SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Miten se oli saatu?
Hänen nimensä luiskahti tahtomattani huuliltani seisoessani siinä, tuijottaen häneen — hän oli ollut sinä iltana yhtä mittaa mielessäni. Hän naurahti puolittain ujosti, kun se pääsi suustani, mutta oli hillitympi kuin minä ja astui eteissaliin, ikäänkuin tässä — minusta yllättävässä — käynnissä ei olisi ollut mitään omituista.
Olin jättänyt arkihuoneeni oven auki; hän vilkaisi siitä sisälle ja näki Maythornen; hänen ensimmäiset sanansa olivat perin asialliset.
"Maythorne on luonanne? Se sopii mainiosti! Nyt —"
Seurasin häntä huoneeseen ja suljin oven. Maythorne oli ponnahtanut seisoalleen; sekunnin tahi parin ajan seisoimme kaikki kolme töllistellen toisiamme. Minä puolestani olin tyyten ymmällä; Maythorne malttoi mielensä paremmin. Hän siirsi tuolin takan eteen ja viittasi äänettömästi Sheilaa istuutumaan siihen.
"Neiti Merchison on kaiketi tullut siitä syystä, että jotakin on tapahtunut?" hän alkoi.
"Juuri niin!"
Sheilalla oli yllään väljä matkavaippa — paksu, turkisvuorinen — ja istuutuessaan välissämme olevaan tuoliin hän päästi sen napit osittain auki, pisti kätensä johonkin sisätaskuun ja otti esille kokoon taitetun paperin. Sitten hän ojensi sen minulle yhtä tyynesti kuin se olisi ollut vain tavallinen kirje.
"Herra Maythorne on oikeassa, jotakin on tapahtunut", hän ilmoitti.
"Tässä on jälkisäädös. Toin sen teille itse."
Hänen sanojaan seuranneen hiljaisuuden aikana tunkeutui tajuntaani kaksi heikkoa ääntä, kuten merkityksettömät äänet usein tekevät tärkeillä hetkillä. Toinen aiheutui siitä, että Maythorne, joka Sheilan koputtaessa oli juuri ollut sytyttämäisillään sikaarin, raapaisi tulitikun; toinen oli paperin hiljainen kahina minun levittäessäni sen auki. Vilkaisin sen alareunassa olevaan nimikirjoitukseen — se oli epäilemättä Yorkissa tehty jälkisäädös, josta Postlethwaite oli kuulusteluissa puhunut. Ojensin sen Maythornelle; hän silmäili sitä, taittoi sen jälleen kokoon ja kääntyi sitten tyynesti Sheilaan päin, pitäen sitä kädessään.
"Mistä saitte tämän käsiinne, neiti Merchison?" hän tiedusti.
Vastaus tuli empimättä ja terävästi, sävyltään jonkun verran kovasti.
"Varastin sen!"
"Varastitte sen? Keneltä?"
"On turhaa kaarrella! Varastin sen omalta äidiltäni!"
Maythorne ja minä vilkaisimme toisiimme. Sheila katseli vuoroin meitä kumpaakin. Sitten hänen katseensa äkkiä kiintyi tuolini takana olevaan pieneen pöytään.
"Pyytäisin", virkkoi hän, "antamaan minulle lasin viiniä. Tuolla näkyy olevan portviiniä. Söin tietystikin puolisen junassa ja sitten nautin jonkunlaisen päivällisen Euston-asemalla, mutta tahtoisin mielelläni lasin portviiniä ja keksin, jos sellaista on käsillä — sitten kerron teille — paljon!"
Minulla oli erinomaista portviiniä, isältäni saatua lahjaa, ja ehätin kaatamaan sitä hänelle pikariin ja asettamaan keksilaatikon hänen eteensä. Pureksittuaan keksin puoliväliin ja ryypättyään viiniä kerran tahi pari hän kääntyi Maythornen puoleen, naurahtaen omituisesti, puolittain uhmaavasti.
"Rohkenenpa otaksua, että olette kuullut sellaisista tapauksista — kenties tuntenutkin niitä — jolloin tytärten on ollut pakko puhua julki totuus äideistään, herra Maythorne?" hän alkoi. "No niin — lieneepä menettelyni oikea tai väärä, aion kertoa teille totuuden äidistäni. Varastin tuon jälkisäädöksen tänä aamuna häneltä, koska tiesin, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta pitää sitä hallussaan, ja saatuani sen käsiini hypähdin polkupyörälleni ja oikaisin suoraa päätä Black Gillin risteysasemalle ja nousin ensimmäiseen etelään lähtevään junaan luovuttaakseni sen asianomaiselle henkilölle. Jollen olisi sitä tehnyt, niin kuka tietää, miten sille olisi käynyt?"
