KAHDEKSAS LUKU
Majatalon isännän pyssy
Minä sain rouva Elphinstonesta aivan saman vaikutelman, jonka Crole lausui niin ponnekkaasti julki. Mutta sillä hetkellä ajattelin muita asioita.
"Jos oikea Andrew Merchison hukkui Mombasan lahdella", sanoin ääneen, "niin miten —"
Crole keskeytti minut naurahtaen terävän purevasti.
"Niin, mutta hukkuiko hän sitten siellä tai missään muuallakaan?" hän kivahti. "Minä puolestani uskon, ettei hän lainkaan hukkunut!"
"Entä kirje — ja hänen tavaransa?" panin vastaan. "Mitä voi ajatella —"
"Siitä voi ajatella paljonkin!" tokaisi Crole. "Sen vähän nojalla, minkä itse olen nähnyt ja teiltä kuullut hänestä, näyttää Mazaroff eli Merchison olleen omituinen koko ikänsä. On hyvin mahdollista, että hän tahallaan katosi Mombasan lahdella jostakin pätevästä syystä. Mikäpä olisi sen helpompaa. Sinclairin kirjeestä ilmenevistä tiedoista päätellen Merchison oli sopinut, että vene saapui noutamaan häntä määrätyllä hetkellä yöllä. Se tuli, hän solahti siihen ja oli poissa. Perin helppoa!"
"Jättäen rahansa ja tavaransa laivaan?" huomautin.
"Hän oli saattanut lähettää rahat ja tavarat — erittäinkin rahat — etukäteen sinne, mihin hän aikoi matkustaa", vastasi Crole kuivasti. "Muistaakseni mainitsitte hänen puhuneen Durbanista?"
"Kyllä", myönsin. "Juuri siellä hän otti nimen Mazaroff."
"Niinpä niin", jatkoi Crole. "Epäilemättä hänellä oli joku muukin syy kuin se, jonka hän teille ilmoitti, luopuakseen entisestä nimestään. Hän lienee toivonut, että sekä Englannissa että Intiassa pidettäisiin Andrew Merchisonia kuolleena. Ja kirjeestä ja matka-arkusta ja muistotaulusta huolimatta uskon, että Salim Mazaroff oli Andrew Merchison ja että hänet murhattiin Merchisonina eikä Mazaroffina."
"Merchisonina?" huudahdin, pysähtyen pelkästä hämmästyksestä. "Mutta — kuka täällä tunsi hänet Merchisonina."
"Se on saatava selville", vastasi hän tietävän näköisenä. "Jatketaan matkaa — mennään katsomaan, mitä Maythorne puuhaa."
Tapasimme Maythornen seisomassa majatalon ovella Musgraven seurassa. Lähestyessämme heitä Maythorne hymyili Crolelle, ikäänkuin olisi tahtonut sillä osoittaa, että hänellä oli uutisia.
"Herra Musgrave teki juuri äsken erään havainnon", hän virkkoi. "Hänen pyssynsä on kadoksissa."
Musgrave, jonka puoleen vaistomaisesti käännyimme, liikautti äreänä päätään; hän oli ilmeisesti harmissaan.
"Vajaat kolme kuukautta sitten maksoin siitä kaksikymmentä puntaa!" hän pahoitteli. "Se oli melkein ihan uusi! Enkä olisi saattanut uskoa, että se on voitu ottaa sieltä. Mutta se on tietystikin viety sinä yönä, jolloin meillä oli niin paljon väkeä. Sittenkin —"
"Mistä se sitten otettiin?" tiedusti Crole.
"Yksityisestä salista, joka oli tuon herra Holtin ja vainajan hallussa", vastasi isäntä, katsahtaen minuun. "Se riippui seinällä kahdessa naulassa, ihan ovenpielessä — lienette huomannut sen, herra Holt?"
"Kyllä, näin siellä tosiaankin pyssyn", myönsin. "Mutta — en ole pannut merkille, että se on kadonnut."
