KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kadonnut mies
Olin jälleen Ashingtonin rakennusryhmässä seuraavana aamuna kohta kello yhdeksän jälkeen, ja puoli kymmenen Sheila ja minä kävelimme Edgware-tietä pitkin matkalla Maythornen toimistoon. Oli kaunis, pirteä, syksyinen päivä, mutta se ei saanut meitä kävelemään sensijaan että olisimme ajaneet tuon kolmen kilometrin taipaleen Maida Valesta Conduit-kadulle. Luullakseni oli meillä kummallakin tunne, että tahdoimme olla yhdessä mahdollisimman kauan ja nauttia vapaudestamme täysin siemauksin. Siellä Lontoon väkirikkailla kaduilla olimme niin yksin, ettemme olisi voineet olla sillä tavoin kahden kesken Marrasdalen autioilla nummilla, ja se tunnelma oli meille yhtä uusi kuin viehättäväkin. Mutta tiesin, ettei sitä voinut kestää kauan, emmekä olleet ehtineet pitkälle, kun Sheila jo lausui ääneen sen, mitä minä ajattelin.
"Mervyn, minun on matkustettava takaisin, ymmärräthän", hän puhkesi puhumaan. "Olen suorittanut asiani, jonka tähden tulin — antanut sinulle jälkisäädöksen — ja nyt minun on palattava kotiin — pian onkin — saamaan ripitykset. Äitini on tietysti jo aikoja sitten arvannut, mitä on tapahtunut. Ja — siellä puhkeaa ankara myrsky."
"Myöskin minun on lähdettävä takaisin sinne", virkoin. "Samoin lähtee sinne Maythorne — ja kenties Crolekin. Emmekö voisi kaikki matkustaa yhdessä? Ja sitten —"
"Muka tukemaanko minua?" keskeytti hän nauraen. "Se ei minua pelastaisi. Saan kestää kiihkeimmän neljännestunnin, mitä minulla on eläissäni ollut. Ja minulla on ainoastaan yksi vastaus puolustuksekseni — eikä sitä ole hauska sanoa äidille — voin nimittäin kysyä häneltä, mitä hän aikoi tehdä jälkisäädökselle ja miten hän oli saanut sen. Ja jos tunnen hänet oikein, niin hän ei sitä ilmaise."
Kielelläni pyöri huomautus, että rouva Elphinstonen otaksuttavasti oli pakko se ilmaista, tahtoipa hän tai ei, mutta maltoin mieleni.
"Saattaa tapahtua jotakin, ennen kuin olemme niin pitkällä", sanoin. "Asia on niin, ettemme, ei kukaan meistä, tiedä, asiain kehittymistä. Ainakaan en minä tiedä! Maythorne väittää, että kaikki kyllä selviää ja että siitä sukeutuu hirvittävä yllätys. Minusta taas tuntuu siltä kuin en osaisi lainkaan kuvitella, mitä on lähinnä tulossa."
"Saattaa sattua mitä hyvänsä", myönsi Sheila. "Tällaisissa jutuissa pitää kai olla valmis kaikkeen eikä saa hämmästyä mistään."
Ja juuri sillä hetkellä olikin yllätys meitä hyvin lähellä. Olimme astelleet Edgware-tietä myöten Church-kadulle asti; siellä oli liike sekä kadulla että käytävillä vilkasta, sillä tie on valtaväylä ja liikkeissä työskentelevät henkilöt riensivät sitä pitkin maanalaisille rautatieasemille. Äkkiä Sheila pysähtyi kuin kivettyneenä ja tarttui käsivarteeni. Pyörähdin häneen päin ja näin hänen ikäänkuin lumottuna tuijottavan muutamien metrien päässä olevan tupakkamyymälän avoimeen oveen.
"Mervyn!" hän kuiskasi. "Parslave — meni tuonne sisälle!"
Myöskin minä jäin tuijottamaan epäillen.
"Parslave!" huudahdin. "Marrasdalesta kadonnut mies? Se on mahdotonta."
