KAHDESKOLMATTA LUKU
Rouva Braxfield toimii
Viisi minuuttia myöhemmin apuvaimo, hämmästyneenä ja surkeana, pitäen koholla esiliinansa kulmaa pyyhkiäkseen sillä silmiään, näki pikku kulkueen loittonevan Woodlandin huvilan puiston poikki ja kukkulan yli ruohoisen aukeaman laitaan, missä vaunut odottivat. Hän seurasi silmillään rouva Braxfieldiä, kunnes tämä oli kadonnut; mutta rouva Braxfield ei katsahtanut kertaakaan taakseen. Hän oli kiinnittänyt katseensa yksinomaan vaunuihin, joilla hänet piti vietämän pois. Tätä tehtävää varten oli paikalla vielä kaksi etsivää; toinen ajajanistuimella, toinen vaunujen ovella, ja heidät nähdessään hän naurahti ivallisesti.
"Tulittepa te hyvin varustautuneina, tosiaankin!" sanoi hän pisteliäästi sanojaan korostaen. "Nytpä huomaan, mitä oli mielessänne! Tätä te sanotte puheluksi meidän keskemme — suoruudeksi ja vilpittömyydeksi — ja muuksi sellaiseksi! Halpamaista!"
"Jos vain olette vilpitön, rouva Braxfield, ei teitä lainkaan tarvitse lähteä kuljettamaan minnekään", sanoi poliisikomisario. "Jos vain suostutte sanomaan minulle —"
"Minä en sano mitään!" puuskahti rouva Braxfield. "En yhtään mitään! — en sanaakaan! — ennenkuin olen tavannut asianajajani, herra Crewen. Te kai ette kieltäne minulta oikeutta tavata häntä, kun olen päässyt sinne, mihin aiotte viedä minut?"
"Te saatte tavata herra Crewen kymmenen minuutin kuluttua Selcasteriin saavuttuanne", myönsi poliisikomisario. "Annan siitä määräyksen. Nämä minun mieheni pitävät kyllä siitä huolen, että matkanne sujuu mukavasti ja ettei teidän ja herra Crewen kohtaamiselle aseteta minkäänlaisia esteitä — ja minä toivon, rouva Braxfield, teidän itsenne vuoksi, että siihen mennessä, kun minä saavun takaisin Selcasteriin, olette ajatellut asioita tarkemmin ja ollut avomielisempi ja vilpittömämpi asianajajallenne kuin olette minulle ollut!"
"Se on minun asiani", sanoi rouva Braxfield. "Siinä suhteessa en tarvitse teidän neuvojanne. Mutta — aiotteko palata takaisin heti? Herra Crewe tarvitsee teitä."
"En aivan heti", sanoi poliisikomisario. "Te saatte seurata miehiäni —
Blick ja minä itse aiomme käväistä Harry Markenmorea katsomassa."
Rouva Braxfield, joka oli nousemassa vaunuihin, pysähtyi. Hänen silmiinsä tuli kysyvä ilme.
"Ettehän — ettehän vain aikone vangita häntä?" sopersi hän. "Hän —"
"Sallikaa meidän hoitaa omat asiamme, olkaa hyvä, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario. "Astukaa sisälle! Teitä kohdellaan mahdollisimman huomaavaisesti, kuten tulette näkemään. Marshall!" jatkoi hän kääntyen miehen puoleen, joka oli seurannut Blickiä ja häntä itseään huvilaan. "Viekää rouva Braxfield minun huoneeseeni, niin pian kuin olette päässeet Selcasteriin, ja lähettäkää Robinson heti Crewen luo pyytämään, että tämä tulisi tapaamaan rouva Braxfieldiä. Kaiken muun te jo tiedättekin — minä palaan sinne takaisin niin nopeasti kuin mahdollista."
Vaunut vierivät pois vieden mukanaan kolme jäykkäkasvoista miestä ja hyvin kiihtyneen naisen, ja poliisikomisario otti päästään suippokärkisen ja hopeakoristeisen kypäränsä ja kuivasi otsaansa.
"Huh!" sanoi hän. "Ikävää hommaa tämä, Blick! Miksi hiidessä tuo mieletön nainen ei voinut olla rehellinen, sensijaan että hän käyttäytyi tavalla, joka oli omiaan herättämään epäluuloa? Muutamia sanoja — tyydyttävä selitys — eikä meidän olisi tarvinnut joutua moiseen selkkaukseen."
