VIIDES LUKU
Ainoa uskottu
Tämä äkillinen läheisen luottamuksen purkaus saattoi minut siinä määrin hämilleni, että menetin puhekykyni ja jäin vain seisomaan katsoen seuralaistani, muistuttaen tosiaankin isoa, ujoa tolvanaa. Sheila punehtui hieman katseeni johdosta, mutta hänen esiintymisensä muuttui entistäkin luottavammaksi ja vetoavammaksi.
"Te kaiketi pidätte minua kauhean typeränä, kun puhelen tällä tavoin?" hän jatkoi hätäisesti. "Mutta — te olette nuori, eikä täällä ole ainoatakaan muuta nuorta ihmistä. Ette tekään mielellänne antaisi pakottaa itseänne tekemään sellaista, mitä ette tahdo tehdä, vai kuinka?"
Loin häneen katseen, joka oli tarkoitettu hyvin tutkivaksi, ja hän punastui vielä enemmän, mutta katsoi sittenkin minua avoimesti silmiin.
"Mikäli olen teitä nähnyt", virkoin, "luulisin, ettei kukaan voi pakottaa teitä tekemään, mitä ette halua tehdä."
"Toivoisinpa, että oma äitini käsittäisi sen", vastasi hän nopeasti. "Hän on koettanut tyrkyttää minulle Verner Courthopea viimeksi kuluneen vuoden ajan! Enkä minä huoli hänestä!"
"Ettekö pidä hänestä?" kysyin.
"En ainakaan sillä tavoin", vastasi hän. "Hän on mainio keskustelemaan koirista ja hevosista ja hänellä on hyvät puolensa, mutta mihinkään muuhun — ei!"
"Miksi rouva Elphinstone haluaa sitä niin kiihkeästi?" tiedustin.
"Sitä en tiedä!" vastasi hän hieman kärsimättömästi. "Hän ja Vernerin äiti niin sanoakseni sopivat siitä keskenään. Kun Vernerin isä nyt on kuollut, on hän pankin nimellinen päämies, ja hänellä on paljon rahaa. Ja minä pelkään, että äiti pitää kaikista ja kaikesta, kunhan vain rahaa on mukana."
"Entä herra Elphinstone?" kysäisin.
"Herra Elphinstoneen vetoamisesta on hyötyä suunnilleen yhtä paljon kuin johonkin hänen kirjastonsa teokseen", selitti Sheila. "Hän elää unelmissaan päivät pääksytysten — kuten lienette huomannut. Kaikessa sellaisessa, mikä ei koske hänen kirjojaan, papereitaan ja kokoelmiaan, hän noudattaa vaimonsa määräyksiä ja hyväksyy ne."
Hän vilkaisi minuun veitikkamaisesti — ja vasta silloin, vaikka olinkin aikaisemmin silmäillyt häntä perin tarkoin, huomasin erään seikan, joka sai minut säpsähtämään. Hänen vasen silmänsä oli kiero, tosin hyvin vähän — sama vika, joka paljon selvempänä näkyi Mazaroffin silmässä. Ja silloin muistin sen asian, jonka olin ollut vähällä unohtaa — nimittäin sen, että itse asiassa puhelin Mazaroffin tyttärelle. Ja tämän heikon samanlaisen piirteen lisäksi olin näkevinäni toisia selvempiä. Mutta veitikkamaista silmäystä seurasi nauru, puolittain arkaileva, puolittain ilkamoiva.
"Mitäkö aion tehdä?" hän kertasi. "Entäpä jos teen tyhjäksi äitini ja
Vernerin suunnitelmat? Menen naimisiin jonkun toisen kanssa!"
Katsahdimme toisiamme silmiin perin avomielisesti.
"Onko — onko teillä joku toinen?" kysyin.
Hän vilkaisi minuun kulmiensa alitse.
"Ei ole!" hän vastasi.
En muista, mitä aioin sitten sanoa. Minulla on hämärä aavistus, että olin muitta mutkitta selittämäisilläni rakastuneeni häneen ensi näkemältä. Mutta juuri silloin käännyimme erään istutusryhmän nurkitse ja kohtasimme herra Elphinstonen, joka asteli eräänlainen alppisauva kädessään ilmeisesti vaipuneena omien aatoksiensa utuihin. Nähdessään meidät hän hätkähti ikäänkuin olisi puusta pudonnut.
"Kas vain!" hän huudahti. "Taisinkin olla tulossa teitä vastaan. Holt, teidän on tultava meille puoliselle. Tahtoisin näyttää teille monia esineitä, jotka huvittaisivat isäänne. Hän ja minä —"
Keskeytin hänet jyrkästi; se oli ainoa mahdollinen tapa.
