KUUDESTOISTA LUKU
Koputus oveen
Molemmat seuralaiseni pysähtyivät jääden tuijottamaan minuun — Crolen kasvoilla oli tavallisen näköinen ällistynyt ilme, kun taas Maythornen silmät välähtivät äkkiä ja kasvot saivat valppaamman ilmeen kuin koskaan sitä ennen olin niillä huomannut; huomautukseni näytti vaikuttaneen häneen kuin valon leimahdus. Sitten hänen eloisa katseensa siirtyi yhtä äkkiä sivulle päin takaisin siihen taloon, josta olimme tulleet.
"Lady Leeken uuninreunustalla oli kaksi miehen valokuvaa", virkkoi hän; "yksi kummallakin puolella tuhannen guinean arvoiselta näyttävää kelloa. Kumpaa niistä tarkoitatte?"
"Sitä miestä, jolla oli jokseenkin heleän värinen, ristiraitainen takki ja pehmeä kaulus", vastasin. "Se oli rintakuva."
"Se oli kellon oikealla puolella", jatkoi hän miettiväisesti. "Nuorehko mies, ilmeisesti vaaleatukkainen ja vaaleaviiksinen. Sekö?"
"Juuri hänet näin joka tapauksessa puhelemassa Mazaroffin kanssa Huntingdonissa ja sitten taaskin Yorkissa", vakuutin. "Tunsin hänet valokuvasta heti."
Seisoimme hetkisen äänettöminä; Crole ja minä tarkkailimme Maythornea.
Äkkiä hän lähti liikkeelle; astelimme vähän matkaa Park Lanea pitkin.
"Todennäköisesti hän oli Mallison, sama veljenpoika, josta meille puhuttiin", sanoi Maythorne, ikäänkuin heräten haaveiluista. "Katsotaanpa — hänen mainittiin olevan lady Leeken veljenpoika, ja sir Samuelin puheista päättäen hän tuntee Lontoon seurapiirit varsin hyvin. No niin, mitä sitten on selvinnyt? Sikäli kuin äsken kuulimme, kohtasi Mallison kahdesti Mazaroffin — kerran täällä Leeken talossa ja toisen kerran Cecil-hotellissa, kun he kaikki olivat Mazaroffin vieraina. Mallison kuuli puhuttavan sinisistä timanteista ja näki niistä toisen. Jos valokuva on Mallisonin, kuten te väitätte, Holt, niin Mallison on sama mies, jonka näitte keskustelevan Mazaroffin kanssa ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa. Tietääkö Mallison niin ollen mitään tästä jutusta? Siitä on otettava selkoa — kun saamme Mallisonin käsiimme."
"Sen ei pitäisi olla kovinkaan vaikeata", jupisi Crole.
"Mallisonhan kuuluu olevan matkalla tällä hetkellä", huomautti Maythorne, "jossakin pohjoisessa päin tietystikin, jos Holt tunsi kuvan oikein. Mutta se ei tuota minulle niin kovin paljoa päänvaivaa. Mieltäni kalvaa se, että Mallisonin nimi on jollakin tavoin tuttu — muistan sen jonkun täällä Lontoossa, West Endissä, verrattain äsken sattuneen tapauksen yhteydessä. Se pyörii aivoissani — mutta juuri nyt en saa sitä tarkkaan mieleeni. Mallison?"
Hän seisahtui keskelle katukäytävää, jääden hetkiseksi tuijottamaan kiveykseen kädet työnnettyinä housuntaskuihin. Äkkiä hän katsahti meihin, kutsui ohitsemme ajavaa ajuria ja kehoitti meitä nousemaan kanssaan rattaille.
"Tulkaa toimistooni!" hän kehoitti. "Siellä on minulla apulainen — uskottu konttoristini — jonka pää on Euroopan terävimpiä ja muisti varmimpia. Hän tietää sen!"
