KYMMENES LUKU
Yorkilainen asianajaja
Kuulustelu, jonka paikkakunnan tutkintotuomari asianmukaisesti aloitti seuraavana aamuna Lehtokurpan tilavimmassa huoneessa, tuntui aluksi muodostuvan lyhyeksi, muodolliseksi toimitukseksi, jonka kuulustelija ja poliisit olivat edeltäkäsin yksityiskohtaisesti järjestäneet. Kaksitoista valamiestä oli lähiseudun maanviljelijöitä, lammaspaimenia ja metsästysvartijoita; väliaikaisen oikeussalin yleisölle varattuun osaan pelkästä uteliaisuudesta keräytyneet harvat kuuntelijat olivat ympäröivän nummiseudun väkeä. Otaksuttavasti he odottivat saavansa kuulla kiihottavia todistuksia, mutta sellaisia ei ollut — ei ainakaan aluksi. Crole asianajajana, jota murhattu oli käyttänyt Lontoossa, ja minä vainajan matkatoverina todistimme, että hän oli Salim Mazaroff, ja kerroimme, mitä hänestä tiesimme; Eccleshare ja paikkakunnan lääkäri antoivat lausuntonsa kuoleman syystä; miehet, jotka olivat löytäneet ruumiin Reiver's Denistä, kuvasivat, missä oloissa he olivat osuneet huomaamaan sen. Tämän jälkeen kuulustelunpitäjä oli siirtämäisillään jatkokäsittelyn tuonnemmaksi, kun sattui keskeytys: herra ja rouva Elphinstone sekä Sheila astuivat sisälle seurassaan vanhanpuoleinen, virallisesti käyttäytyvä mies; Manners, jonka vieressä istuin, kuiskasi korvaani, että tämä oli herra Wetherby, rouva Elphinstonen lakimies. Minä puolestani ilmoitin sen toisella puolellani olevalle Crolelle; Crole nyökkäsi, ikäänkuin olisi täydelleen käsittänyt, kuinka tilanne kehittyisi.
"Juuri tätä odotinkin", hän mutisi. "Rouva on ajatellut asiaa tarkemmin. Nyt siis —"
Hetkeäkään hukkaamatta Wetherby ilmoitti viranomaisille, minkä vuoksi hän seurueineen oli tullut. Kuiskailtuaan hetkisen kuulustelunpitäjän kanssa hän nousi seisomaan.
"Mikäli olen kuullut, sir, aiotte siirtää tämän jutun jatkokäsittelyn toistaiseksi", hän alkoi, puhuen tutkintotuomarille. "Ennen kuin sen teette, haluaisin esittää teille erään pyynnön asiakkaani, Marrasdale Towerin emännän, rouva Elphinstonen puolesta. Sen tueksi on minun viitattava eräisiin menneihin tapauksiin — teen sen hyvin lyhyesti. Rouva Elphinstone, silloin neiti Jean Linton, meni noin kolme- tai neljäkolmatta vuotta takaperin avioliittoon erään herra Andrew Merchisonin kanssa, joka aikaisemmin oli jonkun verran tunnettu tällä paikkakunnalla. Avioliitto ei ollut onnistunut, ja puhuakseni selvästi hylkäsi Merchison verrattain lyhyen ajan kuluttua vaimonsa pidettyään asianmukaisesti huolta tämän toimeentulosta ja, kuten luultiin, matkusti itämaille. Kahdeksan kuukautta hänen lähtönsä jälkeen sai rouva Merchison tyttären — hän on sama nuori nainen, jonka nyt näette tässä, neiti Sheila Merchison. Lapsen syntymästä ilmoitettiin useissa Englannin ja Intian lehdissä; toivottiin, että Merchison huomaisi ilmoituksen, mutta häneltä ei kuulunut vastausta. Merchisonista ei tiedetty mitään ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin, jolloin rouva Merchison sai sanoman, että hän oli hukkunut Mombasan lahdella Afrikan itärannikolla ollessaan matkalla Bombaysta Durbaniin. Tämä sanoma oli luotettava — voin vakuuttaa teille, sir, kykeneväni esittämään teille todistuskappaleen, jonka rouva Merchison sai. Siitä ajasta alkaen rouva Merchison piti itseään leskenä ja meni sittemmin