Maythorne silmäili häntä tarkkaavasti, nyökytellen päätään ymmärtävästi hänen jokaiselle lauseelleen. Minä puolestani istuin ymmälläni ja ihmeissäni. En käsittänyt mitään — toistaiseksi.
"Niinkö?" sanoi Maythorne. "Niinpä niin. Mutta tiedossanne on asioita paljon enemmän, neiti Merchison. Ja me olemme — kolmen kesken."
Sheila söi loppuun pureksimansa keksin ja joi tyhjäksi lasinsa; sitten hän sysäsi vaippansa tuuheata kaulusta taaksepäin ja pani kätensä syliinsä ristiin — huomasin niiden hiukan vapisevan.
"Niin", hän myönsi, "tiedän koko joukon enemmän ja kerron sen teille heti. Kuten jo heti alussa mainitsin — nyt on turhaa koettaa kierrellä! No niin, asia on näin. Heti kun kuulustelussa saimme kuulla jälkisäädöksestä, tiesin äitini kiihkeästi haluavan saada tietoja, mutta en tietystikään lainkaan epäillyt, että se joutuisi hänen haltuunsa. Tahdoin ilmoittaa teille, sillä on turhaa väittää sitä vastaan, että äitini on sellaisia naisia, jotka rakastavat rahaa — hänestä on raha kaikki kaikessa — niin juuri, kaikki kaikessa. Alusta alkaen käsitin, että niin pian kun hän todella alkoi uskoa Mazaroffia Merchisoniksi, alkoi hänessä myöskin kiteytyä ajatus saada Mazaroffin omaisuus haltuunsa. Mervyn!" hän äkkiä huudahti, lausuen nimeni ensi kerran ja laskien kätensä käsivarrelleni, ikäänkuin etsien suojaa luonnolliselta turvaajaltaan. "Sanoinhan silloin, kun tuonnoittain kävelimme pois kuulustelusta, että minä — minä — en tahtonut sinun luovuttavan käsistäsi sitä omaisuutta — etten halunnut sen joutuvan muille? Sanoinhan sen sillä tavoin, että uskoit minun puhuvan tosissani ja vakavasti?"
En voinut muuta kuin nyökätä; hänen kiihkeä sävynsä ja kätensä puristus tuntuivat sitovan kieleni. Ilmeisesti hänen sanansa verhosivat jotakin sellaista, mitä kykenin vain arvaamaan.
"No niin", jatkoi hän, "en tiennyt, mihin äitini saattaisi ryhtyä; en tiedä nytkään — sen sanon teille molemmille heti — mitä hän on tehnyt; sen vain tiedän, että hän on tavalla tai toisella saanut haltuunsa tuon jälkisäädöksen ja että minä olen varastanut sen häneltä, luovuttaen sen teille. Kaikki kävi seuraavasti. Toissa iltana melkoisen myöhään käyttäytyi äitini jokseenkin omituisesti. Vähän päivällisen jälkeen hän lähti ulos, selittäen menevänsä katsomaan jotakin kylässä sairaana viruvaa vanhaa miestä. Äitini ei millään tavoin kovin paljoa huolehdi sairaista vanhuksista, olivatpa ne sitten miehiä tai naisia, ja minua kummastutti, että hän näki niin paljon vaivaa tässä erikoisessa tapauksessa. Hän meni ja oli poissa jonkun aikaa — niin kauan, että isäpuoleni, jonka huomiokyky tavallisesti on mahdollisimman heikko, pani sen merkille ja kehoitti minua lähtemään vanhuksen majalle noutamaan äitiä takaisin. Minä menin — äiti, niin minulle kerrottiin, oli ollut siellä, mutta viipynyt vain muutamia minuutteja. Poistuin sieltä ja kohtasin hänet lähellä porttiamme; hän selitti kerran ulkona ollessaan pistäytyneensä katsomassa eräitä toisia vanhuksia — mikä ei suinkaan ole todennäköistä, koska kaikilla iäkkäillä alustalaisillamme on tapana paneutua makuulle kello kahdeksan. Jo silloin epäilin jotakin, mutta en tietänyt, mitä."
"Jatkakaa!" kehoitti Maythorne tyynesti. "Kertokaa meille kaikki!"