"En minäkään — mutta enhän olekaan käynyt siinä huoneessa kahteen tai kolmeen päivään", selitti Musgrave. "Muori sen huomasi — hän puhui siitä minulle juuri nyt. Tietystikin joku niistä maankiertäjistä pisti nenänsä sinne ja nähdessään, ettei ketään ollut saapuvilla, sieppasi sen. Helposti se kai oli käynytkin. Ette te eikä ystävänne ollut muistaakseni paljoa sisällä sinä iltana, herra Holt."
"Herra Mazaroff lähti kohta päivällisen jälkeen", vastasin, "ja kuten tiedätte, jäi sille tielleen. Myöskin minä olin ulkosalla jonkun aikaa. Huone lienee niin ollen ollut tyhjänä."
Musgrave murahti ja pudisti päätään.
"Minun olisi pitänyt huolehtia siitä, että ovi olisi ollut lukossa teidän poissa ollessanne", hän valitti suruissaan. "No niin, minun on ilmoitettava varkaus poliisille."
"Oliko pyssy panostettu?" kysyi Maythorne. "Kaiketi ei?"
"Kyllä se oli", sanoi Musgrave. "Pidin sitä panostettuna — ei voi tietää, milloin sitä saattaa sattua tarvitsemaan tällaisessa yksinäisessä paikassa. Siihen ei luonnollisestikaan otaksuttu kenenkään muun kajoavan, ja naulat ovat koko korkealla seinässä."
"On kuitenkin vaarallista pitää panostettua pyssyä sisällä, eikö teidänkin mielestänne?" virkkoi Maythorne leppoisasti. "Eihän panostamiseen kulu kuin minuutin murto-osa. Millaisia panoksia pyssyssänne muuten oli?"
"Kynochin panoksia numero kaksitoista", vastasi Musgrave empimättä.
"Käytän aina niitä."
"Siitä on ehkä apua etsittäessä pyssyänne", huomautti Maythorne. "Teidän pitäisi mainita siitä poliisille." Hän kääntyi isännästä nummelle päin, kehoittaen Crolea ja minua mukaansa. "Aion pistäytyä tarkastamassa Reiver's Deniä", hän selitti. "Soisin teidänkin lähtevän. Eikö ole omituista, että Musgraven pyssy, jossa oli kahdentoista numeron panokset, katosi juuri samana iltana, jona Mazaroff ammuttiin? Tehän kerroitte, herra Holt, tohtorin näyttäneen teille joitakuita hauleja ja väittäneen niitä kaksitoistanumeroisiksi."
"Niin hän teki", myönsin.
"Otaksuttavasti tämä tohtori — mikä onkaan hänen nimensä — Eccleshareko? — eroittaa numero kahdentoista haulit numero yhdentoista hauleista", hän jatkoi. "Niissä kai on eroa?"
"Hän on metsämies itsekin", vastasin. "Parhaillaan hän on High Cap
Lodgessa metsästämässä."
"Vai niin. Sitten hän kaiketi tiesi, mitä puhui", huomautti Maythorne ja kääntyi minusta Croleen. "No — entä rouva Elphinstone?"
Kävellessämme nummen poikki Crole kertoi hänelle kaikki, mitä Marrasdale Towerissa oli tapahtunut. Hän kuunteli puhumatta paljoakaan — hän teki jo silloin minuun sellaisen miehen vaikutuksen, joka ottaa toisilta kaikki tiedot, mutta ei päästä suustaan juuri mitään. Mutta panin merkille, että hänen silmänsä kirkastuivat ja koko hänen olemuksensa kävi valppaammaksi, kun saavuimme Reiver's Denille — synkkään, kallioiden ympäröimään rotkoon, joka sijaitsi Birnsiden kylän ja High Cap Lodgen välisellä solatiellä; se oli pimeä, kolkko paikka, aivan kuin luotu murhatöitä varten. Siellä oli muuan paikkakunnan konstaapeli vahdissa; hän kertoi, että hänen oli määrä viipyä siellä, kunnes komisario ja ylikonstaapeli saapuisivat, ja hän näytti meille, missä Mazaroffin ruumis oli virunut. Vainaja oli löydetty tiheästä kanervikosta ja varvikosta melkein kohtisuoran, toistakymmentä metriä korkean kallioseinämän juurelta; poliisi osoitti sen reunalle.
