TOINEN LUKU
Lehtokurpan majatalo
Noin tunnin ajan, ennenkuin saavuimme tähän lähimpään päämääräämme, olimme halkoneet erikoisen jylhää ja harvaan asuttua seutua sellaisia teitä myöten, jotka hyvin ilmeisesti eivät ammatilliselta näkökannalta katsottuna lainkaan miellyttäneet automme ohjaajaa Websteriä. Valtateille olimme sanoneet jäähyväiset Hexhamissa; senjälkeen olimme matkanneet kuoppaisia kylänraitteja ja lopulta nummipolkuja pitkin. Eräs sellainen vei meidät Lehtokurpan majataloon, joka Mazaroffin kartalle oli merkitty tien ohessa, nähtävästi keskellä muutoin asumatonta seutua sijaitsevaksi taloksi. Mutta kun tiellemme jyrkästi viettävän töyryn ympäri kierrettyämme tulimme sen näkyviin, kummastutti minua se seikka, että niin autiossa seudussa saattoi olla minkäänlaista majataloa. Harmaana, alastomana kivijärkäleenä se seistä törrötti korkeiden kukkuloiden ympäröimän laajan nummen laidassa — sen yksinäisempää paikkaa voi tuskin kuvitellakaan. Lukuunottamatta sitä ei siellä ollut merkkiäkään inhimillisestä elämästä eikä asumuksista.
"Onpa tämä omituinen asema majatalolle!" huudahdin lähestyessämme sitä.
"Käyköhän tuolla lainkaan vieraita?"
Mutta Mazaroff teki kädellään kaartavan liikkeen osoittaen ympäristöä ikäänkuin merkiksi siitä, että seutu oli hänelle hyvin tuttu.
"Tunnen tämän paikkakunnan", hän virkkoi. "Nuorena ollessani kävin täällä usein. Ja vaikka ympärillämme ei todellakaan näy minkäänlaisia muita elonmerkkejä paitsi tuota vanhaa majataloa, niin ei tämä kuitenkaan ole sellainen erämaa kuin se ensi silmäyksellä näyttää. Nummella — Marrasdalen nummella ei ole mitään, mutta kuten huomannette, avautuu kukkuloiden välitse laaksoja sen reunaan. No niin, niissä laaksoissa on kyliä ja maatiloja sekä useampia kuin yksi suurehko kartano. Suoraan tuon Lehtokurpan takana on kylä, josta nummi on saanut nimensä — Marrasdale — ja joka on melkoisen väkirikas. Ja tuolla oikealla olevassa laaksossa on toinen kylä — Birnside — ja tuon aukon takana, joka näkyy noiden kaukaisten kukkuloiden välissä, on pieni kauppala — Gilchester — niin, muistan ne kaikki varsin hyvin, vaikka siitä, kun viimeksi ne näin, on kulunut niin monta vuotta, etten välitä niitä laskea. Ja muistan myöskin maatilojen nimet — Willieshope, Blackhaugh, Halstoneflatts ja monta muuta."
"Täällä on kai tuttujanne, jotka muistavat teidät", huomautin.
"Ei enää näin monen vuoden kuluttua", vastasi hän kerkeästi. "Ja meidän kesken sanottuna, Holt, en halua muistaa tuttaviani enkä erikoisesti toivo heidänkään muistavan minua. Olemme tyyten muukalaisia — matkailijoita — samoamassa ympäri maata, katselemassa maisemia, ja meitä huvittaa viettää joku aika näissä yksinäisissä seuduissa. Sellainen on suunnitelmani, käsitättekö?"
"Täsmälleen!" vakuutin, oivaltaen, mihin hän tähtäsi. "Ymmärrän."
Hän osoitti merkitsevästi ohjaajaa.
"Websterillä ei ole aavistustakaan, että olen aikaisemmin ollut näillä main", hän supatti. "En ole hiiskunut siitä mitään hänelle. Noiden veitikoiden pahana puolena on puhella isännistään majatalojen keittiöissä, tiedättehän — en tahdo kenenkään saavan vihiä siitä, etten ole aivan outo näillä seuduin."