Maythornen toimisto oli Conduit-kadulla, joten pääsimme sinne muutamissa minuuteissa. Halusin kiihkeästi nähdä, millainen paikka se oli, luonnollisesti arvellen, että yksityisetsivän työskentelypaikka on likaisen harmaa ja synkkä. Mutta asianlaita olikin täsmälleen päinvastainen; toimisto oli melkein palatsimainen. Siellä oli etuhuone, jossa kaksi näppärännäköistä neitosta uutterasti naputti kirjoituskoneiden näppäimiä ja vilkas poika ilmeisesti toimi ovenvahtina; sen takana oli sisempi, hyvin upeasti sisustettu huone; siellä istui nuori herrasmies, joka meidän astuessamme sisään luki mukavassa asennossa Sporting Timesiä heittämättä sitä kädestään noustessaan pystyyn kumartamaan meille. Sen takana taas oli ilmeisesti isännän tarkoin yksityinen osasto, huone, jonka turkkilaiset matot, pehmeät nojatuolit, muutamat hienot taulut ja viimeisen kuosin mukainen konttorikalusto teki perin uhkeaksi. Siinä huoneessa kerrottiin epäilemättä kaameita salaisuuksia silloin tällöin, mutta se tapahtui aisteja suuresti viehättävässä ympäristössä.
Tämän huoneen kummassakin päässä oli kirjoituspöytä; sisään tullessamme istui kaukaisemman ääressä nuori mies, joka olisi herättänyt huomiotani, missä hyvänsä olisin hänet kohdannut. Hän oli pienikokoinen mies, melkein höyhensarjalainen, käyttääkseni painijain kieltä, ja hänen hintelän ruumiinsa verhona oli hyvin leveäraitainen tweedkankainen puku; tavallisen kauluksen asemasta hänellä oli metsästysliina, jonka laskoksia piti koossa kultainen, hevosenkengän muotoinen neula; siihen nähden hän olisi voinut olla tallipoikien päämies. Mutta hänessä oli silmäänpistävämpiä piirteitä, jotka tulivat näkyviin heti, kun hän nousi seisomaan ja kääntyi esimiehensä puoleen. Hänellä oli terävin ja omituisin näkemäni sininen silmäpari, tutkivin nenä ja mitä vankimman ja itsepäisimmän leuan yläpuolella perin suoraviivaiset huulet. Mutta nämäkään seikat eivät olleet kukin erikseen eivätkä kaikki yhdessä hänen huomattavimmat piirteensä. Ensinnä kiintyi katse hänen punaiseen tukkaansa, jonka helakka, väärentämätön väri liekkiryöppynä kuvastui himmeän rauhallisia seiniä vastaan siitä huolimatta, että hän piti sitä lyhyeksi ajeltuna, minkä johdosta hänen liian isot, jotensakin suipot korvansa olivat sitäkin selvemmin näkyvissä. En tiedä, mitä Crole hänestä ajatteli — hän oli epäilemättä nähnyt miehen jo aikaisemmin, kenties useita kertoja — mutta omassa mielessäni kiteytyi heti nähtyäni hänen eloisa ihonsa, terävä nenänsä ja yleensä valpas olemuksensa hänestä saamani vaikutelma yhdeksi sanaksi. Vainukoira!
Maythorne viittasi meitä istuutumaan rattoisasti räiskivän takkatulen kahden puolen oleviin tukeviin tuoleihin, pani syrjään keppinsä ja käsineensä ja kääntyi sitten konttoristinsa puoleen, joka noustuaan kirjoituspöytänsä äärestä seisoi odottaen.
"Cottingley!" alkoi Maythorne, käyden suoraan käsiksi asiaan ilman esipuheita. "Tunnemmeko nimen Mallison?"
Näin nopean valon välähdyksen punapäisen miehen silmissä — näytti siltä kuin olisi jossakin niiden takana äkkiä sytytetty lamppu. Suoraviivaisten, ohuiden huulien tiukka ilme heltisi — mies nyökäytti lyhyeksi ajeltua päätään.
"Kyllä tunnemme. Mallison. James Mallison."
Miehen ääni oli yhtä omituinen kuin ulkomuotokin. Se oli jonkunlainen hillitty, inisevä falsette. Konttoristi tuijotti edelleen Maythorneen, ja tämä nyökkäsi.