"Toverini, joka hänet löysi", hän kuiskasi tuttavallisesti, "kertoi vainajan nähdessään luulleensa, että hän oli pimeässä pudonnut tuolta kalliolta. Mutta tietysti hän ei ollut pudonnut — ja miksi niin? Jos hän olisi syöksynyt tuolta alas, niin hän olisi taittanut niskansa ja kaikki muutkin luunsa; hänhän oli iso, raskas mies. Mutta häneltä ei ollut murtunut ainoatakaan luuta. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on se, että hänet on ensin murhattu ja sitten vasta kannettu tänne. Katsokaahan, miten noita pensaita on poljettu!"
Maythorne silmäili tällä välin ympäristöä tarkoin. Huomasin, että hänenkin silmäänsä oli pistänyt, että kanervikkoa ja varvikkoa oli ilmeisesti tallattu. Kerran, pari hän kumartui ikäänkuin nähdäkseen tarkemmin, ja kerran näin hänen ottavan maasta jotakin sekä pistävän sen taskuunsa. Pian hän palasi sinne, missä Crole ja minä seisoimme konstaapelin seurassa. Hän heilautti kävelykeppiään hilpeästi vierellämme kohoavaa, pelottavaa kallioseinämää kohti.
"Jos tässä rotkossa laukaistaisiin pyssy, niin nuo kalliot
kajahtaisivat komeasti", hän huomautti. Sitten hän katsahti poliisiin.
"Ettekö kuullut mitään sinä yönä?" hän tiedusti hymyillen.
"Otaksuttavasti ei vartiopaikkanne ole kaukana?"
"En kuullut mitään", myönsi konstaapeli. "Olin kyllä ulkosalla sinä iltana hämärästä alkaen; kävelin pitkin nummen yläreunaa, mutta en kertaakaan kuullut minkäänlaista tavatonta ääntä. Enkä myöskään tiedä kenenkään muun kuulleen. Tuolla on mökki — tuon pyökkiryhmän takana — sen asukkaat eivät kuulleet mitään. Niin — eivät kerrassaan mitään!"
"Vai niin? Vai on tuolla mökki?" virkkoi Maythorne. "Keitä siellä asuu?"
"Vanha lammaspaimen vaimoineen — Jim Cowie on hänen nimensä", vastasi konstaapeli. "Puhelin äskettäin hänen kanssaan tästä jutusta — siellä ei oltu kuultu mitään, kuten jo mainitsin."
Maythorne lähti pyökkiryhmää kohti. Me seurasimme häntä pitkin kaitaa polkua, joka kulki kallioseinämän juuritse, puiden alhaalle riippuvien oksien alitse ja korkean, puutarhaa sekä kiviseinäistä, paksukattoista mökkiä ympäröivän aidan ohitse. Liuskakivillä laskettua tietä myöten astelimme mökin ovelle; Maythorne kolkutti; kimeä, särkynyt naisääni kehoitti meitä astumaan sisään.
Miellyttävä tuoksu lehahti sieraimiimme, kun Maythorne kohotti salpaa; sisällä istui pyöreän, turvetulen lähelle vedetyn pöydän ääressä vanha mies ja vanha nainen. Meidän ilmestyessämme nainen nousi kohteliaasti pystyyn, mutta mies jäi istumaan paikalleen, luoden meihin silmäyksen, joka ei ollut lainkaan ystävällinen. Hän myöskin ensimmäisenä puhkesi puhumaan jurosti ja äreästi, ennen kuin Maythorne ennätti virkkaa hänelle mitään.