uudelleen avioliittoon, jolloin hänestä tuli rouva Elphinstone. Ja nyt joudun pyyntöni syyhyn. Eilen kävi rouva Elphinstonen luona kaksi nyt täällä saapuvilla olevaa herrasmiestä, jotka, kuten olen kuullut, ovat juuri äsken antaneet lausuntonsa, herrat Holt ja Crole. Herra Crolen kehoituksesta herra Holt kertoi rouva Elphinstonelle, että toisena iltana heidän saavuttuaan tänne Lehtokurppaan herra Mazaroff oli ilmoittanut hänelle, että vaikka hänellä olikin täysi oikeus käyttää sitä nimeä, jolla hänet nyt tunnettiin, koska hän oli joitakuita vuosia sitten sen laillisesti omaksunut, hän kuitenkin oikeastaan oli se Andrew Merchison, joka oli mennyt avioliittoon Jean Lintonin kanssa ja sitten hylännyt hänet. Sikäli kuin herra Holt kertoi rouva Elphinstonelle, oli herra Mazaroff tuonut esiin päteviä välillisiä todistuksia siitä. Minun tuskin tarvitsee sanoa, sir, että tämä on hyvin vakava asia päämiehelleni. Hän on neuvotellut siitä kanssani, ja olen sitä mieltä, että kaikille asianosaisille olisi hyvä, jos rouva Elphinstonen sallittaisiin nähdä vainaja ja siten päästä selville, saattaako hän tuntea hänet Andrew Merchisoniksi."
"Tuntuu selvältä, että niin on tehtävä", myönsi tutkintotuomari.
"Kenties haluatte seurata päämiestänne, herra Wetherby?"
Useimmat kuuntelijat olivat hillityn kiihkon vallassa rouva Elphinstonen ja hänen asianajajansa poissa ollessa. Jotkut vanhemmat heistä kuiskailivat keskenään — Merchisonin nimi oli herättänyt uinuvia muistoja. Mutta useimmat meistä odottivat jännittyneen äänettöminä. Kun vilkaisin salaa päin Sheilaan, näin hänen istuvan silmät hievahtamatta tähdättyinä oveen, josta hänen äitinsä täytyi palata, kasvoillaan kiinteän odottava ilme. Arvasin, mitä hänen mielessään liikkui.
Mutta kun rouva Elphinstone Wetherbyn seurassa jälleen ilmestyi ovesta, olivat hänen kasvonsa ilmeettömät, ikäänkuin olisivat olleet veistetyt marmorista. Hänen silmissään ja huulillaan ei ollut jälkeäkään mielenliikutuksesta eikä levottomuudesta — hän oli ehdottoman itsehillinnän ruumiillistuma. Tutkintotuomarin kehoituksesta hän meni todistajain paikalle ja antoi lausuntonsa. Sen suppea sisältö oli: hän ei voinut tuntea vainajaa Andrew Merchisoniksi. Jos kasvonpiirteet olisivat säilyneet eheinä, niin hän muka ehkä olisi voinut ratkaista, mutta asiain näin ollen se oli mahdotonta. Hän ei voinut sanoa, että mies oli Merchison, mutta ei toisaalta myöskään voinut väittää, ettei hän ollut.
Ammattinsa puolesta Crole nousi ja teki rouva Elphinstonelle kysymyksen:
"Rouva Elphinstone, oliko Andrew Merchisontn vasen silmä kiero?"
Rouva Elphinstone nyökkäsi empimättä myöntävästi.
"Oli kyllä", hän virkkoi, "ja lisäksi hyvin selvästi!"
Crole kääntyi puheenjohtajan puoleen.
"Monet henkilöt voivat todistaa, että sillä onnettomalla miehellä, jonka kuoleman johdosta tätä kuulustelua pidetään, oli vasen silmä kiero", hän puhui. "Hänellä oli myöskin syntymämerkki, ruskea luomi oikeassa kyynärvarressa. Sellainen merkki on kuitenkin luullakseni varsin tavallinen, enkä pidä sitä erikoisen tärkeänä. Mutta lujan vakaumukseni mukaan on saatavissa lisätodistuksia siitä, että vainaja oli Andrew Merchison, ja ehdottaisin —"
"Sitä ei tarvitse lainkaan epäillä!" kuului äkkiä huudahdus katselijain joukosta. "Mies oli Andrew Merchison!"
