SEITSEMÄS LUKU
Muistolevy
Asianajaja — luonnollisesti tarkka havaintojen tekijä — nykäisi kyynärpäätäni meidän ollessamme vielä parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä Sheilasta.
"Tytär kai, eikö niin?" hän kuiskasi. "Komea tyttö — sievä tyttö! Hän ei tietystikään tiedä mitään?"
"Ei mitään", vastasin. Sitten minäkin kuiskutin: "Muistanette, että Mazaroffin vasen silmä oli selvästi kierossa? No niin, tytön vasen silmä on myöskin! Tuiki vähän, tuskin huomattavasti, mutta se on sittenkin."
"Joskus se lisää viehkeyttä", virkkoi hän asiantuntijan tavoin. "Niinpä niin, äidille ensin. Jättäkää kaikki minun huolekseni, Holt! Osaan hoitaa tällaiset asiat. Ammattikokemusta, ymmärrättehän?"
Olin kovin mielissäni saadessani luovuttaa koko jutun hänen huostaansa ja sanoinkin sen. Mutta nyt olimme ihan lähellä Sheilaa. Hän astui luokseni, ja hänen somat kasvonsa kuvastivat teeskentelemätöntä myötätuntoa.
"Olen hyvin pahoillani kuultuani tämän ikävän uutisen", hän ehätti sanomaan. "Otaksuttavasti se on tosi — olemme saaneet hyvin niukalti tietoja."
"Se on totta, ikävä kyllä", vastasin. Kun hän sitten katsahti seuralaiseeni, esittelin: "Minun mukanani on herra Mazaroffin asianajaja, herra Crole. Hän saapui juuri äsken Lontoosta ja haluaisi kovin mielellään tavata rouva Elphinstonea."
Sheila ei osoittanut lainkaan kummastuvansa siitä; otaksuttavasti hän arveli Crolen tahtovan kysellä naapuriston oloista. Hän kääntyi takaisin taloon päin, kehoittaen meitä seuraamaan itseään.
"Äiti on jossakin lähistöllä", hän selitti. "Herra Elphinstone meni johonkin kunnanviranomaisten kokoukseen — hän palaa kotiin vasta iltapäivällä."
Hän opasti meidät puutarhan läpi taloon. Tapasimme rouva Elphinstonen istumassa työhuoneessaan pöydällään olevien kirje- ja paperikasojen takana. Meidän astuessamme sisään hän loi meihin epäämättömästi kysyvän silmäyksen; se ei tosiaankaan näyttänyt liian ystävälliseltä, ja kuulin Crolen päästävän pienen, hiljaisen äännähdyksen, ikäänkuin hän olisi tuntenut vihamielisen tuulahduksen sieraimissaan. Mutta tapansa mukaan Sheila tuli avuksemme käyden suoraan käsiksi asiaan.
"Äiti", hän alkoi, "on aivan totta, mitä olemme kuulleet herra Mazaroff-parasta. Hänet on löydetty kuolleena nummelta; tässä on hänen asianajajansa herra Crole Lontoosta, ja hän haluaa puhutella sinua."
Rouva Elphinstone tuijotti Croleen, ikäänkuin olisi kuullut tämän tulleen pyytämään hänen tyttärensä kättä tahi jotakin muuta yhtä ylettömän outoa seikkaa. Hän oli niitä naisia, jotka voivat saattaa ihmiset hämille pelkästään tuijottamalla heihin, ja jos hän olisi tuijottanut minuun samalla tavoin kuin Croleen, olisin minä lähtenyt pakoon. Mutta Crole säilytti malttinsa täydelleen, ja hänen kumarruksensa oli yhtä hyytävän kylmä kuin rouva Elphinstonen käytös.
"Toivoisin vain, että minun sallittaisiin tehdä muutamia tärkeitä kysymyksiä asiakkaani kuoleman johdosta", hän virkkoi. "Ensinnä lienee minun mainittava eräs seikka, jota ette ehkä kumpikaan tiedä. Herra Mazaroff murhattiin."
