KAHDESTOISTA LUKU
Salakirjoituksinen kirje
On mielestäni luettava suureksi ansioksi, että hillitsin kasvoni ja koko olemukseni, kun tämä äkillinen ilmoitus lausuttiin, etten jäänyt tuijottamaan enkä hätkähtänyt, kun Armintraden nimi mainittiin. Ei edes Crolekaan, vaikka hän olikin vanha ja paatunut lakimies, voinut hillitä säpsähdystä, jos kohta se oli perin vähäinen. Mutta korkeassa asemassa oleva henkilö, jota puhuttelimme, ei katsonut Croleen eikä minuunkaan; hän oli kiinnittänyt huomionsa seuralaiseemme, jonka nimi ja maine ilmeisesti olivat hänelle hyvin tutut. Ja Maythorne ei tietystikään osoittanut hämmästyneensä; hänen aina herttaiset ja hilpeät kasvonsa eivät paljastaneet mitään.
"Ahaa!" äänsi hän. "Ymmärrän. Tarkoitatte, että Mazaroffilta hänen Etelä-Afrikassa ollessaan saapuneet kirjeet joutuivat aina tavallisesti herra Armintraden käsiin ja että herra Armintrade on nyt eronnut liikkeestänne."
"Juuri niin!" vastasi pankkivirkailija. "Armintrade huolehti kaikesta, mitä saapui Mazaroffilta. Ja kuten äsken sanoin, Armintrade poistui meiltä kuusi kuukautta sitten, tullen Courthopen pankin ylijohtajaksi. Se on vanha, yksityinen pankkiyhtymä, kuten kai tiedätte — Courthope, Daintree & Co, Mincing-kujan varrella."
"Niin, kyllä tiedän Courthopen pankin kuulopuheitten mukaan", vastasi
Maythorne. "Te siis, te itse, ette osaa kertoa meille erittäin paljoa
Mazaroffista?"
"Kerron sen, minkä tiedän", lupasi haastateltavamme, joka ilmeisesti oli tuiki halukas keskustelemaan kanssamme. "Tunnemme Mazaroffin hyvin varakkaaksi mieheksi, jolla oli laajoja kauppa-asioita ja joka viime aikoina hankki ja myi timantteja ja muita jalokiviä itämailla ja Etelä-Afrikassa. Päätilinsä hän piti Kapkaupungissa olevassa pääkonttorissamme, mutta jo vuosikausia hänellä on ollut pienempi tili avattuna täälläkin. Joku aika sitten hän siirsi tänne tilinsä Kapkaupungista; hän myöskin möi kaikki kiinteimistönsä ja sijoitti tänne niiden hinnan, aikoen kiinnittää ne uudelleen englantilaisiin vakuuksiin."
"Sitten teillä lienee hänen varojaan melkoinen erä", huomautti Crole. "Olemme saaneet tietää — oikeastaan hän mainitsi sen yorkilaiselle asianajajalle Postlethwaitelle — että se on noin kahdeksansataatuhatta puntaa."
"Niille suunnille, aivan varmasti", myönsi johtaja melkein välinpitämättömästi. "Pikemminkin enemmän luullakseni. Niinpä niin — hän oli varakas mies. Mutta jälkisäädös on kadonnut, niinhän sanoitte?"
"Kadoksissa vain toistaiseksi toivottavasti", virkkoi Crole. "Mutta Postlethwaitella on alkuperäinen luonnos, joka on Mazaroffin itsensä kirjoittama ja allekirjoittama. Tässä on siitä jäljennös."
Hän ojensi jäljennöksen pankkimiehelle, joka luki sen hitaasti.
"Tämä nuori herrasmies on jälkisäädöksessä mainittu Mervyn Holt", huomautti Crole.
Johtaja silmäili minua ymmärtävän näköisesti kultasankaisten silmälasiensa ylitse ja kumarsi minulle ystävällisesti.
"Onnittelen teitä, herra Holt", hän sanoi hymyillen. "Se on tavoittelemisen arvoinen omaisuus."