Minun aprikoidessani, miksi hän halusi olla niin salaperäinen, pysähtyi auto majatalon ovelle. Läheltä nähtynä se oli iso, epäsäännöllinen, harmaasta kivestä kyhätty rakennus, jonka tyyli oli yksinkertainen ja koristelematon ja johon liittyi tilava talli — sellainen paikka, joka toi mieleen entiset ajat, jolloin matkustettiin hevoskyydillä. Ja kun nyt olimme itse nummella, näin, että sen yhtäjaksoiseksi luulemani, kanervikon peittämän, laajan pinnan katkaisi vähän matkan päässä majatalon takana leveä valtatie, joka hohti valkoisena iltapäivä-auringon valossa ja kulki lännestä itään, häipyen kaukaisten kukkuloiden taakse.
"Tuo on Skotlannista tuova tie", selitti Mazaroff. "Monet tuhannet — niin, kymmenet tuhannet — ihmiset ja eläimet ovat polkeneet sitä siitä alkaen kun se laitettiin, nuori mies. Sitä myöten on tänne päin ajettu suuria karjalaumoja — siitä syystä tänne on sijoitettu tämänkaltainen iso majatalo tiepuoleen. No niin, täällä sitä nyt olemme — kukahan nyt hoitanee tätä vanhaa paikkaa? Mikä nimi on tuossa kilvessä?"
Talon leveän, avoimen oven yläpuolella oli yksinkertainen ilmoituskilpi, jota koristi vain nummimaiseman yllä lentävä, haalistunut lehtokurppa. Sen alla olivat himmenneillä kultakirjaimilla maalatut sanat: Lehtokurpan majatalo, James Musgrave.
"Viimeksi ollessani täällä se oli Haneshawien hallussa", jupisi kumppanini. "He ovat kaikki epäilemättä manan majoilla. Ja tämä mies on varmaankin Musgrave."
Avonaisesta ovesta oli ilmestynyt mies, joka nyt asteli tien poikki meitä kohti. Hän oli keski-ikäinen, hyvänluontoisen näköinen, puettu urheilupukuun. Lienemme herättäneet hänet iltapäivä-unesta, tai sitten hän oli luonnostaan hidas ja hätäilemätön, sillä hänen silmänsä olivat puoliuniset ja liikkeet vastaavasti verkkaiset. Mutta hänen jäljessään tuli nainen, teräväpiirteinen, vilkas ja valpaskatseinen, somasti ja täsmällisesti puettu; hänen käytöksensä teki erinomaisen puuhaisan vaikutuksen, ja hän pujahti miehen ohitse, saapuen ensimmäisenä automme viereen. Hän se myöskin johti puhetta.
"Hyvää päivää, rouva!" toivotti Mazaroff. "Te kai olette emäntä? Ja tämä lienee miehenne? No niin, aiomme keskeyttää matkamme ja viipyä täällä päivän tai pari, ehkä kolmekin, silmäilläksemme suurenmoista seutuanne. Te voitte kaiketi majoittaa meidät?"
"Kyllähän toki, sir", vastasi nainen, luoden arvostelevan silmäyksen autoon ja siinä istuviin miehiin. "Meillä on tilaa mainiosti, sir — täällä käy usein omilla autoillaan liikkuvia matkailijoita."
"Vuoteet hyvin tuuletettuja?" kyseli Mazaroff. "Eivätkä raidit tuoksahda ummehtuneilta?"
"Vuoteemme ovat aina hyvin tuuletettuja, sir, matkailuajalla, ja huoneemme ovat oikein hyvät", kehui emäntä.
"Siitä alkaen, kun nämä autoretket tulivat muotiin, on meillä käynyt koko joukko vieraita, ja me olemme valmiina heidän varaltaan. Jos suvaitsette astua sisälle, sir —"
"Niin, niin, entä sitten ruokalistanne?" tiedusti Mazaroff. "Tämä pohjolan ilma kiihottaa ruokahalua, ymmärrättehän, ja tämä talo tuntuu olevan etäällä markkinapaikoista. Mitä voitte tarjota meille?"