"Olette kovin ystävällinen, sir", kiitin, "mutta en voi suostua pyyntöönne, ennen kuin olen löytänyt herra Mazaroffin tai saanut hänestä tietoja. Minun täytyy etsiä häntä kaikin mokomin."
Hänen suunsa ja silmänsä menivät levälleen ja hän nyökäytti päätään useita kertoja.
"Oi, niin, kadonnut mies!" hän äänsi. "Se on totta. Hänet olin kokonaan unohtanut. Se on ikävää! Ettekö vielä ole kuullut hänestä mitään?"
"En mitään, sir", vastasin. "Ja sentähden on minun toimittava."
"Mitä aiotte nyt tehdä?" tiedusti Sheila.
"Etsin käsiini poliisin ja tutkitutan koko seudun", vastasin. "Enkä saa tuhlata aikaa; suonette senvuoksi anteeksi, että riennän pois."
Poistuin pitemmittä puheitta — tiesin varsin hyvin tapaavani Sheilan uudelleen sinä päivänä ja myöskin tuonnempana. Erotessamme hän nyökkäsi minulle merkitsevästi, mutta en ollut ehtinyt edetä sataa metriä, kun Elphinstone luikkasi jälkeeni.
"Jollette joudu puoliselle, niin tulkaa päivälliselle! Tuokaa ystävänne mukaan! Olisi hauska tutustua häneen."
Heilautin kättäni vastaukseksi ja jatkoin nummen poikki matkaani
Lehtokurppaan. Webster seisoi maantiellä avoimen oven edessä.
"Oletteko saanut tietoja?" kysyin tullessani hänen lähelleen.
"En vihiäkään, sir", vastasi hän. "En kerrassaan mitään." Astuessani kanervikolta tielle hän sitten jatkoi: "Tuolla sisällä on kaksi miestä odottamassa teitä, herra Holt. He haluavat joitakuita tietoja. Toinen on poliisikersantti, toinen sanomalehtien uutistenhankkija."
"Sitten on asia yleisön tiedossa, Webster", huomautin. "Juttu käy yhä kummallisemmaksi."
"Niin, kaikki tämän seudun asukkaat sen nyt jo tietävät, herra Holt", vakuutti hän. "Olen tänä aamuna puhellut useiden henkilöiden kanssa, jotka olivat nähneet herra Mazaroffin kahtena ensimmäisenä päivänä ollessamme täällä, ja paria sellaista, jotka olivat keskustelleet hänen kanssaan toisena päivänä, ja he kaikki tietävät, että hän on kadoksissa. Mutta en ole tavannut ketään sellaista, joka olisi nähnyt hänet eilen illalla — tuntuu melkein siltä, että hän suorastaan katosi astuessaan ulos tuosta ovesta."
"Siitä ei ole epäilystäkään, Webster", myönsin. Totta puhuen olin jo alkanut aprikoida, että Mazaroff oli kenties tarkoituksellisesti kadonnut jäljettömiin. Hän tunsi paikkakunnan; hän tiesi, mihin hänen oli mentävä päästäkseen junaan; kummallakin puolellamme oli vain muutamien kilometrien päässä suuria pääratoja; tällä hetkellä hän saattoi jo olla Lontoossa, kadonneena toistamiseen eläessään ja oikeastaan samasta syystä kuin ensi kerran. Mutta se oli pelkkää oletusta. Menin majataloon.
"No niin, Webster", sanoin, "mennään sisälle kuulemaan, mitä asiaa vierailla on."
Miehet odottivat minua yksityisessä salissa, jonka rouva Musgrave oli saapuessamme luovuttanut Mazaroffin ja minun käytettäväksi, ja oli helppo huomata, että he kumpikin olivat omalla tavallaan uteliaita ammattinsa puolesta. Poliisimies esitteli itsensä Marrasdaleen sijoitetuksi maakunnan poliisikuntaan kuuluvaksi kersantti Mannersiksi. Uutistenhankkijan nimi oli Bownas; hän oli maakunnan suurimman lehden ja erään lontoolaisen uutistoimiston piiriedustaja. Manners oli kookas, sotilaallisen näköinen mies, Bownas pieni, hintelä mies, joka tyytyi riipustelemaan muistikirjaansa kersantin kysellessä. Viimemainittu kävi ripeästi käsiksi siihen kohtaan, jota hän poliisimielessään piti kaikkein tärkeimpänä.
"Tämä herrasmies", virkkoi kersantti, kun olin selostanut hänelle jutun pääpiirteet, "oli epäilemättä varakas. Näin hänen autonsa äskettäin tuolla vajassa — sitä hän ei ole saanut ostetuksi muutamilla shillingeillä, tekisi mieleni sanoa, vai mitä?"
"Voitte pitää varmana, että herra Mazaroff oli varakas", vastasin, silmäillen uutistenhankkijan kynää.