"Sanoinhan, että Parslave meni äsken tuohon myymälään — tupakkamyymälään! Parslave! Luuletko, etten tunne Parslavea! Tunnen hänet yhtä hyvin kuin oman äitini! Parslave on tuossa myymälässä! Tule takaisin!"
Vetäydyimme hieman taaksepäin sijoittuen erään toisen myymälän ikkunan ääreen; ihmisiä riensi niin sankkana virtana kahden puolen, että voimme varsin hyvin uskoa voivamme pitää silmällä herättämättä huomiota.
"Oletko varma siitä?" kysyin.
"Ehdottomasti! Parslave on tuolla sisällä! Mutta kuulehan! Näkikö hän sinua Lehtokurpassa?"
"Ei minun tietääkseni. Mutta hän on saattanut nähdä. Minä en luonnollisesti muista häntä. Minkä näköinen hän on?"
"Pitkähkö, laiha, jäntevä mies, muistuttaa mustalaista — hän on tummaverinen. Yllään hänellä on sininen sarssipuku, uusi. Olin siksi terävänäköinen, että panin sen merkille. Vaani sinä häntä! Minä seison täällä myymälän ovella."
"Tunteeko hän sinut?"
"Tietysti! Jos hän kääntyy tännepäin, niin pujahdan kauppaan ja ostan jotakin, mitä tahansa. Jos hän lähtee toisaalle, niin seuraa häntä. Hyvä Jumala! Mitä tekemistä hänellä on täällä — Lontoossa?"
Liike, jonka edustalla seisoimme, oli kangaskauppa, ja sen ovi oli upotettu syvälle seinään. Sheila vetäytyi sen suojaan ja oli silmäilevinään näyteikkunaan levitettyjä tavaroita. Puolittain piilossa pidin minä silmällä tupakkamyymälän ovea. Ja pian ilmestyi siitä Sheilan kuvauksen mukainen, pitkä, jäntevä, valmiina ostettuun, siniseen sarssipukuun puettu mies, silminnähtävästi maalainen, posket ja niska ruskettuneet. Hän piti tupakkakääröä toisessa kädessään ja avasi sitä jo toisella. Siihen puuhaan kiintyneenä hän ei vilkaissutkaan sivuilleen, vaan kääntyi astelemaan pitkin katukäytävää poispäin meistä.
"Katso häntä uudelleen!" kuiskasin. "Hän tuli juuri ulos ja lähti toisaalle päin."
Sheila astui esille oviaukosta ja vilkaisi kadulle. "Se on Parslave!" hän vakuutti. "Mutta tiesinhän sen. Entä nyt?"
"Meidän on seurattava häntä", vastasin. "Menköön hän minne hyvänsä, minä pysyn hänen jäljessään. Kuulehan! Minä kävelen vähän matkan päässä hänestä; pysyttele sinä vähän matkan päässä minusta! Mutta pidä minut aina näkyvissäsi! Ja nyt siis — valppaasti!"
Siten aloimme vainuta tuota miestä, joka oli kadonnut Birnsidestä samana yönä, jona Mazaroff murhattiin, ja josta poliisit olivat jo julkaisseet etsintäkuulutuksen. Häntä kaivattiin kipeästi Marrasdalessa, mutta hän oli täällä Lontoossa rauhallisena ostamassa tupakkaa vilkasliikkeisen kadun varrella!
