KOLMAS LUKU
Kadoksissa
Otaksuttavasti tuijotin Mazaroffiin ihmeissäni ja ehkä puolittain hämilläni, sillä hän nyökkäsi rauhoittavasti siirtäessään tuoliaan vieläkin lähemmäksi minua.
"Ei mitään syytä pelkoon, Holt-poikani", hän tyynnytti. "Se on vain — vyyhti, kuten saattaisi sanoa. Mutta — pahanlainen! Ja kuten juuri äsken mainitsin, kummallisin kertomus, mitä milloinkaan olette kuullut. Ainakin yksi kummallisimpia."
"No?" äänsin. "Koskeeko se — teitä?"
"Minua ja eräitä muita ihmisiä", vastasi hän, hymyillen jurosti. "Muita ihmisiä! Niin, sepä juuri onkin pirullista! Jospa se koskisikin vain minua! Mutta siihen on sekaantunut useampia. Mutta tarkoin ajatellen, se olikin odotettavissa — juuri se!"
Hän kääntyi ikkunaan päin ja istui minuutin tai pari, tuijottaen kiinteästi ja mitään virkkamatta nummelle, joka alkoi verhoutua nopeasti tummenevaan hämärään. Mutta käsitin, ettei hän katsellut nummea eikä sen takana olevia, himmeneviä kukkuloita, vaan omia kaukaisia muistojaan. Minut valtasi uteliaisuus, ja keskeytin hänen aatoksensa.
"Minulla ei vielä ole vihiäkään tarinastanne, herra Mazaroff", huomautin. "Onko minun se kuultava?"
Hän hätkähti ja nyökkäsi sitten minulle ponnekkaasti.
"Kyllä!" hän vastasi. "Teidän on se kuultava, Holt, sillä minulla ei ole ketään muuta, jolle voisin siitä puhua, ja minun on saatava neuvotella siitä. Lisäksi olette järkevä nuorukainen. Asia on näin — tehän näitte ne kaksi naista, jotka menivät ohitsemme keskustellessamme isännän kanssa eilen iltapäivällä puutarhurin portilla?"
Nyökkäsin myöntävästi. Olisin voinut lisätä, että — sieluni silmillä olin nähnyt nuoremman naisen koko ajan siitä alkaen ja että olin viettänyt koko sen päivän ajatellen häntä. Mutta sen pidin omina tietoinani.
"No niin", jatkoi hän. "He eivät sitä tiedä, eikä sitä tiedä kukaan muu paitsi minä. Mutta asia on niin, Holt, että — he ovat vaimoni ja tyttäreni!"
Polttelin paraikaa Mazaroffin mainiota sikaaria, ja kun hän lausui paljastuksensa, säpsähdin niin rajusti, että se kirposi hampaistani ja putosi lattialle. Minusta tuntui, että kului kokonainen ihmisikä — kokonainen ajanjakso — kumartuessani ja ottaessani sen takaisin käteeni. Ja minua kummastutti, kuinka tyynesti ja jokapäiväisesti vastasin istuessani jälleen pystyssä, katsoen häntä silmiin.
"Musgrave" — ääneni oli aivan rauhallinen — "nimitti vanhempaa naista rouva Elphinstoneksi ja nuorempaa neiti Merchisoniksi — neiti Sheila Merchisoniksi".
Hän naurahti kärsimättömästi.
"Höpisköön Musgrave mitä hyvänsä!" hän tokaisi. "Hän ei tunne asioita paremmin eikä tiedä sen enempää. Mutta minä sanon teille, että vanhempi nainen on vaimoni ja tyttö tyttäreni, ja jollen keksi keinoa tämän selkkauksen selvittämiseksi, niin piru on merrassa!"
Keskustelumme katkesi siihen vähäksi aikaa. Hän istui pyöritellen tukevia peukaloitaan, ja kun hän oli pannut pois siniset silmälasinsa, näytti hänen silmänsä kierous jostakin syystä entistäkin pahemmalta. Aloin tuntea, että hän oli salaperäisyyteen kietoutunut henkilö, josta en ollut selvillä.
