KUUDES LUKU
Herra Crole Bedford Rowin varrelta
Mannersin, Marrasdalen poliisikersantin, kunniaksi on minun myönnettävä, että vaikka hän olikin itsepintainen, yksipuolinen mies ja piti hellittämättä kiinni alkuperäisestä otaksumastaan, että joku Lehtokurpassa silloin ollut veijari oli seurannut Mazaroffia ja murhannut hänet ryöstääkseen hänen rahansa ja arvoesineensä, hän kuitenkin pani parhaansa säästääkseen minulta vaivoja ja huolia. Olin täydelleen ymmällä siitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä, ja välttämättömät, välittömät toimenpiteet olivat omiaan sekaannuttamaan minua. Mutta Manners tiesi kaikki ja otti huolehtiakseen kaikesta.
"Mitäkö on tehtävä, kapteeni?" hän kertasi kysymykseni. "On meneteltävä näin. Vainaja on sijoitettava tänne — tässä yksinäisessä seudussa ei ole ruumishuonetta. Sitten ilmoitan asiasta tuomarille. Hän toimittaa kuulustelun täällä Lehtokurpassa todennäköisesti johonkin aikaan huomenna. Silloin ei ole paljoakaan tekemistä — vain alkutiedot tapahtumasta ja ruumiin tunteminen, jotta se voidaan haudata. Määrätään jatkokäsittelyn päivä. Ja sitten — käymme käsiksi työhön löytääksemme murhaajan. Kaikki on päivänselvää."
"Luuletteko, että hänet on murhattu?" tiedustin. "Hänhän on saattanut pudota noilta usein mainituilta kallioilta."
Manners kiersi viiksiään kasvoillaan ylemmyyden ilme.
"Missä ovat hänen rahansa, timanttisormuksensa ja neulansa, lompakkonsa ja kaikki muu?" hän kysyi purevasti. "Ei, kapteeni, asianlaita on, kuten olen koko ajan sanonut — hänet on ensin murhattu, sitten ryöstetty. Minä uskon", hän jatkoi mahtipontisesti, "että nuo vintiöt seurasivat häntä ja iskivät hänet kuoliaaksi jossakin yksinäisessä kohdassa. Sitten he tutkivat hänen vaatteensa ja anastivat kaikki, mitä hänellä oli. Senjälkeen he kantoivat hänet Reiver's Denin reunalle ja heittivät hänet rotkoon. Siten minä otaksun kaiken käyneen. Ja lyön vetoa, etten ole suuresti erehtynyt."
"Luullakseni pääsette murhaajien jäljille, kun he koettavat myydä saalistaan", huomautin. "Sellaisia arvoesineitä."
"Olette oikeassa, kapteeni", myönsi hän. "Juuri niin teemme. Ja nyt pyytäisin teitä kirjoittamaan mahdollisimman tarkan luettelon kaikista hänen muassaan olleista esineistä, jotta voisin näyttää sen komisariollemme. Sillä, kuten mainitsitte, ei sellaisista arvoesineistä ole niinkään helppo päästä eroon. Merkitkää ne paperille — tarkasti — kapteeni!"
Ennen kuin ehdin aloittaa sen työn, saapui Eccleshare Lehtokurppaan. Hän selitti kuulleensa ruumiin löydöstä ja oli nyt kiiruhtanut High Cap Lodgesta tarjoamaan ammattiapuaan. Ja samassa saapui paikkakunnan lääkäri samalla asialla. He menivät molemmat siihen huoneeseen, johon vainaja oli sijoitettu ja viipyivät siellä jonkun aikaa. Vihdoin palasi Eccleshare yksin. Hänen käytöksensä oli juhlallisen ammattimainen.
"Herra Holt", virkkoi hän, kun poliisikersantti ja minä lähestyimme häntä. "Ystävänne on ammuttu."
Hän ilmoitti tietonsa omituisen vakavana. Mutta Mannersilta ja minulta pääsi kummaltakin hämmästyksen huudahdus.