Tällä ilmoituksella oli erilainen vaikutus kumpaankin kuulijaan. Sheilalta pääsi hiljainen äännähdys, josta kuvastui kauhistusta ja hämmästystä; rouva Elphinstone loi Croleen pikaisen silmäyksen.
"Oletteko siitä varma?" hän tiedusti.
"Se on lääkärien mielipide, rouva", vastasi Crole, kumartaen taaskin kylmästi. "Mielestäni ei ole mitään syytä eittää sitä vastaan. Asiakkaani ammuttiin kuoliaaksi."
Rouva Elphinstone osoitti sormellaan kirjoituspöytänsä vierelle sijoitettuja tuoleja.
"Ettekö halua istuutua?" hän kysyi hieman kohteliaammin. "Mainitsitte haluavanne esittää minulle joitakuita kysymyksiä — tärkeitä kysymyksiä. En todellakaan jaksa käsittää, mitä ne voisivat koskea! En tiedä tästä miesraukasta kerrassaan mitään."
"Luullakseni näitte asiakas-vainajani pari päivää sitten", huomautti Crole, jolle olin yksityiskohtaisesti kertonut kaikki, mitä Lehtokurpassa oleskellessamme oli tapahtunut. "Hän ja herra Holt seisoivat majatalon puutarhan portilla, kun te ja tyttärenne menitte siitä ohitse."
"Hänkö siis!" huudahti rouva Elphinstone. "Niin, muistaakseni näin hänet — eikö hän ollut kookas, parrakas mies? Minä vain vilkaisin häneen."
"Ettekö tuntenut häntä, rouva?" kysyi Crole, katsoen emäntään terävästi.
Rouva Elphinstone tuijotti kyselijään erikoisen jäätävän kylmästi.
"Tuntenut häntä?" hän kertasi kopeasti. "Mitä ihmettä? Mitä tarkoitatte?"
Olin toivonut, että Crole asteittain valmistaisi paljastusta, jota tekemään hän oli tullut — jostakin syystä, joskin epämääräisesti, mutta joka tapauksessa toivoin, ettei asiaa olisi äkkiä pamautettu Sheilan kuullen. Mutta Crole ajatteli toisin, ja seuraavalla hetkellä hän lausui ajatuksensa:
"Tarkoitan seuraavaa, rouva", hän vastani muitta mutkitta. "Vaikkakin näkemänne mies on viime vuosina nimittänyt itseään Salim Mazaroffiksi, on hän silti sama mies, joka joitakuita vuosia takaperin vihittiin kanssanne — Andrew Merchisonina. Se on tosiasia, rouva!"
Odotin jotakin — sanokaamme dramaattista — seurausta näistä sanoista. Mutta ei tapahtunut mitään — nimittäin ei mitään erikoista. Sheilan huulet raottuivat vähän ällistyksestä, ja hän katsoi ensin Crolea, sitten äitiään. Rouva Elphinstone puolestaan istui selkä suorana hyvin tuikeana ja arvokkaana kirjoituspöytänsä ääressä; hänen kasvonsa eivät värähtäneet sen enempää kuin jos hän olisi ollut kivestä hakattu kuva. Hän katsoi Croleen, ikäänkuin olisi ihmetellyt, oliko mies syyntakeeton valehtelija vaiko suorastaan mielipuoli. Äkkiä levisi hänen hienopiirteisille ohuille huulilleen pilkallinen, halveksiva hymy, ja hän nousi rauhallisena tuoliltaan.
"Tulkaa mukaani, olkaa hyvät!" hän kehoitti.