Tiesin, kenen ääni se oli, ennen kuin edes vilkaisin taakseni. Vanha herra Hassendeane, jonka olin pannut merkille, kun Crole ja minä tulimme huoneeseen, oli noussut istuimeltaan ja hymyili vakuuttavasti tutkintotuomarille. Ennen kuin viimemainittu ennätti virkkaa mitään hän jatkoi:
"En aikonut puhua mitään koko jutusta, ennen kuin näin, mitä tapahtui, herra tutkintotuomari. Mutta koska rouva Elphinstone ei voi olla varma, niin sopinee minun vakuuttaa, että minä olen! Menneinä päivinä tunsin Andrew Merchisonin varsin hyvin, silloin, kun hän usein kävi täällä, ja myöhemmin hänen ollessaan nuori mies — tunsin hänet myöskin sitten, kun hän oli mennyt avioliittoon neiti Lintonin, nykyisen rouva Elphinstonen kanssa. Ja muistan kasvoja erittäin hyvin — tunsinkin hänet varsin helposti, kun näin hänet äskeisenä iltana. Hän oli Andrew Merchison, siitä ei ole epäilystäkään! Tosin kaksi- tai kolmekolmatta vuotta vanhempana —"
"Missä näitte tämän miehen, herra Hassendeane?" keskeytti tutkintotuomari ilmeisesti ällistyneenä tästä uudesta käänteestä.
"Näin hänet samana iltana, jona hän ilmeisesti sai surmansa", vastasi vanha herra. "Se oli Birnsiden kylän raitilla, lähellä taloani. Olin ollut puutarhurini majalla, ja palatessani raittia pitkin näin pitkän miehen sytyttämässä sikaariaan Metcalfen talon porttikäytävässä — tuuli hiukan. Hän piti tulitikkua hyvin likellä kasvojaan, joten eroitin ne selvästi, ja panin merkille silmän kierouden, jonka muistin oikein hyvin."
"Ettekö puhutellut häntä?" tiedusti kuulustelija.
"En", vastasi Hassendeane. "Se oli mielessäni, mutta saatuaan sikaarinsa palamaan hän pyörsi ympäri ja poistui Reiver's Deniä ja High Cap Lodgea kohti."
"Oletteko aivan varma, että hän oli Andrew Merchison?"
"Ehdottoman varma! Mies oli Andrew Merchison, miksi hän lienee viime vuosina itseään nimittänytkin."
Tutkintotuomari katsahti sen pöydän ympärille kokoontuneihin asianajajiin, jonka yläpäässä hän itse istui.
"Meidän lienee parasta siirtää jatkokäsittely kaksi viikkoa tuonnemmaksi", hän lausui. "Sillä välin —"
Samassa aukaisi eräs konstaapeli oven, päästäen sisälle nuoren miehen, jolla oli silmälasit nenällään ja joka päättäen huoneen ympäri luomastaan kiihkeän kysyvästä katseesta pelkäsi toimituksen jo päättyneen. Tutkintotuomari pysähtyi ja silmäili häntä kysyvästi.
"Oletteko saapunut tänne kuulustelun johdosta, sir?" hän tiedusti.
"Aiomme juuri —"
Tulija otti esille käyntikortti-kotelon, lähestyi pöydän päätä ja kuiskasi muutamia sanoja kuulustelijan korvaan. Tutkintotuomarin kasvoilla välähti sekavan hämmästyksen ilme; vielä pari sanaa, ja hän katsahti taaskin pöydän ympärille.
"Käsiteltävänämme näyttää olevan omituisen salaperäinen juttu, vaikka kuolema jätettäisiinkin kokonaan huomioonottamatta", hän virkkoi. "Tämä herrasmies" — hän vilkaisi käyntikorttiin — "asianajaja herra Stephen Postlethwaite Yorkista, kertoo eilen lukeneensa tämän jutun selostuksia sanomalehdistä ja rientäneensä tänne antamaan eräitä tietoja. Meidän lienee paras kuulla ne nyt. Ehkä suvaitsette mennä todistajain paikalle ja ilmoittaa meille sen, mitä varten olette tullut."
