellä minä olen nähnyt hänet monta kertaa kettuja vaanimassa."
Blick muisti äkkiä suuren karttansa, joka oli vielä levitettynä seinälle. Hän vei Carverin sen luo ja osoitti hänelle muutamia maamerkkejä.
"Olen nähnyt ennenkin tällaisen piirustuksen, master", sanoi Carver. "Vanhalla Tompkinsilla on samanlainen kuin tämä, kehystettynä, vierashuoneessa — monesti olen tarkastellut sitä odottaessani siellä vanhan herran määräyksiä. Ja minä näytän teille sen paikan, mitä tarkoitan." Hän otti taskustaan tulitikun ja ryhtyi osoittamaan paikkoja ja merkkiviivoja edessään olevalla kartalla. "Tuossa on nyt Woodlandin huvila, master, niin selvästi merkittynä kuin ikinä saattaa, ja tuossa se kohta, missä rouva Braxfield sanoo nähneensä Harboroughin. Mutta, kuten näette, näiden kahden paikan välillä on tuossa vähäinen kukkula. Hän ei voinut nähdä sen läpi, ei mitenkään, vai mitä arvelette? Ei! Mutta jos nyt tulisitte tänne, mikä käy hyvin päinsä, hänen taloltaan kukkulan poikki tähän pikkumetsikköön, joka sijaitsee Markenmoren notkelman reunalla, niin huomaatte, että täältä hän saattoi nähdä, suoraan alaspäin, siihen paikkaan, missä hän sanoi nähneensä Harboroughin: se näkyy sieltä kokonaisuudessaan. Ei liene epäilystäkään, että hän näki Harboroughin juuri tuossa paikassa sinä aamuna, mutta hän ei nähnyt häntä kamarinsa ikkunasta, koska se oli mahdotonta! Jos hän kerta näki hänet, niin hän näki hänet tuosta metsiköstä, missä, vakuutan teille, minä olen nähnyt hänet monta kertaa pamauttelemassa kettuja."
"Oletteko nähnyt milloinkaan sitä pistoolia, jota hän käytti?" kysyi Blick. Hän uskoi nyt varmasti päässeensä selville jäljille ja arveli, että hänen pitäisi lähteä seuraamaan niitä.
"Olen nähnyt sen hänen kädessään, silloin tällöin", vastasi Carver.
Blick vetäisi äkkiä esille automaattisen pistoolin ja ojensi sen kumppanilleen.
"Oliko se tämä?" kysyi hän.
Carver tarkasteli kapinetta kiihkeän uteliaasti.
"Kas!" huudahti hän. "Jollei tämä ole sama ase, niin sitten se on tarkkaakin tarkempi jäljennös siitä, jota näin hänen käsittelevän! Mutta tämmöisiä esineitähän saattaa kai olla hyvinkin paljon, master."
Blick pisti automaattisen pistoolin jälleen taskuunsa ja laski kätensä
Carverin olalle.
"Kuulkaas nyt!" sanoi hän. "Pitäkää kaikki tämä omana tietonanne, niin olette kunnon mies. Älkää hiiskuko siitä puolella sanalla kenellekään — älkää edes vaimollenne. Toivon, ettei teille koituisi ikävyyksiä, kun myöhästytte illalliselta. Mutta — suu poikki, nyt — ei sanaakaan."
"Ymmärrän", vastasi Carver virnistäen viekkaasti. "Minä en mene lörpöttelemään siitä rahtuakaan ennenkuin te sanotte, että se käy laatuun. Mutta muistattehan, että minä sanoin — tapaturmaisesti se on saattanut sattua! Eiväthän ne naiset osaa käsitellä pyssyjä ja pistooleja, kuten tiedätte."
Kun Carver oli poistunut illan hämyyn, käveli Blick edestakaisin huoneessaan runsaasti kymmenen minuuttia, ajatellen. Sitten hän pyörähti makuuhuoneeseensa, veti ylleen päällystakkinsa ja valmistautui lähtemään ulos. Eteishalliin laskeuduttuaan hän kohtasi Grimsdalen, joka juuri oli tulossa sisälle.
"Kävelyllekö vielä, herra Blick?" kysyi majatalon isäntä hymyillen.
"Kaunis iltapa nyt onkin!"