Emäntä ehätti rauhoittamaan häntä siinä suhteessa. Päättäen siitä, kuinka kielevästi hän laversi luetellessaan meille, mitä kaikkea hänen aitastaan löytyi, oli ilmeistä, että tulisimme hyvin toimeen ja että kellari oli yhtä runsaasti varustettu kuin aittakin.
"Sepä mainiota, rouva", virkkoi Mazaroff. "Siispä laskeudummekin heti maahan; kenties isäntä näyttää palvelijalleni, mihin hän voi sijoittaa auton; sitten tuodaan matkatavaramme sisälle. Teillä on täällä komea näköala ja ilma raikasta", jatkoi hän astuttuaan maahan ja mennessään ovelle päin, "ja talonne on epäilemättä oivallinen, vanhanmallinen rakennus".
"Luultavasti pidätte sitä mukavana, sir", vakuutti emäntä opastaessaan meitä sisään. "Meillä on ollut täällä vieraita, jotka ovat selittäneet, että heidän on ollut ikävä lähteä täältä pois. Täällä on sali, sir, jonka saatte kokonaan omaan huostaanne."
Hän vei meidät vanhanaikaiseen vierashuoneeseen, jossa oli siisti, vankka, vanha kalusto ja johon tuli valoa korkeista, kapeista, nummelle ja kukkuloille päin olevista ikkunoista. Heti sen nähtyään Mazaroff murahti mielissään ja tyytyväisenä.
"Kas tätä!" hän ihasteli. "Tämä sopii loistavasti. Varatkaa tämä huone minulle siksi aikaa, kun viivymme täällä. Holt!" hän huudahti sovittuaan emännän kanssa seniltaisesta päivällisestä ja viimemainitun jätettyä meidät kahden kesken. "Juuri tällaisesta minä pidän — mies, milloinkaan ei olo voi olla noissa nykyisissä, liian mahtaviksi paisuneissa suurhotelleissa yhtä mukavaa kuin vanhanaikaisessa englantilaisessa majatalossa. Juuri tällaisesta paikasta olen uneksinut monen monituista kertaa ollessani sellaisissa seuduissa, joissa ei ole seinän varjoa eikä puun lehvää suojaksi — vilpoisesta, harmaasta, uneliaasta paikasta, jossa aika tuntuu pysähtyneen liikkumattomaksi. Pidän tästä, Holt — ja nyt nautimme lasin whiskyä ja soodaa ja katselemme hieman ympärillemme ennen päivällistä."
Ryyppäsimme whiskymme ja soodamme ja lähdimme sitten kävelylle. Ei tarvinnut kovinkaan paljon jännittää huomiokykyäni päästäkseni selville siitä, että Mazaroff tunsi tämän vanhan syrjäisen majatalon yhtä hyvin kuin sen isäntäväkikin. Vaikka hän ei puhunutkaan mitään Musgraven tai jonkun palveluskuntaan kuuluvan henkilön ollessa saapuvilla, näin hyvin, että noiden iäkkäiden rakennusten jokainen kivi ja kaikki niiden ympärillä olevat paikat olivat hänelle tuttuja. Silloin tällöin hän kuiskaili minulle muisteloitaan tai supatti, että johonkin kohtaan oli tullut jotakin lisää tai jostakin toisesta paikasta jotakin kadonnut. Talon vierellä oli muurien ympäröimä puutarha; hän liikkui siellä kuten ainakin ihminen, joka oli tutustunut paikkaan läheisesti. Poistuessamme sieltä kohtasimme portilla Musgraven, jolla oli kädessään omenakori; Mazaroff meni hänen luokseen ja osoitti nurmikon keskellä olevaa neliskulmaista syvennystä.
"Minusta näyttää siltä, isäntä", hän huomautti, "että tuossa on entisaikoina ollut tanner kukkotappeluja varten".
Musgrave nyökkäsi, ja hänen tavallisesti uneliaat silmänsä välähtivät hiukan mielenkiinnosta.