Postlethwaite astui väliaikaisesti kyhättyyn todistaja-aitioon ja muodollisesti vakuutti olevansa asianajaja ja toimivansa Yorkissa Lendall-kadun 293:ssa. Hän otti esille päiväkirjan ja luki julki syyskuun 23 päivänä tehdyn merkinnän, jossa mainittiin herra Salim Mazaroffin käynnistä.
"Herra Mazaroff", hän jatkoi, "jota en ollenkaan tuntenut, vaikka olin nähnyt hänet kaupungilla yhtä tai kahta päivää aikaisemmin erään nuoren herrasmiehen seurassa, joka näkyy olevan täällä saapuvilla, ilmoitti tulleensa Yorkiin muutamiksi päiviksi ja majailevansa North Eastern-hotellissa. Hän oli muka saapunut Lontoosta omalla autollaan ja aikoi pistäytyä vielä kauempana pohjoisessa; siihen hän lisäsi olevansa kotoisin pohjoisesta, mutta olleensa poissa Englannista useita vuosia ja mielivänsä nyt palattuaan sijoittua Lontooseen. Sitten hän ilmoitti olevansa hyvin varakas, hankkineensa omaisuutensa erinäisillä liikepuuhilla itämailla ja viimeksi suurilla timanttikaupoilla Etelä-Afrikassa. Nyt hän oli vetäytynyt syrjään liike-elämästä, muuttanut koko omaisuutensa rahaksi ja tallettanut saamansa varat Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttoriin, aikoen sijoittaa ne tähän maahan.
"Sitten hän leikillisesti huomautti, että koska hänellä ei ollut lapsia eikä sukulaisia, hän ei ollut siihen saakka tehnyt jälkisäädöstä, mutta halusi nyt tehdä sen ja oli sinä aamuna lähtenyt hotellistaan etsimään asianajajaa sitä varten. Sitten hän otti taskustaan paperiliuskan, johon hän oli kirjoittanut toivomuksensa, ojensi sen minulle ja tiedusti, voisinko laittaa sen asianmukaiseen kuntoon. Esitän tässä sen paperin", jatkoi Postlethwaite, vetäen taskustaan pitkulaisen kirjekuoren. "Se on siitä pitäen ollut minun hallussani. Luettuani sen sanoin herra Mazaroffille, ettei lainkaan tarvinnut laatia sitä sen virallisempaan sanamuotoon — se oli täysin selvä, eikä hänen ollut tehtävä muuta kuin kirjoitettava nimensä sen alle saapuvilla olevina todistajinaan minä ja joku konttoristini. Mutta se ei näyttänyt kelpaavan hänelle — ilmeisestikin hän tahtoi saada muodollisemman ja huolitellumman paperin. Luin senvuoksi hänen sepittämänsä luonnoksen hänelle, sain häneltä vakuutuksen, että siinä oli täsmälleen lausuttu kaikki, mitä hän halusi, ja lupasin valmistuttaa jälkisäädöksen; hänen oli tultava järjestämään asia valmiiksi mihin aikaan hyvänsä kello kolmen jälkeen. Hän palasi toimistooni puoli neljän aikaan, jolloin jälkisäädös oli valmis hänen allekirjoitettavakseen. Hän merkitsi nimensä asianomaiseen paikkaan minun ja konttoristini Herbert Wilkinsin nähden, maksoi palkkioni ja poistui, vieden jälkisäädöksen muassaan.
"Vasta muutamia päiviä myöhemmin huomasin unohtaneeni antaa hänelle takaisin alkuperäisen suunnitelman, jonka löysin eräiden paperien seasta kirjoituspöydältäni. Poikkesin itse North Eastern-hotellissa viedäkseni sen, mutta sain tietää, että herra Mazaroff ja hänen ystävänsä herra Holt olivat lähteneet Durhamiin ja edelleen pohjoiseen jättämättä osoitetta. Pistin senvuoksi luonnoksen talteen. Eilen luin sanomalehdistä selostuksia siitä, mitä täällä oli tapahtunut, ja kun erikoisesti panin merkille, että herra Mazaroffilta oli ryöstetty paperit samoin kuin rahat ja arvoesineet, pidin velvollisuutenani lähteä heti tänne kertomaan tietoni."