"Aion mennä Selcasteriin", vastasi Blick, "mutta kuulkaas — luullakseni en palaa takaisin tänä iltana: jään yöksi Mitreen. Näette minut jälleen johonkin aikaan huomisaamuna."
Grimsdale ilmaisi nyökäten ymmärtäneensä ja päästi vieraansa menemään. Ja Blick lähti kävelemään kuutamoista tietä pitkin Selcasteriin päin, yhä ajatellen, aprikoiden, laskelmia tehden, ja kaikki hänen ajatuksensa ja mietteensä pyörivät erään rouva Braxfieldia koskevan seikan ympärillä.
Rouva Braxfield oli seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan antamassa juuri määräyksiä apuvaimolle, joka tuli aina maanantaisin Woodlandin huvilaan, kun kolkutus kajahti pääovelta. Hän aukaisi oven itse ja kohtasi Blickin, poliisikomisarion ja vielä kolmannen henkilön — siviilivaatteisiin puetun, mutta ilmeisesti poliisimiehen. Nämä kolme miestä, jotka kaikki tähystelivät häntä tarkasti, näkivät hänen säpsähtävän, rypistävän kulmiaan ja kalpenevan. Mutta he eivät olleet huomaavinaan mitään erikoista, ja poliisikomisarion ääni oli kohtelias ja ystävällinen, kun hän puhutteli rouva Braxfieldia.
"Hyvää huomenta, rouva Braxfield!" sanoi hän. "Pistäydyimme vähän pakisemaan kanssanne, rouva. Saammeko tulla sisälle?"
Rouva Braxfield vetäytyi eteishalliin ja avattuaan oven viittasi vieraita astumaan samaan huoneeseen, jossa Blick oli kuunnellut rouva Fransemmeryn kertomusta kolme päivää sitten. Siviilipukuinen mies, joka tuli sisään viimeisenä, sulki huolellisesti oven ja jäi seisomaan sen eteen.
"Mitä te tahdotte?" kysyi rouva Braxfield. Väri oli palannut hänen kasvoilleen ja hän katseli miehiä hyvin vihaisesti ja varmasti; vihastusta ilmaisi hänen äänensäkin.
"Tahdomme puhua kanssanne viime tiistaiaamun tapahtumista, rouva Braxfield", vastasi poliisikomisario. "Vain rauhallista puhelua — meidän keskemme."
"En oikein ymmärrä tuota 'meidän keskemme'!" huudahti rouva Braxfield ilmeisen rajusti. "Minusta tuntuu, että muutamat ihmiset tarkoittavat sanoessaan 'meidän keskemme' ihan päinvastaista. Luulen, että joku teistä" — tällöin hän katsahti kiukkuisesti Blickiin — "joku teistä on jaaritellut minusta, takanapäin! Täällä on minun apulaiseni, joka juuri on tullut kylästä, ja hän kertoi, että siellä alhaalla kiertelee huhu minusta ja murhasta! Ei — vielä muutakin! Ihmiset puhuvat, jotkut, että minä olisin sekaantunut siihen jollakin tavoin — tehnyt sen itse, niin sanovat jotkut, häikäilemättä! Mutta missä on moisen huhun alkuunpanija, olisipa hauska tietää? Minä otan kuitenkin selvän hänestä — ja sittenpä saadaan nähdä, mitä minun asianajajallani on asiasta sanottavaa!"
"Aivan niin, rouva Braxfield", myönsi poliisikomisario. "Teillä on täysi oikeus menetellä siten, jos teistä on levitelty vääriä huhuja. Mekin olemme kuulleet niistä huhuista ja haluaisimme tehdä teille muutamia kysymyksiä. Olen varma siitä, että käsitätte niihin vastaamisen koituvan itsellenne eduksi — vai mitä arvelette, rouva Braxfield?"
"Riippuu siitä, millaisia ne ovat!" vastasi rouva Braxfield vielä suutuksissaan. "Minä teen mieleni mukaan!"
"No niin, ensimmäinen seikka on tämä", jatkoi poliisikomisario ryhtyen käyttämään hieman ankarampaa puhetapaa. "Pelkään, ettette kertonut puhdasta totuutta kuulustelussa joku päivä sitten. Te sanoitte nähneenne John Harboroughin eräässä paikassa mäenrinteellä kamarinne ikkunasta — makuuhuoneenne ikkunasta. Mutta, rouva Braxfield, te ette voinut nähdä häntä sieltä makuuhuoneenne ikkunasta, koska teidän talonne ja tuon paikan välillä on mäen törmä. Mitä sanotte tähän?"