"Olette oikeassa, sir", vastasi hän. "Siinä oli sellainen. Tietystikin kauan ennen minun aikaani. Olen kuullut siitä, vanhoilta täkäläisiltä asukkailta. Se oli ollut tuollainen neliskulmainen aukio tuon nurmikon keskellä. Täällä oli ollut tapana pitää niinsanottuja kukkoturnajaisia, sir — ihmisiä oli saapunut lintuineen läheltä ja kaukaa, ja tuolla saivat kukot otella omistajien istuessa katselemassa korotetuilla reunamilla, lyöden vetoja. Tunsin aikoinani pari ikämiestä, jotka muistivat ne ajat, mutta he ovat nyt kuolleet."
"Vanhat, hyvät ajat!" mutisi Mazaroff. "Tai — vanhat, pahat ajat."
"Pikemminkin pahat kuin hyvät minun mielestäni, sir, joka suhteessa", vastasi isäntä. "Minulle on kerrottu, että niihin aikoihin täällä tapahtui kauniita juttuja."
"Mutta nyt täällä joka tapauksessa on varsin rauhallista, eikö niin?" kysyi Mazaroff.
"Silloin tällöin meillä on aika paljon puuhaa, sir", selitti Musgrave. "Tänä aamuna on ollut vilkas liike. Ja tuota valtatietä käyttää vieläkin suuri joukko karjanajajia — siinä on huomenna aikamoinen tungos, sillä ylihuomenna on Cloughthwaitessa markkinat, ja tästä kulkee ohitse koko joukko väkeä."
Mazaroffin ja isännän puhellessa olimme saapuneet puutarhan portille, ja juuri kun Musgrave oli avaamaisillaan sen, ilmestyi korkean muurin takaa näkyviimme kaksi naista, astellen samaa puolittain ruohottunutta polkua pitkin, jota myöten me olimme ajaneet autolla matkamme viimeiset viisi tahi kuusi kilometriä. Heidän katsoessaan meihin päin kohotti Musgrave kättään; he kumpikin nyökkäsivät hänelle hymyillen, jatkaen matkaansa majatalon editse. Toiseen heistä vain vilkaisin, toiseen kiinnitin huomioni tarkemmin. Jälkimmäinen oli ehkä yksi- tai kaksikolmattavuotias, ruskeatukkainen, vaaleaverinen neito, solakka ja miellyttävä maalaistakissaan ja -hameessaan, viehättävän kaunis, kuten havaitsin luodessani häneen pikaisen silmäyksen heidän mennessään ohitsemme. Toinen heistä oli komea, keski-ikäinen nainen; hän teki jonkun verran tylyn ja kylmän vaikutuksen, vaikkakin hän vastasi herttaisesti majatalon isännän kohteliaaseen tervehdykseen. Puvuista ja ulkonäöstä päättäen he olivat ilmeisesti arvohenkilöitä. Heidän kintereillään ja ympärillään juoksenteli puolikymmentä koiraa, jotka olivat edustamiensa eri rotujen loistonäytteitä.
Naisten kadottua näkyvistä vilkaisin Mazaroffiin. Myöskin hän katseli heidän jälkeensä — kuten minusta näytti harvinaisen tarkkaavasti, mutta kenties se johtui siitä, etten siihen asti ollut huomannut hänen kertaakaan osoittavan minkäänlaista mielenkiintoa naisia kohtaan.
"Naapureitanneko?" hän kysäisi äkkiä, pyörähtäen Musgraveen päin.
"Siinä oli rouva Elphinstone Marrasdale Towerista, sir", vastasi isäntä. "Se on iso, vanha rakennus nummen toisella puolen — sen savupiiput parhaiksi näkyvät tuon nuoren mäntymetsän peittämän harjanteen ylitse. Marrasdale Tower oli ennen sir Richard Cotgreaven omaisuutta — kuulunut hänen perheelleen satoja vuosia, yleisen puheen mukaan. Sir Richardin kuoltua muutamia vuosia sitten osti herra Elphinstone kartanon ja tuli tänne asumaan. Suurin osa näillä tienoin olevasta maasta on hänen."