"Hän on päättäväinen ja omapäinen nainen", vastasi Blick miettivästi. "Mutta minä puolestani en olisi tyytynyt mihinkään selityksiin. Minä en epäile vähintäkään, että hän heitti tämän automaattisen pistoolin mäyränpesään, ja jollei se saata häntä huonoon valoon, niin sitten ei mikään!"
"Teistä tuntuu siis hyvin luultavalta, että hän ampui Guy Markenmoren?" tiedusti poliisikomisario.
"No, jos haluatte sen tietää, niin tunnustan, että minusta tuntuu!" selitti Blick avoimesti. "Se tapahtui nähtävästi hetkellisessä kiihkossa, mutta minä luulen hänen tehneen sen. Niiden havaintojen perusteella, joita olen hänestä tehnyt, hän näyttää olevan nainen, joka ei kaihtaisi mitään. Ilmeisesti hänellä on rajattoman kunnianhimoisia pyrkimyksiä tyttäreensä nähden, ja kovin hartaasti hän halusi, että tästä tulisi lady Markenmore tavallisen rouva Harryn asemesta. Fransemmery voi kertoa teille, että rouva Braxfield kiihtyi hirveästi kuullessaan, että Guylta oli jäänyt poika ja ettei Harry perisikään baronetin arvoa. Oli miten oli, mutta hyvin painavat seikat puhuvat joka tapauksessa häntä vastaan. Eikä hän olisi ensimmäinen nainen, joka perhe-etujen ajamiseksi on turvautunut murhaan — ei vainkaan!"
"Mikähän mahtoi saada hänet säpsähtämään, kun minä mainitsin, että me aioimme lähteä tapaamaan Harry Markenmorea?" huomautti poliisikomisario. "Ja mikä saattoi hänet tiedustamaan, oliko tarkoituksemme vangita Harry Markenmore? Varmaa on, että vaikka rouva Braxfield olisikin syyllinen, niin Harry Markenmore ei kai ole — ei ole voinut olla hänen rikostoverinsa?"
"Sitä en tiedä!" vastasi Blick lakoonisesti. "Mutta — hän tuli hämilleen. Kas, tuollapa onkin Harry Markenmore — meidän ei tarvitse mennä kartanoon häntä tapaamaan."
He olivat tällöin kavunneet juuri notkopolun poikki ja olivat menossa puiston halki Markenmoren kartanoon päin. Ja hieman kauempana edessään he näkivät nyt Harry Markenmoren pitämässä silmällä kolmen neljän miehen työskentelyä, jotka olivat jättimäisen jalavan kaatopuuhissa. Hän äkkäsi heidät samalla hetkellä ja lähti astumaan heitä vastaan, silmäillen kysyvästi päästyään heidän luoksensa.
"Hyvää huomenta, herra Markenmore", aloitti poliisikomisario. "Me olimme juuri menossa kartanoon teitä tapaamaan. Nähkääs", jatkoi hän alentaen vaistomaisesti ääntään siitä huolimatta, että he olivat aivan yksinäisessä paikassa, "teidän veljenne kuolema on synnyttänyt varsin ikävän tilanteen. Herra Markenmore, te voitte nyt auttaa meitä sen selvittämisessä, tavalla tai toisella, jos suvaitsette antaa meille erään tiedon: koko asia voitaneen selittää hyvin helposti — ainakin olen varma siitä, että te tahdotte auttaa meitä, jos voitte."
"Millä tavoin?" kysyi Harry. Hän seisoi kädet taskuissa katsellen vuoroin kumpaankin mieheen; Blickistä tuntui, että hän oli levoton. "Mitä haluatte tietää?"
"No, ennen kaikkea", vastasi poliisikomisario tyynesti, "lienee parasta kertoa teille, mitä me tiedämme. Älkää nyt vain pelästykö tai kiihtykö sen johdosta, herra Markenmore, mitä minä tulen sanomaan —"
Harry Markenmoren suun ympärillä väreili omituinen ilme, ja hän loi
Blickiin yhtä omituisen katseen.
"Miksi minä pelästyisin tai kiihtyisin?" kysyi hän. "Enhän toki!"
"Se on oikein, herra Markenmore!" myönsi poliisikomisario. "Ette varmaankaan, kunhan vain saatte tietää, mitä tarkoitan. Katsokaas nyt, etsiväkersantti on tutkimuksia tehdessään saanut selville, että te ostitte joku aika sitten Webley Fosbery-mallisen automaattisen pistoolin pyssyseppä Widdingtonin kaupasta, Selcasterista. Onko asia niin, herra Markenmore?"