"No niin, eilen illalla toistui sama temppu", puhui Sheila edelleen. "Äiti lähti kotoa, ilmoittaen meille saman syyn, ja oli poissa vieläkin kauemmin. Herra Elphinstone, joka oli vilustunut hieman, paneutui makuulle, ja sitten tein minä samalla tavoin. Vihdoin kuulin äidin palaavan; lähdin aamupuvussani ja yötohveleissani katsomaan, voisinko jollakin tavoin auttaa häntä. Ja juuri silloin tein erään havainnon. Pyydän, ettette luulisi minun vakoilleen ettekä kuunnelleen oven takana — en tehnyt kumpaakaan: kaikki kävi sattumalta. Äiti oli sisemmässä kirjastossa; näin hänet verhojen välitse, jotka eroittivat sen isosta kirjastohuoneesta. Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi pieni lamppu; hän seisoi pöydän ääressä, tarkastaen paperiarkkia. Ja — en tiedä, oliko se innoitettu näkemys vai mikä — mieleeni välähti, että hänen lukemansa paperi oli kadonnut jälkisäädös! Sitten — no niin, sitten pidin häntä silmällä — sen tunnustan. Hän luki paperin lävitse, taittoi sen kokoon, katsahti ympärilleen, siirtyi kirjahyllyn luo ja pisti paperin nurkassa olevan paksun, isokokoisen teoksen — Draken Eboracumin — väliin. Sitten poistuin — mutta en nukkunut. Tiesin, että oli pahaa tekeillä. Olin varma, ehdottoman varma siitä, että äitini kädessä näkemäni paperi oli jälkisäädös, mistä ja miten hän sen sitten lieneekään saanut! Ja keskellä yötä nousin vuoteestani, menin kirjastoon suoraan teoksen luokse, otin paperin sen välistä pimeässä ja raapaisin sitten tulta tikulla. Yksi vilkaisu luonnollisestikin riitti. Panin paperin takaisin ja palasin vuoteeseeni. Mutta uni oli karkonnut silmistäni. Minusta tuntui — oi, en tiedä, miltä minusta tuntui. Ilkeä rikos oli tekeillä — lähellä minua. Vaikka hän olikin oma äitini, niin mikä oikeus hänellä oli pitää jälkisäädöstä hallussaan? Mistä hän oli sen saanut? Ja millä keinoin? Oliko hän sekaantunut — en tohtinut ajatella, mihin hän oli saattanut sekaantua. Mutta yhdestä asiasta olin varma — jos jälkisäädös jäisi hänen huostaansa, niin hän todennäköisesti tuhoaisi sen, ja sitten — niin, sitten tapahtuisi monenlaista, mitä en soisi tapahtuvan. Ja siispä päätin itse käydä ohjaksiin. Nousin makuulta varhain — paljon ennen kuin kukaan muu, edes palvelijatkaan, oli liikkeellä. Varustauduin matkalle, otin jälkisäädöksen, hypähdin polkupyörälleni ja lähdin Black Gillin asemalle — oli vielä pimeä, kun lähdin. Pääsin Carlisleen — ja sitten tietystikin oli tie selvänä Lontooseen. Nyt on jälkisäädös teillä!"
Maythorne, joka oli istunut koko ajan, antaen wiskynsä ja soodansa olla maistamattomana kyynärpäänsä lähellä, tarttui äkkiä lasiinsa ja kumarsi Sheilalle enemmän kuin muodollisen kohteliaasti.
"Olette rohkea nainen!" hän kehui, silminnähtävän ihailevasti. "Ainakin osaatte toimia empimättä. Niinpä niin! Tämä on kummallinen tarina, Holt. Mitä te siitä arvelette?"
Olin miettinyt ankarasti Sheilan kertomuksen viimeisen puoliskon aikana. Kenties ajatukseni juoksivat vanhanaikaisia ja sovinnaisia uria, mutta sanoin mitä ajattelin.
"Ehkä", vastasin, "rouva Elphinstone voisi antaa täysin asiallisen ja pätevän selityksen siitä, miten jälkisäädös joutui hänen haltuunsa."
Sheila pyörähti minuun päin salamannopeasti.
"Mervyn!" hän huudahti. "Mielestäsi olisi minun kaiketi pitänyt kysyä sitä häneltä, ennen kuin varastin jälkisäädöksen ja karkasin — sinun luoksesi!"
"Ei — ei!" sopersin. "Minä —"
"Mutta minä uskon, että ajattelit niin!" kivahti hän. "Olisinpa totisesti ollut typerä, jos olisin antanut hänen edes aavistaa, että tiesin sen olevan hänen tallessaan! Olen varma siitä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin ilmaissut tietäväni, mitä oli piilossa kirjan välissä!"
"Mitä sitten?" kysyin.
"Hän olisi polttanut sen silmieni edessä", vastasi Sheila. "Tiedän sen! Ja kun sen tiesin, en voinut tehdä muuta kuin toimittaa paperin varmoihin käsiin."
"Neiti Merchison on oikeassa", sanoi Maythorne. "Se oli ainoa mahdollinen keino. Ja nyt on jälkisäädös tässä; huomenaamulla luovutan sen Crolelle. Kuten Holt huomautti, saattaa äidillänne olla täysin hyvä selitys siitä, kuinka hän sai paperin huostaansa. Mutta asian näin ollen toimitte niin hyvin kuin voitte. Nyt on tämä lähes miljoona puntaa koskeva jälkisäädös varmassa tallessa!"