"Rouva Elphinstone, niinkö?" virkkoi Mazaroff. "Entä nuori nainen?
Neiti Elphinstone kaiketi?"
"Ei, sir", vastasi isäntä. "Nuori nainen on neiti Merchison — neiti Sheila, kuten me täkäläiset häntä nimitämme. Hän on rouva Elphinstonen tytär aikaisemmasta avioliitosta, sir — luullakseni eivät herra ja rouva Elphinstone olleet vielä olleet kauan naimisissa tänne tullessaan."
Olin havaitsevinani, että Mazaroffin kasvoista kuvastui uudelleen heräävää mielenkiintoa tämän selityksen aikana. Mutta hän oli taitava salaamaan ajatuksensa, kääntyi ja heilautti kättään eteemme leviävään, laajaan maisemaan päin.
"Marrasdale Towerin isäntä herra Elphinstone omistaa siis suurimman osan kaikesta siitä, mitä näemme", hän huomautti.
"Ei juuri täsmälleen kaikkea, mitä te saattaisitte nimittää suurimmaksi osaksi", oikaisi Musgrave, laski maahan omenakoppansa ja alkoi osoitella kaukaisia maamerkkejä. "Herra Elphinstonen tiluksien raja, sir, kulkee täältä tuonne kylälle, sitten noiden kivisten kumpujen juuritse tuon kaukaisen, sinertävän kukkulan luokse ja sieltä suoraan tänne takaisin, sulkien sisäänsä koko Marrasdalen nummen. Mutta nuo etelän ja idän puolella leviävät nummet, sir, High Capnummet kuuluvat eräälle lontoolaiselle pankkiirille, herra Verner Courthopelle. Hän on rakennuttanut niiden keskelle metsästysmajan — High Cap Lodgeksi sitä nimitetään — ja hän on siellä nyt parhaillaan mukanaan pieni metsästysseurue."
"Onko näillä main runsaasti riistaa?" tiedusti Mazaroff puolittain välinpitämättömästi.
"Tänä vuonna on ollut oikein runsaasti metsälintuja, sir", vastasi Musgrave. "Sekä herra Elphinstone että herra Courthope ovat kumpikin saaneet harvinaisen hyviä saaliita."
Ensimmäinen iltamme Lehtokurpassa kului varsin hupaisasti pakinoidessamme silloin tällöin hetkisen samaan suuntaan. Ihmetellen aprikoin, miten saisimme seuraavana päivänä aikamme kulumaan niin yksinäisessä paikassa. Mutta Mazaroffilla tuntui olevan omat aikeensa, jotka hän vitkastelematta esitti minulle tullessaan aamiaiselle.
"Holt, nuori veikko", hän alkoi, nyökäten tuttavallisesti, "varmastikin ymmärrätte minua — haluan viettää tämän päivän yksikseni, katsellen vanhoja tuttuja paikkoja, käsitättehän, ilman seuraa. Ja myöskin minun on tavattava erästä miestä liikeasioissa. Siispä — koettakaa viihtyä itseksenne iltaan saakka! Palaan hyvissä ajoin päivälliselle."
"Se sopii!" suostuin. "Minä kyllä viihdyn. Älkää huolehtiko minun tähteni!"
Hän kiitti minua, kuten minut olisi pitänyt ensinnä ottaa huomioon. Pian hän lähti liikkeelle kädessään vankka keppi — ja panin merkille, että hän poistuessaan seurusteluhuoneestamme pani nenälleen siniset silmälasit, valittaen auringon huikaisevan häntä. Hän suuntasi askeleensa kylää kohti, ja senjälkeen näin hänet vasta sitten, kun hän tuli takaisin kello seitsemän, juuri kun päivällinen oli valmis. Päivällispöydässä hän oli hyvin vähäpuheinen ja miettiväinen, ja vasta kun hän oli polttanut sikaarinsa puoliväliin hän äkkiä kehoitti minua siirtämään tuolini hänen istuimensa viereen.
"Holt!" hän sanoi. "Minulla on teille kerrottavaa. Ja, mies, se on kummallisin tarina, mitä olette eläissänne kuullut!"