"Aivan niin, eittämättä", vastasi Harry. "Eihän se ole mikään salaisuus."
"Sitäpä ajattelinkin", sanoi poliisikomisario. "No hyvä — tuntisitteko sen pistoolin, jos saisitte sen nähdä?"
"Merkistä ja numerosta — kyllä!" vastasi Harry.
Poliisikomisario kääntyi Blickiin, joka ripeästi veti automaattisen pistoolin taskustaan ja ojensi sen Harrylle. Molemmat katselivat Harrya uteliaina, kun hän tutki sitä.
"Tämä se on!" sanoi hän. "Mutta kuinka —"
"Herra Markenmore!" keskeytti poliisikomisario. "Nyt joudummekin asian ikävään puoleen! Tämä pistooli löydettiin, etsiväkersantti Blick itse löysi sen, heitettynä onkaloon — mäyränpesään — tuon notkotien varrella oleviin pensaikkoihin, viime perjantai-iltana. Herra Markenmore, voitteko te antaa minkäänlaista selitystä siihen, miten teidän pistoolinne joutui sinne? Sillä tämä on se automaattinen pistooli, jonka te ostitte Widdingtonilta — me olemme todenneet numeron ja merkin samaksi."
Harry Markenmoren tähän asti verevät kasvot olivat kalvenneet ja hän tuijotti automaattiseen pistooliin kulmiaan rypistäen, ilmeisesti puolittain suuttuneena, puolittain hämmästyneenä.
"Mitä!" huudahti hän. "Kuinka minä voisin tietää, miten se on joutunut sinne? Minä en tiedä siitä asiasta yhtään mitään!"
"Mutta pitäisihän teidän tietää, mitä te teitte pistoolilla ostaessanne sen, herra Markenmore!" sanoi poliisikomisario. "Käsitän teidän viimeisestä huomautuksestanne, että luovutitte sen käsistänne. Olkaapa nyt, herra Markenmore, vilpitön meitä kohtaan! Kenelle annoitte pistoolinne — tai kenelle lainasitte sen? Siis, kuka sen on saanut?"
Harry Markenmore ojensi pistoolin takaisin ja työnsi kätensä jälleen taskuihinsa.
"Kuulkaas!" sanoi hän levollisesti. "Teidänkin pitäisi olla vilpittömiä minua kohtaan. Tahdotteko väittää, että tämä on se kapine, joka aiheutti veljeni kuoleman?"
"Se tuntuu meistä varsin luultavalta, herra Markenmore", vastasi poliisikomisario. "Me näytimme tätä poliisilääkärille eilisiltana, ja hänen mielestään on käytetty juuri tällaista asetta."
"Entä kenen epäilette sitä käyttäneen?" kysyi Harry. Hän näytteli nyt tutkijan osaa ja katseli kahta miestä yhtä terävästi kuin nämä olivat aikaisemmin katselleet häntä. Poliisikomisario epäröi.
"Minusta olisi parempi, että te kertoisitte meille, mitä teitte pistoolilla", aloitti hän. "Minusta —"
"Minä taas pidän parempana, että te sanotte minulle, kenen epäilette käyttäneen sitä veljeäni vastaan", selitti Harry. "Pitäkää te parempana mitä hyvänsä, mutta minä en sano mitään sellaista, mikä voisi heittää syyllisyyden varjon aivan viattomien ihmisten päälle. Tämä on suoraa puhetta — ja ehdotonta!"
Poliisikomisario katsahti Blickiin. Blick taas, joka oli harkinnut mielessään tilannetta, nyökkäsi.
"Sanokaa hänelle", murahti hän.
"Hyvä, herra Markenmore", sanoi poliisikomisario. "Minä aloitan siis. Meistä on syytä epäillä rouva Braxfieldia. Me olemme todenneet, että hänellä on jonkun aikaa ollut tapana käydä ammuskelemassa automaattisella pistoolilla Markenmoren notkelman laidassa sijaitsevan metsikön lähettyvillä, karkoittaakseen siten kettuja kanojensa kimpusta, ja että hänet on nähty siellä hyvin varhaisina aamuhetkinä. Onko hän käyttänyt teidän pistoolianne, herra Markenmore?"
"Mitä sanoo rouva Braxfield itse?" kysyi Harry tyynesti.