Parslave asteli verkkaisesti edelläni, ja juuri yhtä hitaasti vetelehti Sheila perässäni. Tarkastelin vainuttavaani, seuratessani häntä noin kymmenen metrin päässä. Hän oli vankkalihaksinen, jäntevä mies; ruumiinrakenne sopusuhtainen; käynti joustava; väljä puku ei piilottanut hänen vartalonsa kokonaisuudessaan voimakasta ryhtiä. Mutta helppo oli nähdä, että hän oli kaupunkiin saapunut maalainen; hän empi mennessään katujen poikki ja törmäsi silloin tällöin ohitse kiiruhtaviin kävelijöihin. Mutta hän oli varsin kylmäverinen ja hätääntymätön; astellessaan hän siirsi ostamansa käärön sisällön vanhaan, nahkaiseen tupakkapussiin, täytti ja viritti piippunsa, suojaten tulitikkua lievää tuulta vastaan maalaisten tapaan molemmilla kämmenillään. Saatuaan piipun suitsuamaan hän työnsi kädet housuntaskuihin ja lähti piippu hampaissa tallustelemaan edelleen, vilkumatta kummallekaan puolelleen — toinen maalaisilla yleinen tapa. Häntä oli todellakin mukava seurata eikä minulta vaadittu kovinkaan terävää huomiokykyä nähdäkseni, ettei hän lainkaan aavistanut olevansa tarkkailtu.
Tällä välin olimme menneet Harrow-tien sen pään poikki, joka yhtyy Edgware-tiehen, ja nyt kävi tungos katukäytävällä entistäänkin sankemmaksi. Parslave jatkoi matkaansa suoraan, pysytellen lähellä myymälöiden seiniä kertaakaan katsahtamatta taakseen. Piipun savu tuprahteli yhtä mittaa hänen olkansa ylitse. Mutta vihdoin hän kääntyi — jyrkästi oikealle, Praed-kadulle. Käveltyään sitä myöten viitisenkymmentä metriä ja epäröityään hetkisen vilkkaan liikkeen tähden hän meni kadun poikki; asteltuaan vielä vähän matkaa toista käytävää myöten hän poikkesi eräälle Praed- ja Oxford-katuja sekä Cambridge-pengertä yhdistävälle välikadulle. Täällä oli hiljaisempaa; käytävällä liikkui vain muutamia repaleisesti puettuja naisia ja ryömiviä lapsia. Minua epäilytti seurata häntä sinne, sillä hänen olisi tarvinnut vain kääntyä katsomaan taakseen huomatakseen minut heti. Mutta hän ei kääntynyt, ja seurattuani verkkaisesti häntä melkoisen välimatkan päässä näin hänen astuvan erään talon sivuovelle; talo oli isompi ja komeampi kuin sen rinnalla olevat. Sitten hän katosi. Oivaltaen, että minun oli toimittava nopeasti, jos mielin saada mitään selville, joudutin askeleitani, kävelin reippaasti sen talon ohi, johon hän oli mennyt, ja sivuoveen kiinnitetystä likaisesta, kiillottamattomasta pronssilevystä luin suureksi hämmästyksekseni:
TRI ECCLESHARE vastaanottoaika klo 9.30-11 ap. ja 7-8.30 ip.
Sen luettuani pyörähdin kantapäilläni ympäri ja riensin takaisin kadun päähän, jossa Sheila jo minua odotti. Hän epäilemättä huomasi kiihtyneet kasvonilmeeni ja ehätti luokseni.
"Saitko selville?" hän tiedusti.
Kosketin hänen käsivarttaan toisella kädelläni ja osoitin toisella kadun kaukaisemmassa päässä olevaa taloa.
"Näetkö tuon talon? Tuon, joka pistää silmään muiden joukosta?"
"Kyllä."
"Se on Ecclesharen! Ecclesharen, ymmärrätkö? Tohtori Ecclesharen. Vastaanottotunnit kello 9.30-11 aamulla ja 7-8.30 illalla. Ecclesharen — hyvä Jumala! Ja — Parslave on siellä!"
Hän seisoi hetkisen, tuijottaen minuun suu auki, ja hänen kulmakarvojensa väliin muodostui pieni, omituinen ryppy.
"Ecclesharenko? Siis — Ja Parslave meni sinne?"
"Parslave meni sinne. Hän on siellä!"
Sitten vaikenimme molemmat. Seisoimme katsellen toisiamme kysyvästi.
Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin kumpikaan virkkoi mitään. Mutta
Sheila puhkesi puhumaan ensiksi.