"En jaksa ymmärtää", sanoin vihdoin.
"Aion selittää sen teille, Holt", vastasi hän. "Se on näin — tuon hyvännäköisen tytön nimi on todellakin Merchison. Ja se on myöskin äidin nimi, vaikka hän nimittääkin itseään Elphinstoneksi ja epäilemättä luulee, että hänellä on siihen täysi oikeus. Ja se on — minunkin nimeni. Merchison!"
"Eikä siis Mazaroff?" huudahdin.
"Minulla on oikeus myöskin siihen nimeen", selitti hän. "Laillinen oikeus — asianmukainen ja eittämätön. Se on ollut laillinen nimeni monta vuotta, ja se pysyykin nimenäni. Mutta synnyin Merchisonina — eikä se tapahtunutkaan kaukana täältä — ja menin avioliittoon Merchisonina. Ja vanhempi nainen on rouva Merchison, vaikka hän onkin naimisissa Elphinstonen kanssa."
"En vielä käsitä vähääkään paremmin", tunnustin.
"No niin, Holt. Koetan selvittää sen teille parhaani mukaan. Kenties se ei olekaan niin sekava vyyhti, kun saatte kiinni langan toisesta päästä ja vedätte siitä yhtään hellittämättä. Nähkääs, synnyin näillä seuduin — isäni oli vakavarainen tilojen välittäjä täällä lähistöllä, ja minä hänen ainoa poikansa — ainoa lapsensa. Isäni ja äitini kuolivat minun ollessani vielä hyvin nuori, ja senjälkeen asuin isoisäni maatilalla likellä Selkirkiä, rajan toisella puolen. Sitten hän kuoli — olin silloin kahdenkolmatta paikkeilla — jättäen minulle perinnöksi koko omaisuutensa. Se oli huomattavan suuri ja yhdessä vanhemmiltani saadun perinnön kanssa se teki minusta melkoisen rikkaan miehen. Ja minä olin jäykkäniskainen ja tuittupäinen, tahdoin aina noudattaa omaa mieltäni, eikä ollut ketään taltuttamassa minua eikä hillitsemässä päähänpistojani. Osuin sisukkaaseen tyttöön, joka siinä oli suuresti kaltaiseni — erään kirkkoherran tyttäreen, joka kiihkeästi tahtoi päästä eroon omaisistaan, kodistaan ja yksitoikkoisesta elämästään. Laittauduimme naimisiin tavallista kiireellisemmin ja aloimme katua tekoamme heti sen jälkeen!"
"Minkätähden?" kysyin.
"Mies!" hän vastasi. "Luonteemme eivät sopineet yhteen. Meillä ei ollut yhteistä mitään muuta kuin itse- ja omapäisyys. Ja pian huomasimme, että me olimme huonoin pari, mitä kuvitella saattaa. Minä halusin koko sydämestäni seikkailla ja matkustaa nähdäkseni maailmaa; hän tahtoi kaikin mokomin järjestää komean talouden ja näytellä suurellista naista niiden ihmisten keskuudessa, jotka aikaisemmin olivat ikävystyttäneet hänet puolikuoliaaksi. Vähemmässä kuin vuodessa oivalsin, ettei meistä ikinä tulisi mitään — senvuoksi otin ohjakset omiin käsiini."
"Millä tavoin?" tiedustin.
"En tahdo inttää, etten menetellyt ynseän uhkamielisesti, ehkäpä itsekkäästi ja itserakkaasti", tunnusti hän miettivästi. "Nyt en tekisi samoin, kun järkeni on selvempi ja tunnen paremmin maailmaa. Mutta silloin kävi kaikki seuraavasti. Menin erään lakimiehen puheille ja otin häneltä vaitiolo-lupauksen. Sitten muutin rahaksi kaikki, mitä minulla oli — sitä olikin aika paljon — jaoin sen kahteen yhtä suureen osaan ja siirsin toisen puolen hänelle hänen ikuiseksi — hänhän olisi sen kuitenkin saanut kokonaan, se tuotti, Holt, hänelle kokonaista tuhatviisisataa puntaa vuodessa. Sen tehtyäni ja turvattuani hänen toimeentulonsa otin oman osuuteni ja katosin ilman muuta."
