YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Sileä seinä
Websterin sähkösanoma ei ollut varsin monisanainen, mutta sisälsi koko joukon perin tärkeitä tietoja. Se oli osoitettu minulle Maythornen toimistoon ja lähetetty Black Gillin asemalta kymmenen minuuttia yli kymmenen sinä aamuna. Sen sisältö oli seuraava:
"Courthope, Armintrade, Eccleshare, herra ja rouva Elphinstone
lähtivät kaikki Carlisleen kahdeksan junalla tänä aamuna. Muuta
ei ole tapahtunut — eikä Mannersin kertoman mukaan Parslavesta
ole kuultu mitään."
Ojensin sähkösanoman takaisin virkkamatta mitään. Pistettyään sen muiden paperien joukkoon kirjoituspöytänsä sitä varten varattuun laatikkoon Maythorne viittasi aikatauluun, joka oli avonaisena lähelläni.
"Carlisleen, siis tietystikin Lontooseen", hän päätteli. "Olen silmäillyt aikataulua. He saapuvat Black Gillin asemalta Carlisleen yhdeksän ja kolmekymmentä, hyvissä ajoin ehtiäkseen kello kymmenen pikajunaan. Se tuo heidät Euston-asemalle kello viisi minuuttia yli kuusi — mikä merkitsee, että he jo tällä hetkellä ovat Lontoossa. Toiminnan näyttämö on muuttunut, Holt! Olemme saaneet muutamia pääosien esittäjiä läheisyyteemme. Minä en kyllä pane suurta merkitystä High Cap Lodgen kolmen miehen palaamiseen — se osoittaa yksinkertaisesti, että heidän metsästysseurueensa on hajaantunut ja että he kukin ryhtyvät jälleen tehtäviinsä. Mutta toisin on asianlaita siihen nähden, että rouva Elphinstone on tullut Lontooseen."
"Rouva Elphinstone on tietystikin saapunut noutamaan tytärtään", huomautin.
"Ja jälkisäädöstä", tokaisi hän. "Taikka ottamaan selkoa, mitä hänen tyttärensä on sille tehnyt. No niin, meidän on huomenna puhuttava varsin suoraa kieltä kahdelle miehelle. Crole kävi täällä; teidän ja minun on huomenaamulla kohdattava hänet toimistossaan. Sitten pistäydymme Armintraden pakinoille, minkä jälkeen menemme haastattelemaan Ecclesharea — ja Parslavea, mukanamme mahdollisesti joitakuita poliiseja avuksi, jos tarvitaan. Mutta tänä iltana te ja minä käväisemme tapaamassa rouva Elphinstonea. Tiedämme, mistä hänet löydämme — ja lähdemme heti."
"Mihin?" tiedustin, arvellen, että hän ehkä oli saanut tietoja enemmänkin.
"Vieläkö sitä kysytte?" vastasi hän nauraen. "Hän on tietystikin Ashington-rakennusryhmässä, johon te arvattavasti juuri äsken saatoitte hänen tyttärensä. Sinne rouva Elphinstone ensinnä oikaisi, Holt, heti Euston-asemalle saavuttuaan! Tulkaa! Ennätämme Maida Valeen melkein samaan aikaan kuin hänkin. Mutta kuulkaahan! Minkälaatuinen ihminen on neiti Apperley, jonka luona neiti Merchison asuu?"
"Hyvin itseensä tyytyväinen, kylmäpäinen, nykyaikainen nuori nainen, sanoisin", vastasin. "Hän on opettajana jossakin naisopistossa."
"Ei siis sellainen, että hän sallisi rouva Elphinstonen raahata pois tyttärensä ennen meidän tuloamme?" huomautti hän nauraen.
"Ei lainkaan", myönsin, "mutta en myöskään pidä neiti Merchisonia sellaisena, että sallii viedä itsensä pois. Luultavasti hän antaa äidilleen sanan sanasta."
"Se on hyvä", hän virkkoi. "Tahtoisin tavata heidät yhdessä ja esittää rouva Elphinstonen vastattavaksi kysymyksen tai pari. Mutta sanon jo edeltäkäsin, Holt, että en saa vastausta! En ainakaan tänä iltana."
