NELJÄSTOISTA LUKU
Bond-kadun jalokivikauppias
Muodostimme pikku kulkueen Holborn-kadulla; Kloop ja Maythorne etunenässä, Crole ja minä jälkijoukkona. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä me oikeastaan tavoitimme; sitä kaupunginosaa en tuntenut. Mutta saavuttuamme uneliaalle, harmaalle kadulle, joka tuntui kovin hiljaiselta ison valtaväylän yhtämittaisen hyörinän jälkeen, Crole katsahti minuun tietävän näköisesti.
"Hatton Garden!" hän virkkoi kiinnittäen huomiotani päittemme yläpuolella olevaan nimikilpeen. "Niin yksinkertainen paikka kuin suinkin mahdollista. Mutta jos teillä ja minulla olisi taskuissa kaikki se, mitä on näiden seinien sisällä, niin otaksuttavasti olisimme moninkertaisia miljoonamiehiä!"
"Timanttejako?" kysäisin.
"Niin, ja muuta sen tapaista", hän myönsi kuivakiskoisesti. "Nyt vallitsevat timantit, helmet, rubiinit ja muut senkaltaiset korut täällä Elyn piispojen entisessä puutarhassa, jonka kuningatar Elisabeth kylmästi anasti suosikkinsa Kit Hattonin käytettäväksi. Nuo seinät eivät näytä kovinkaan mukavilta eivätkä ympärillämme liikkuvat miehet liikemiehiltä, mutta panen vetoon punnan pennyä vastaan siitä, että jokaisella miehellä, jota kyynärpäämme hipaisee, on kokoelma jalokiviä taskuissaan, ja noiden vanhojen huoneiden ja toimistojen sisältö taas — niin, Golconda ei ollut siihen verraten mitään!"
Kadulla oli runsaasti väkeä — minusta nämä miehet näyttivät olevan etupäässä juutalaisperäisiä ja vieraisiin kansallisuuksiin kuuluvia; he liikkuivat kaksittain tai kolmittain, joskus ryhmissä. Astellessamme eteenpäin nykäisi Crole kerran käsivarttani — muuan mies, joka keskusteli vakavasti erään toisen kanssa, näytti tälle kämmenellään olevia vuorikristallin näköisiä esineitä, pyöritellen niitä lihavalla etusormellaan — ne olivat tietysti timantteja.
"Aivan kuten viljakauppiaat pyörittelevät maanviljelijäin ohranäytteitä", huomautti Crole. "Mutta pitäisipä olla monta hehtolitraa ohria, Holt, arvoltaan vastaamaan kourallista noita jyväsiä. Nämä miehet — mutta Kloop on tavannut jonkun tuttavansa."
Kloop oli todellakin tervehtinyt miestä, jonka hienoa, verkaista päällystakkia koristi uhkea turkiskaulus ja mustaa, silkkistä kaulaliinaa säihkyvä timanttineula. He olivat ilmeisesti hyviä tuttuja ja tervehtivät toisiaan perin riemuisasti ja pudistaen kauan toistensa kättä — minkä jälkeen Kloop veti toisen syrjään. Kun he muutamien minuuttien kuluttua erosivat, tuli Kloop luoksemme pudistaen päätään.
"Se mies tuntee tämän paikan läpikotaisin", hän ilmoitti, "ja saa heti tiedon kaikesta merkittävästä ja harvinaisesta. Hän ei ole kuullut mitään Mazaroffista eikä hänen sinisistä timanteistaan. Ja se vahvistaa yhä enemmän sitä luuloa, joka minulla on ollut koko ajan, nimittäin että Mazaroff aikoi myydä siniset timanttinsa yksityistietä päästämättä niitä markkinoille — ehkäpä hänellä oli jo ostajakin tiedossaan. Markkinapaikka on juuri tämä. Eikä tuo mies tiedä mitään. Mutta onhan täällä vielä muitakin."