"Arvelin sinun muistavan sen, Cottingley. Missä yhteydessä se oli?"
"Welminster-aukion jutussa. Hän ei ollut suoranaisesti siihen sekaantunut, mutta eräs asiakkaamme oli. Mallisonin nimi oli luettelossa. Painoin sen mieleeni. James Mallison — toimeton henkilö. Osoite on Park Lane. Lady Leeken veljenpoika — tämä Mallison."
"Entä itse Welminster-aukion juttu, Cottingley? Uhkapeliä, eikö niin?"
"Poliisit pitivät tarkastuksen muutamassa yksityisessä pelipaikassa Welminster-aukion varrella. Noin kolme tai neljä kuukautta takaperin. Pidätettiin kolme-, neljäkymmentä henkilöä. Mallison oli siellä mukana. Oli myöskin naisia. Ylhäisiä naisia. Pelipaikan omistaja tuomittiin suuriin sakkoihin — hyvin suuriin. Muut — vieraat — kuten tavallisesti selvisivät vähällä. Jos muistat, siellä oli myöskin eräs asiakkaamme — tuli hädissään luoksemme. Ei mitään! Haluatko otekirjan?"
Maythorne taivutti päätään ja ojensi kättään. Konttoristi meni huoneen keskellä olevan ison pöydän luokse, otti jykevän kirjan, joka osoittautui sisältävän sanomalehtileikkeleitä, etsi sivun melkeinpä salaperäisen nopeasti ja ojensi kirjan Maythornelle. Tämä silmäili otetta ja työnsi sitten kirjan Crolelle ja minulle.
"Kas tuossa", hän virkkoi. "Leikkaamme sanomalehdistä kaikenlaisia selostuksia ja juttuja ja liimaamme ne sitten kirjaan vastaisen varalle — niitä voi joskus sattua tarvitsemaan. Minusta on sellainen järjestelmä perin hyödyllinen, minun muistini ei ole niin mainio kuin tämän Cottingleyn. Tässä, kuten näette, on sanomalehden selostus eräässä West Endin yksityisessä pelihelvetissä toimitetusta poliisitarkastuksesta. Omistaja oli herttainen herrasmies, jolla oli niin paljon ystäviä, sekä miehiä että naisia, vierailemassa luonaan muutamana iltana, että poliisit alkoivat epäillä ja päättivät itsekin käväistä hänen luonaan — kutsumattomina vieraina. Tuossa on kerrottu, miten kaikki kävi, sekä mainittu huoneistosta tavattujen henkilöiden nimet ja niiden joukossa, kuten näette, on Park Lanen varrella asuva toimeton mies James Mallison — mistä päättäen herra Mallison asuu tätinsä ja enonsa luona. Mutta ehkä Cottingley tietää sen — hänellä on tiedossaan koko joukko asioita! Tiedätkö mitään Mallisonista, Cottingley?"
Konttoristi suipisti huuliaan ja liikautti hieman olkapäitään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista, että Mallisoniin tuskin kannatti kiinnittää huomiota.
"Hyvin vähän! Nuori kaupunkilainen. Hiukan — turhamainen. Urheilee — vähän. Asuu sir Samuelin ja lady Leeken luona. Hänet näkee joskus näiden seurassa, useammin yksin jossakin sir Samuelin autossa. Käsittelee rahaa jokseenkin auliisti — Leeke-puolisoilla ei ole lapsia. Äskettäin rikastuneita — sodasta hyötyneitä — ymmärrättehän. Sanotaan, että tämä Mallison saa periä sir Samuelin varat."
"Ja siinäkö kaikki, mitä tiedät, Cottingley?"
"Siinä kaikki!"
Maythorne viskasi leikkelekirjan takaisin pöydälle.
