KOLMASKOLMATTA LUKU
Professorin teoria
Poliisikomisario katsahti Blickiin, kun Chilford oli poistunut: hänen silmissään oli hieman kummastunut ja epäilevä ilme.
"Mitä ihmettä hän tarkoittaa tuolla kaikella?" huudahti hän.
"Että jotkut rahaseikat ovat aiheuttaneet murhan", sanoi Blick "Ja on todellakin otettava huomioon nuo setelit, joiden arvo on kolmetuhatta puntaa! Ei näytä olevan epäilystäkään, että setelit olivat Guy Markenmoren taskussa, kun hän lähti Valtikasta, mutta niitä ei todellakaan löydetty, kun tutkimme hänen vaatteensa. Missä ne ovat? Murhaaja on ilmeisesti näpistänyt ne."
Poliisikomisario aprikoi hetkisen.
"Kummallinen on minun mielestäni", virkkoi hän vihdoin, "seuraava seikka: jos murhaaja teki työnsä ryöstönhalusta, niin mistä johtuu, ettei hän anastanut kaikkia muitakin Guy Markenmorella olleita tavaroita? Löydettiinhän häneltä koko joukko arvoesineitä; arvokas kultakello ja arvokkaat kellonperät ja muuta sellaista. Löydettyjen tavaroiden joukossa oli myös kallisarvoinen jalokivisormus, eikö niin?"
"Kummallista on, että toinen sormus — sen kaksoiskappale, jota rouva Tretheroe kantaa — oli poissa", sanoi Blick vihdoin. "Poissa — verrattain arvoton kappale, vain muinaisesine, kun taas jalokivisormus, sievoisen summan arvoinen, oli jätetty samaan sormeen! Mutta mitä hyötyä on teoretisoimisesta? Tosiasiat pysyvät tosiasioina! Jollei rouva Braxfieldin jutussa, niin sanoaksemme, ole mitään perää — no, silloin minulla ei ole vihiäkään oikeista jäljistä!"
"Chilford sanoi — raha! — raha! — raha!" huomautti poliisikomisario. "Olisipa hyvä, jos tietäisimme enemmän Guy Markenmoren raha-asioista! Mutta rahasta puhuessamme en ihmettelisi, vaikka tuossa muori Braxfieldin vihjauksessa olisikin perää. Minä tunnen jo maalaisväen varsin hyvin! Hän puhui silkkaa totta — heidän joukossaan on tuskin ainoatakaan sielua, joka ei myisi omaa äitiään viiden punnan setelistä. Hieman liioiteltua, tietysti, tämä! — mutta pääpiirteissään se pitää paikkansa."
Blick näytti epäilevältä ja hämmästyneeltä.
"Tarkoitatteko, että jos oletamme Markenmoressa todellakin olevan sellaisia henkilöitä, jotka tietävät jotakin tästä jutusta, he ovat pysyneet vaiti aina tähän asti?" kysyi hän. "En tarkoita sellaisia henkilöitä, jotka saattaisivat tunnustuksen tai ilmiannon takia itse joutua syytettyjen penkille, vaan henkilöitä, jotka voivat antaa tietoja, mutta yksinkertaisesti eivät tahdo niitä antaa?"