"Siispä hänellä todennäköisesti oli rahaa ja arvoesineitä mukanaan lähtiessään täältä kävelylle", jatkoi kersantti. "Saattaisi olla hyödyksi, jos saisin täsmällisesti tietää, mitä hänellä oli."
"Hänellä oli melkoisen paljon", myönsin.
"Rahaa kaiketi — käteistä", huomautti kersantti.
"Kyllä hänellä oli rahaa varsin paljon", vastasin.
"Luultavasti kello ja perät?" tiedusti hän tietävän näköisenä.
"Hänen kellonsa ja peränsä olivat harvinaisen arvokkaat — kultaiset. Lisäksi hänellä oli hyvin komea timantti kaulaliinassaan ja toinen vasemmassa kädessä olevassa sormuksessa. Vielä hänellä oli paksu kultainen sikaarikotelo ja upea kultainen tulitikkurasia."
Kersantti nyökkäsi ponnekkaasti.
"Sittenpä sanon, miten asianlaita on!" hän huudahti. "Eikä siitä voikaan erehtyä. Kysymyksessä on ryöstömurha! Nähkääs! Tämä herrasmies mukanaan niin paljon arvoesineitä lähtee kävelemään yksinäiselle nummelle, kaikkien niiden maankiertäjien näkyvissä, jotka olivat täällä eilen ja joiden kotipaikan Jumala yksin tuntee — niin, tietystikin joku heistä seurasi häntä ja surmasi hänet anastaakseen hänen tavaransa! Murhattu hänet on, sir — siitä olen varma — ryöstömurha — juttu on päivänselvä!"
"Jos asia on siten, niin miksi ei hänen ruumistaan ole löydetty?" huomautin. "Nummi on etsitty läpikotaisin — ainakin lähin ympäristö."
"Niinkö?" äänsi hän, katsahtaen minuun merkitsevästi. "Te ette tunne näitä seutuja, sir. Ne ovat jylhemmät kuin luulettekaan. Täällä on paikkoja, johon ruumis voidaan huomaamatta sysätä ja joista sitä ei ikinä löydetä — eikö olekin, herra Bownas?"
Myöskin herra Bownas loi minuun hyvin merkitsevän silmäyksen.
"Kalliorotkoja", hän sanoi synkästi. "Suosilmiä. Paljon sellaisia paikkoja. Luulisinpa, että ken tahtoo, voi salata rikoksensa jäljet Marrasdalen nummelle ikiajoiksi."
"Mitä aiotte tehdä?" kysyin kersantilta.
"Niin", vastasi hän miettivästi, "asiasta on lähetettävä tieto päämajaan. On pantava toimeen asianmukainen etsintä ja tiedusteluja. Kuten jo mainitsin, uskon tietysti, että joku noista maankiertolaisista tappoi hänet ja tyhjensi hänen taskunsa. Meidän on tiedoitettava tapahtumasta mahdollisimman laajalle — herra Bownas kyllä toimittaa selostuksia sanomalehtiin."
Bownas heilutti muistikirjaansa.
"Selostus on huomenaamulla kaikissa huomatuissa Englannin lehdissä sekä Lontoossa että maaseudulla", hän vakuutti. "Ja siinä onkin komeat otsikot. Sattuuko teillä olemaan kadonnen herrasmiehen valokuvaa?"
"Ei", vastasin. "Enkä tiedä aivan varmasti, haluaako hän päästä niin laajalti julkisuuteen. Jos hän ilmestyy jälleen."
Kersantti naurahti — naurusta soinnahti enemmän ylempää tietoa kuin halveksumista; hän selvästikin piti minua perin yksinkertaisena.
"Ilmestyy jälleen!" hän kivahti. "Hyväinen aika! Ei hän enää ikinä ilmesty, jos hän kerran lähti ulos niin paljon arvoesineitä muassaan. Ryöstömurha se on — ihan varmasti. Ette kai ole hänen sukulaisensa?" hän jatkoi, silmäillen minua tarkasti. "Musgrave arveli, että te kaksi vain matkustitte yhdessä — ystävyksinä?"
"Juuri niin", myönsin. "Olemme ystävyksinä."
"Entä mikä on nimenne?" hän tiedusti, vetäen taskustaan muistikirjan ja lyijykynän pätkän. "Minun on parasta panna kaikki kuntoon. Ja osoitteenne — kotiosoitteenne?"
"Mervyn Holt, entinen kapteeni Oakshiren keveässä jalkaväessä", vastasin. "Jermyn-katu 559 a, Lontoo, ja Chellinghamin pappila, Aylesbury — jompikumpi osoite."