"No niin, siinä se!" hän sanoi. "Nyt tiedämme Mallisonista hiukan enemmän. Epäilemättä hän on sama mies, jonka kanssa Mazaroff keskusteli Huntingdonissa ja Yorkissa. Eihän se tosin ollut mitään erikoista, mutta se tuntuu osoittavan, että Mallison oli matkalla pohjoiseen. Ja haluaisinpa tietää, kohtasiko hän Mazaroffin enää senjälkeen."
"Miksi niin?" kysyi Crole kummastuneen näköisenä. "Ja missä sitten?"
"Kysymyksen jälkimmäinen osa on tärkeämpi kuin edellinen", vastasi Maythorne. "Sellaisessa kohtauksessa on merkityksellinen juuri paikka. Meidän olisi päästävä selville, missä yhteydessä Mazaroffin murha ja se seikka, että hänellä oli toinen sininen timantti taskussaan, olivat keskenään. Kuinka moni tiesi, että se oli hänen muassaan? Mikäli olemme saaneet selkoa, oli täällä mies — Mallison, joka varmasti tiesi sen. Mallison oli nähnyt sinisen timantin — numero kahden — Mazaroffin hallussa kahdesti. Kun he tapasivat toisensa Huntingdonissa ja Yorkissa, puhelivat he otaksuttavasti sir Samuel Leeken kanssa hierotusta sinisten timanttien kaupasta. Meidän on löydettävä Mallison käsiimme ja keskusteltava hänen kanssaan. Koetan tänä iltana ottaa selon siitä, milloin hän todennäköisesti palaa tahi mistä hän on tällä hetkellä löydettävissä — käyn itse tiedustamassa sitä Leeke-aviopuolisoilta. Mutta sitten — Armintrade? Myöskin se mies on tavattava — hän tietää enemmän kuin on puhunut; oikeastaanhan hän ei ole virkkanut mitään. Ja siihen mennessä häntä on pidettävä huolellisesti silmällä. Holt, onko Lehtokurppaan jättämänne mies, autonohjaaja Webster, älykäs ja valpas?"
"Webster on terävä ja nokkela poika", vastasin, "sukkela ja luotettava."
"Anna minulle muutamia sähkösanomakaavakkeita, Cottingley!" pyysi Maythorne. "Holt, aion sähköttää Websterille teidän nimessänne muutamia määräyksiä, joita haluan hänen noudattavan pitäessään silmällä High Cap Lodgea. Meidän lienee luullakseni matkustettava sinne takaisin, mutta se ei tapahtune vielä huomenna. Mitä tulee huomiseen, niin suostutteko te kaksi tulemaan tänne kello kymmenen aamulla?"
Crole ja minä poistuimme pian, jättäen Maythornen kyhäämään Websterille lähetettävää sähkösanomaansa. Kadulle päästyämme Crole haukotteli.
"Minä lähden kotiin, Holt", hän sanoi. "Kotiin Wimbledoniin — päivälliselle ja makuulle, poika! Se on minulle tarpeen kaiken tämän jälkeen. Entä te? Mitä aiotte tehdä?"
"Aion menetellä jotakuinkin samalla tavoin", vastasin. "Syön jossakin päivällistä ja vetäydyn sitten asuntooni. Minäkin olen väsynyt. Ja otaksuttavasti on meidän taaskin oltava liikkeellä huomenaamulla?"
"Meidän on tavattava toisemme Maythornen toimistossa", myönsi hän nyökäten. "Hm! Olemmekohan päässeet vähääkään eteenpäin tänä päivänä? Kuka tappoi Salim Mazaroffin? Toivottavasti en tänä yönä unissani hoe mielessäni sitä kysymystä! No niin, näkemiin huomiseen saakka sitten!"
Hän haukotteli toistamiseen, hymyili anteeksipyytävästi, pudisti kättäni ja lähti rientämään lähimmälle maanalaiselle asemalle päin. Ja hänestä erottuani tunsin olevani uupunut — uupuneempi kuin olin aavistanutkaan. Viime päivien mielenkiihko, hoppu, sekavat mielenliikutukset — kaikki ne yhdessä alkoivat tehota. Vilkaisin kellooni — se oli täsmälleen kuusi. Päätin pistäytyä päivällisellä heti ja sitten mennä asuntooni Jermyn-kadulle ja paneutua nukkumaan.