"Se on hyvin luultavaa!" vastasi poliisikomisario vakuuttavasti kokeneen tavoin. "Kyläläiset ovat pahimpia lavertelijoita ja häväistysjuttujen keksijöitä auringon alla! Englannissa ei ole ainoatakaan kylää, joka ei olisi oikea parjailulaitos — täynnänsä kateutta, vihaa, pahansuopaisuutta ja kaikkea mahdollista ilkeyttä! Mutta — älkää sentään erehtykö, hyvä ystävä! — maalaiset voivat tästä taipumuksestaan huolimatta olla harvapuheisempia kuin kukaan! Yhtä vaikeata olisi saada koira luopumaan luusta kuin heidät paljastamaan salaisuus, kun he eivät tahdo sitä paljastaa. Oh, voisinpa mainita teille satoja esimerkkejä siitä oman kokemukseni perusteella! Muistan eräänkin tapauksen, joka sattui täällä vasta joku aika sitten. Erästä tilanhoitajaa oli ammuttu ja pahasti haavoitettu hänen mennessään yöllä kotiinsa, mutta vielä emme ole saaneet selville, kuka teki häntä vastaan hyökkäyksen ja yritti murhata hänet. En epäile kuitenkaan vähääkään, että jokikinen mies ja nainen sillä paikkakunnalla tietää, kuka hän oli — he eivät vain tahdo sanoa, koska ovat kovin tyytymättömiä senjohdosta, ettei uhri menettänyt henkeään. Siinä sitä ollaan!"
"Mutta rouva Braxfieldin sanojen mukaan — ja te näytte olevan yhtä mieltä hänen kanssaan — nämä ihmiset kertoisivat mitä hyvänsä viidestä punnasta", sanoi Blick ivallisesti naurahtaen. "Miksette koettanut sitä keinoa mainitsemassanne tapauksessa?"
"Voimme vielä koettaakin", vastasi poliisikomisario. "Uhri itse näyttää olevan halukas painamaan koko asian villaisella, peläten pahoja seurauksia — mutta me voimme koettaa palkkiokeinoa. Tässä Markenmoren jutussa taas rouva Braxfield aikoo käyttää rahaa — pelkästä kiukusta, luullakseni! — enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka se johtaisikin jonkinlaisiin tuloksiin. Jos minä olisin teidän asemassanne, Blick, niin pitäisin korvani auki seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa. En tiedä, kuinka paljon hän aikoo tarjota, mutta jos summa on joltinenkin, niin maalaisissa herää kova rahanhimo — minä tunnen heidät!"
Blick nousi nojatuolista, jossa hän oli istunut Chilfordin äkillisestä lähdöstä saakka, jalat ojennettuina ja kädet taskuissa, silmäillen eteensä neuvottomana ja hieman alakuloisena.
"Sittenpä minun pitäisi palata jälleen", murahti hän. "Hiisi vieköön, enpä vieläkään oikein tiedä, emmekö päästäneet rouva Braxfieldia käsistämme aivan liian helpolla!"
"Hän ei karkaa", virkkoi poliisikomisario nyökäten merkitsevästi. "Ja jos kaikki on pelkkää silmänlumetta —"
Hän keskeytti puheensa, sillä poliisi astui huoneeseen ja pani pöydälle käyntikortin.
"Tämä herrasmies odottaa ulkopuolella, sir", sanoi poliisi.
Poliisikomisario katsahti korttiin, säpsähti ja kääntyi Blickiin.
"Sir Thomas Hodges-Wilkins!" mutisi hän epäselvästi. "Se suuri tiedemies — sama cambridgelainen professori, josta Spindler kertoi meille. Mitähän ihmettä hän mahtaa tahtoa? Ohjatkaa hänet sisälle, Jarvis", jatkoi hän. "Siirtäkää tuohon tuoli." Hän katseli kummastuneena etsivään. "Uusi aste!" mutisi hän. "Mitäs tuumitte?"
Blick ei vastannut mitään. Hän katseli tarkasti ovella, josta äkkiä ilmaantui mies, joka ei ollut lainkaan sellainen kuin Blick oli mielessään kuvitellut. Sensijaan, että kuuluisa kemian professori olisi ollut vanha, vakava, kaljupäinen ja parrakas, käyttänyt silmälaseja ja ollut puettu miten kuten, hän olikin hieno, vilkas, miltei sotilaallisen näköinen, huolellistakin huolellisemmin vaatetettu, käytti monokkelia silmälasien asemesta, kasvot räiskyvän iloiset ja huulilla hymy, jota hän tuhlaili runsaasti molemmille huoneessaolijoille sisäänastuessaan ja istuutuessaan poliisikomisarion virkapöydän ääreen; sen kulmalle hän laski pari kolme sanomalehteä, joissa oli paksuja, sinikynällä tehtyjä alleviivauksia siellä täällä.