"Hiiskumatta hänelle mitään?" huudahdin.
"Niin — hänellä ei ollut siitä aavistustakaan", myönsi Mazaroff. "Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Minä yksinkertaisesti lähdin. Suoraa päätä. Ei kukaan — ei edes asianajajanikaan — tiennyt, minne menin. Tosin jätin vaimolleni sanan aikovani lähteä matkoille muutamiksi vuosiksi, mutta en ilmoittanut minne."
"Te siis — karkasitte hänen luotaan?" tokaisin.
"Jos tahdotte käyttää siitä sitä sanaa", myönsi hän avoimesti. "Se oli ainoa keino. Muutoin olisi koitunut ikävyyksiä. Äänetön, hiljainen lähtö — se oli ainoa mahdollisuus mielestäni."
"Entä — lapsi? Tyttö, jonka näimme eilen?" kysyin oltuamme vaiti hetkisen. "Oliko hän syntynyt jo silloin?"
"Ei!" torjui hän ponnekkaasti. "Hän ei ollut! Jos niin olisi ollut laita, en ehkä olisi lähtenytkään — oikeastaan olen varma, etten olisi. Mutta hän ei ollut syntynyt, enkä edes tiennyt, että hän todennäköisesti syntyisi. Hänen syntymänsä sattui kahdeksan kuukautta lähtöni jälkeen."
"Te kai kuulitte siitä sittemmin?" huomautin.
"En ole tiennyt siitä mitään ennenkuin tänä päivänä!" huudahti hän. "Olen suorittanut jonkun verran tiedusteluja ilmaisematta itseäni. Nämä maaseutulaiset, Holt, ovat harvinaisen hyvin perehtyneet perhetarinoihin ja -salaisuuksiin, samalla kun he ovat perin kärkkäitä kertomaan tietonsa."
"Tietenkin rouva Elphinstone — jona hänet täällä tunnetaan — pitää teitä kuolleena?" sanoin. "Sehän on itsestään selvää."
"Niin toki, se on varmaa! Hän meni avioliittoon Elphinstonen kanssa vasta muutamia vuosia sitten — vähää ennen kuin mies osti tämän Marrasdalen tilan. Niin, hän luulee minun kuolleen jo aikoja sitten — mutta tässä minä olen elossa!"
"Mitä aiotte tehdä?" tiedustin.
"Mitä te itse tekisitte minun asemassani, Holt?" ehätti hän puolestaan kysymään. "Sanokaa minulle mielipiteenne suoraan, mies! En loukkaannu mistään. Kuten jo aikaisemmin huomautin, luotan suuresti terveeseen järkeenne. Puhukaa!"
"Luultavasti lähtisin tieheni hiiskumatta mitään", vastasin. "Joka tapauksessahan te jätitte vaimonne. Ja jos ilmaisette itsenne, niin rikotte otaksuttavasti tyydyttävän sopuisan liiton. Herra Elphinstone ja —"
"Niin, kuulemani mukaan he sopivat yhteen yhtä hyvin kuin me sovimme huonosti!" pisti hän väliin. "Siinä liitossa ei ole mitään vikaa. Mutta — tyttö on minun tyttäreni."
"Hän ei ole koskaan tuntenut teitä, herra Mazaroff", huomautin.
Hänen pronssinväriset poskensa punehtuivat, ja hän pudisti päätään.
"Olette oikeassa, Holt, olette oikeassa!" hän jupisi melkein nöyrästi.
"Ja se on oma syyni. No niin, tähän saakka ei ole tapahtunut mitään.
Sitä ei tiedä kukaan muu kuin te."
"Ettekö ole puhunut siitä kenellekään?" kysyin.