Senjälkeen hän käväisi useissa toimistoissa ja puhutteli monia kadulla kohtaamiansa miehiä; hän vei meidät kapeata kujaa myöden omituiseen, vanhanaikaiseen Mitre-nimiseen kapakkaan, jossa tunnuimme joutuneemme kuudennelletoista vuosisadalle. Siellä oli miehiä, jotka polttelivat moitteettomalta tuoksahtavia sikaareja ja joita Kloop puhutteli. Mutta Mazaroffista emme saaneet tietoja.
"On ilmeistä", sanoi Kloop, kun taaskin olimme kadulla, "että Mazaroff ei ole käynyt täällä oleskellessaan Lontoossa. Hänet olisi tunnettu täällä nimeltä — yksistään se seikka että hänellä oli hallussaan kaksi sellaista kiveä, olisi levittänyt sen tiedon tänne yltympäri. Nyt olen varma siitä, että jos Mazaroff näytti sinisiä timanttejaan täällä Lontoossa, niin se tapahtui yksityisesti."
Sanottuaan sitten, että hänen nyt oli hoidettava omia asioitaan, ja pyydettyään meitä ilmoittamaan hänelle hotelliin, jos hän voisi vielä tehdä jotakin tahi jos meillä olisi jotakin hänelle kerrottavaa, erosi Kloop meistä. Me kolme palasimme pitkin Holbornia, ja kun kello oli jo paljon yli kahdentoista, poikkesimme Crolen ehdotuksesta Holborn-ravintolaan puoliselle.
"No niin, jonkun verran olemme saaneet selville", virkkoi Maythorne istuuduttuamme erääseen nurkkapöytään. "Olemme saaneet tiedon noista timanteista. Minä kuvittelen kaiken käyneen seuraavasti: Mazaroff lähetti ensimmäisen — nimittäkäämme sitä Sininen timantti yhdeksi — käyttämänsä pankin Lontoon-konttoriin. Mutta — lähettikö hän sen talletettavaksi tuloonsa saakka vai näytettäväksi mahdolliselle ostajalle? Minun luullakseni näytettäväksi — menenpä vielä pitemmällekin, ottaen huomioon salakirjoituksisen kirjeen. Arvelen, että Armintrade, joka silloin työskenteli Etelä-Afrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttorissa, sen lisäksi, että hän pankin puolesta hoiti Mazaroffin kirjeenvaihtoa, lisäksi oli — otaksuttavasti jonkun aikaa — myöskin yksityisesti kirjeenvaihdossa Mazaroffin kanssa. Ajattelen, että Armintrade otti huostaansa ensimmäisen sinisen timantin, kunnes Mazaroff saapuisi tuoden toisen, ja otaksuttavasti sillä välin kuulusteli sopivaa ostajaa molemmille."
"Mutta ei timanttien kauppakeskuksessa?" huomautti Crole.
"Ei", myönsi Maythorne. "On toisia — parempia paikkoja. Jos ne timantit olisivat joutuneet niille markkinoille, joista äsken näimme vilahduksen, niin monet sormet olisivat syyhyneet himosta päästä osallisiksi voitosta. Mutta on yksityisiä ostajia — mannermaalla yhtä hyvin kuin täälläkin, Amerikassa samoin kuin Euroopassakin."
"Onko kellään rahaa riittävästi nykyisin?" kysyi Crole melkein valittaen. "Mazaroff olisi vaatinut aimo hinnan!"