— "Hyvää huomenta — hyvää huomenta!" huudahti hän. "En tiedä, arvaatteko ammattini nimestäni — tai tiedättekö siitäkään mitään? Mutta olen lukenut sanomalehdissä esitetyt selostukset Markenmoren jutusta, ja eilisiltana minusta rupesi tuntumaan siltä, että minun täytyy matkustaa tänne ja kertoa teille jotakin. Ensiksikin, päästäksemme selville asioista, onko täällä käynyt muuan nuori mies, nimeltä Spindler, apteekkiapulainen Farshamista?"
"Kyllä!" vastasi poliisikomisario.
"Kertoiko hän teille mitään sellaista, minkä yhteydessä esiintyi minunkin nimeni? Jos niin on laita, niin mitä hän kertoi?"
"Hän kertoi meille — tämä on etsiväkersantti Blick, joka oli kanssani, kun Spindler pistäytyi täällä — että muuan hänen keksintönsä, joka koski joidenkin väriaineiden valmistusta ja jonka hän oli lupautunut myymään Guy Markenmorelle, oli Markenmoren toimesta jätetty teidän tarkastettavaksenne, jotta te asiantuntijana lausuisitte siitä mielipiteenne."
"Aivan niin! Se jätettiin minulle. Minä annoin lausuntoni
Markenmorelle. Mutta — miten kehittyivät asiat senjälkeen?"
"Seuraavasti", vastasi poliisikomisario. "Kun Markenmore murhattiin, oli hänellä mukanaan kolmetuhatta puntaa seteleissä, jotka hänen piti kai jättää Spindlerille juuri sinä aamuna maksuksi keksinnöstä."
"Aikoiko Spindler myydä salaisuutensa kolmestatuhannesta punnasta?"
"Aikoi — niin hän kertoi meille."
Kemian professori kiersi monokkeliaan syvemmälle silmäänsä ja loi omituisen, terävän katseen molempiin miehiin.
"Uskotteko te kumpikin — oletteko rakennelleet sellaisia teorioita, että Markenmore olisi murhattu kolmentuhannen punnan takia?" kysyi hän kujeellisesti. "Se näyttää tosiaankin hyvin ilmeiseltä!"
"Sellainen teoria on tehty", vastasi poliisikomisario. "Se summa oli hänellä kello kolme tiistaiaamuna, mutta se oli poissa, kun hänen ruumiinsa löydettiin vain muutamia tunteja myöhemmin!"
"Vai niin!" sanoi professori naurahtaen lyhyesti. "Ja jotakin muuta katosi kai samalla! Kuulkaas nyt! — minä en ole poliisimies, mutta minulla on hieman älyä. Minä sanon teille, minkätähden Guy Markenmore murhattiin. Ja lyön veikkaa appelsiinista, että olen ehdottomasti oikeassa kaikissa suhteissa. Guy Markenmore murhattiin Spindlerin keksintöluonnoksen takia! Varsin varmasti!"
Professori nauroi jälleen ja läjäytti hienoon hansikkaaseen pistetyllä kädellään vieressään olevaan pöytään. Kuuntelijat katsoivat ensin häneen ja sitten toisiinsa. Tällä kertaa aloitti Blick puhelun.
"Tarkoitatteko, sir Thomas", kysyi hän, "että keksintö oli hyvin arvokas — arvokkaampi kuin nuo kolmetuhatta puntaa?"