Rouva Braxfield oli kalvennut jälleen ja säpsähti huomattavasti tämän kysymyksen kuultuaan, ja hänen huulensa puristuivat hetkeksi yhteen.
"Minä näin hänet joka tapauksessa!" sanoi hän äreästi. "Olen saattanut vähän erehtyä siitä paikasta, mistä hänet näin, mutta —"
"Mistä sitten näitte hänet?" kysyi poliisikomisario. "Noh — sitä te ette ole voinut unohtaa — tärkeä asia!"
Mutta rouva Braxfieldin huulet puristuivat jälleen yhteen ja hänen kalpeille poskilleen alkoi ilmestyä punaisia suuttumuksen täpliä.
"Jollette tahdo puhua, niin minä virkistän muistianne" sanoi poliisikomisario. "Ettekö nähnyt häntä pienen metsikön laidasta lähellä Markenmoren notkelmaa? Noh!"?
"Entä sitten, jos olisin nähnytkin?" kysäisi rouva Braxfield.
"Mitä teitte siellä siihen aikaan aamusta?" tiedusteli poliisikomisario.
"Se on minun asiani!" sanoi rouva Braxfield käyden äkkiä uhmaavaksi.
"Mitä se teille kuuluu?"
Poliisikomisario pudisti päätään.
"Kyllä vain!" vastasi hän. "Jos te rupeatte käyttämään tuollaista puhetapaa, rouva Braxfield, niin meidän on puhuttava selvempää kieltä. Kuulkaapas nyt, rouva Braxfield, mitä minä sanon: me tiedämme yhtä ja toista. Teillä on ollut tapana käydä siinä metsikössä tai sen lähettyvillä, hyvin varhain aamulla ammuskelemassa kettuja; ketut, kuulemma, ovat ahdistelleet teidän siipikarjaanne. Eikö niin?"
"Entäs sitten, jos olisinkin?" kysyi rouva Braxfield. "Luuletteko, että minä annan kettujen siepata arvokkaat kanani ja kananpoikaseni? Enhän toki! En kaikkien metsämiesten uhallakaan! Ihan niin! Tahtoisin ampua jokikisen ketun, joka kiertelee näillä main! Ja jos jotakin olen tehnyt, niin olen sen tehnyt peloitellakseni vain niitä."
"Nämä kettuasianne te voitte selvittää jahtimestarille rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario suopeasti. "Metsästäjäin mielestä on ketun ampuminen todella inhoittava rikos, mutta poliisin valtuudet eivät ulotu sen käsittelyyn. Mutta, rouva Braxfield, millä te tavallisesti ammuitte kettuja? Rihlapyssyllä, metsästyskiväärillä vaiko revolverilla? Tahi — käytittekö automaattista pistoolia? Noh!"
Rouva Braxfield katseli miehestä mieheen. Kolme silmäparia oli tähdätty häneen tiukasti.
"Kuka teille on kertonut kaiken tämän?" huudahti hän äkkiä. "Kuka on ollut —"
"Käytittekö automaattista pistoolia, mitä?" jatkoi poliisikomisario itsepintaisesti. "Kuulkaas nyt, rouva Braxfield, miksette vastaa rehellisesti?"
"Mitä sitten, jos käytinkin", ärähti rouva Braxfield.
"Käytitte siis sitä! Hyvä; mutta", jatkoi poliisikomisario, "mistä saitte sen?"
Rouva Braxfield, joka tähän asti oli seisonut pöydän vieressä keskellä huonetta vastapäätä kolmea vierastaan, istuutui äkkiä lähimmälle tuolille, pani kädet ristiin syliinsä ja katseli rauhallisesti miehestä toiseen.
