YHDESTOISTA LUKU
Poliisien otaksuma
Ensimmäinen seikka, jonka täsmälleen tajusin yorkilaisen asianajajan ilmoituksen aiheuttaman musertavan tunteen jälkeen (sillä totta puhuen se vaikutti minuun lamauttavammin kuin kertaakaan pommin räjähtäminen maailmansodassa), oli Crolen ääni korvani juuressa.
"Pysykää tyynenä, Holt!" hän kuiskasi kiihkeästi. "Pysykää tyynenä — rauhallisena!"
Luullakseni vain kuulin hänen sanansa niitä käsittämättä — silmäilin tutkintotuomaria ja tunsin, että häneen ikäänkuin oli kiteytynyt kaikki se, mitä tässä huoneessa olevat ihmiset ajattelivat ja aprikoivat. Äkkiä hän esitti tuikean kysymyksen Postlethwaitelle:
"Oliko varsinaisen, vainajan asianomaisesti vahvistaman jälkisäädöksen sanamuoto juuri tämä?"
"Täsmälleen!" vakuutti Postlethwaite. "Tämä on luonnos — vainajan käsialalla kirjoitettu — josta varsinainen jälkisäädös jäljennettiin."
Tutkintotuomari katseli ympärilleen — ei erikoisesti kehenkään.
"Tietääkseni ei jälkisäädöstä ole löydetty", hän sanoi. "Otaksuttavasti on murhaaja sen anastanut vainajan muiden paperien joukossa. Ei kukaan tiedä siitä mitään, vai kuinka?"
Wetherby ponnahti seisoalleen luoden minuun syrjäsilmäyksen.
"Koska jälkisäädöksessä määrätty perillinen herra Holt on saapuvilla", hän virkkoi, "niin haluaisin kysyä häneltä, tietääkö hän siitä mitään."
Tunsin Crolen nykivän hihastani, mutta hypähdin pystyyn.
"En tiedä siitä mitään!" huudahdin. "En ole milloinkaan kuullut siitä!"
Wetherby katsahti minuun uudelleen; hänen katseessaan oli pureva ilme, joka harmitti minua kovasti, ja tunsin veren kohoavan poskiini.
"Te ja vainaja olitte luullakseni hyvin läheisiä ystävyksiä", sanoi hän tyynesti. "Eikö asia ole niin?"
"Meistä oli tullut läheiset ystävykset, hyvin läheiset", vastasin.
"Mutta —"
Hän keskeytti minut, heilauttaen kättään ja hymyillen taaskin ilkeästi.
"Niin läheisiä ystävyksiä, että hän jättää teille kaikki rahansa — tavattoman omaisuuden! — ja määrää teidät viimeisen tahtonsa ja jälkisäädöksensä ainoaksi toimeenpanijaksi — eikä sittenkään edes mainitse teille hyvistä aikeistaan ja teidän harvinaisesta onnestanne!" hän jatkoi melkein pilkallisesti. "Oletteko varma, ettei muistinne petä?"
"Olen varma jostakin muustakin kuin siitä!" kivahdin rohkeasti. "En tiedä kerrassaan mitään Mazaroffin jälkisäädöksestä, en ole tiennyt hänen tehneen sellaista. Mutta sen tiedän, että jos Mazaroff todella oli Merchison ja jos hänen jälkisäädöksensä löytyy ja minä joudun hoitamaan hänen rahojaan, siirrän ne niille henkilöille, joille ne kuuluvat — hänen leskelleen ja tyttärelleen. Kuuletteko sen, herra Wetherby? Jollette, niin sanon sen vielä kerran!"
Mutta tällöin oli Crole tarttunut käsivarteeni ja kiskoi minua istumaan.