"Sanokaa minua professoriksi", virkkoi kuuluisa tiedemies. "Se säästää aikaa — kyllä, juuri sitä tarkoitan! Kolmetuhatta puntaa! Jos salaisuus olisi ollut minun, en olisi myynyt sitä kolmestakymmenestätuhannestakaan punnasta! Se Spindler-velikulta on aasi — tai vallan tietämätön myyntihinnoista; jos hän olisi käyttänyt sen omaksi hyödykseen, niin hän olisi ansainnut sillä huikean omaisuuden, tavalla tai toisella. Olettekohan te perehtyneet lainkaan tähän aniliiniväri-kysymykseen? Tietänette sentään, jos luette sanomalehtiä, että se on mitä tärkein kysymys Englannin kaupalle. No niin, tämä farshamilainen nuori mies — taitava poika, epäilemättä! — on tehnyt tällä alalla aivan uuden keksinnön! On tarpeetonta syventyä yksityiskohtiin, mutta tiedän tästä keksinnöstä siksi paljon, että omasta puolestani olen ehdottoman varma siitä, että Markenmoren murhasi joku, joka tiesi hänellä olleen tuon keksintöluonnoksen ja joka oli päättänyt anastaa sen itselleen hinnalla millä hyvänsä. Häntä seurattiin nähtävästi tänne, pidettiin silmällä ja hänen kimppuunsa käytiin yksinäisellä paikalla, kuten olen lukenut sanomalehdistä."
"Tämä edellyttää, että Lontoossa joku tiesi, millä asioilla hän liikkui", sanoi Blick.
"Joku — Lontoossa tai missä hyvänsä — on aivan varmasti tietänyt siitä", myönsi professori. "Minä olen sitä mielipidettä, että Markenmore kertoi toisille — pörssimiehille, kenties, siitä — ja hän on saattanut näyttää heille minun asiantuntijana antamani lausunnon. Nyt minä kerron teille omasta osuudestani tähän kauppaan. Minä olen, kuten ehkä tiedätte, saavuttanut kemistinä mainetta kautta Euroopan. No niin, Markenmore kirjoitti minulle, lähettäen samalla Spindlerin keksinnön ja sievoisen palkkion, ja pyysi minua ilmoittamaan hänelle, mitä minä ajattelin keksinnöstä. Minä huomasin heti sen suunnattoman arvon, ilmoitin mielipiteeni ja palautin keksinnön kirjeen mukana Markenmorelle. Pelkäsin kovasti, että se voitaisiin varastaa, ja ryhdyin senvuoksi aivan poikkeuksellisiin varokeinoihin lähettäessäni paperit (joita yksikään elävä sielu minua itseäni lukuunottamatta ei ollut nähnyt sinä aikana, kun ne olivat minun hallussani) hänelle; sensijaan että olisin pannut ne postiin, annoin ne, tarkasti sinetöityinä, eräälle luotetulle apulaiselleni — hän työskentelee laboratoriossani — joka oli juuri silloin lähdössä Lontooseen lomaansa viettämään, niin että ne olisi voitu jättää Markenmorelle itselleen henkilökohtaisesti hänen toimistoonsa Folgrave Courtin varrella. Tiedän, että ne jätettiin hänen käsiinsä. Apulainen, josta olen tässä puhunut, vaikkei tiennytkään tarkemmin, mitä paketti sisälsi, tiesi kuitenkin, että sen sisältö oli tuiki tärkeä ja tietysti myös rahallisesti arvokas, ja hän huolehti omantunnontarkasti siitä, että jättäisi paketin persoonallisesti Markenmorelle. Ja kun Markenmore saapui tänne sinä iltana, niin nuo paperit olivat varmaan hänen mukanaan — itse keksintö ja minun lausuntoni siitä. Sanon teille vieläkin kerran uskovani varmasti, että hän ilmaisi salaisuuden jollekin, että tämä joku seurasi häntä, piti häntä silmällä ja murhasi hänet! Spindlerin keksintö on koko jutun alkuaiheena!"
Vähän aikaa vallitsi hiljaisuus, jonka kestäessä kolme miestä katseli toisiinsa. Professori keskeytti sen vihdoin, tehden kursailemattoman kysymyksen.
"Ettekö ole vielä saaneet mitään selville?"
"Emme mitään!" vastasi Blick.