"Ammuttu, tohtori?" kummasteli poliisikersantti. "Mutta enhän huomannut —"
"Ehkä ette", keskeytti Eccleshare tyynesti. "Mutta panitte merkille, että joku villieläin tai jotkut villieläimet olivat jyrsineet hänen kasvojaan, ja kenties ei mieleennekään johtunut tarkastaa hänen takaraivoaan. Hän piti jokseenkin pitkää tukkaa, ja se oli harvinaisen tuuhea hänen ikäiselleen miehelle. Häntä oli ammuttu päähän takaapäin, surmattu ampumalla ja tavallisella linnustuspanoksella. Katsokaas!"
Hän ojensi lihavan, pehmeän, valkoisen kätensä, avasi sen ja näytti meille kahta haulia, jotka olivat hänen kämmenellään.
"Litistyneet!" hän sanoi merkitsevästi. "Ne ovat kahdentoista numeron hauleja. Ja juuri niistä hän sai surmansa. Häntä on ammuttu tavallisella lintuhaulikolla lyhyen matkan päästä."
Näin, että Manners lamautui tuntuvasti kuullessaan tämän lausunnon, jonka juuri silloin seuraamme liittynyt paikkakunnan lääkäri vahvisti. Tämä selitys kumosi poliisikersantin olettamuksen, sillä todennäköisesti ei hänen epäilemillään karjanajajilla ollut muassaan pyssyä.
"No niin, hyvät herrat, jos asia on siten, niin se on siten", hän jupisi. "Mutta kenen voisi luulla liikkuvan nummella pimeän tultua muassaan pyssy?"
"Siitä on teidän otettava selko", tokaisi Eccleshare. "Me vain ilmoitamme teille kuoleman syyn. Se on ehdottoman varma."
Molemmat lääkärit poistuivat, Ecclesharen sitä ennen huomautettua minulle, että minun pitäisi lähettää hänelle sana, jos hän voisi jollakin tavoin auttaa. Ensi kertaa näkyi Mannersissa epävarmuuden oireita.
"Tämä on kummallinen juttu, kapteeni", sanoi hän. "Ammuttu! Se ei pälkähtänyt päähänikään. Ja kuten äsken mainitsin, kuka saattoi olla pyssy mukanaan ulkosalla siihen aikaan? Pimeän tultua!"
"Hänen lähtiessään ei vielä ollut pimeä", huomautin. "Oli tuskin edes hämäräkään."
"Siinä tapauksessa —" alkoi hän, pysähtyen sitten ikäänkuin miettimään.
"Täällä on koko joukko ihmisiä, jotka ovat hankkineet pyssynkantoluvan", hän jatkoi sitten, "herrasmiehiä, maanviljelijöitä, metsästysvartijoita ja sentapaisia. No niin. Jotakin minun on tehtävä. Mutta entä hän? Te tietystikin tunnette hänen omaistensa asuinpaikan? Heille on ilmoitettava tapahtumasta heti. Parasta on sähköttää."
Siinä pulma! Olinpa totisesti tukalassa asemassa. Mutta en mielinyt ilmaista tälle hieman paksupäiselle poliisikersantille, että Salim Mazaroff oli todellisesti Andrew Merchison ja että hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat vain noin puolentoista kilometrin päässä meistä.
"Herra Mazaroff oli juuri saapunut Etelä-Afrikasta, kun hän ja minä lähdimme tälle matkalle", selitin. "Hän ei ollut käynyt Englannissa moniin vuosiin."
"No, sitten hänellä lienee ystäviä", vastasi Manners. "Tässä maassa on kaiketi joku, jolle olisi ilmoitettava hänen kuolemastaan. Ehkä lakimiehiä — varakkaalla miehellä lienee varmastikin asianajaja."
"Silmäilen hänen papereitaan. Kenties löydän jonkun osoitteen", virkoin kartellen. "Luonnollisesti pitäisi olla joku."