"Se on hyvin otaksuttavaa", vahvistin minä.
"Niin on! Mutta hän vastaa huomenna tahi ylihuomenna — tai sitä seuraavana päivänä", vakuutti Maythorne, katsahtaen minuun merkitsevästi. "Mutta nyt ne on ensin esitettävä hänelle. Otetaan ajuri."
Ajoimme Maida Valeen ja laskeuduimme ajurimme rattailta parin-, kolmenkymmenen metrin päässä Ashington-rakennusryhmästä. Maythorne nykäisi kyynärpäätäni heti.
"Mitä sanoin?" hän huomautti. "He ovat täällä jo!"
Talon pääkäytävän kohdalla seisoi auto. Siinä oli matkatavaraa — matka- ja käsilaukkuja ynnä muuta sellaista. Ja myöskin, kuten pian havaitsimme, ehtiessämme auton kohdalle, istui siinä nainen — pitkä, kulmikas, vanhanpuoleinen nainen, joka oli puettu jonkun verran kuluneeseen mustaan pukuun. Hän tuijotti suoraan eteensä, kunnes hänen huomionsa kiintyi meihin, kun hetkiseksi pysähdyimme. Luotuaan meihin syrjäsilmäyksen hän käänsi katseensa taaskin heti pois ja katsoi eteensä entistäkin hievahtamattomampana. Kävelimme edelleen ja astuimme ovesta sisälle taloon.
"Olen nähnyt tuon naisen aikaisemmin", sanoi Maythorne, kun menimme eteishallin halki hissille. "Marrasdalessa."
"Niin minäkin", vastasin. "Näinkin hänet Lehtokurpassa — pidin häntä keittäjättärenä. Varmasti hän eräänä päivänä oli keittiössä keittopuuhissa, kun vilkaisin sinne kysyäkseni jotakin emännältä. Mitä tekemistä hänellä saattaa olla — täällä?"
"Rouva Elphinstone sen kai tietää", sanoi Maythorne. "Mutta en tiedusta häneltä sitä tällä kertaa. Mutta mikä on neiti Apperleyn asunnon numero?" hän jatkoi, kun hissi oli kiidättänyt meidät ylös. "Seitsemänkolmatta? No, selvä! Nyt siis, Holt, marssimme suoraan sisään! Pyydämme myöhemmin neiti Apperleyltä käytöstämme anteeksi. Mutta — avatkaa ovi ja suoraan eteenpäin!"
Tein työtä käskettyä. Muitta mutkitta, edes koputtamatta, aukaisin neiti Apperleyn arkihuoneen oven, ja Maythorne ja minä astuimme rinnakkain sisälle. Jouduimme keskelle näytelmää. Pureva väittely oli jo kuumimmillaan. Näyttämö oli melkein teatterimainen. Asunnon haltija, jonka jokseenkin ylväällä nenällä keinuivat silmälasit, istui kädet sylissä chesterfieldiläisessä tuolissa ikkunakomerossa, silmäillen puolittain huvitettuna, puolittain kummastellen vuoroin Sheilaa, joka seisoi harmistuneena ja uhkamielisenä lattian keskellä olevan pöydän ääressä, vuoroin taas rouva Elphinstonea, joka istui komeassa nojatuolissa takan luona silminnähtävästi kelpo lailla sydämistyneenä. Herra Elphinstone taas kyyrötti sopessa sijaitsevan tuolin reunalla, puristellen sateenvarjonsa nuppia nähtävästi niin nolostuneena ja hermostuneena kuin rauhallinen mies suinkin saattaa olla. Meidän ilmestyessämme ovelle hän katsahti sinne päin ja ähkäisi ääneen. Mutta tästä ähkäisystä huolimatta minusta näytti, että kahden hänen omaan sukupuoleensa kuuluvan henkilön saapuminen teki hänen olonsa jonkun verran mukavammaksi.