"En ainoallekaan sielulle!" vakuutti hän. "Olen vain koonnut tietoja. Ei kukaan tiedä sitä — ei kellään ole kaukaisintakaan aavistusta siitä — kaikkein vähimmin Marrasdalen linnan asukkailla."
"Niin monen vuoden kuluttua se olisi yllättävä paljastus", huomautin. "Sitä sietää harkita. Ja —" Mutta sitten pälkähti päähäni uusi ajatus, ja katsoin häneen epäröiden. "Jos asia menisi niin pitkälle, olisi teidän otaksuttavasti todistettava, että —"
"Että Salim Mazaroff on Andrew Merchison", keskeytti hän. "No, se käy kyllä päinsä. Silmäni kierous, oikeassa käsivarressani oleva syntymämerkki, eräät paperit ja ihmiset — jotka tosin eivät ole juuri nyt käsillä, mutta jotka voidaan löytää — todistavat sen varmasti."
"Kuinka tulitte ottaneeksi noin harvinaisen nimen?" rohkenin tiedustaa häneltä. Hän naurahti hiljaa, ikäänkuin se muisto olisi huvittanut häntä.
"Kerron sen teille", hän vastasi. "Lähdettyäni matkustin suoraan Intiaan. Liikuin siellä aika paljon, samoin Persian lahdella ja sen ympärillä olevissa maissa. Sitten siirryin kauemmaksi etelään — Durbaniin ja sieltä sisämaahan — timanttialueille. Durbanissa jouduin yhteen erään vanhan miehen kanssa, jolla oli samanlaiset pyrinnöt kuin minullakin — hän ja minä asuimme yhdessä ja harjoitimme kauppaa yhdessä. Hänen nimensä oli Mazaroff, ja hän jätti kuollessaan minulle koko omaisuutensa — se oli melkoinen — sillä ehdolla, että otan hänen nimensä. Siis tein sen — miksi ei? Siihen aikaan en lainkaan aikonut palata takaisin Englantiin."
"Herra Mazaroff", virkoin, "eikö mieleenne milloinkaan johtunut, että vaimonne, luullen teidän kuolleen — kuten otaksun hänen tehneen — saattaisi mennä uudelleen avioliittoon?"
"Sitä en voi väittää", hän selitti. "Olen kenties hieman hidas. Minun olisi pitänyt ajatella sitä. Mutta en ajatellut. Ja nyt — tähän on tultu!"
"Miten aiotte menetellä?" kysyin.
"En tiedä", vastasi hän suoraan. "En missään nimessä hätiköi. Ja kuten jo mainitsin, asiasta ei tiedä kukaan paitsi teitä ja minua. Ei ole pelkoa siitä, että minut tunnettaisiin. Olen tänään puhutellut toistakymmentä sellaista henkilöä, jotka tunsivat minut entisaikoina, ja kun minulla oli siniset silmälasini, ei heillä ollut aavistustakaan siitä, kuka todella olen."
Sitten hän nousi pystyyn, meni ulos ja käveli yksin sinne tänne majatalon edustalla. Sinä iltana hän ei virkkanut enää mitään äskeisestä paljastuksestaan eikä ottanut asiaa puheeksi myöskään seuraavana aamuna. Suurimman osan päivästä kulutimme muutamille kolmenkymmenen kilometrin päässä oleville raunioille tekemällämme automatkalla. Illalla palatessamme oli majatalossa liike jotensakin vilkasta — väkeä palasi suurin joukoin Musgraven mainitsemilta markkinoilta, ja talon kaikki huoneet olivat täynnä vieraita, lukuunottamatta meille yksityisesti luovutettua salia. Ja maantiellä oli ryhmittäin ihmisiä ja hevosia, kun Mazaroff päivällisen jälkeen ilmoitti minulle haluavansa yksin miettiä asiaa perinpohjaisesti ja meni tien poikki aukealle nummelle, lähtien astelemaan kanervikkoa pitkin. Senjälkeen en nähnyt häntä elossa.