"Hyvin monilla!" vakuutti Maythorne. "Sotasaalistajilla — äkkiä rikastuneilla — pyh! On paljon ihmisiä, jotka vain himoitsevat tilaisuutta kuluttaakseen helposti saamiaan rahoja! Päättäen kaikesta siitä, mitä olen kuullut. Mazaroff oli älykäs mies. Otaksuttavasti hän laski seuraavasti: Englannissa on paljon ihmisiä, jotka — olkootpa keinot oikeat tahi väärät — ovat hankkineet suunnattomia omaisuuksia sodan aikana. Nämä ihmiset — kuten hyvin tiedämme — tahtovat mahtailla tahi oikeammin mahtailevat. Komea kaupunkitalo; maaseutuasunto; kallis kalusto; laumoittain palvelijoita; tauluja, komeasti sidottuja kirjoja, joita ei koskaan avata ja joita tuskin osattaisiin lukea, jos ne avattaisiin — ymmärrättehän. Se on suurin piirtein katsoen miehen hommaa — kaiken tämän hankkiminen. Mutta miehillä on vaimot — on lady Midas samoin kuin on sir Gorgion. Mitäs lady Midas tahtoo? Turkiksia, silkkiä, samettia, pitsiä, kaikkea sitä, mitä Bond-kadulta ja Rue de la Paixilta on saatavissa. Mutta enemmän kuin mitään näistä — timantteja! Mitäpä on muodikas nainen ilman timantteja! Eivätkä viidensadan punnan sormukset ja kymmenentuhannen punnan kaulaketjut riitä — hän vaatii otsakoristuksen ja vielä enemmänkin — sen pitääkin olla oikein erikoinen. Hänen tukkansa saa olla tekotukka ja hänen ihonsa keltainen kuin pergamentti — mutta timantteja pitää välkkyä kummassakin. Luultavasti Mazaroff oli selvillä kaikesta tästä ja suunnitteli saavansa lady Midaasta etsimänsä ostajan. Mitä arvelette?"
"Niinpä niin — epäilemättä ette ole kovin paljoa väärässä", vastasi Crole nauraen. "Oletteko kenties saanut selville lady Midaan osoitteen?"
"Tällä hetkellä", huomautti Maythorne, "on lady Midaalla monta osoitetta. Toistaiseksi on penkomistyötä toisaalla."
"Minusta tuntuu, että sitä on monella taholla", sanoi Crole. "Vielä emme ole saaneet vähääkään valaistusta Mombasan juttuun. Ei voida lainkaan epäillä, että Merchison oli sillä laivalla, livahti sieltä, jättäen sinne tavaransa, ja pääsi onnellisesti maihin kadotakseen olemasta Merchisonina ja ilmestyäkseen jälleen Mazaroffina. Mutta minkä tähden?"
"Minä pidän sitä ratkaistuna kysymyksenä", vastasi Maythorne. "Kaikki yksityiskohdat viittaavat juoneen. Hänellä oli silloin syytä kadota, ja hän saattoi toteuttaa sen varsin helposti. Lähtiessään Bombaysta hän samalla erosi entisyydestään. Jos voisimme ottaa siitä selkoa, niin otaksuttavasti saisimme nähdä, että hän oli siirtänyt rahansa Etelä-Afrikkaan jo ennen kuin poistui Intiassa, että matka-arkun ja muiden tavaroiden jättäminen oli silmänlumetta — hän tietystikin pääsi rantaan hyvin helposti ja lähti alkamaan uutta elämää toisena miehenä."
"Taaskin — mistä syystä?" tiedusti Crole.
"Minä luulisin syyksi sen, että hän tahtoi päästä varmasti eroon kotimaahan jättämästään rouva Merchisonista", sanoi Maythorne kuivasti. "Hän tahtoi tämän luulevan häntä kuolleeksi. Mitäpä sillä oli väliä niin kauan kun hän oli elossa ja toimelias. Hän näyttää muuten olleen varsin toimelias Mazaroffinakin. Mutta hän oli aina hiukan salaperäinen, ja maksaisin paljon, jos saisin tiedon siitä, minne hän meni, ketä puhutteli ja niin edelleen sinä iltana, jolloin hän ja Holt saapuivat Lehtokurppaan."
"Mutta sitä ei tiedä kukaan!" huudahdin. "Koetimme ottaa siitä selvää, heti kun häntä alettiin kaivata — tietystikin! Emme löytäneet ketään, jota hän olisi puhutellut — nimittäin erityisesti — emmekä saaneet tietää kenenkään häntä nähneen — pari kolme ihmistä oli vain huomannut hänen — vieraan miehen — menevän ulos."
"Niinpä niin, juuri se tekee koko jutun entistäkin kummallisemmaksi", virkkoi Maythorne. "Varmaa on, että hän sinä päivänä kohtasi jonkun, jolta hän sai tietoja rouva Elphinstonesta ja neiti Merchisonista — sen hän kertoi teille, eikö niin?"
"Kyllä", myönsin.
"No niin, kuka oli se henkilö?" jatkoi hän. "Hän ei ole ilmoittautunut.