"Ecclesharen talo — ja Parslave siellä? Sitten on joku konnanjuoni tekeillä. Mervyn, mitä on tehtävä? Oivallan kyllä, miten asianlaita on: Eccleshare on lähettänyt Parslaven tänne piiloon!"
Mutta olin ajatellut hetkisen kestäneen äänettömyyden aikana — ajatellut nopeasti.
"Emme voi tehdä muuta kuin yhden seikan", vastasin. "Kuulehan! Tee, kuten sanon! Ota auto tuolta Praed-kadun kulmasta! Aja suoraa päätä Maythornen toimistoon — Conduit-kadun 103:een — muistathan? — ja kerro hänelle kaikki, mitä on tapahtunut! Pyydä häntä tulemaan tänne kanssasi ja ottamaan mukaan konttoristinsa Cottingley! Minä pidän sillä aikaa silmällä Parslavea ja tuota taloa. Nyt — joutuin!"
Hän lähti heti virkkamatta sanaakaan, ja minä palasin vahtimaan viidenkymmenen metrin päässä olevaa taloa. Enkä tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin Parslave ilmestyi uudelleen näkyviin ja lisäksi tuli minua kohti. Muutin paikkaa, siirryin Praed-kadun toiselle puolelle ja olin tarkastavinani erästä toisluokkaista kirjakauppaa. Mutta pidin siitä huolimatta Parslavea silmällä, tähyillen häneen päin vasemman silmäni nurkitse. Hän asteli katua myöten, yhäti poltellen mustaa piippuaan. Nyt hänellä oli kädessään juurikori, sellainen, jollaisia palvelijat käyttävät ollessaan ostoksilla. Ja Parslave olikin menossa ostoksille. Astelin hänen jäljessään pitkin Praed-katua, mutta vastaisella puolella. Hän pistäytyi vihanneskauppiaan myymälässä ostamassa perunoita ja pari komeata kukkakaalia. Suoritettuaan nämä pienet kotoiset ostoksensa hän palasi verkkaisesti tohtori Ecclesharen taloon. Kuvittelin mielessäni hänet siellä jonkun taloutta hoitavan vaimon seurassa — Parslave epäilemättä pian kuorisi siellä perunoita, kuten kuka hyvänsä hyväluontoinen perheenisä, ja pakinoisi rattoisasti häntä opastavan naisen kanssa — ja kaukana jylhässä Northumberlandissa, lähes viidensadan kilometrin päässä, etsivät poliisit häntä… epäiltynä murhaajaksi!
Nauroin hiljaa itsekseni tälle seikalle, kun käsivarrelleni laskettiin käsi — niin rauhallisesti, mutta samalla niin lujasti, että pelkkä kosketuksen kummallisuus sai minut säpsähtämään. Pyörähdin katsomaan taakseni — siellä oli Maythornen omituinen konttoristi, Cottingley. Hänen silmänsä olivat kirkkaammat, suun ilme oli jurompi, ja koko olemus muistutti vainukoiraa tavallistakin enemmän. Hän heilautti äänettömänä peukaloaan vasemman olkansa yli; vilkaistessani hänen viittaamaansa suuntaan näin Sheilan, Maythornen ja erään tuntemattoman miehen. Katselin ensin vierasta, miettien mielessäni, kuka ihme hän saattoi olla. Sitten alkoi minulle sarastaa käsitys siitä — hän oli joku noita pinttyneitä vetelehtijöitä, joita maleksi kaikkialla koskaan tekemättä mitään.
"Isäntä!" virkkoi Cottingley, ikäänkuin esitellen Maythornen. "Tässä!"
Menin Maythornen ja Sheilan luokse Cottingley kintereilläni. Vetelehtijä pujahti taemmaksi, alkaen tarkastella näyteikkunassa olevia tavaroita; hänen koko käytöksensä muistutti miestä, joka odottaa määräyksiä filosofisen välinpitämättömästi. Maythorne loi minuun katseen, joka puhui enemmän kuin jaksoin käsittää.