Sitten hän poistui luotani, selittäen, että hänen oli mentävä kauppalaan selostamaan tapausta, ja kun alkoi olla käsillä aamiaisen aika, muutin pukuani haukatakseni hiukan ravintoa. Mutta oikeastaan minulla ei ollut lainkaan halua nauttia ruokaa tai juomaa. Mazaroffin salaisuus oli lyijynraskaana sydämelläni. Pitäisikö minun säilyttää se omana tietonani? Vai pitäisikö minun mennä suoraa päätä Marrasdale Toweriin kertomaan rouva Elphinstonelle, mitä tiesin? Minusta tuntui, että minun oli mentävä, sillä jos Mazaroff oli todella Merchison, niin hänen omaisuutensa (ja olin melkein enemmän kuin varma siitä, että hän oli hyvin varakas) joutuisi epäilemättä hänen vaimolleen ja tyttärelleen. Mutta tehtäväni ei suinkaan ollut miellyttävä. Olin alkanut pitää Elphinstone-vanhuksesta — olisi perin vastenmielistä marssia ilmoittamaan hänelle, että hänen vaimonsa ensimmäinen puoliso oli ollut elossa koko ajan — ja niin edelleen. Ja lisäksi oli Sheila, johon — sitä vastaan oli turha inttää — olin jo rakastunut. Minua kammotti, kun ajattelin kertovani hänelle, että hänen isänsä, jota hän ei ollut koskaan tuntenut, oli halpamaisesti murhattu melkein hänen kotinsa kynnyksellä! Mutta sittenkin —
Parhaillaan kuitenkin lähestyi minua kaipaamani neuvo niin ripeästi kuin vanhan hevoskonin vetämät ravistuneet rattaat jaksoivat tuoda sitä kukkuloiden takana olevalta asemalta. Sellaiset ajoneuvot seisahtuivat Lehtokurpan edustalle minun noustessani aamiaispöydästä. Niistä astui maahan ensin tuikeakatseinen, teräväpiirteinen, keski-ikäinen mies, jonka heti päättelin joko asianajajaksi tai oikeusistuimissa toimivaksi lakimieheksi, ja hänen jäljessään nuori, komea, vilkas, hyvin puettu mies, joka teki sotilashenkilön ja muodikkaan näyttelijän sekoituksen vaikutuksen. He riensivät eteissaliin; arkihuoneeni avoimesta ovesta kuulin nimeäni mainittavan. Astuin esiin; lakimiehen näköinen tulija pyörähti ympäri ja silmäili minua tutkivasti.
"Herra Holtko?" hän virkkoi. "Olen Lincoln Crole, Crole & Wyattin asianajotoimistosta Bedford Rowin varrelta. Eilisiltaisista Lontoon sanomalehdistä luin herra Mazaroffin omituisesta katoamisesta ja lähdin tänne yöjunalla. Onko herra Mazaroff löydetty tai onko hänestä kuulunut mitään?"
"Kyllä", vastasin. "Hänet löydettiin tänä aamuna. Kuolleena.
Murhattuna."
Hän hätkähti kahdesti kuullessaan viimeiset sanani ja osoitti sitten huonetta, josta olin juuri tullut. "Mennään tuonne", hän ehdotti. "Tämä", hän jatkoi vietyäni hänet sisään ja suljettuani oven, "on herra Frank Maythorne, josta lienette kuullut puhuttavan; hän on nykyajan taitavimpia yksityisetsiviä. Ja nyt, herra Holt, sallikaa minun selittää. Kuten äsken mainitsin, luin tästä asiasta sanomalehdistä — selostuksissa oli luonnollisesti teidänkin nimenne — ja koska olen toiminut herra Mazaroffin asioiden hoitajana hänen saavuttuaan Englantiin, olin hyvin huolissani. Lopuksi päätin lähteä tänne ja tuoda Maythornen muassani. Tiesin nähkääs, ettei Mazaroffilla ole sukulaisia eikä ystäviä tässä maassa, jos missään, ja — niin, erinäisistä syistä olin levoton hänen tähtensä. Nyt on tapahtunut pahin! Mutta olemme olleet matkalla koko yön, ja kun emme saaneet aamiaista Black Gillin asemalla, jossa poistuimme Skotlannin postijunasta, on meidän saatava sitä täältä, ja teidän on selitettävä meille kaikki syödessämme."