"— sanaakaan, äiti hyvä, ennenkuin ilmaiset, miten sait jälkisäädöksen haltuusi!" selitti Sheila parhaillaan ponnekkaasti meidän tuoksahtaessamme sisään. "Sinun asiasi on puhua ensin — sinä olet…"
Hän keskeytti lauseensa siihen, tai oikeammin Maythorne sekaantui puheeseen hänen puolestaan. Maythorne oli rauhallisesti sulkenut oven jälkeemme, ja virkkamatta sanaakaan tai antamatta merkkiäkään alkuvalmistukseksi hän astui esiin ja otti sanat Sheilan suusta.
"Tyttärenne on oikeassa, rouva Elphinstone", hän alkoi kylmän hillitysti. "Teidän asianne on selittää. Niinpä niin, rouva Elphinstone, miten saitte huostaanne Mazaroffin jälkisäädöksen, joka nyt on varmassa tallessa — ilmoitan sen teille — herra Crolen kassaholvissa? No?"
Herra Elphinstone ähkäisi jälleen väsyneesti. Mutta rouva Elphinstone näytti, että hänellä oli sisua, ja oli valmis taisteluun.
"Kuinka uskallatte puhua minulle — minulle! — tuolla tavoin?" hän kivahti. "Mikä oikeus —"
"Hyvä rouva!" keskeytti Maythorne. "Pysykää tyynenä älkääkä olko typerä. Harkitkaa hiukan! Hyvin varakas mies murhataan perin epäilyttävissä oloissa. Hänen taskussaan on muiden paperien joukossa hänen jälkisäädöksensä sekä lisäksi arvoesineitä ja rahaa. Hänet murhataan, ja sitäpaitsi häneltä ryöstetään kaikki, mitä hänellä on mukanaan. Hänen kadonneesta omaisuudestaan ei löydetä jälkeäkään. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tyttärenne eräänä iltana huomaa, että jälkisäädös on — teidän hallussanne! Mitä arvelette poliisiviranomaisten siitä sanovan, rouva Elphinstone? Kysyn vain?"
Mutta minulle selvisi heti, että miten ja mitä Maythorne saattoikaan tiedustaa, hän ei saisi vastausta rouva Elphinstonelta — ei ainakaan silloin, jos koskaan. Rouva Elphinstone silmäili Maythornea puolittain ihmetellen, kuten läpikotaisin itsepäiset ja hieman typerät henkilöt katsovat kyselijää. Aivan selvästi näin, että hän kummasteli, kuinka Maythorne rohkeni olla niin suorapuheinen ja mutkaton. Ja kun hän pysyi vaiti, alkoi kumppanini puhua vieläkin suoremmin.
"Kuten sanoin, kysyn teiltä, rouva Elphinstone! Myöskin viittasin poliiseihin. Kumpi on teistä parempi, kertoa minulle vaiko joutua heidän kuulusteltavakseen? Viimemainittu vaihtoehto saattaa helposti esiintyä. Jos lausun vain sanan, niin… mutta luullakseni ymmärrätte —"
Herra Elphinstone ähkäisi vielä kerran kuuluvasti. Hän liikahteli tuolillaan rauhattomasti, tarttuen sateenvarjoonsa epätoivoisesti.
"Perin harmillista!" hän jupisi. "Tuiki epämiellyttävää! Tosiaan minä — minä arvelen, Marion — hm — ymmärräthän — jos olisin sinun sijassasi — luullakseni ilmoittaisin, miten sait tuon — hm, asiakirjan — sen tekisin — tosiaan."
"Rouva Elphinstonen on ilmoitettava, miten hän sai sen ja keltä", huomautti Maythorne. "Sen jälkisäädöksen epäilemättä anasti — varasti Mazaroffin taskusta hänen murhaajansa. Ja, herra Elphinstone, se on myöhemmin tavattu rouva Elphinstonen hallussa. Miten se joutui hänelle?"
Rouva Elphinstone tempasi äkkiä päällysvaippansa ja sateenvarjonsa, nousten tuolistaan. Minusta hän näytti hillitsevän itsensä parhaiten kaikista huoneessaolijoista — jopa neiti Apperleyssäkin alkoi ilmetä huolestumisen merkkejä.