"Istukaa, Holt, te nuori aasi!" hän supatti kiivaasti. "Istukaa! Antakaa minun hoitaa tämä asia!" Myöskin hän nousi pystyyn; hänen äänessään oli leppeä, tyynnyttävä sointu, kun hän alkoi puhua tutkintotuomarille:
"Mielestäni, sir, tämä tuskin on missään yhteydessä tämän kuulustelun tarkoituksen kanssa —"
"Millään tavoin loukkaamatta herra Crolen arvoa minä puolestani en ole varsin varma siitä", keskeytti Wetherby. "Jos —"
"Minulla on puheenvuoro, jos suvaitsette", tokaisi Crole. "Ehdotan, että jatkokäsittely siirrettäisiin —"
"Sen aion juuri tehdä", pisti tutkintotuomari väliin. "Lähipäivinä saadaan epäilemättä lisävalaistusta kaikkiin näihin seikkoihin."
Hän kääntyi suu auki töllistelevien valamiesten puoleen.
"Kahden viikon perästä, hyvät herrat, ja sillä välin —"
En välittänyt tutkintotuomarin tylsistä kehoituksista, että mieli oli pidettävä selvänä — omassa mielessäni myrskysi harmi rouva Elphinstonen asianajajaa kohtaan. Mutta kun pyörähdin sinne päin, näin, että rouva Elphinstone itse oli paikaltaan mennyt hänen luokseen ja puheli hänelle vakavasti. Pian tuli Wetherby luokseni hymyillen puolittain huvitettuna, puolittain mielistelevästi.
"Olette hieman kuumaverinen, herra Holt", hän alkoi. "No no! Minähän puhuin vain ammattimiehenä, ymmärrättehän — ammatillinen käytös on sittenkin —"
"Hävyttömän loukkaavaa, sir, jos te annoitte siitä näytteen!" kivahdin.
"Tehän viittailitte, että —"
"Älkäähän toki! En minä viittaillut mihinkään!" keskeytti hän lepyttävästi. "Minun on huolehdittava asiakkaani eduista — tuo Crole ja Postlethwaite olisivat menetelleet aivan samoin. Toistan vielä: on kummallista, ettei Mazaroff eli Merchison maininnut teille mitään jälkisäädöksestään. Mutta koko juttu on kummallinen", hän jatkoi, vilkaisten ympärilleen, "ja minä puolestani ehdotan, että me lakimiehet ja ne, joita asia koskee, keskustelisimme hetkisen, jos vain voimme löytää sopivan paikan."
Vein heidät yksityiseen vierassaliin, jonka Mazaroff ja minä olimme tilanneet ja jota minä edelleen pidin hallussani — sinne tulivat kolme asianajajaamme, rouva ja herra Elphinstone ja Sheila; Maythorne neuvotteli jo poliisien kanssa rauhallisessa sopukassa samassa huoneessa, jossa kuulustelu oli pidetty. Sitä seuranneen keskustelun aikana puhuivat enimmäkseen asianajajat; se koski yksinomaan kadonneen jälkisäädöksen löytämismahdollisuuksia ja sitä, voitaisiinko alkuperäinen luonnos, joka oli kirjoitettu Mazaroffin käsialalla ja jossa myös oli hänen allekirjoituksensa, saattaa voimaan, jos varsinainen jälkisäädös pysyisi kadoksissa. Neuvottelu ei kiinnittänyt mieltäni; kaiken sen jälkeen, mitä olin kuullut, olin päättänyt, etten ottaisi pennyäkään vainajan rahoista. Ja minä keskeytin kömpelön karkeasti lakimiesten virallisen puhelun.
"Te kaikki unohdatte", sanoin, "että tehdessään jälkisäädöksensä Yorkissa herra Mazaroff eli, kuten häntä mielestäni on nimitettävä, herra Merchison ei tiennyt, että hänellä oli tytär."
He kaikki kääntyivät katsomaan minuun.
"Arveletteko, että hän olisi tehnyt toisenlaisen jälkisäädöksen, jos olisi tiennyt sen?" kysyi Wetherby.