"Rouva Braxfield kieltäytyy sanomasta mitään muuta", vastasi poliisikomisario, "kuin että hän on käynyt ampumassa kettuja silloin tällöin, samoihin aikoihin ja samoilla paikoilla kuin olen maininnut. Ja seurauksena on ollut, että meidän on täytynyt viedä hänet Selcasteriin, siksi aikaa kuin tutkimukset —"
Harry Markenmoren kasvot synkkenivät äkkiä kiukusta.
"Mitä!" huudahti hän. "Te olette — vanginneet hänet?"
"Olemme pidättäneet hänet lisäkuulusteluja varten", sanoi poliisikomisario ruveten äkkiä käyttämään ankaraa virallista puhetapaa. "Hänen on vain annettava meille tyydyttävä selitys —"
"Saakeli soikoon!" huudahti Harry Markenmore äkkiä. "Tiedättekö, että rouva Braxfield on minun anoppini? Mitä hittoa te tarkoitatte, kun rohkenette luulotella että hän on murhannut veljeni."
"Rauhoittukaa, herra Markenmore", sanoi poliisikomisario. "Auttakaa meitä selvittämään tämä automaattista pistoolia koskeva juttu. Sanokaa meille, annoitteko sen ja miksi rouva Braxfieldille, ja voitteko selittää, minkätähden se oli kaivettu maahan? Sitten —"
Mutta Harry, mutisten suuttuneena itsekseen jotakin, kääntyi äkkiarvaamatta ja lähti harppomaan nopeasti Markenmoren kartanoon päin, ja vaikka poliisikomisario kehoitti häntä pysähtymään ja palaamaan järkiinsä, niin hän riensi eteenpäin mistään piittaamatta. Poliisimiehet katsahtivat toisiinsa.
"Annetaanko hänen mennä?" kysyi Blick.
"Mitä voimme tehdä?" vastasi poliisikomisario. "Hiisi vieköön koko —"
"Minusta olisi pitänyt vaatia häntä lähtemään mukanamme Selcasteriin", sanoi Blick. "Jos hän ja rouva Braxfield olisivat joutuneet vastatusten —"
Mutta poliisikomisario oli jo kääntynyt kylään päin.
"Eipä hätääkään!" sanoi hän. "On eräs keino, jolla herra Markenmore saadaan puhumaan! Hän saa antaa selityksensä oikeussalissa. Menkäämme Selcasteriin, ja jolleivät Crewen neuvot ole saattaneet sitä naista järkiinsä, niin minä panen hänet syytteeseen, ja oikeus kokoontuu kello yksitoista tänä aamuna."
"Aiotteko mennä niin pitkälle?" sanoi Blick.
"Aion!" selitti poliisikomisario. "Minulla on siihen oikeus sen perusteella, mitä jo tiedämme. Lähtekäämme — Valtikasta saamme ajoneuvot."
Ajaessaan puoli tuntia myöhemmin poliisiasemalle, he kohtasivat Crewen, asianajajan, juuri tulossa sieltä. Hän hymähti poliisikomisariolle kuivakiskoisesti, häijysti.
"Hm!" sanoi hän vetäytyen syrjään. "Olettepa kohdelleet aika väkivaltaisesti rouva Braxfieldia! Mutta minä olen neuvonut häntä kertomaan teille, mitä tahdotte tietää. Ja jos olisin teidän asemassanne, niin antaisin hänen senjälkeen mennä kaikessa rauhassa kotiinsa. Hän on koko lailla vimmastunut — ja hän on antanut minulle eräitä määräyksiä, joista voi ehkä olla hyötyä teille — vaikka näin meidän kesken puhuen minä olenkin sitä mieltä, että hän tekee siinä hupsusti!"
"En ymmärrä teitä", sanoi poliisikomisario lyhyesti.
Crewe osoitti paperiarkkia, josta piti koitua hyötyä poliisilaitokselle.
"Menkääpä nyt puhuttelemaan häntä!" virkkoi hän.
Poliisikomisario viittasi Blickiä seuraamaan itseään huoneeseensa. Ulkopuolella oven edessä seisoi etsivä; sisällä istui rouva Braxfield keskustellen ystävällisesti kahden; muun etsivän kanssa, jotka päämiehensä viittauksesta poistuivat.
"Kas niin, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario istuutuessaan, virkapöytänsä ääreen. "Tapasimme vastikään teidän asianajajanne, ja hän sanoi minulle, että suostutte nyt antamaan meille haluamamme tiedot. Mutta minun on sanottava teille, että olen hieman kyllästynyt tähän ja haluan saada mutkattomat vastaukset kysymyksiini. No niin — onko sen automaattisen pistoolin, jolla te olette pelotellut kettuja, antanut teille Harry Markenmore?"