"Se ei ole vielä hänellä", huomautti Crole nauraen. "Sitä ennen on paljon suoritettava. Mutta nyt — voitteko kertoa meille mitään Mazaroffista — henkilökohtaisesti?"
"En sanottavasti mitään", vastasi johtaja. "Hän kävi täällä, mutta vain kerran, oltuaan jonkun aikaa Lontoossa. Näin hänet — juuri tässä huoneessa. Hän ei viipynyt täällä viittä minuuttia ja mainitsi tulleensa vain ilmoittamaan meille saapuneensa Lontooseen ja sijoittuneensa Hotel Ceciliin. Hän aikoi muka pistäytyä Pohjois-Englannissa ja käydä täällä palattuaan muutamia viikkoja myöhemmin. Ja — siinä kaikki."
"Otaksuttavasti olette lunastaneet hänen maksuosoituksiaan senjälkeen", virkkoi Maythorne.
"Siitä voin ottaa selvää", tarjoutui johtaja. Hän soitti kelloaan ja antoi senjohdosta ilmestyneelle konttoristille määräyksen; tämä poistui, palaten muutamien minuuttien kuluttua ja tuoden tarvittavat tiedot.
"Ei ainoatakaan herra Mazaroffin maksuosoitusta ole meille esitetty, sir, sitten kun herra Mazaroff itse käväisi täällä elokuun 29 päivänä", hän ilmoitti. "Silloin hän itse muutti rahaksi kahdentuhannen punnan suuruisen maksuosoituksen."
Johtaja nyökkäsi, ja konttoristi oli poistumaisillaan, mutta Maythorne pysähdytti hänet, katsahtaen hänen päämieheensä.
"Mazaroff kai otti sen rahaerän seteleinä", virkkoi Maythorne. "Ja täällä tietysti on muistissa setelien numerot. Voisinko saada ne?"
"Sitä vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista", vastasi johtaja. "Noutakaa ne!" hän käski konttoristia. "Luuletteko", hän jatkoi, kääntyen jälleen Maythornen puoleen, "että Mazaroff murhattiin ryöstötarkoituksessa?"
"Niin, siihen suuntaan viittaavat seuraavat seikat", selitti Maythorne. "Sikäli kuin olen saanut tietää — tältä herra Holtilta ja eräiltä muilta henkilöiltä — Mazaroff oli noita huolettomia ihmisiä, jotka — tahtomatta rehennellä, ymmärrättehän — pelkästä ajattelemattomuudesta näyttelevät taskussaan olevia rahoja. Hän saattoi vetää esille kourallisen seteleitä, jotka olivat irrallaan hänen taskussaan."
"Eikä ainoastaan seteleitä!" jupisi Crole. "Hänellä oli timantteja ja muita arvoesineitä! Liivintaskuissaan! Se johdattaa kiusaukseen!"
"Niinpä niin", virkkoi johtaja, "timantteja hän otaksuttavasti käsittelee suunnilleen samalla tavalla kuin maanviljelijä käsittelee ohranäytteitä. Mutta, kuten herra Crole huomautti, se on kiusaus epärehellisille ihmisille. Entä" — hän laski kätensä kirjoituspöydällään olevalle pienelle sanomalehtikasalle — "mitä merkitsee se, mitä olen lukenut lehdistä, että Mazaroff on sama henkilö kuin joku Andrew Merchison? Mitä se tarkoittaa?"
Crole selitti sen hänelle, minkä jälkeen he pohtivat juttua jonkun aikaa kaikilta puolin. Konttoristi palasi, tuoden paperiliuskan; vilkaistuaan siihen johtaja ojensi sen Maythornelle, joka sijoitti sen huolellisesti muistikirjansa väliin. Muutamia minuutteja myöhemmin poistuimme sieltä. Päästyämme pankin komean oven ulkopuolelle Crole katsahti Maythorneen terävästi.
"Hm!" hän äänsi. "Armintrade!"