Olin vilpittömästi hyvilläni herra Crolen ja hänen seuralaisensa tulosta; tunsin todellista huojennusta, kun sain kertoa peloittavan salaisuuteni miehille, jotka olivat tottuneet käsittelemään sellaisia asioita. Tilasin heille aamiaista, ja heidän syödessään ja juodessaan suoriuduimme herra Crole ja minä alkuvalmistuksista. Hänen kanssaan oli hyvä keskustella — hän oli älykäs, täsmällinen ja osuva puheissaan.
"Selitän muutamalla lauseella kaikki, mitä tiedän Mazaroffista, herra Holt", hän sanoi käydessään käsiksi muniin ja silavaan. "Hän saapui luokseni muutamia viikkoja takaperin toimistooni Bedford Rowin varrelle. Hän kertoi olevansa englantilainen, olleensa poissa Englannista useita vuosia ja sillä välin koonneensa suuren omaisuuden Intiassa ja Etelä-Amerikassa, erittäinkin viimemainitussa maassa. Nyt hän oli tullut tähän maahan loppuiäkseen ja halusi ostaa todella hauskan talon Lontoosta asettuakseen siihen asumaan. Hän oli kuullut liikettämme mainittavan erittäin huolelliseksi asianajotoimistoksi ja tuli tiedustamaan, voisinko auttaa häntä. Lupasin etsiä hänelle sopivan talon, sillä aikaa kun hän tekisi tämän kiertomatkan pohjoiseen — ja siinähän kaikki oikeastaan onkin."
"Minä en tiedä paljonkaan enempää", virkoin. "Voin kertoa, miten tutustuin häneen —"
Hän keskeytti minut hymyillen ja heilauttaen kättä.
"Tunnen koko sen jutun, herra Holt", hän huudahti. "Pantuaan ilmoituksensa Timesiin Mazaroff toi minulle kaikki vastaukset — ainakin useimmat. Valitsimme puolikymmentä sopivinta, ja minä tarkastin perinpohjaisesti todistukset ja suositukset. Juuri minä kehoitin häntä tekemään sopimuksen teidän kanssanne. Kuinka tulitte toimeen keskenänne?"
"Loistavasti — ihmeteltävästi!" vastasin. "Hän oli mahdollisimman ystävällinen ja huomaavainen — meistä oli tullut hyvin läheiset ystävykset."
"Niin!" vahvisti Crole. "Hän tuntui sopuisalta ja hyväntahtoiselta mieheltä. Mutta kun olitte kerran sellaisella ystävän kannalla keskenänne, niin ettekö huomannut Mazaroffin tavoissa erästä puolta, joka, puhuakseni suoraan, teki minut levottomaksi ja sai minut rientämään tuon Maythornen kanssa tänne heti, kun olin lukenut hänen katoamisestaan. Huomasitteko?"
"En voi väittää huomanneeni", vastasin.
Hän kumartui pöydän ylitse ja silmäili Maythornea ja minua merkitsevästi.
"Olin Mazaroffin seurassa pari tai kolme kertaa puolisella ja päivällisellä", hän jatkoi hiljaa. "Opin tuntemaan häntä hiukan. Ettekö tiedä, herra Holt, että hän piti timantteja taskussaan — irrallaan! — ikäänkuin ne olisivat olleet puolenpennyn kolikoita?"
Se sai minut vilpittömästi säpsähtämään hämmästyksestä.
"En tosiaankaan!" huudahdin. "En kertaakaan nähnyt hänen käsittelevän timantteja — en yhtään kertaa!"
Crole naurahti — kuivasti.