"Mikä oikeus teillä on kuulustella minua?" kysyi rouva Elphinstone, katsoen Maythornea suoraan silmiin. "Te ette tietääkseni ole poliisi, eikä teillä liene siihen valtuutta. Jos olisin neiti Apperley, niin pyytäisin teitä poistumaan asunnostani! Minä puolestani lähden, ja kuka hyvänsä tahtoo tavata minua, hän löytää minut Shortin hotellista. Sieltä löydät sinäkin minut, Sheila, en aio enää lähteä juoksemaan perässäsi."
"Se on hyvä tietää, rouva Elphinstone", virkkoi Maythorne yhäti itsepintaisena. "Teidän luonanne epäilemättä käydään majapaikassanne. Ja mitä tulee siihen, että tunkeuduimme neiti Apperleyn asuntoon, niin hän on luultavasti jo kuullut kylliksi uskoakseen, että se oli oikeutettua. Tämä on murhajuttu! Ja halusittepa tai ette, rouva Elphinstone — eli, kuten sen pitäisi olla, Merchison — minä aion ottaa selville, kuka Mazaroffin murhasi. Jos te sen tiedätte, olette nyt jo syypää rikoksen salaamiseen."
Se oli hyödytöntä. Rouva Elphinstone siirtyi ovelle, viitaten herra Elphinstonea seuraamaan itseään. Vanhus nousi tuoliltaan epävarmana ja pelokkaana.
"Minä luulen — hm — luulen todella — että ehkä on joku — joku selitys, ymmärrättehän", hän änkytti, katsoen varovasti Maythorneen. "Rouva Elphinstone on saattanut saada haltuunsa tämän — tuota noin — aivan —"
"Rouva Elphinstonen on vain puhuttava, sir", keskeytti Maythorne. "Ei voi kiertää sitä tosiseikkaa, että asian laita on, kuten juuri esitin. Toistan vielä: tämä on murhajuttu! Jos rouva Elphinstone sallii itseänsä epäiltävän, niin se on hänen oma vikansa. Tälleen ei asia saa jäädä. Jos rouva Elphinstone on saanut jälkisäädöksen käsiinsä jollakin viattomalla tavalla, miksi hän ei sitten suoraan ilmoita, miten se kävi, ja edistä työskentelyämme sensijaan, että hän nyt estää sitä?"
Rouva Elphinstone oli tällöin jo ovella, ja hänen katseensa oli yhtä kova kuin ennenkin, kun hän silmäili vuorotellen meitä kaikkia puolittain halveksivasti.
"Suorittakaa itse työnne!" tokaisi hän. "Aiotko tulla, Malcolm? Ja jos sinä, Sheila, vielä kaipaat minua, on sinun tultava luokseni. Muutoin —"
Hän teki liikkeen, joka tuntui osoittavan, että hän pesi kätensä sekä tyttäreen että kaikkiin muihin saapuvilla oleviin nähden, ja katosi käytävään odottamatta herra Elphinstonea. Mutta tämä vitkasteli ja loi toisen vetoavan katseen Maythorneen.
"Oikein hartaasti toivon, ettette puhuisi tästä poliisille", hän virkkoi. "Koko tämä asia on perin onneton ja kiusallinen, mutta uskon — olen varma, että se on selitettävissä. Mielestäni menetteli — hm — tytärpuoleni tylysti ja ajattelemattomasti lähtiessään salaa tuomaan tänne sitä asiakirjaa, sitä ennen kysymättä mitään äidiltään, ja —"
"Neiti Merchison menetteli ainoalla mahdollisella tavalla", keskeytti Maythorne. "Hänen tekonsa oli eittämättä jyrkkä, mutta ainoa mahdollinen. Jos jälkisäädös olisi saanut jäädä teidän taloonne, herra Elphinstone, niin se olisi tuhottu — se on varma! Ja paras, mitä voitte tehdä, on antaa vaimollenne terveitä neuvoja. Kehoittakaa häntä puhumaan! Pitäkää se mielessänne! Ette te eikä hän näytä oikein käsittävän tosiasiaa — tämä on murhajuttu! Miksi senvuoksi kujeilla?"