"Juuri niin!" vahvisti Maythorne. "Kuten sanoitte — Armintrade!"
Sitten he astelivat äänettöminä muutamia metrejä, kun taas minä, joka olin näissä asioissa aloittelija, koettelin arvailla, mitä he miettivät.
"Kun ihmisen tuntema henkilö murhataan hänen nenänsä edessä, niin hänellä saattanee olla syitä, joiden vuoksi hän ei astu esille ilmoittamaan tuntevansa murhatun", puhkesi Crole vihdoin puhumaan. "Mutta ottaen kaikki huomioon luulen, että jos tuonnottain olisin ollut Armintraden sijassa, olisin sanonut: 'Tunnen tämän miehen; hän on se ja se; kerron teille hänestä kaikki, mitä tiedän.' Eikö niin?"
Maythorne ei vastannut mitään — heti kohta. Hän otti esille savukekotelon. Crole pudisti päätään; hänellä oli vanhanaikaiset tupakkatottumukset. Ja Maythorne ja minä olimme poltelleet viisi minuuttia ja samalla kävelleet hyvän matkan Cityn katuvilinässä, ennen kuin Maythorne alkoi puhua — tällä kertaa varmasti.
"Sanonpa teille, mitä arvelen", hän virkkoi äkkiä. "Armintrade on sama mies, jota Mazaroff tahtoi tavata Marrasdalen nummella. Mutta kohtasivatko he toisensa? Holt ei tiedä — ei kukaan tiedä — ei ainakaan kukaan, mikäli me olemme kuulleet. Mutta Armintrade on sama mies! Kuten äsken saimme tietää, hoiti Armintrade kaikki Mazaroffin asiat pankissa, josta juuri lähdimme — juuri Armintraden käsiin joutui siis myöskin se kirjattu kirje, jonka kuitti on taskussani. Meidän on saatava hiukan puhella Armintraden kanssa. Mutta sitä ennen" — hän keskeytti lauseensa ja heilutti kättään ohitsemme ajavalle ajurille — "sitä ennen käymme tarkastamassa Mazaroffin huonetta ja tavaroita Hotel Cecilissä."
Tutkimuksiemme tämä osa ei tuottanut meille lainkaan vaikeuksia. Mazaroffin jutusta eli, kuten sitä myös nimitettiin, Marrasdalen nummen murhasta oli ollut sanomalehdissä siksi runsaasti selostuksia, että hotellin johtohenkilöt tunsivat tapahtumat hyvin, ja pian me kolme olimme siinä huoneessa, jossa olin kohdannut vainajan ensimmäisen kerran. Crole ja minä olimme katselijoina, Maythornen tarkastaessa huonetta järjestelmällisesti. Tulokset olivat laihat; Mazaroff ei ollut niitä miehiä, jotka kasaavat kaikenlaista kamaa; tuttavuutemme aikana olin pannut merkille, että hän aina poltti eri paikoissa matkamme varrella saamansa kirjeet luettuaan ne. Yhtäkaikki Maythorne teki muutamia havaintoja, joista oli apua, jos kohta ne eivät olleet kouraantuntuvan tärkeitä. Eräästä vanhasta arkusta hän kaivoi näkyville joitakuita koulukirjoja, joiden kunkin nimilehdelle oli kirjoitettu nimi Andrew Merchison sekä päivämäärä; ne hän ojensi Crolelle.
"Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli Merchison", sanoi Crole, selaillessaan kirjoja. "Ei ole todennäköistä, että hän muutoin olisi viitsinyt säilyttää näitä kirjoja. Nämä sopii mainiosti näyttää rouva Elphinstonelle. Mutta toivoisinpa, että löytäisimme enemmän papereita!"