"Kuulkaas!" sanoi hän levollisesti, kiinnittäen lopulta katseensa poliisikomisarioon. "Te kai luulette olevanne hyvin vilpitön, suorapuheinen ja muuta sellaista, mutta jos minulta mielitte tietoja saada, niin teidän on oltava paljon vilpittömämpi! Ja sanon teille suoraan, ettette saa minua todistamaan itseäni syylliseksi! Minä en ole sanonut, että minulla olisi ollut automaattinen pistooli. Te sanoitte: 'Käytittekö automaattista pistoolia pelästyttääksenne kettuja!?' Minä vastasin: 'Entäs sitten, jos käytinkin?' Tämä ei merkitse vielä sitä, että olisin sitä käyttänyt tai että minulla olisi sitä koskaan ollutkaan. Olen halukas ilmoittamaan kaiken sen, mitä tiedän, mutta te kohtelette minua epäluuloisesti, eikä minua taas saada pakotetuksi tekemään minkäänlaista tunnustusta, joka voisi käydä vahingolliseksi minulle ja myös muille, varsin todennäköisesti. Kohdelkaa minua hyvin, niin —"
"Rouva Braxfield", keskeytti poliisikomisario, "meidän tarkoituksenamme on ollut kohdella teitä vain hyvin, mutta me tiedämme eräitä asioita ja haluaisimme teiltä jonkinlaista selitystä. Kun siis pyydätte minua puhumaan selvemmin, niin minä teen sen! Voinhan sanoa teille, että on löydetty automaattinen pistooli."
Poliisikomisario lakkasi äkkiä puhumasta. Rouva Braxfield, jota oli kohdannut aavistamaton isku, oli käynyt huuliltaan kalpeaksi, ja hänen sormensa puristuivat nyrkkiin. Hän hätkähti silminnähtävästi.
"Löydetty!" huudahti hän.
"Löydetty, rouva Braxfield!" sanoi poliisikomisario ankarasti. "Minun ei tarvitse kysyä, tiedättekö te, mistä se löydettiin — minä luulen teidän tietävän. Siinä automaattisessa pistoolissa on tietysti tehtaanmerkki ja numero, ja muuan selcasterilainen pyssyseppä on todennut sen samaksi pistooliksi, jonka hän myi vasta hiljan Harry Markenmorelle — teidän vävyllenne. Rouva Braxfield, me tiedämme lisäksi aivan eittämättömän varmasti, että teillä on ollut tapana käyttää juuri senmallista automaattista pistoolia peloitellessanne tai ampuessanne kettuja. Olkaa rehellinen. Antoiko Harry Markenmore teille sen pistoolin, jota käytitte — pistoolin, joka on nyt meidän hallussamme? Noh!"
Rouva Braxfield istui vaiteliaana hetkisen. Tuon tuosta hän katsahti kysyjään ja sitten taas sormissaan oleviin sormuksiin, joita hän kierteli koneellisesti. Kesti hyvän aikaa ennenkuin hän aukaisi huulensa. Mutta samalla kun hän aukaisi ne, levisi hänen kasvoilleen tavattoman röyhkeä ja uhmaileva ilme.
"Minä en virka enää sanaakaan!" sanoi hän. "Painakaa mieleenne, te kaikki, etten minä ole tunnustanut mitään!"
Poliisikomisario katsahti Blickiin ja huokasi — huokasi kuin ihminen, jonka täytyy pakosta suorittaa ikävä velvollisuus, vaikkapa vastoin tahtoaankin.
"No hyvä, rouva Braxfield", sanoi hän tyynesti. "Sittenpä ei ole muuta neuvoa — teidän on lähdettävä meidän mukaamme."
"Tarkoitatteko, että aiotte viedä minut Selcasteriin?" kysyi rouva Braxfield epäilyttävän levollisesti. "Olkoon menneeksi! — mutta saattepa sitä katua, enemmän kuin aavistattekaan! Hyvä on — saan kai pistäytyä yläkertaan ja laittautua matkakuntoon?"
"Ette!" sanoi poliisikomisario. "Ei mihinkään minun näkyvistäni, nyt! Teillä on täällä talossanne nainen — voitte soittaa ja pyytää häntä tuomaan kaikki, mitä tahdotte. Sitten — vaunut odottavat ulkona."
"Kas!" huomautti rouva Braxfield ilkkuvasti. "Tehän teette vain siten kuin olette aikoneetkin! Hyvä, herra poliisikomisario ja te muut kaksi — saatte maksaa tämän!"
Mutta poliisikomisario viittasi ääneti Blickiä soittamaan sisälle apuvaimon.