"Voin sanoa vain sen, mitä tiedän", vastasin. "Kun Mazaroff eli Merchison kertoi minulle avioliitostaan, karkaamisestaan ja muista niiden yhteydessä olevista seikoista, mainitsi hän, että jos olisi syntynyt lapsi ennen hänen lähtöään, hän varmastikaan ei olisi poistunut. No niin, hän palasi — vuosikausien kuluttua — ja sai tietää, että hänellä oli lapsi — tytär. Hän näki tyttärensä! Ja minusta on järkeenmenevää otaksua, että hän siinä tapauksessa halusi jättää omaisuutensa tyttärelleen. Sitäpaitsi —"
Pysähdyin. Päähäni oli äkkiä juolahtanut eräs ajatus, josta olin iloinen.
"No?" tiedusti Wetherby leppoisesti.
"Ottaen huomioon sen, että hän tänne tultuaan huomasi olevansa isä", jatkoin, "on minusta perin ilmeistä, mitä hän teki Yorkissa laatimalleen jälkisäädökselle."
"Niinkö? Mitä sitten?" kysyi Wetherby.
"Poltti sen tietysti!" vastasin. "Miksi hän olisi jättänyt rahansa minulle, kun hänellä kerran oli oma tytär? Yorkissa ollessaan hän ei sitä aavistanut, mutta sai sen tietää tunnin tai parin kuluttua saavuttuamme tänne."
"Tuo tuntuu järkevältä", mutisi Wetherby. "Hän on saattanut tehdä niin.
Mutta kysymys on siitä, aikoiko hän ilmaista olevansa Merchison."
"Oliko hän Merchison?" huomautti Postlethwaite.
Sen jälkeen keskustelu katkesi hetkeksi. Äkkiä Crole iski nyrkkinsä pöytään, jonka ääressä istui.
"Kuka tämän miehen murhasi?" hän huudahti ponnekkaasti. "Siitä on kysymys! Kuka hänet murhasi ja miksi? Se saattaa olla tavallinen rikos — ryöstöaikeessa. Mutta siinä saattaa piillä enemmänkin. Hän oli ilmeisesti salaperäinen mies. Ja, kuten olen jo aikaisemmin kysynyt, murhattiinko hänet Mazaroffina vaiko Merchisonina? Minä luulen, että juuria on etsittävä menneisyydestä, kenties hyvinkin kaukaisesta. Mutta minusta tuntuu, että aluksi on murha selvitettävä."
"Entäpä jos hän ei olekaan Merchison", huomautti Postlethwaite toistamiseen. "Entä —"
En tiedä, mikä hänen toinen olettamuksensa oli; hän näytti kiihkeästi haluavan tuoda esiin useita, joista ei mikään tuntunut minusta varsin tärkeältä. Juuri silloin astui Maythorne sisään ja sulki oven jälkeensä.
"Oletteko saanut selville jotakin?" tiedusti Crole.
"Kyllä — jotakin", vastasi Maythorne. "Eikä se olekaan mikään salaisuus. Manners kertoi, että muuan mies, nimeltä Parslave, Ralph Parslave — paremmin tunnettu nimellä Ratty — joka asuu eräässä mökissä Birnsiden liepeillä, ei ole ollut kotona markkinapäivän jälkeen. Hän asuu yksin ja näyttää hommailevan kaikenlaista, on silloin tällöin karjanajajana, metsästysvartijana, rotanpyydystäjänä —"
"Jokainen tuntee Ratty Parslaven!" pisti Sheila väliin. "Hän on paikkakuntamme kuuluisuuksia."
"Juuri niin", virkkoi Maythorne. "No, Ratty Parslaven tiedettiin tapansa mukaan lähteneen mainituille markkinoille, mutta häntä ei ole kuulunut kotiin. Poliisit ovat kuitenkin saaneet selville, että hän murha-iltana tuli tänne muiden ihmisten, karjanajajien ja muiden sellaisten mukana. Hän oli samassa seurassa, jolle Mazaroff tarjosi ryyppyjä ja sikaareja. Saapuvilla olleet henkilöt — ainakin ne, jotka jaksavat muistaa yksityiskohtia — luulevat Parslaven poistuneen siitä huoneesta, jossa Mazaroff oli heitä kestinnyt vähää ennen kuin Mazaroff itse meni ulos, mutta tähän mennessä ei ole tavattu ketään, joka todella olisi nähnyt Parslaven lähtevän tästä talosta tai kohdannut hänet myöhemmin samana iltana. On kuitenkin ehdottoman varmaa, että hän oli täällä sisällä sinä iltana — ja ettei häntä senjälkeen ole kuulunut eikä näkynyt. Siinä kaikki."