Seurasimme häntä äänettöminä — Crole edellä, Sheila ja minä perässä. Sheila näytti haluavan puhua minulle, mutta minä käänsin tahallani kasvoni toisaalle. Vaikka rouva Elphinstone olikin edellämme, tunsin kuitenkin hänen läsnäolonsa, ja se tuntui minusta liian painostavalta. Olisin mieluummin hyökännyt vihollisten rintamaa vastaan; tuntui melkein siltä kuin hän olisi vienyt Crolea ja minua teloitettaviksi tahi ainakin teljettäviksi johonkin läheiseen vankiholviin.
Hän opasti meidät kahden tahi kolmen huoneen läpi eteissaliin, ulos rakennuksesta ja pihan poikki puutarhan itäisessä muurissa olevalle ovelle. Avattuaan sen hän astui ulos; me seurasimme ja huomasimme saapuneemme kylän kirkkotarhaan vanhojen kuusien ja suippojen kypressien keskelle. Hän asteli suoraan eteenpäin katsomatta kummallekaan puolelle kirkon kynnyksen yli sen muinaisnormannilaisesta ovesta varjoisaan keskeen. Käveltyään alttarin eteen hän äkkiä pysähtyi, osoitti kädellään ylöspäin, silmäili Crolea synkästi ja lausui kaksi sanaa: "Katsokaa tuonne!"
Me katsoimme. Alttarin edustan pohjoisella seinällä oli yksinkertainen, neliskulmainen, Aberdeenin graniitista valmistettu taulu, johon oli syvään kaiverrettu muutamia kullattuja sanoja.
Tämän seurakunnan
entisen asukkaan, Mombasan lahteen
lokakuun 17 p:nä 1899 hukkuneen
ANDREW MERCHISONIN
muistoksi
Vilkaisin Croleen. Hänen kasvojensa ilme oli tutkimaton.
Hän vain katsoi tauluun, luki siinä olevan kirjoituksen, kääntyi rouva
Elphinstonen puoleen ja nyökkäsi.
"Ja nyt tulkaa takaisin taloon!" komensi rouva.
Taaskin sijoituimme riviin hänen jälkeensä. Tällä kertaa oli mieleni kaikenlaisten epäilysten ja sekavien tunteiden vallassa. Oliko Mazaroff puhunut minulle totta? Vai tahtoiko hän vain esiintyä Andrew Merchisonina? Oliko olemassa kaksi miestä, joilla oli samanlaiset syntymämerkit ja ruumiinviat? Mitä tämä kaikki merkitsi? Entä olivatko nämä seikat millään tavoin murhan yhteydessä?
Rouva Elphinstone johti meidät takaisin taloon ja sitten ylöspäin pitkin vanhoja, tammisia, eteissalista lähteviä portaita. Hän asteli pitkin käytäviä, toista toisensa jälkeen, pysähtyen vihdoin eräälle ovelle. Valittuaan vyöllään hopeisista ketjuista riippuvasta avainkimpusta avaimen hän avasi oven ja vei meidät pieneen huoneeseen, jossa ei ollut mitään muuta kuin vanhanmallinen kirjoituspöytä, sen ääreen asetettu tuoli, vanhoilla teoksilla täytetty kirjahylly ja sivupöytä sekä sille nostettu, kulunut merimiehen arkku. Hän meni suoraan sen luokse ja laski kätensä sille.
"Ja nyt", hän sanoi, katsoen Croleen, "teen enemmän kuin kellään on oikeus minulta vaatia! Teen sen vain vaimentaakseni kerta kaikkiaan sen naurettavan ajatuksen, jonka esititte saapuessanne äsken tänne — kutsumattomana. Suvainnette kuunnella minua. On aivan totta, että menin avioliittoon Andrew Merchisonin kanssa, kun sekä hän että minä olimme nuoruudenhulluja ja omapäisiä. Me emme sopineet yhteen. Hän huolehti minusta mahdollisimman hyvin: jakoi koko omaisuudestaan puolet minulle ja karkasi luotani. En tiedä, milloin hän lähti ja minne hän lähti. Hän jätti sanan aikovansa matkustaa. Kahdeksan kuukautta senjälkeen syntyi tämä tyttö. Minä ja ystäväni panimme parhaamme löytääksemme hänet ja ilmoittaaksemme hänelle siitä, mutta se ei meille onnistunut. En kuullut hänestä mitään ennen kuin alkuvuodesta 1900, jolloin sain kirjeen erään Bombayn ja Durbanin välillä kulkevan höyrylaivan kapteenilta. Lukekaa se!"