"Kas niin, Holt", alkoi hän, käyden suoraan käsiksi asiaan, "neiti Merchison on kuvaillut meille Parslavea. Kuvatkaa nyt tekin puolestanne, jotta Cottingley ja tämä toinen mieheni tuntisivat hänet pienimpiä yksityiskohtia myöten! Kuulkaas, Johnson!"
Vetelehtijä lipui luoksemme kuten liikkuvan valon luoma varjo ja katsoi minua silmiään räpäyttämättä koko ajan kuvaillessani hänelle Parslavea nopeasti, mutta yksityiskohtaisesti. Samoin teki myöskin Cottingley, joka minun lopetettuani vilkaisi ensin Maythorneen, sitten minuun. Minuun katsahtaessaan hän samalla toistamiseen heilautti omituisesti ulos päin käännettyä vasemman käden peukaloaan, tällä kertaa Ecclesharen talon suuntaan.
"Vieläkö tuolla?" hän kysäisi.
"Hän ei ole tullut sieltä senjälkeen, kun meni sisään kymmenen minuuttia sitten, kantaen koppaa, jossa oli perunoita ja kukkakaalia", vastasin.
Cottingley nyökkäsi Maythornelle, nykäisi vetelehtijää ja kääntyi poispäin näennäisesti äärimmäisen välinpitämättömänä. Hän otti taskustaan savukekotelon ja tarjosi kumppanilleen savukkeen, minkä jälkeen he astelivat luotamme, tuprutellen sauhuja. Sheila tuijotti heidän jälkeensä silminnähtävästi ihmeissään.
"Mitä he aikovat puuhata?" hän tiedusti. "Omituisia, kummallisia olioita!"
Maythorne naurahti ja viittasi meitä lähtemään Praed-kadulle päin.
"Te kaksi nuorta ihmistä saatte olla nyt vapaina tehtävistä", hän sanoi. "Parslave on nyt yhtä varmasti kynsissämme kuin olisimme sulkeneet hänet Towerin jalokivilippaaseen! Noudattakaa neuvoani — lähtekää jonnekin ja viettäkää tämä päivä oman mielenne mukaan! Jättäkää koko tämä juttu minun huolekseni; haluaisin vain, että te, Holt, käväisisitte toimistossani täsmälleen kello kuusi tänä iltana. Ja nyt lähden. Minulla on asioita. Menkää jonnekin huvittelemaan älkääkä välittäkö mistään muusta!"
Hän oli ajurin rattailla, joiden hän oli käskenyt odottaa, ja ajaa huristi pois, ennen kuin ennätimme virkkaa mitään. Seisoimme minuutin tai pari, töllistellen ympärillemme tietämättä mitä tehdä ja ihmetellen tätä omituista käännettä. Sitten katsahdimme toisiimme ja purskahdimme nauramaan.
"Maythornen neuvo on ainakin hyvä", sanoin. "Noudatetaan sitä! Lempo vieköön koko tämän jutun! Mennään jonnekin, missä voimme puhella —"
"Mistä?" kysyi hän, kun jäin empimään.
"Meistä itsestämme", vastasin. "Olemme saaneet kylliksemme muista ihmisistä."
Lähdimme jonnekin — tarkalleen sanoen, ajoimme autolla erääseen Lontoon pohjoispuolella olevaan pieneen kylään. Nautimme viehättävän puolisen viehättävässä, vanhanaikaisessa majatalossa; vietimme iltapäivän syksyn värittämillä kylänraiteilla ja…
Mutta sepä ei olekaan missään yhteydessä tämän kertomuksen kanssa, vaikka se onkin kaikki kaikessa minulle ja Sheilalle. Puoli kuusi saatoin hänet takaisin ystävänsä asuntoon ja lähdin sitten Conduit-kadulle Maythornen luokse. Heti sisään astuttuani hän heilutti minulle sähkösanomaa.
"Tästä saatte, Holt!" hän huudahti. "Uusia käänteitä. Sähkösanoma palvelijaltanne Websteriltä."