Herra Elphinstone pudisti päätään väsyneesti ja avuttomasti. Hän katsahti meihin kaikkiin, ikäänkuin olisi halunnut puhua, mutta sanoja ei kuulunut, ja äkkiä hän kääntyi, lähtien vaimonsa jäljessä. Maythome sulki oven ja silmäili meitä.
"Arvellette, että olin liian suorapuheinen — ehkä raaka — rouva Elphinstonea kohtaan", hän sanoi, "mutta luultavasti ei kukaan teistä käsitä sitä. Katsoen siihen, mitä tiedän — ja mikä nyt on Crolenkin tiedossa — ei voi pitää tätä asiaa salassa poliiseilta! Se on mahdotonta. Tiedämme — poliisit tietävät, että Mazaroff oli murhattuna ryöstetty. Jälkisäädös oli hänen taskussaan. Miten sai rouva Elphinstone sen huostaansa?"
"Yksi seikka näyttää jääneen huomaamatta teiltä ja ehkä kaikilta", puhkesi neiti Apperley äkkiä puhumaan ensimmäistä kertaa. "Luullakseni se olisi voinut johtua Sheilan mieleen, jollei hän olisi ollut niin tavattoman kiivas. Rouva Elphinstone on voinut löytää jälkisäädöksen."
"Miksi rouva Elphinstone ei siinä tapauksessa sanoisi sitä?" vastasi Maythome. "Otaksukaamme, että hän olisi sen löytänyt esimerkiksi nummelta. Miksi hän sitten pitää sen salassa, vaikka tietääkin, miten asiat ovat? Ei — rouva Elphinstone ei löytänyt jälkisäädöstä! Arvaan tarkalleen, miten asianlaita todellisesti on — mikä on vikana."
Hänen sävynsä oli niin varma, niin vakaumuksellinen, että kaikki katsoimme häneen.
"Rouva Elphinstone suojaa jotakuta", selitti hän. "Niin on asia! Mutta ketä?" Odottakaa vastausta tai mahdollisia huomautuksia hän taputti minua olalle ja lähti. Minä viivyttelin hetkisen vaihtaakseni pari sanaa Sheilan kanssa ja seurasin sitten häntä. Astelimme vierekkäin käytävässä.
"Luuletteko niin oikein tosissanne, Maythome?" kysyin pysähtyessämme hissin ovelle.
"Tietysti!" huudahti hän. "Puoli silmää ja pieni hitunen järkeä riittävät saamaan kenet hyvänsä siitä ehdottoman varmaksi! Rouva Elphinstone tietää — tietää. Mutta, kuten tuolla sisällä jo mainitsin, ketä hän suojaa? Yksi seikka on varma, Holt. Jollei hän suostu puhumaan, on minun ilmoitettava asia poliisille. Mutta tästä päivästä huomiseen hänellä on miettimisaikaa. Ja sillä välin —"
Hän katkaisi lauseensa äkkiä. Laskeuduimme alakertaan, menimme kadulle ja kävelimme sitten ripeästi pitkin Edgware-tietä. Tiesin, ketä hän tavoitti — Cottingleytä. Ja Praed-kadulla Cottingley äkkiä ilmestyi eteemme ikäänkuin maasta nousseena.
"Hän on täällä!" ilmoitti Cottingley. "Saapui autolla Euston-asemalta noin kuusi ja kolmekymmentä. Yksin. Olen järjestänyt kaikki yön varalle — leposijat Johnsonille ja kaiken muun. Toisen miehen näimme kerran aamun jälkeen. Nyt he ovat molemmat talossa. Kaikesta on huolehdittu."
Maythorne nyökkäsi; heidän kuiskuteltuaan keskenään hetkisen Maythorne ja minä poistuimme.
"Tarkoittiko hän, että Eccleshare on saapunut?" tiedustin. "Ja pidetäänkö häntä silmällä?"
"Niin tietystikin, Eccleshare", vastasi Maythorne. "Kukas muu sitten? Pidetäänkö häntä muka silmällä? Niin, häntä — heitä molempia pidetään silmällä!"