"Hän on saattanut lähteä joillekin toisille markkinoille", arveli Postlethwaite. "Hänen tapaisensa henkilöt kulkevat markkinoilta toisille."
"Niinpä kylläkin", myönsi Maythorne. "Mutta juuri tällä hetkellä ei ole mitään muita markkinoita — ei kuuteen kuukauteen. Ja poliiseilla on tietystikin jo teoria — he arvelevat, että Parslave, jonka he väittävät jo ennenkin olleen selkkauksissa järjestysvallan kanssa, oli nähnyt Mazaroffin huomaamattaan näyttelevän rahojaan. He luulevat Parslaven pujahtaneen tarjoiluhuoneesta kenties ilman tarkkaa suunnitelmaa, että hän sattumalta mennessään tämän salin avoimen oven ohitse huomasi Musgraven pyssyn riippuvan naulassa, astui sisään, otti sen ja livisti tiehensä ja että hän sittemmin seurasi Mazaroffia nummen poikki, ampui hänet ja ryösti hänet, heittäen senjälkeen pyssyn sinne, mistä se löytyi, ja kadoten saaliineen. Sellainen on poliisien otaksuma."
"Entä mitä te siitä arvelette?" kysyi Wetherby hieman uteliaasti.
"Tunnemme teidän maineenne, herra Maythorne. Miltä se teistä tuntuu?"
"Se on hyvä otaksuma poliisimiehen kannalta katsoen", selitti Maythorne. "Se saattaa olla hyvinkin pätevä. Mutta omasta puolestani tahtoisin tietää enemmän vainajasta, hänen oloistaan ja elämästään, sekä viimeaikaisesta että entisestä. Erittäinkin yksi asia kaipaa selvitystä. Hän mainitsi herra Holtille tahtovansa tavata jonkun henkilön täällä Marrasdalessa. Kuka se henkilö oli? Kohtasivatko he toisensa?"
Luonnollisestikaan ei kukaan osannut vastata näihin kysymyksiin, ja neuvottelukokous hajaantui. Maythorne ja asianajajat alkoivat puhella keskenään; minä menin Elphinstone-puolisoiden ja Sheilan seurassa majatalon ovelle. Herra Elphinstone oli taipuvainen epäilemään, olivatko Mazaroff ja Merchison sama henkilö; Sinclairin kirje, matka-arkun palauttaminen ja kirkon seinällä oleva muistotaulu tuntuivat hänestä varmasti todistavan, että Merchison oli kuollut aikoja sitten ja että Mazaroff, joka tunsi Merchisonin entisyyttä jonkun verran, oli syöttänyt minulle päättömän jutun. Hän murahteli siitä kaikenlaista minun saattaessani heitä tietä pitkin; rouva Elphinstone ja Sheila eivät virkkaneet mitään. Mutta aikoessani kääntyä takaisin oli rouva Elphinstonen käytös herttaisempi kuin milloinkaan sitä ennen, ja se rohkaisi minua vielä lausumaan julki, mitä mielessäni liikkui, mikä tosiaankin mieltäni kalvoi.
"Käsittänette", sanoin, "että jos Hassendeane-vanhuksen varma väitös osoittautuu paikkansa pitäväksi ja asia kääntyy niin päin, minä en suostu ottamaan vastaan ainoatakaan pennyä niistä rahoista. Loukkauduin suuresti asianajajanne käyttäytymisestä —"
"Älkää enää siitä välittäkö!" huudahti rouva Elphinstone, jonka kanssa juuri silloin satuin pudistamaan kättä. "Herra Wetherbyhän on — lakimies. Minä en ole! Olen aivan varma siitä, että menettelisitte, niinkuin katsotte oikeaksi, herra Holt, kaikissa oloissa — ihan varma!"