Maythorne löysikin muutamia papereita kirjekotelosta, joka oli Mazaroffin kirjoituspöydällä olevassa lukitsemattomassa lipastossa. Ne olivat kirjeitä — yksityisiä kirjeitä kaikki paitsi yhtä; ne oli viime aikoina lähettänyt Kapkaupungista joku Herman Kloop, joka nähtävästi oli Mazaroffin läheinen, henkilökohtainen ystävä. Niissä ei ollut mainittu juuri mitään liikeasioista; ne sisälsivät etupäässä pakinaa, kerhopakinaa, henkilötietoja ynnä muuta sen tapaista vanhojen ystävysten välistä jutustelua. Mutta niillä oli oma arvonsa, huomautti Maythorne — nyt hän tiesi nimen ja osoitteen Kapkaupungissa ja voi sähköttää sinne saadakseen vainajasta eräitä tietoja.
Se ainoa kirje, joka ei ollut Herman Kloopin kirjoittama, näkyi erityisesti herättävän kumppanieni mielenkiintoa. Se oli samassa kotelossa kuin Kloopin kirjeet, mutta sen kuoren kielekkeessä oli Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän sinetti ja sen Lontoon-konttorin osoite. Maythorne osoitti meille heti postimerkkiä ja päiväystä, kirje oli pantu postiin Lontoossa edellisen tammikuun 3 päivänä.
"Se on epäilemättä Armintradelta Mazaroffille", arveli Maythorne. Hän oli innostuneen näköinen avatessaan kirjeen, mutta sitten hänen kasvonsa venyivät pitkiksi.
"Salakirjoitusta!" huudahti hän. "Siinäpä mutka!"
Paperiarkki oli melkein täynnä kirjoitusta; sen kirjoittaja oli mies, joka, kuten Maythorne kerkeästi huomautti, käytti teräväkärkistä kynää, oli alunperin kouliutunut liikemaailman kynänkäyttöön ja jonka numeroista näki, että hän käsitteli niitä yhtä mittaa. Mutta meille kirjeen sisällys oli merkityksetöntä mongerrusta: emme ymmärtäneet siitä vähääkään. Mutta jotakin oli paperiarkissa sentään selvääkin; se oli pankin tavallista kirjepaperia ja arkin etusivun otsikossa oli pankin nimi ja osoite. Kirjeen alku oli ymmärrettävää kieltä: Hyvä Herra Mazaroff. Samoin loppu oli selvä: Kunnioittaen John Armintrade. Mutta niiden välillä oli kummallisia sanoja ja numeroita sekasotkuna, joka oli meille hepreaa.
"Salakirjoitusta!" toisti Maythorne. "Mazaroffilla kai oli sen lukemisen opas. Se oli epäilemättä hänen muistikirjansa välissä ja on niin ollen varastettu. No niin! Sitäkin ilmeisempää on, että meidän on päästävä herra John Armintraden pakinoille. Mutta ensin — jotakin muuta."
Poistuimme hotellista. Maythorne kiiruhti suoraa päätä lähimpään sähkösanomatoimistoon; hän tahtoi välttämättä heti sähköttää Herman Kloopille saadakseen eräitä tuiki tarpeellisia tietoja Mazaroffista. Ja kun puolipäivä oli jo aikoja ohitse, menimme me, Crole ja minä, Romanon ravintolaan haukkaamaan hiukan puolista; olimme kumpikin rasittuneet matkustettuamme yön ja käveltyämme sinne tänne Lontoossa.
"Se on kummallinen juttu, Holt", sanoi Crole, kun olimme sijoittuneet mukavaan ja rauhalliseen soppeen. "Tarkoitan sitä, mitä olemme saaneet selville tänä aamuna. Oletteko nähnyt Armintraden?"
"Vain melkein kuin ohimennen", vastasin. "Courthopen metsästyshuvilassa silloin, kun neiti Merchison vei minut sinne tiedustamaan, oliko siellä kuultu mitään Mazaroffista."
"Minkälainen mies hän on? Minä en tunne häntä lainkaan."
"Ovela veitikka luullakseni. Näyttää siltä, että hän tahtoisi kuulla kaikki, mutta ei suostu virkkamaan mitään."