Sheila ponnahti äkkiä pystyyn ja alkoi napittaa avaraa takkiaan.
"Sitten on kaikki kunnossa", hän virkkoi. "Ainakin olen minä suorittanut vähäisen osuuteni — ja nyt poistun — minun pitää saada nukkua tänä yönä."
"Minne aiot mennä?" tiedustin, samalla kun Maythorne ja minä nousimme seisomaan. "Minne mennetkin, on sinun sallittava minun saattaa sinut sinne."
"Varsin mielelläni", vastasi hän puolittain välinpitämättömästi. "Lähden vanhan koulutoverini Rhoda Apperleyn luokse. Hänellä on oma vuokra-asunto Ashingtonin rakennusryhmässä Maida Valessa. Sähkötin hänelle Carlislesta tulevani tänä iltana hänen luokseen. Minulla ei ole mitään hätää — mutta voithan hankkia ajurin ja ajaa sinne kanssani, jos haluat."
"Entä huomenna?" kysyi Maythorne, luoden Sheilaan merkitsevän silmäyksen. "Entä huomenna?"
"Sitä harkitsen huomisaamuna", vastasi tyttö.
"No niin, sallikaa Holtin huomenna aamulla käydä noutamassa teidät toimistooni!" jatkoi Maythorne. "Myöskin Crole saapuu sinne kello kymmenen, ja siellä sukeutuu teistäkin mielenkiintoinen keskustelu. Muuten on taskussani eräs esine, jonka tahtoisin näyttää teille, ennen kuin nyt lähdemme, neiti Merchison. Tulkaahan valon ääreen!"
Sitten hän äkkiä otti jostakin sisätaskustaan esille vanhanmallisen, hienoon, kuluneeseen hopeakehykseen upotetun komean rintaneulan, laskien sen lampun kirkkaasti valaisemalle pöydälle. Sen tehdessään hän vilkaisi minuun merkitsevästi ja silmäili sitten tarkkaavasti Sheilaa.
"Oletteko koskaan ennen nähnyt tuota?" hän kysyi. "Muistelkaa!"
"En!" vastasi Sheila. "En koskaan! Kenen se on ja mikä se on?"
Maythorne otti koristeen käsiinsä ja alkoi hypistellä sitä. Käännettyään sen toisin päin hän osoitti takapuolella olevaa neulaa, joka oli huomattavasti kulunut ja sopi löyhästi renkaaseensa.
"Se tipahtaa helposti naisen puvusta", hän puheli. "Tuo neula on kulunut melkein poikki. Kehys on kaunista, vanhaa hopeata, hyvin vanhaa, ja paikoitellen jo kovin ohut; kivet ovat parasta kameata, läpikuultavaa ja hienoväristä. Sitä on aikoinaan pidetty arvokkaana rintaneulana, ja se on epäilemättä ollut jonkun hyvässä asemassa olevan henkilön omaisuutta. Ja löysin sen Reiver's Denistä, läheltä sitä paikkaa, mistä Mazaroff-vainajan ruumis tavattiin."
Tämän sanoessaan hän tarkasti Sheilaa vieläkin tutkivammin. Tyttö loi häneen nopean, kysyvän silmäyksen, siirtäen sitten katseensa rintaneulaan. Maythorne otti neulan ja pani sen takaisin taskuunsa.
"Siis mikäli muistatte, ette ole nähnyt sitä milloinkaan?" hän virkkoi.
"En milloinkaan!" toisti Sheila.
Pian senjälkeen menimme kaikki kolme portaita myöten kadulle. Hankin ajurin. Sheila ja minä nousimme rattaille. Vielä kerran kehoitettuaan meitä saapumaan toimistoonsa kello kymmenen seuraavana aamuna Maythorne toivotti hyvää yötä ja erosi meistä. Me lähdimme ajamaan Maida Valeen. Piccadilly-aukion tulvivassa valossa käännyimme katsomaan toisiimme. Äkkiä hän naurahti arkailevasti.
"Mervyn", hän kysyi, "tulitko — tulitko iloiseksi nähdessäsi minut?"
"Onko minun tarpeellista vastata", sanoin, "jos kerron ajatelleeni sinua koko illan."
"Se oli kaunis vastaus", virkkoi hän nauraen. "No niin, ei puhella enää — keskustelemme huomenna, ylihuomenna tahi jonakin muuna päivänä. Mutta saat pitää kättäni omassasi, kunnes pääsemme perille, jos tahdot."
Pidimme toisiamme kädestä — äänettöminä — koko matkan Maida Valeen saakka. Saatoin hänet perille asti ystävänsä asuntoon ja palasin sitten samalla ajurilla. Aprikoin tietystikin — aprikoin… mitä oli tulossa?