Hän otti esille toisen avaimen, aukaisi merimiesarkun ja otti sen sisällä olevasta lokerosta kuoren, josta hän veti useille ulkomaisille arkeille kirjoitetun kirjeen, ojentaen sen Crolelle.
"Te ja herra Holt saatte lukea sen yhdessä", hän sanoi. "Lukekaa se tarkkaavasti!"
Luin kirjeen Crolen olan ylitse. Sen kirjoittaja oli James Sinclair, joka esitteli itsensä Bombayn ja Durbanin väliä säännöllisesti kulkevan höyrylaivan General Cliven kapteeniksi. Hän kertoi viime kerran lähtiessään Bombaysta ottaneensa laivalleen Andrew Merchison-nimisen matkustajan, joka aikoi Durbaniin. Matkan varrella poikettiin Mombasassa. Lokakuun 18 p:nä, jolloin höyrylaiva oli ankkurissa Mombasan lahdella, herra Merchison katosi. Viimeksi hänet oli huomattu hyvin myöhään illalla istumassa aluksen kaiteella, poltellen piippuaan. Senjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä. Kirjoittaja arveli, että herra Merchison oli saanut äkillisen pyörrytys- tai pahoinvoinnin kohtauksen, menettänyt tasapainonsa ja suistunut mereen, otaksuttavasti pudotessaan kolhaisten päänsä laivan laitaan. Hän lisäsi lapsellisen yksinkertaisesti: "Mombasan lahdessa on runsaasti haikaloja." Kun matkustajaa ei ollut kuulunut, ei näkynyt, oli kapteeni tarkastanut hänen matkatavaransa, löytänyt muistikirjasta rouva Merchisonin osoitteen ja kirjoitti nyt senvuoksi tälle, samalla lähettäen herra Merchisonin arkun sisältöineen ja lisäksi kaikki muut Merchisonin hytissä olleet pikku esineet. Hän kiinnitti erikoisesti huomiota siihen seikkaan, että eräässä arkun lokerossa oli huomattava erä kultarahaa, etupäässä Englannin puntia.
Asianajaja luki tämän kirjeen äänettömänä ja samoin äänettömänä ojensi sen takaisin rouva Elphinstonelle, joka pani sen jälleen arkkuun.
"Tähän arkkuun ja sen sisältöön ei ole koskettu senjälkeen kun sen sain monta vuotta sitten", sanoi rouva. "Nyt tulitte te väittämään minulle, että tämä Mazaroffiksi itseään nimittävä muukalainen oikeastaan oli Andrew Merchison! Järjetöntä!"
"Väitteeni ei ole lainkaan järjetön, rouva", vastasi Crole hiukan tuikeasti, "kuten oivallatte kuultuanne, mitä tällä nuorella ystävällämme on kerrottavaa. Ja nyt, Holt", hän jatkoi, kääntyen minun puoleeni, "toistakaa meille täsmälleen, mitä Mazaroff uskoi teille toisena iltana Lehtokurpassa ollessanne! Kertokaa koko tarina!"
Kerroin kaikki seisoessamme pienessä huoneessa. En jättänyt pois mitään; korostin vielä sitä, että Mazaroff oli vakuuttanut voivansa helposti todistaa, kuka hän oli, tuoden esiin keinotkin, ja sitä, että hän oli puhunut asiasta ehdottoman varmasti. Mutta vaikka kertomukseni aikana silmäilin rouva Elphinstonea tarkasti, en huomannut merkkiäkään siitä, että hän olisi horjunut; hänen ilmeestään kuvastui päinvastoin epäilyä, jopa ivaakin.