"Nyt siirrymme taaksepäin", sanoi professori. "Lontooseen! Teemme selkoa eräistä Markenmoren viimeisistä puuhista siellä. Kun eilen matkustin tänne Cambridgestä Lontoon kautta, poikkesin Lontoossa Markenmoren toimistoon Folgrave Courtin varrelle tiedustellakseni muutamia asioita. Markenmoren konttoripäällikkö antoi minulle eräitä tietoja. Hän muisti minun apulaiseni Carterin käynnin. Hän itse näki Carterin jättävän Markenmorelle minun sinetöidyn kirjeeni; hän näki Markenmoren antavan siitä Carterille kuitin, jonka Carter lähetti edelleen postissa minulle. Se on täällä taskussani. Konttoripäällikkö sanoi, että hän näki Markenmoren heti Carterin mentyä rikkovan kirjeeni sinetit, vetävän esille kaksi paperia ja lukevan ne. Kun Markenmore oli lopettanut lukunsa, meni hän puhelinkaappiin, joka sijaitsee heidän eteishallissaan, ja luultavasti soitti jollekin. Puolen tunnin kuluttua saapui muuan mies, jota konttoripäällikkö ei tuntenut ennestään; hän sanoo olevansa varma, ettei se mies ollut käynyt heidän toimistossaan koskaan aikaisemmin, mutta hän muistaa hänet hyvin — ulkomaalainen ulkonäöltään — ja voi antaa teille tarkan kuvauksen hänestä. Konttoripäällikkö näki sitten Markenmoren ottavan esille minun sinetöidyn kirjeeni — avatun, tietysti, tarkoitan — ja näyttävän vieraalle miehelle niitä kahta paperia, jotka olivat sen sisällä. Muutamien minuuttien kuluttua he lähtivät yhdessä ulos. Kuka on tämä mies? Teidän on saatava hänet käsiinne."
Poliisikomisario katsoi Blickiin.
"Tämä", sanoi hän, "tämä pakottanee teidät jatkamaan tutkimuksianne toisella taholla".
Mutta Blick katsoi professoriin.
"Millaisen kuvauksen — siitä vieraasta — antoi Markenmoren konttoristi teille?" kysyi hän.
"Synkkä, tummaverinen, keskikokoinen, keski-ikäinen mies — erittäin hyvin puettu", vastasi professori viipymättä. "Sellainen mies", sanoi hän, "joita nähdään paljon rahamiespiireissä. Eräänlainen ulkomainen juutalaistyyppi — konttoripäällikön mielestä."
"Jos sellainen mies olisi tullut näille seuduille, niin hänet olisi varmaan nähty", sanoi Blick. "Minä otin tarkan selon siitä, keitä vieraita liikkui niihin aikoihin kaikilla lähiseudun rautatieasemilla —"
"On muitakin kulkuvälineitä kuin rautatiet", huomautti professori. "Mutta eräs asia on joka tapauksessa varma — Markenmore näytti keksintöpaperia ja minun siitä antamaani lausuntoa sille miehelle!"
Blick käveli hetkisen ympäri huonetta, mieliasennossaan — pää painuksissa ja kädet taskuissa. Lopulta hän kääntyi poliisikomisarion puoleen.
"Hyvä, minä aion palata takaisin Markenmoreen", sanoi hän. "Siellä on tutkittava eräitä asioita, siellä. Myöhemmin —"
"Meidän on puhuttava enemmän", vastasi poliisikomisario. "Kuten sanoitte — myöhemmin."
Professori nousi ja otti hattunsa ja kävelykeppinsä.
"Minä aion jäädä tänne Mitreen pariksi päiväksi", sanoi hän. "Jos siis tarvitsette minua, niin tiedätte, missä minä olen tavattavissa. Mutta kun kerta olen täällä, niin haluaisin mielelläni nähdä tämän salaisuuden tapahtumapaikan, ja jos te aiotte mennä sinne, kersantti, niin minä tulen mukaanne, jos sallitte."