Mitä te kumpikin arvelette siitä?"
Ei kumpikaan meistä osannut arvella siitä mitään, emmekä virkkaneet mitään. Maythorne, joka istui Crolea ja minua vastapäätä, laski veitsen ja haarukan käsistään ja kumartui pöydän ylitse puoleemme.
"Entäpä", hän supatti salaperäisen merkitsevästi, "entä — niin — entä jos se oli hänen vaimonsa?"
"Rouva Elphinstone!" huudahdin.
"Rouva Merchison lain mukaan", vastasi hän. "Juuri niin! Entä jos se olikin hän?"
Tämä otaksuma näytti vaikuttavan Croleen vieläkin voimakkaammin kuin minuun — hänen suunsa avautui, ja hän hätkähti. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, pujotteli ihmisten täyttämän huoneen läpi nuori mies, lähestyen häntä. Tulija kumarsi, ojensi Crolelle käyntikortin ja kuiskasi jotakin. Crole katsahti korttiin ja sitten ovelle.
"Odottaako hän ulkona?" hän kysyi. "Tuokaa hänet tänne, Rollinson — pyytäkää häntä tulemaan seuraani — näyttäkää hänelle tietä!"
Rollinson — Crolen konttoristeja — poistui ja Crole viskasi kortin pöydälle meidän nähtäväksemme. Se oli hyvin soma, kauniisti painettu kortti; siinä oli nimi Adolf Frobenius ja osoite Bond-katu 508, W. Sen omistaja oli komea, perin hienosti puettu herra — West Endin muodikkaan liikemiehen ja kunnioitettavien piirteiden perikuva.
"Bond-kadun jalokivikauppiaat ovat keikareita", kuiskutti Crole, kun Frobenius konttoristin opastamana lähestyi nurkkaamme. "Hän on asiakkaani ja naapurini — asuu lähelläni Wimbledonissa. Taitava mies. Kas vain, Frobenius!" hän jatkoi, tervehtien vierasta. "Onpa hauska, että sait minut tavoitetuksi. Oletko syönyt puolista? No, polta sitten seurassamme sikaari ja ryyppää kahvia! Suo minun esittää seuralaiseni — herra Maythorne, herra Mervyn Holt. Olen melkein varma", hän lisäsi hymyillen viekkaasti, "että olet jo ennen kuullut heistä kummastakin."
"Herra Maythornesta usein", vastasi jalokivikauppias, kumartaen kohteliaasti, "ja herra Holtista lukiessani sanomalehdistä selostuksia Mazaroffin jutusta. Juuri sen jutun vuoksi, Crole", hän jatkoi, "olenkin tullut sinua tapaamaan."
"Niin ajattelinkin", sanoi asianajaja. "Arvasin sen heti. Olemme hyvillämme kaikista tiedoista. Tulimme Lontooseen ottamaan selkoa Mazaroffin asioista, ja näin meidän kesken, kulutimme tänä aamuna tunnin Hatton Gardenissa, kysellen hänestä — mutta tuloksitta. Tunsitko hänet?"
Frobenius, joka juuri oli ottanut sikaarin Crolen kotelosta, viritti sen ja veti muutamia savuja, ennen kuin vastasi tähän kysymykseen.
"Olen lukenut sanomalehdistä paljon selostuksia tästä jutusta", hän alkoi vihdoin puhua. "Useimmat niistä ovat luultavasti sikäläisten uutistenhankkijain lähettämiä. Myöskin luin — ja huolellisemmin kuin muut tiedot — selostuksen kuulusteluista. Tietystikin huomasin, että siinä oli mainittu teidänkin nimenne, herrat Crole ja Holt. Ja tulin puheillesi, Crole, koska olen melkein varma, että kohtasin Mazaroffin joku aika sitten melkoisen harvinaisissa oloissa."
"Sepä jotakin!" huudahti Crole. "Mutta — joko tapasit hänet tai et tavannut häntä. Minkä tähden 'melkein'?"