"En tiedä mitään tuosta Denillä tapahtuneesta asiasta!" hän murahti. "Sanoin jo poliisille, ettemme nähneet emmekä kuulleet mitään, enkä halua, että minua vaivataan sen tähden. Emme kuulleet ainoatakaan laukausta sinä iltana — emmekä voineetkaan kuulla, koska paneudumme vuoteeseen heti pimeän tultua. Ja jos tulitte kutsumaan meitä kuulusteluun, niin sanon, ettei minulla ole mitään kerrottavaa enkä tahdo tulla sinne — minulla on muuta tekemistä!"
"Ystävä hyvä!" vastasi Maythorne lepyttävästi. "Meitä ei ole lähettänyt tutkintotuomari eikä kukaan muukaan. Tahtoisimme vain tiedustaa, mihin vie jalkapolku, joka tuo Reiver's Denin ylitse ja puutarhanne ohitse. Olemme outoja täällä."
"Siitä sait, ukkoseni!" huomautti vanha nainen, katsahtaen moittivasti vanhukseen. "Näetkös nyt? Tämä herra kysyy vain tietä. Älkää loukkautuko hänen tähtensä!" jatkoi hän, kääntyen Maythornen puoleen. "Täällä on käyty pari, kolme kertaa kyselemässä tuosta kauheasta tapahtumasta, eikä hän luonnollisestikaan tiedä mitään. Polku, sir, vie nummen poikki High Cap Lodgeen, herra Courthopen metsästyshuvilaan."
"Se on siis oikotie — mutta minne?" huomautti Maythorne.
MAJATALON ISÄNNÄN PYSSY
"Niin, sir, se on oikotie herra Courthopen huvilalta Birnsideen ja Lehtokurppaan", vastasi nainen. "Mutta se on vähän käytetty — melkein pelkkä lammaspolku."
"Emmekä nähneet ketään kävelemässä sillä tiellä, emme kumpaankaan suuntaan", ärähti ukko. "Emme tiedä mitään — meillä ei ole mitään kertomista — ei mitään!"
Peräydyimme ulos, suljimme oven ja lähdimme tiehemme. Maythornen huulilla väikkyi tutkimaton hymy.
"Yhtä kaikki Mazaroff noudatti tätä polkua", sanoi hän. "Mutta miksi? Pyrkikö hän High Cap Lodgeen, herra Courthopen huvilaan? Vai oliko hän käynyt siellä ja nyt paluumatkalla? Kukapa tietää? Joka tapauksessa tahdon pistäytyä tuolla kalliolla."
Hän poikkesi polulta ja alkoi tunkeutua pensaikon ja kanervikon läpi rotkon reunalle; Crole ja minä seurasimme häntä. Se oli raskasta työtä, se kiipeäminen ja rimpuileminen. Vihdoin saavuimme eräänlaiselle ylätasangolle; sieltä näkyi synkkä kuilu, josta Mazaroffin ruumis oli löydetty. Ja siellä seisoi yksinäinen olento, katsellen laajaa nummi- ja tunturimaisemaa; hän oli vanha mies, nähtävästi vieläkin vanhempi kuin se iäkäs, kärtyisä ukko, jonka luota olimme äsken lähteneet; hän oli harmaampi, kuivettuneempi ja ryppyisempi, mutta valpas ja ilmeisesti nopsakuuloinen kuin poika, sillä heti kun lähestymisemme ensi ääni rasahti, hän pyörähti äkkiä meihin päin, luoden meihin nopean, arvostelevan katseen silmistään, jotka olivat kirkkaat ja terävät kuin haukan silmät. Mutta hän ei suinkaan ollut lammaspaimen — heti oivalsimme, että hän oli joku arvohenkilö, herrasmies. Hänen harmaasta villakankaasta, jotensakin leveän, urheilijoiden käyttämän mallin mukaisesti valmistetut, jonkun verran kuluneet vaatteensa olivat muodikkaat ja huolellisesti puetut hänen ylleen; hänen valkeassa kaulaliinassaan oli hieno, kallis kivi; hänen metsästyssaappaansa olivat huolellisen, tehtävissään taitavan palvelijan puhdistamat; kokonaisuutena hän oli hauskan vaikutuksen tekevä vanhus, ja hänen terve värinsä ja lumivalkeat viiksensä yhä tehostivat hänen miellyttävää ulkonäköään.