"Entä tämä nuori mies", jatkoi hän hämmentymättä, osoittaen Websteriä. "Autonohjaaja, eikö totta? Minun on merkittävä muistiin myöskin hänen nimensä ja osoitteensa, ymmärrättehän", selitti hän, riipustaen kirjaansa ohjaajan ilmoittamat tiedot. "Näissä jutuissa ei tietoja voi koskaan saada liikaa, kapteeni, käsittänette sen epäilemättä hyvin. Voihan jompikumpi teistä, sikäli kuin tunnemme asioita, olla syyllinen, ja mitenkäs minulle kävisi, jollen olisi ottanut teistä selkoa?"
"Miten tosiaankin?" vastasin. "Kyselkää kaikin mokomin niin paljon kuin haluatte. Websterin ja minut tapaatte täällä milloin hyvänsä."
Ei hän eikä uutistenhankkija hymyillyt kouraantuntuvalle ivalleni; heidän kasvonsa pysyivät vakavina kuin hautajaistentoimitsijan, ja sitten kun kersantti oli vielä kerran huomauttanut, että tämä oli paha juttu ja että hän odotti sen kehittyvän hänen ennustamaansa suuntaan, he poistuivat.
Mitä sikäläinen poliisi puuhasi, sitä en tiennyt, mutta hämärän tullen en vielä ollut saanut mitään tietoja Mazaroffista. Mitään ei kuulunut myöskään seuraavana aamuna, ja kun tuli kolmas ilta hänen katoamisensa jälkeen, alkoi minusta tuntua varmalta, että katoaminen oli edeltäkäsin suunniteltu ja tahallinen ja että hän oli pujahtanut tiehensä välttääkseen niitä paljastuksia, joista hän oli minulle puhunut. Ja kun oikein ajattelin, niin hän oli juuri sopivan laatuinen mies sellaisen tempun tekijäksi. Mutta sittenkin se olisi ollut tarpeeton — hän olisi voinut lähteä autollaan minun ja Websterin seurassa. Näin ollen Webster, auto ja minä jäimme tänne.
Kolmantena aamuna päivän sarastaessa olin valveilla, aprikoiden mitä olisi tehtävä; äkkiä koputettiin ovelleni. Ponnahdin vuoteestani ja aukaisin oven; käytävässä oli Musgrave ja Webster puolipukimissa. Isäntä katsahti minuun.
"Hänet on löydetty!" hän kuiskasi. "Ainakin on löydetty —"
Sana näytti takertuvan hänen kurkkuunsa, ja minä käännyin kiihkeänä ohjaajan puoleen. Myöskin hän tuntui vastahakoiselta puhumaan, mutta sai kuitenkin suustaan joitakuita sanoja.
"On löydetty ruumis, herra Holt", hän sopersi. "Eräästä paikasta nummelta —"
"Reiver's Denistä", pisti Musgrave väliin. "Noiden kallioiden juurelta."
"Ja se on tuotu tänne", jatkoi Webster. "Se — asianlaita on niin, sir — pää on — kasvot, ymmärrättehän — poissa! Mutta vaatteet, sir — ne ovat hänen!"
Pukeuduin hätäisesti ja menin heidän kanssaan ulkorakennukseen, johon ruumiin löytäjät, eräs sikäläinen poliisi ja muuan metsästysvartija, olivat laskeneet sen. En ryhdy kuvaamaan sitä yksityiskohtaisesti — mutta, kuten joku jupisi, nummella oli sadoittain kärppiä, portimoita ja muita sellaisia raatelevia eläimiä. Vaatteet olivat kuitenkin Mazaroffin, ja käsivarressa oli syntymämerkki, josta hän oli minulle maininnut.
"Se oli kallioiden juurella Reiver's Denissä tuuheiden sanajalkojen seassa", supatti poliisi. "Päähämme pälkähti tarkastaa sitä kohtaa — ja löysimme ruumiin. Tuollaisena!"
Uutinen oli jo levinnyt, ja minua kuulustellut kersantti Manners riensi majataloon. Hän tutki vainajan pukua. Taskuissa ei ollut edes pennyn kolikkoa; kello perineen, sormukset, lompakko, paperit, kaikki ne olivat poissa.
Hän loi minuun silmäyksen, joka oli yhtä voitonriemuinen kuin puhuva.
"Mitä sanoin teille, kapteeni?" hän mutisi. "Enkö väittänyt, että on tapahtunut ryöstömurha? Ja enkö ollut oikeassa? Mikä voisi olla sen selvempää?"
En vastannut mitään. Mietin muuta. Miten Mazaroff lieneekään saanut surmansa, tosiasia oli, että hän oli kuollut. Ja tietääkseni minä yksin koko maailmassa tunsin hänen salaisuutensa — mikä merkitsi sitä, että minun oli pian mentävä Marrasdale Toweriin kertomaan tämä mitä kummallisin tarina.