Hän ja herra Elphinstone kääntyivät poistumaan; Sheila viivytteli hetkisen, katsoen minua kysyvästi suoraan silmiin.
"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Uskotteko te, että tuo miesparka oli isäni — Andrew Merchison? Rehellisesti, miten on asia?"
"No niin — vastaan rehellisesti!" vakuutin. "En voi muuta ajatellakaan. Minulla ei ole siitä vähäisintäkään epäilystä."
"Siispä" — hän astui huomaamattaan likemmäksi minua — "jos hänen jälkisäädöksensä löytyy, niin pidättehän rahat — pidättehän! Tehdäksenne minulle mieliksi, jollette mistään muusta syystä."
"Hyvä Jumala! Miksi?" huudahdin. "Minullahan ei ole pienintäkään oikeutta saada yhtään pennyä niistä!"
"Kyllä teillä on", pani Sheila vastaan. "Se oli hänen toivomuksensa."
"Mutta silloin hän ei tietänyt mitään teistä", huomautin. "Jos —"
"Älkää siitä huoliko!" hän keskeytti. "Minä — minä tahdon teidän pitävän ne. Minä en halua niiden joutuvan äitini käsiin enkä omiini — tiedän, mitä se merkitsisi. Lupaattehan joka tapauksessa, ettette tee mitään harkitsematonta siihen suuntaan, jos jälkisäädös löydetään!"
"Lupaan sen teille!" vastasin innokkaasti. "En tee kerrassaan mitään neuvottelematta sitä ennen teidän kanssanne. Mutta —"
Hän viittasi minua olemaan vaiti ja lähti.
"Kiitos lupauksesta!" hän sanoi olkansa ylitse. "Puhun enemmän — myöhemmin."
Palasin Lehtokurppaan ihmeissäni. Olin ihan varma siitä, että rouva Elphinstone olisi riemuissaan, jos vainajan omaisuus joutuisi hänelle ja hänen tyttärelleen, mutta yhtä varma myöskin olin, ettei tytär tahtoisi koskea ainoaankaan pennyyn. Olin senvuoksi pahemmassa kuin pulassa, sillä olin julkisesti selittänyt, että jos perintö tulisi minulle, luovuttaisin sen pois, mutta tunsin olevani rakastunut Sheilaan ja halusin noudattaa hänen toivomuksiaan — ja hän toivoi minun pitävän perinnön. Se kiusasi minua, kunnes mieleeni muistui, että rasitin aivojani sellaisella, mitä ehkä ei tapahtuisikaan. Aikaisempi arveluni saattoi olla oikea — jälkisäädös oli ehkä tuhottu, sitten kun Mazaroff eli Merchison havaitsi, että hänellä oli tytär.
Hautasimme vainajan samana päivänä iltapuolella hyvin hiljaisesti, ja illalla Webster kyyditsi Crolen, Maythornen ja minut Black Gillin risteysasemalle, jossa nousimme Lontooseen lähtevään yöjunaan. Sillä Maythorne halusi tavattoman kiihkeästi tavata Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän virkailijoita ja saada mahdollisimman paljon tietoja Mazaroffista yleensä ja kirjoihin viedyn kirjeen kuitista, jossa oli muistiinpano S.T.1., erikoisesti. Kello puoli yksitoista seuraavana aamuna olimme kaikki kolme erään pankin tärkeän virkamiehen työhuoneessa. Saatuaan tiedon asiastamme hän tiedusteli hyvin innokkaasti Mazaroffista ja hänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista ja pani meidät tiukkaan ristikuulusteluun niiden selostusten nojalla, jotka hän jo oli lukenut sanomalehdistä. Luulin hänestä koituvan meille arvokasta apua, mutta nähtyään kuitin ja sen päiväyksen hän heti pudisti päätään. "Voi!" hän valitti. "Se mies, joka hoiti Mazaroffin tiliä ja kirjeenvaihtoa niihin aikoihin kun tuo kuitti on päivätty, ei ole enää täällä. Hän oli herra Armintrade — hän erosi meiltä kuusi kuukautta sitten ryhtyäkseen Courthopen pankin johtajaksi."