Aterioin eräässä ravintolassa, jossa saa olla rauhassa nykyisinkin, ja koetin syödä vankasti uhraamalla siihen runsaasti aikaa. Se ja siitä saamani lepo virkistivät minua; mieleni alkoi tehdä etsiä käsiini ystäväni Harker ja kertoa hänelle seikkailuistani. Mutta tarkemmin harkittuani arvelin paljoa viisaammaksi mennä kotiin — sillä sikäli kuin tiesin olisi meillä huomenna vieläkin puuhaisampi päivä, ja meidän olisi kenties palattava Marrasdaleen. Ostin senvuoksi iltalehdet ja lähdin Jermyn-kadulle aikeissa käydä levolle täsmälleen kello yhdeksän. Torkuin sanomalehtien ääressä odottaessani mainittua kellonlyömää ja olisin pysynyt päätöksessäni, ja olinkin jo alkanut valmistautua paneutuakseni pitkäkseni, kun Maythorne saapui luokseni. Heti avattuani hänelle ulko-oven näin, että hänellä oli uutisia.
"Tapasin sir Samuel Leeken uudelleen", alkoi hän minun päästettyäni hänet sisälle, kehoitettuani häntä istuutumaan nojatuoliin ja tarjottuani hänelle wiskyä ja soodaa sekä sikaarin. "Esitin sopivan tekosyyn ja käväisin siellä vielä kerran. Sain selville erään tosiseikan, joka saattaa olla joko tärkeä taikka mitätön — tietystikin tuosta Mallison-miekkosesta."
"No?" äänsin.
"Mallison", jatkoi Maythorne, "lähti pohjoiseen päin juuri samaan aikaan kuin myöskin te ja Mazaroff. Hän meni yhdellä Leeken autoista — heillä näyttää olevan niitä kokonainen liuta — ja hänellä oli varma päämäärä. Vanha Leeke aikoo vuokrata ensi vuodeksi jonkun metsästysalueen — jonkun teerinummen — ja hänen mielestään oli järkevää lähettää nuori Mallison etukäteen tarkastamaan alueita varsinaisena metsästysaikana. Hänen puheittensa nojalla olen ihan varma siitä, että Mallison oli Marrasdalen välittömässä läheisyydessä juuri silloin, kun te ja Mazaroff saavuitte Lehtokurpan majataloon. Mitä siitä arvelette?"
Hän silmäili minua tarkasti, ja näin, että hän odotti minun huomauttavan jotakin. Minulla ei ollut mitään huomauttamista; voin sanoa vain sen, etten ollut niillä tienoin nähnyt vilahdustakaan Mallisonista. Hän hymähti.
"Ette tietenkään", hän vastasi. "Ette luonnollisestikaan nähnyt — tahi sanoisinko, ette saanut nähdä — mutta se oli kaikki vielä hämärän peitossa. Mutta — varmasti Mallison oli siellä tahi niillä seuduin. Ja —"
Hän keskeytti lauseensa ja oli ääneti niin kauan, että lausuin julki, mitä mielessäni liikkui.
"Saanemmekohan milloinkaan kaikesta tarkkaa selkoa", virkoin.
Hän loi minuun omituisen, tietävän katseen.
"Kyllä saamme, Holt", hän vakuutti. "Ja — sitten siitä kehittyy soma yllätys! Katsokaas! Muistatteko, että käydessämme Reiver's Denissä otin maasta erään esineen lähellä sitä kohtaa, mistä Mazaroffin ruumis löydettiin? Muistatte siis. No niin —"
Hän katkaisi sanansa jyrkästi. Ulko-ovelleni koputettiin hiljaa, mutta jatkuvasti. Käännyimme kumpikin sinne päin kuuntelemaan. Taaskin kuului kolkutusta. Ja silloin lähdin huoneesta, astelin pienen eteissalin läpi ja aukaisin oven — peräytyäkseni ällistyksestä hätkähtäen.
Ovella oli Sheila — yksin!