"Sentähden, ettei kohtaamaani miestä minulle lainkaan esitelty", vastasi Frobenius. "Minä vain tapasin hänet. Mutta hän oli silmäänpistävä mies — ja sanomalehtien kuvaukset Mazaroffista sopivat häneen. Kerron, miten kaikki kävi. Sinä, Crole, tiedät hyvin, minkälaista liikettä harjoitan ja millaiset suhteet minulla on West Endissä. No niin, viimeksi kuluneen vuoden aikana olen tehnyt kauppoja erään sir Samuelin ja lady Leeken kanssa. Sir Samuel on nousukas; suoraan puhuen, hän hankki tavattoman omaisuuden tavarahankinnoilla äskeisen sodan aikana; hän on luultavasti moninkertainen miljoonamies. Noin vuosi sitten hän osti loordi Mulworthyn talon Park Lanen varrella; hänellä on myöskin, niin olen kuullut, hyvin komea maaseutuasunto Buckinghamshiressä. Hän ja lady Leeke — etupäässä jälkimmäinen — ovat ostaneet minulta paljon jalokiviä sekä kulta- ja hopeaesineitä — ymmärtänette", lisäsi hän, hymyillen tyynen tietävästi, "että heidän — hm — oli välttämättä hankittava esineitä, joita heillä ei menneinä aikoina ollut. Esimerkiksi lady Leeke on ostanut minulta hyvän joukon jalokiviä, ja rohkenenpa väittää, että hän on saanut erinomaisen käsityksen maustani ja kokemuksestani."
"Se on kunniaksi hänen maulleen!" pisti Crole kohteliaasti väliin.
"No niin", jatkoi jalokivikauppias myhäillen, "nyt joudun kertomukseni tärkeään kohtaan. Noin kuukausi tai viisi viikkoa takaperin kutsuttiin minua eräänä iltapäivänä puhelimeen. Soittaja oli sir Samuel Leeke. Hän pyysi minua heti tulemaan Park Lanen varrelle katsomaan ja arvostelemaan erästä hänelle tarjottua timanttia. Lupasin olla hänen luonaan muutamissa minuuteissa ja niin olinkin käytettyäni autoa. Tapasin sir Samuelin ja lady Leeken kirjastossa; heidän seurassaan oli outo mies, jonka ulkomuotoon, mikäli sitä muistan, sopii sanomalehtien kuvaus Mazaroffista — erikoisesti on muistissani vasemman silmän kierous. Häntä ei esitelty minulle nimeltään — huolimatta varoistaan eivät sir Samuel ja lady Leeke oikein tunne — käsitättehän. Tuntematon osoittautui suurisuuntaiseksi timanttikauppiaaksi, oli kuullut puhuttavan, että sir Samuel ja tämän puoliso haluaisivat mahdollisesti ostaa jalokiviä ja tarjoutui myymään heille jotakin erityisen arvokasta, nimittäin oivallisen parin sinisiä timantteja, joista toinen oli hänen taskussaan. Juuri sitä oli minut kutsuttu katsomaan. Hän näytti sen."
"Oliko se sininen timantti?" kysäisi Maythorne, joka aina tahtoi saada täsmälliset tiedot.
"Se oli sininen timantti — harvinaisen komea kivi olikin", vakuutti Frobenius. "Sen omistaja ilmoitti, että sillä oli pari, joka oli yhtä kaunis. Edelleen hän kertoi harjoittaneensa joitakuita vuosia timanttikauppaa Etelä-Afrikassa, mutta vetäytyneensä nyt syrjään; tämä oli muka hänen viimeinen kauppansa. Välillämme sukeutui hetkisen kestävä ammatillinen keskustelu, joka kuten saatoin eroittaa, kiihotti sir Samuelia ja lady Leekeä haluamaan omakseen tätä arvokasta jalokiviparia. Ja he — Leeket — tahtoivat päästä selville hinnasta. Myyjä ja minä puhelimme hyvän aikaa siitä asiasta. Hän oli suoramielinen järkimies, ja vihdoin saimme määrätyksi parille kohtuullisen hinnan."
"Kuinkahan suuri se oli?" tiedusti Crole kiihkeästi.
"No niin", vastasi Frobenius, "sovimme, että kohtuullinen hinta oli satakuusikymmentätuhatta puntaa."