"Varsin mielelläni, sir", vastasi Blick.
Hän ja professori astuivat ulos, kävelivät Selcasterin katujen poikki pitkälle, suoralle maantielle, joka kulki Markenmoreen päin. Heidän taivaltaessaan valtatietä pitkin Blick kertoi professorille yksityiskohtaisesti kaikista toimenpiteistään, kuolleen löytämisestä aina rouva Braxfieldin kanssa sattuneeseen välikohtaukseen saakka.
"Koituuko palkkion tarjoamisesta mitään hyvää, sitä en tiedä", sanoi hän lopuksi. "Jos joku olisi nähnyt sellaisen vieraan, mikä teidän mielestänne on mahdollista, niin minä olisin varmaan kuullut siitä jo aikaisemmin."
"Ah, teidän on palattava entisiä jälkiänne — teidän on palattava entisiä jälkiänne!" sanoi professori. "Keksintö on koko jutun takana, siitä olen vakuutettu. Kaikki teoriat ovat vääriä, toistaiseksi! — kysymys ei ole rahasta — ei ainakaan puhtaasta rahasta. Kysymys on Spindlerin keksinnöstä — ja sen tarjoamista suurista mahdollisuuksista. Mutta kuinka paljon rouva Braxfield lupaa maksaa tiedonannoista?"
"En tiedä — hän ei sanonut", vastasi Blick. "Mutta pian saamme sen tietää. Katsokaas!"
Ilmoitustenkiinnittäjän rattaat, joita ajoi kauttaaltaan valkoisiin liinavaatteisiin puettu mies, sivuuttivat heidät kiitäen nopeasti kylään päin.
"Hänen asianajajansa mainitsi, että hanke on toteutettava heti", jatkoi Blick. "Asianajaja ei nähtävästi ole hukannut hetkeäkään — tuo mies on menossa kiinnittämään ilmoituslappuja."
"Tulokset supistunevat vähiin, pelkään!" sanoi professori. "Minun mielipiteeni on, että koko juttu on sommiteltu alunperin liian huolellisesti. Täällä ei saada selville mitään."
"Eihän sitä tiedä", vastasi Blick. "Kaikesta on apua."
He saapuivat kylän alkupäähän. Ilmoitustenkiinnittäjä oli ryhtynyt uutteraan puuhaan heti ensimmäisen sopivan seinän kohdalle päästyään — ympärillään joukko töllisteleviä naisia ja lapsia.
Blick ja professori pysähtyivät, kun ilmoitus, suuri neliskulmainen lehti, jolla oli isoa, mustaa kirjoitusta, oli liisteröity seinälle, kosteana ja kiiltävänä. Professori korjasi monokkeliaan ja luki ääneen:
SADAN PUNNAN PALKINTO.
Koska Guy Markenmore, esquire, joka oli matkalla Markenmoren kartanosta, lähellä Selcasteria, löydettiin kuoliaaksi ammuttuna ylängöltä läheltä Markenmoren notkelmaa, tiistaiaamuna viime huhtikuun 24 päivänä, ja luullaan hänen tulleen murhatuksi, huomatkaa, että yllämainittu summa, sata puntaa, maksetaan kenelle hyvänsä, ken antaa tietoja, joiden avulla murhaaja voidaan vangita ja asettaa syytteeseen. Näitä tietoja ottaa vastaan poliisi tai suoraan
Gilbert Crewe, asianajaja, Selcaster.
"Hm!" hymähti professori astuen syrjään ja hymyillen hieman ivallisesti. "Teidän rouva — mikä hänen nimensä olikaan? — Braxfieldinne ei ole ainakaan anteliaisuudella pilattu! Kunpa hän olisi luvannut edes viisisataa — vai mitä arvelette?"