Postlethwaite lopetti puheensa yhtä jyrkästi kuin oli sen aloittanutkin. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen; kaikista siellä olevista ihmisistä hän yksin tunsi salaisuuden; hän tiesi, kelle tahi mihin tarkoitukseen tämä epäilemättä varakas mies oli määrännyt rahansa. Jokainen luultavasti toivoi, että tutkintotuomari heti tiedustaisi sitä kohtaa — mutta hän oli iäkäs, vanhoihin kaavoihin kiintynyt ja tahtoi noudattaa omia menettelytapojaan. Hän alkoi verkkaisesti kuulustella todistajaa.
"Olemme teille hyvin kiitollisia, herra Postlethwaite", hän sanoi. "Luulonne mukaan vainajalla siis oli jälkisäädös taskussaan. Todistuksista käy ilmi, että kaikki hänellä olleet rahat, arvoesineet ja paperit ovat kadonneet hyvin todennäköisesti murhaajan tai murhaajien anastamina; otaksuttavasti on jälkisäädös mennyt samaa tietä. Mutta tärkeätä on tietää, että sellainen asiakirja on ollut olemassa. Haluaisin nyt esittää teille kysymyksen tai pari. Mainitsiko herra Mazaroff teille — hän näyttää olleen avopuheinen — sattuiko hän mainitsemaan teille koskaan käyttäneensä jotakin muuta nimeä paitsi sitä, jonka hän ilmoitti teille?"
Postlethwaite teki jyrkästi torjuvan liikkeen. "Ei, varmasti ei!" hän vastasi.
"Hän ei ilmaissut, että nimi Mazaroff oli otettu?"
"Ei!"
"Eikö se teistä tuntunut oudolta nimeltä englantilaiselle?"
"Kyllä. Mutta olen tavannut vieläkin oudompia."
"Kysyittekö häneltä, miksi hän tuli juuri teidän luoksenne — Yorkiin?"
"En — koska hän jo aluksi sanoi saaneensa sen päähänsä sinä aamuna, ja kun hän muka sai jotakin mieleensä, pani hän sen toimeen heti."
"Mainitsitte hänen ilmoittaneen olevansa varakas. Ilmaisiko hän omaisuutensa suuruuden? Mikäli olen kuullut, hän oli hyvin avomielinen ja suorapuheinen."
"Niin. Kyllä hän ilmaisi sen. Hän sanoi, että hänellä oli noin kahdeksansataatuhatta puntaa."
Tutkintotuomari nojautui taaksepäin tuolissaan, pani sormiensa päät vastakkain ja katsoi ympärilleen salissaolijoihin. Sitten hän jälleen kääntyi todistajan puoleen.
"Pyydän vaivata teitä lukemaan jälkisäädöksen luonnoksen, herra
Postlethwaite", hän virkkoi rauhallisesti.
Postlethwaite otti pitkulaisesta kuoresta paperiarkin ja alkoi lukea haudanhiljaisuuden vallitessa:
"Minun, Salim Mazaroffin, joka asun Hotel Cecilissä, Lontoossa, Middlesexin kreivikunnassa, ja Darlingkadun varrella Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa, viimeinen tahtoni on seuraava. Tällä jälkisäädöksellä määrään kaiken omaisuuteni, sekä kiinteän että irtaimen, joka minulla kuollessani on tahi johon minulla silloin on oikeus, Mervyn Holtille, joka asuu Lontoossa, Jermyn-katu 559 a, hänen täydelleen hallittavakseen; samalla määrään sanotun Mervyn Holtin tämän jälkisäädökseni ainoaksi toimeenpanijaksi ja kumoan kaikki aikaisemmat jälkisäädökseni ja määräykseni."
Siinä oli kaikki. Mutta äkkiä huomasin, että kaikkien katseet olivat kääntyneet todistajasta minuun.