"Koko juttu on järjetön!" selitti hän lopuksi. "Kerrassaan järjetön! Mies oli luultavasti joku seikkailija, joka oli saanut tietoonsa eräitä piirteitä Merchisonin entisyydestä ja halusi muuttaa tietonsa rahaksi!"
Vilkaisin Croleen; tämä katsoi rouva Elphinstonea, ikäänkuin olisi nyt nähnyt hänet uudessa valossa.
"Hm!" hän äänsi tyynesti. "Teidän arvelunne, rouva, jos suotte anteeksi sen, että käytän suoraa kieltä naiselle, on todella kokonaan järjetön! Herra Mazaroff eli, kuten meidän pitäisi nimittää häntä, herra Merchison — vaikka hänellä omain sanojensa mukaan oli laillinen oikeus käyttää toistakin nimeä — ei suinkaan ollut mikään rahan tarpeessa oleva seikkailija, vaan varakas mies, hyvin varakas mies! Ja jos edelleen suotte minulle anteeksi, niin esitän teille vielä muutakin. Jos tämä mies oli, kuten itse väitti ja kuten otaksuttavasti saamme todistetuksi, Andrew Merchison, jonka kanssa teidät vihittiin kaksi- tahi kolmekolmatta vuotta takaperin, niin avioliittonne herra Elphinstonen kanssa ei ole mikään avioliitto! Teitä luonnollisestikin turvaa kaikkia tällaisesta avioliitosta koituvia seurauksia vastaan se seikka, että sitä solmitessanne ette ollut kuullut mitään herra Merchisonista moniin vuosiin ja että teillä oli mitä parhaat syyt uskoa hänet kuolleeksi. Mutta koska hän ei ollut kuollut, niin lain edessä olette edelleenkin rouva Merchison, ja —"
"Mihin tämä kaikki tähtää?" kivahti rouva Elphinstone. "Minä —"
"Seuraavaan, rouva", jatkoi Crole, nostaen sormeaan varoittavasti, "ja se onkin hyvin tärkeä kohta, kuten pian käsitätte. Vaikka olenkin ollut onnettoman vainajan kanssa asioissa vain vähän, niin olen kuitenkin ollut, silloin kun hän oli Lontoossa, ja minulla on varma vaikutelma, että hän kuoli tekemättä jälkisäädöstä. Ymmärrätte kai minua?"
"No niin — entä miten se voi minuun koskea?" kysyi rouva Elphinstone.
"Vain täten", vastasi Crole, ottaen hattunsa, jonka hän oli laskenut kädestään lukiessaan kapteeni Sinclairin kirjettä. "Vain täten, rouva. Jos tämä mies oli Merchison, te hänen vaimonsa ja tämä nuori nainen hänen lapsensa, niin te ja hän saatte keskenänne jakaa koko vainajan jättämän omaisuuden! Ja se on huomattavan suuri — muutoin en ole englantilainen! Neuvoisin teitä rouva, ennen kuin omaksutte jyrkästi epäilevän ja kieltävän kannan, pistäytymään Lehtokurpassa katsomassa, ettekö voi varmistautua siitä, että siellä viruva vainaja, joka tosin on kauheasti murjottu, mutta silti tunnettavan näköinen, ehkä sittenkin oli se mies, joka hän väitti olevansa. Verbum sapienti, rouva — luullakseni osaatte latinaa kylliksi ymmärtääksenne niiden sanojen merkityksen!"
Sitten Crole kumarsi vanhanaikaiseen tapaansa ja lähti; minä seurasin häntä, jättäen äidin ja tyttären katselemaan toisiansa. Astelimme äänettöminä talon läpi puutarhaan. Mennessämme portista Crole veti taskustaan nuuskarasian ja otti aimo hyppysellisen.
"Olipa siinä pahuksen kovaluontoinen nainen, Holt!" hän virkkoi pilkallisesti. "Kova — kova — ja itsepäinen!"