"No, tähän asti hän on osoittautunut luulonne mukaiseksi", huomautti Crole. "Olisi odottanut hänen tulleen ilmoittamaan olleensa liikeasioissa Mazaroffin kanssa. Mutta hänpä ei hiiskunut sanaakaan!"
"Hän näyttää sellaiselta mieheltä, joka vastaa siihen, ettei Mazaroffin kuolema ole hänen asiansa. Sellaisen vaikutuksen hän tekee."
"Niinpä niin", virkkoi Crole, "meidän on saatava selko muutamista seikoista — siitä kyllä Maythorne pitää huolen. Toivoisin, että saisimme käsiimme jälkisäädöksen — teidän tähtenne."
"Minä en sitä toivo", tokaisin. "Olen sen jo sanonut — ja syynkin."
"Älkää olko hupsu!" hän moitti. "Älkää milloinkaan kieltäytykö ottamasta vastaan rahaa, nuori mies! Vainaja halusi antaa rahansa teille. Ottakaa ne, jos vain saatte! Ehkä on paljoa parempi, että ne joutuvat teille, kuin jos ne saisi leski — joka rouva Elphinstone lain mukaan on — ja tytär."
Se johti mieleeni, mitä Sheila oli edellisenä päivänä puhunut. Ja kun jo tiesin, että Crole oli kokenut ja taitava mies, kerroin hänelle siitä lyhyestä keskustelusta.
"Miksi hän niin kiihkeästi haluaa, etteivät rahat joutuisi hänelle ja hänen äidilleen?" kysyin.
Crole laski samassa veitsensä ja haarukkansa lautaselleen, nojautui taaksepäin tuolissaan, mietti hetkisen ja naurahti sitten hiljaa.
"Sukkela tyttö!" hän kehui.
"Mitä tarkoitatte?"
Hän kumartui tutunomaisesti eteenpäin.
"Näin meidän kesken, Holt", hän vastasi. "Jollemme lainkaan ota huomioon Mazaroffin jälkisäädöstä, niin minkälainen on taloudellinen asemanne?"
"No niin, minulla on tuloja noin viisisataa puntaa vuodessa omasta kohdastani", ilmoitin, "ja luullakseni saan lisää toiset viisisataa tahi kuusisataa isäni kuoltua."
"Kas niin!" hän huudahti. "Siis tuhannen punnan vuositulot. Nyt esitän teille toisen kysymyksen, poikaseni. Jos rouva Elphinstone tyttärineen — erikoisesti äiti — saisi kahdeksan- tai yhdeksänsadantuhannen punnan suuruisen omaisuuden, niin luuletteko, että rouva Elphinstone, joka on hieman maailmallinen ja kunnianhimoinen nainen, olisi taipuvainen antamaan tyttärensä verrattain köyhän miehen puolisoksi? Tämä on todellisuuden eikä haaveiden maailma, nuori mies!"
"Mihin tähtäätte!" huudahdin. "Puhutte arvoituksellisesti."
"Ei se ole mikään arvoitus", vastasi hän nauraen. "Luullakseni neiti Sheila on rakastunut teihin — ja toivoisi paljon mieluummin rahat teille kuin äidilleen ja itselleen! Älkää olko aasi, Holt-nuorukainen! Jos vain saamme käsiimme jälkisäädöksen, niin te saatte kiinni rahoista. Ja kun saatte kiinni, niin — pitäkää tiukasti!"
Erosin hänestä puolisen jälkeen ja menin asuntooni Jermyn-kadun varrelle. Tuntui siltä kuin olisin ollut poissa sieltä kokonaisen vuosituhannen. Vietin siellä rauhaisen iltapäivän ja levollisen illan, paneutuen nukkumaan aikaisin. Ja kello yhdeksän seuraavana aamuna astui Maythorne sisälle.
"Sain eilen illalla sähkösanoman Kapkaupungista", hän ilmoitti. "Herman
Kloop on Lontoossa — First Avenue-hotellissa. Lähdetään — noudetaan
Crole ja mennään heti Kloopin puheille."