Hän seisoi tarkastellen meitä, kunnes olimme ehtineet likelle häntä. Sitten hän puhutteli Crolea, seurueemme vanhinta, hymyillen ymmärtävän näköisenä.
"Tämä paikka alkaa jo vetää puoleensa uteliaita, sir", hän huomautti puolittain ivallisesti. "Omituista, kuinka nopeasti tällaiset uutiset leviävät!"
"Tulomme syy on tärkeämpi kuin joutilaan uteliaisuus, sir", tokaisi
Crole vastaan melkein tuikeasti. "Olemme vainajan ystäviä."
Vanhus nyökkäsi — eivät Crolen sanat eikä sävy näyttäneet lainkaan tehoavan häneen.
"Kaiketi hänellä oli ystäviä!" jupisi hän ikäänkuin itsekseen. Sitten hän silmäili vuorotellen meitä kaikkia, ja hänen terävä, tutkiva katseensa pysähtyi minuun. "Tämäkö on se nuori herrasmies, joka oli hänen kanssaan majatalossa?" kysyi hän.
"Olettamuksenne on aivan oikea, sir", vastasi Crole. "Saanko minä puolestani tiedustaa — koska tämä asia näyttää kiinnittävän mieltänne — voitteko kertoa meille mitään, mistä olisi meille apua?"
Vanhus hymyili ja siirsi katseensa toisesta toiseen.
"Voinko kertoa teille mitään, mistä olisi teille apua?" hän kertasi. "No niin, voin kyllä mainita teille jotakin, mutta en tiedä, onko siitä apua vai eikö. Mutta saattaahan siitä olla. Kuulin pyssyn pamahduksen — täältä päin — samana iltana, jolloin vainaja katosi."
"Se on jotakin!" sanoi Crole. "Entä — olitteko itse läheisyydessä, sir?"
Vanhus kääntyi ja osoitti nummelle Birnsideen päin.
"Näettekö tuon kyläpahasen? Se on Birnside", hän virkkoi. "Asun siellä.
Se on, kuten huomaatte, vain kahden- tahi kolmensadan askeleen päässä.
Taloni on kylän tässä reunassa — tuolla — näettekö päädyn?"
"Mihinkähän aikaan se tapahtui?" tiedusti Crole.
"Suunnilleen tavalliseen maatapanoaikaani", vastasi vanhus. "Kello kymmenen. Mutta sinä iltana olin valveilla tavallista myöhempään."
Crole katsahti Maythorneen.
"Sen täytyi olla juuri surmanlaukaus", hän virkkoi miettivästi. "Otaksuttavasti, sir", hän jatkoi, kääntyen jälleen kertojamme puoleen, "on hyvin harvinaista, että täällä nummella ammutaan siihen aikaan vuorokaudesta. Kello kymmenen illalla!"
Mutta vanha herra hymyili ja pudisti päätään.
"Ei lainkaan", hän vastasi. "Päinvastoin. Usein olen kuullut yksinäisiä laukauksia iltaisin. Metsästysvartijoita, näette. Sellaista tietystikin sattuu tavallisimmin kirkkaina tai kuutamoisina öinä. Tällä kertaa oli kuitenkin hyvin pimeätä. Mutta —"
En osaa arvata, mitä hän aikoi vielä sanoa. Juuri silloin katsahti kallion juurella oleva poliisimies, jota olin keskustelun kuluessa tarkkaillut ja joka oli hääräillyt pensaikossa, meihin päin, huitoen käsiään kiihkeästi.
"Tulkaa tänne alas!" hän luikkasi. "Löysin jotakin. Pyssyn!"