"Kyllä!" vastasi rouva Braxfield yrmeästi.
"Minkätähden hän antoi sen teille?"
"Nähkääs — se tapahtui vähän senjälkeen, kun hän oli mennyt, minun suostumuksellani, kihloihin tyttäreni kanssa. Hän pistäytyi tietysti silloin tällöin tervehtimään meitä Woodlandin huvilaan, aina iltaisin. Ja monesti hän sanoi, että seutu oli kovin yksinäinen kahden naishenkilön asuttavaksi — sillä Braxfieldkin kävi vain harvoin siellä. Ja eräänä päivänä hän toi minulle sen pistoolin ja näytti meille molemmille, miten sitä on käytettävä. Ja kun ne ketut rupesivat ryöstelemään minun kanojani, niin minä muistin pistoolin ja ryhdyin karkoittamaan niitä sillä. Koskaan en sentään osunut tietääkseni."
"Missä se pistooli nyt on?" kysyi poliisikomisario.
"Nähkääs", vastasi rouva Braxfield ilmeisen vastahakoisesti, "siinä minä olen ollut aika hupsu! Kuultuani Guy Markenmoren murhasta kävin hermostuneeksi — säikähdin. Ajattelin, että voidaan toimeenpanna kotietsintä — eihän sitä koskaan tiedä — ja herättäisi kummastusta, jos minulta tavattaisiin pistooli, ja sitten — nähkääs, minä heitin sen menemään."
"Minne?"
"Syvään loukkoon pensasaidan taakse lähellä taloani olevan tien varrelle", sanoi rouva Braxfield.
"Vielä eräs kysymys", virkkoi poliisikomisario. "Näittekö lainkaan Guy
Markenmorea viime tiistaiaamuna ja ammuitteko pistoolilla sinä aamuna?"
"En!" selitti rouva Braxfield. "Minä en nähnyt vilahdustakaan Guy Markenmoresta — en ole nähnyt häntä seitsemään vuoteen — enkä ampunut kertaakaan pistoolilla sinä aamuna — se ei ollut mukanani."
Poliisikomisario kutsui Blickin syrjään, ja he keskustelivat kuiskaten muutamia minuutteja. Vihdoin poliisikomisario käännähti ympäri.
"Hyvä, rouva Braxfield", sanoi hän. "Minä en pidätä teitä hetkeäkään kauempaa. Itse olette syypää siihen, että teidät tuotiin tänne. Voitte lähteä nyt."
Rouva Braxfield nousi tuoliltaan arvokkaasti.
"Minä lähden!" sanoi hän. "Ja huonosti käy sille, joka pidättäisi minua hetkeäkään kauempaa! Ja yhtä huonosti käy jokaiselle, joka vielä levittelee huhuja minusta! Mutta minä olen päättänyt ryhtyä toimenpiteeseen, joka tulee hämmästyttämään teitä. Teidän poliisimiesten olisi tiedettävä, mikä se on — jotakin, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin. Minä olen antanut Crewelle määräyksen julkaista heti tänä aamuna ilmoituksen, jossa tarjotaan suuri palkkio kenelle hyvänsä, joka voi antaa tietoja Guy Markenmoren murhaajasta, jotta tämä saataisiin vangituksi ja syytteeseen asetetuksi; jos teillä poliiseilla olisi ollut vähänkään järkeä, niin olisitte tehneet sen jo aikoja sitten! Hyväinen aika, luuletteko te, ettei Markenmoressa ole ihmisiä, jotka tietävät jotakin? Pyh, siellä ei ole ainoatakaan sielua, joka ei ilmiantaisi omaa äitiään viiden punnan setelistä! Mutta minulle eivät viiden punnan setelit tee kiusaa, sen sanon! Minä voisin ostaa koko Markenmoren, jos haluaisin!"
"Hyvästi nyt, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario. Muistaen samassa, että rouva Braxfield oli saapunut kaupunkiin vastoin tahtoaan, hän lisäsi kohteliaasti: "Haluatteko ajaa kotiinne vaunuilla? Minä tilaan ne heti."
"Kiitos, minä kyllä hankin itselleni vaunut ja myös maksan niistä", sanoi rouva Braxfield purjehtiessaan ulos. "Minä en tarvitse mitään suosionosoituksia!"
Poliisikomisario huokasi, kun rouva Braxfield oli mennyt.