Kello oli noin puoli seitsemän, kun hän poistui ja katosi nummen aaltomaisten kumpujen sekaan. Lähdin itsekin pian senjälkeen ulkosalle ja samoilin ilman päämäärää lammaspolkuja pitkin aina puoli kymmeneen saakka, jolloin palasin majataloon. Hän ei ollut tullut takaisin. Vielä kymmenenkään aikana häntä ei ollut kuulunut, ja kun kiviseinäisen eteissalin vanha kaappikello löi yksitoista, etsin käsiini Musgraven ja hänen vaimonsa, jotka istuivat illallispöydässään harvinaisen puuhaisan päivän rasitusten jälkeen. Mazaroffin autonohjaaja Webster aterioi heidän seurassaan.
Isännän ja emännän mielestä ei ollut lainkaan syytä pelkoon eikä levottomuuteen. Kaksi vuorokautta kestäneen vierailumme aikana he olivat huomanneet, että herra Mazaroff oli, kuten he sanoivat, puhelias ja ystävällinen herrasmies, joka mielellään seurusteli toisten ihmisten kanssa. Nyt he arvelivat hänen pistäytyneen johonkin nummen taloon ja olevan edelleenkin siellä kaikessa rauhassa pakisemassa. Mutta kun kahdentoista lyönti kajahti ja hän viipyi yhäti poissa, kävivät Musgraven kasvot pitkiksi, ja hän alkoi puhella, kuinka ajattelematonta on liikkua pimeän tultua ulkosalla oudoissa paikoissa.
"Onko nummella joitakuita sellaisia kohtia, joissa häntä voisi kohdata vahinko?" tiedustin.
"Varmasti on", vastasi Musgrave. "On jyrkänteitä, joihin hän voisi suistua pimeässä, ja on toisia paikkoja — hetteikköjä — joihin hän voi vaipua aavistamattansa, olipa sitten yö tai päivä. Ken ei tunne näitä nummia, hänen ei pitäisi liikkua niillä hämärän tultua."
Kielelläni pyöri ajatus, että Mazaroff tunsi tai ainakin oli tuntenut nämä nummet varsin hyvin, mutta hillitsin itseni ja menin sensijaan mitään virkkamatta maantielle majatalon edustalle. Yö oli pimeä ja hiljaisuus häiritsemätön. Tuskin ainoatakaan tähteä oli näkyvissä, eikä kylästä nummen poikki tuovalta, kovaksi poljetulta tieltä kuulunut jalkojen kapsetta.
Palasin sisälle päätettyäni, että jotakin oli tehtävä. Musgrave toi lyhdyn Websterille, minulle ja itselleen. Lähdimme nummelle käskettyämme rouva Musgraven pitää kirkkaita valoja majatalon etusivun ikkunoissa ja antaa meille sovitun merkin, jos Mazaroff palaisi meidän ollessamme poissa. Hajaannuimme eri suunnille, koko ajan kuunnellen mahdollisia hätähuutoja.
Sillä tavoin kiertelimme nummella, kunnes heikkoa, harmaata valoa alkoi sarastaa itäisten kukkuloiden takaa; sitten palasimme majataloon. Ei kukaan meistä ollut kuullut eikä nähnyt mitään. Ja nyt Musgrave ja hänen vaimonsa esittivät uuden teorian. Mazaroff oli edennyt liian kauas, poikennut johonkin taloon, johon hänen oli ollut pakko yöpyä: hän palaisi muka aamiaiselle.
Minä en luottanut siihen. Webster ja minä nautimme hiukan ruokaa ja kuumaa kahvia ja lähdimme taaskin etsimään — hän toista, minä toista tietä. Minun polkuni vei aamusarastusta kohti. Ja aurinko oli juuri noussut koko syksyisessä loistossaan, ja kukkulat kimaltelivat aamukasteesta, kun minä kierrettyäni aaltoilevalla nummella olevan jyrkän töyryn ympäri äkkiä jouduin vastakkain sen tytön kanssa, jota olin ajatellut kaksi päivää. Edessäni oli Sheila.