"Toivottavasti hän jätti ne Lontooseen lähtiessään matkalle", hän virkkoi. "Mutta epäilen sitä, vaikka te ette niitä nähnytkään. Hän oli muuttanut suurimman osan omaisuuttaan jalokiviksi, ja vakuutan teille, että hänellä oli irtonaisina taskuissaan kiviä, joiden arvo näytti minusta — rajattomalta! Varoitin häntä siitä, mutta hän vain nauroi. Kysykääpä tuolta Maythornelta, mitä hän arvelee siitä ammattinsa kannalta!"
Maythorne, joka oli uutterasti puuhaillut rouva Musgraven mainion liikkiön kimpussa, hymyili.
"Minun mielestäni mies, joka pitää irtonaisia timantteja taskussaan ja ottaa niitä esille yleisissä paikoissa, haluaa joutua selkkauksiin", hän huomautti. "Ja todennäköisesti häntä seurattiin tänne."
"En ole nähnyt ainoatakaan epäiltävää henkilöä läheisyydessämme täällä enkä muuallakaan koko matkamme kestäessä", vastasin.
"Tietysti ette!" tokaisi Maythorne kuivasti. Sitten hän muuttui totisen tarkkaavaksi ja lisäsi: "Kertokaahan meille kaikki tapahtumat sellaisinaan, herra Holt — lyhyesti!"
Kerroin heille kaikesta, mitä oli sattunut siitä alkaen, kun Mazaroff meni yksin nummelle, siihen saakka, kun hänen silvottu ruumiinsa tuotiin Lehtokurppaan sinä aamuna. Ja koko ajan pyöri mielessäni päätöksen ja empimisen välinen ristiriita — pitäisikö minun ilmaista salaisuus näille kahdelle. Mutta tunsin kuitenkin, että minun pitäisi se tehdä, ja äkkiä varmistauduin siitä, ettei meitä häirittäisi, ja toistin heille sananmukaisesti, mitä olimme Mazaroffin kanssa puhelleet toisena iltana ollessamme Lehtokurpassa.
He olivat oivallisia kuulijoita — sellaisia, jotka kuuntelevat ehdottoman tarkkaavasti, tehden huomautuksensa vasta tarinan päätyttyä. Mutta minun lopetettuani puhkesi Crole puhumaan terävän päättävästi.
"Uskon sen kaiken!" hän sanoi. "Olin varma siitä, että Mazaroffilla oli joku kummallinen salaisuus. No niin, siinähän se on! Ja lähin tehtävämme on nyt kertoa se rouva Elphinstonelle, joka oikeastaan on rouva Merchison — ja heti paikalla!"
"Kuta pikemmin, sitä parempi!" vahvisti Maythorne. "Sillä onhan seikkoja, joiden nojalla hänet voidaan tuntea, esimerkiksi mainitsemanne syntymämerkki."
"Niin, heti", selitti Crole. "Hän on saattanut kuolla — otaksuttavasti hän kuoli — tekemättä jälkisäädöstä. Hän ei maininnut minulle mitään sellaista. Jos asia on niin ja hänet voidaan todistaa Merchisoniksi, niin tämä rouva ja hänen tyttärensä saavat perinnön, tytär tietysti suurimman osan. Holt, teidän on lähdettävä kanssani sinne — mikäs sen nimi olikaan — Marrasdale Toweriin nyt heti. Oiva paljastus!"
"Siitä tehtävästä en pidä", huomautin.
"Epäilemättä ette, mutta saamme tehdä paljon sellaista, mikä ei miellytä meitä ketään, ennen kuin tämä juttu on selvitetty", vastasi hän, hymyillen jurosti. "Tulkaa! Mennään me kaksi ja jätetään Maythorne omiin puuhiinsa. Hän ei ole toimettomana."
Pian opastin Crolea nummen poikki Marrasdale Toweria kohti, antaen hänelle matkalla suppean kuvauksen henkilöistä, jotka hän siellä kohtasi. Yhden heistä tapasimme, ennen kuin saavuimme portille — Sheila tuli juuri ulos, ja huomasin heti, että hän oli kuullut uutisen.