"Luullakseni olemme vihdoinkin kuulleet puhtaan totuuden tuosta automaattisesta pistoolista?" huomautti hän. "Olisihan Harry Markenmorekin voinut sanoa sen meille!"
"Minä luulen, ettei hän tiennyt rouva Braxfieldin heittäneen sitä menemään", vastasi Blick. Hän käveli huoneessa edestakaisin, ilmeisesti levottomana ja tyytymättömänä; lopulta hän pysähtyi ikkunan eteen, jääden katselemaan kadulle. "Tuolla on itse Harry Markenmore Chilfordin seurassa", huudahti hän äkkiä. "Hän on varmaan hypähtänyt ratsun selkään heti meistä puistossa erottuaan. He ovat juurikään kohdanneet rouva Braxfieldin, ja hänen kielensä käy kuin rokkapata, kai!"
"Antakaa hänen olla!" sanoi poliisikomisario. "Hän kyllästyttää minua!"
"Häntä ja Harry Markenmorea ja pistoolia koskeva juttu ei tyydytä minua", virkkoi Blick. "Loppujen lopuksi me emme tiedä muuta kuin mitä rouva Braxfield on vakuuttanut, mutta herra Harry ei ole sanonut vielä mitään. Jos herra Markenmore antoi hänelle pistoolin siitä viattomasta syystä, josta hän puhui — suojeluvälineeksi taloon — niin miksei herra Markenmore ilmoittanut sitä kursailematta, ilman moista salaperäistä menettelyä ja malttiaan menettämättä kaupanpäällisiksi? Kovin epätyydyttävää!"
"Hän suuttui kai sentähden, että rouva Braxfield on hänen anoppinsa ja hänen olisi pitänyt kertoa vaimolleen meidän epäilyksistämme", huomautti poliisikomisario. "Ei lainkaan hauska tilanne nuorelle naiselle, joka on joutunut perheeseen poikkeuksellisissa olosuhteissa. Enpä luule, että minustakaan olisi tuntunut hauskalta, jos olisin ollut Harry Markenmoren asemassa, mennä sanomaan nuorelle vaimolleni: 'Kuuleppas, poliisit ovat napanneet kiinni äitisi epäluulonalaisena veljeni murhaan!' Miltäs teistä tuntuisi? Näin minä selittäisin hänen kiihtymyksensä."
Blick ei vastannut mitään. Hän tuijotti ulos ikkunasta vaiteliaana vielä kotvasen. Äkkiä hän puhkesi puhumaan.
"Chilford poikkeaa tänne", sanoi hän. "Nuo kaksi ovat pitäneet hänelle aika saarnan!"
Chilford astui samassa sisälle ja pudisti päätänsä ivallisen nuhtelevasti huoneessaolijoille.
"Jopa jotakin — jopa jotakin!" sanoi hän: "Jokseenkin mielivaltaista toimintaa, vai mitä — kun rouva Braxfield pistetään kiinni tuolla tavoin, sittenkun häntä on ensin koetettu saada todistamaan itsensä syylliseksi. Ai — ai! Ette kai koettanekaan uskotella minulle, kumpikaan teistä, pitävänne rouva Braxfieldia niin mielettömänä, että hän murhaisi miehen, jonka sukulainen hänestä vastikään on tullut avioliiton kautta — vieläpä Markenmoren perheen jäsenen! Olen todella hämmästynyt!"
"Kuulkaapas, Chilford!" keskeytti poliisikomisario korviensa punastuessa hieman, "olkaa vain hämmästynyt! Rouva Braxfield saa syyttää vain itseään, ja hänet on päästetty täältä vain armosta. Kiittäköön hän onneaan, ettemme hae häntä tänne takaisin — ja pistä telkien taakse!"
Chilford suoristautui katsoen tiukasti poliisikomisarioon.
"Oho!" sanoi hän. "Niinkö? Vai niin, mainiota: jos te otatte asian siltä kannalta, niin minulla ei ole enää mitään muuta sanottavaa, kun että Crewe ja minä lyömme päämme yhteen perheen etujen ajamiseksi. Me emme ole teihin poliiseihin lainkaan tyytyväisiä — te ette ole oikeilla jäljillä. Miksette tunnusta kerta kaikkiaan, että todellisena syynä Guy Markenmoren murhaan oli raha — raha tavalla tai toisella — raha!"
Toistaen vielä kerran painavasti viimeisen sanansa hän käännähti ympäri ja katosi huoneesta.