"Rouva Braxfield", sanoi Blick katsahtaen ihmisiin, jotka innokkaina tavailivat seinäilmoituksen sisältöä, "huomautti pilkallisesti poliisikomisariolle ja minulle, ettei Markenmoressa ole ainoatakaan miestä tai naista, joka ei ilmiantaisi omaa äitiänsä viiden punnan setelistä! Mutta niitä on kaksikymmentä sadassa punnassa, joten —"
"Kaksikymmenkertainen kiusaus!" nauroi professori. "Oivallista aritmetiikkaa, tosiaankin! Mutta, ystäväiseni, enpä luule tuosta olevan suurtakaan hyötyä. Merkillisyytensä vuoksi haluaisin kuitenkin saada kappaleen tuota ilmoitusta. Luuletteko, että arvoisa liima- ja pensselimestarimme suostuisi antamaan meille yhden sellaisen?"
"Luulenpa, ettei mikään olisi hänestä mieluisampaa", sanoi Blick. "Varsinkin jos annatte hänelle rahaa oluttuopilliseen — ilmoitusten kiinnittämistä pidetään kai janottavana työnä."
Professori naurahti taas, lähestyi ilmoitustenkiinnittäjää, otti pari ilmoitusta ja ojensi miehelle puolen kruunun lantin.
"Te kai aiotte kiinnittää näitä kaikkialle tälle paikkakunnalle?" kysyi hän ojentaessaan toisen ilmoituksen Blickille ja taittaessaan toisen kokoon, pistääkseen sen taskuunsa. "Aiotte herättää suurta huomiota, vai mitä?"
"Jotakin sentapaista, sir", vastasi ilmoitustenkiinnittäjä. "Sellaiset ohjeet minulle annettiin. Rattaillani on kaksisataa kappaletta näitä seinäilmoituksia, ja ne asetetaan julkisille paikoille ennen päivällisaikaa, kaikkialle tähän kylään. Ja", lisäsi hän silmää iskien, "kylläpä niistä varmaan koituu suurtakin hyötyä — minun mielestäni."
"Ei mitään hyötyä, niinkö arvelette?" kysäisi professori. "Miksei?"
"Koska tämä juttu on liian synkeään salaperäisyyteen verhoutunut", sanoi ilmoitustenkiinnittäjä. "Synkeään, synkeään, synkeään — hyvät herrat! Mustien voimien tihutyö? — eikä sitä voida selvittää käden käänteessä. Mutta ammatti on ammattia, ja minun on harjoitettava omaani, jona tällä kertaa on kaikkien kiihdyttäminen sekä rahanhimon ja ahneudentunteiden herättäminen!"
"Humoristi!" huomautti professori, kun ilmoitustenkiinnittäjä oli huristanut pois. Hän käveli kylään Blickin rinnalla silmäillen ympärilleen tutkivasti. Äkkiä hänen katseensa osui Valtikkaan. "Kas!" huudahti hän. "Tuossa on siis se majatalo, missä yöllinen kohtaus tapahtui? Haluaisinpa katsastaa sitä sisältä — voitaisiinkohan meille tarjota siellä hieman aamiaista?"
"Minä asustan siellä", vastasi Blick. "Se on päämajani. Ja minulla on siellä erikoinen arkihuone. Jos suvaitsette tuottaa minulle kunnian käynnillänne, sir, niin minä tilaan haukattavaa milloin vain haluatte — siellä on hyvät varastot."
Professori suostui ehdotukseen ilomielin, ja seuraavien parin tunnin ajan hän ja Blick, ruokapöydän ja valkean ääressä, keskustelivat Markenmoren kysymyksen kaikista eri puolista. Kello kolme iltapäivällä he lähtivät tutkimaan murhenäytelmän tapahtumapaikkaa, Markenmoren notkelma lopullisena päämääränään. Mutta kun he astelivat tietä pitkin, huomasi Blick äkkiä Daffy Halliwellin, juuri Dower-talon pikku portilla — ja lisäksi hän havaitsi, että Daffy viittasi hänelle rauhallisesti, ilmaisten siten haluavansa puhua hänen kanssaan.