YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Laivalle lähtevä juna
Maythorne kiiruhti huoneesta jättäen minut harmittelemaan ja nielemään kiukkuani yksin poliisien seurassa. Pian Corkerdale, joka oli kuiskaillut Mannersin kanssa, puhutteli minua.
"On varsin paikallaan ja epäilemättä hyvin luonnollista, että te, herra Holt, olette hieman herkkä kiivastumaan", hän sanoi puolittain moittien, puolittain anteeksipyytäen. "Olette ihastunut nuoreen neitiin, kuten jokainen, jolla on vähänkin silmää, saattaa nähdä, ja —"
"Jättäkää neidin nimi sekoittamatta tähän!" kivahdin. "Ja minun myöskin!"
"On hieman vaikea olla sekoittamatta juttuun hänen nimeään", huomautti Corkerdale hymyillen, "sen jälkeen, mitä olemme kuulleet, eikö olekin? En epäile hänen kertomustaan — en sinnepäinkään — vaikka minua hiukan kummastuttaakin, että hänen kaltaisensa nuori nainen — hän on näppärä tyttö! — meni sillä tavoin satimeen. Hänet houkuteltiin satimeen, siitä ei ole epäilystäkään! Mutta sitä en usko, että hänen äitinsä oli houkuteltu satimeen!"
"Mitä?" huudahdin. "Mutta kuulittehan juuri —"
"Kuulin juuri, mitä me kaikki kuulimme", keskeytti hän. "Minun mielipiteeni on, että se oli Murdoch-vaimon ja rouva Elphinstonen keskenään sopima temppu ja että he yhdessä jutkauttivat neiti Merchisonia. Luulen, että rouva Elphinstone vapaaehtoisesti meni siihen taloon ja kesti vankeuden — häneltä ei puuttunut mitään — kuulittehan — niin että hänen tyttärensä, joka alkoi tietää liian paljon ja käydä vaaralliseksi, voitaisiin pitää varmassa tallessa ja äänettömänä siihen asti, kunnes toinen nainen ehtisi pois vaaran ulottuvilta! Ja panen vetoon kaikki, mitä minulla on, yhtä pennyä vastaan siitä, että juuri Murdoch kolhi Bownas-miekkosta kalloon siellä takakujalla ja että hän nyt on — jossakin!"
"Ette siis luule rouva Elphinstonen tietäneen mitään Bownasista!" sanoin. "Hyvä Jumala! Teidän käsityksenne mukaan —"
"Minun käsitykseni mukaan murhasi Mazaroffin Murdoch, ja rouva Elphinstone tiesi sen hyvin", virkkoi hän päättävästi. "Siitä on joka tapauksessa lakimiesten sanontatapaa käyttääkseni prima facie-todistus, ja Manners on samaa mieltä kanssani! Emmekä me lähde tästä hotellista, ennen kuin lääkäri palaa, ja sitten saamme nähdä, eikö rouva Elphinstone ole kyllin hyvissä voimissa kuulusteltavaksi. Ja jollei hän ole — vielä tällä hetkellä — niin viivymme tässä talossa siihen asti, kunnes hän on. Siinä se!"
Ennenkuin ennätin virkkaa mitään, avautui ulko-ovi ja Maythorne tirkisti sisään, työntäen puoli päätänsä näkyviin.
"Holt!" hän kutsui.
Menin hänen luokseen; hän veti minut käytävään ja sulki oven.
"Sanoma Cottingleyltä", hän supatti. "Hän on viimeksikuluneiden kahden vuorokauden aikana suorittanut perinpohjaisia tiedusteluja höyrylaivakonttoreissa, työskennellen kuin neekeri. Ja vihdoin on hän saanut selville jotakin! Tänään iltapäivällä tilasi eräs nainen, joka tarkoin vastaa hänelle antamaani kuvausta Alison Murdochista, kaksi matkalippua New Zealand Shipping Companyn toimistosta, Cockspur-kadun varrella, kaksi matkalippua Uuteen Seelantiin sanotun yhtiön laivalla Rimertaka, joka lähtee Southamptonista varhain huomenaamulla. Laivalle lähtee juna kello kymmenen tänä iltana Waterloo-asemalta. Cottingley on siellä — hän on hankkinut mukaansa pari etsivää Scotland Yardista; aikaa säästääkseen hän meni sinne ja kertoi, mitä oli saanut selville. Lähdemme sinne heti. Lähin kysymys on, kerrommeko tästä noille sisällä oleville miekkosille. Mitä arvelette?"
"Corkerdale vakuutti äsken, ettei hän poistu tästä hotellista kuulustelematta sitä ennen rouva Elphinstonea", vastasin. "Hän aikoo odottaa kunnes lääkäri palaa."
"Tulkaa sitten!" kehoitti hän. "Kello on nyt yhdeksän ja kaksikymmentä; ehdimme Waterloolle hyvissä ajoin. Tulimmaista! Minua ei ihmetyttäisi, jos Cottingley vihdoinkin olisi osunut oikeille jäljille! Kerroinhan teille, kuinka terävä veitikka hän on."
Juoksimme alas eteishalliin. Ulkosalla seisoi kaksi ajuria; Maythorne lähestyi ensimmäistä.
"Meidän on paras pysähtyä vähän ennen kuin saavumme asemalle", hän huomautti noustessamme rattaille. "Seisauttakaa York-tielle hotellin kohdalla", hän lisäsi ajajalle. "Nähkääs, Holt!" hän jatkoi, kun olimme lähteneet liikkeelle etelään päin. "Jos tämä nainen on Murdoch, tuntee hän teidät, sillä hän näki teidät Lehtokurpassa; hän saattaa tuntea minutkin, vaikka minä en muistakaan häntä. Meidän on senvuoksi liikuttava varovasti; jos hän aikoo livistää lopullisesti, säikähdyttää pieninkin seikka hänet pakosalle. Mutta — hän tilasi kaksi matkalippua, tämä nainen, josta Cottingley kuuli. Kellehän toinen lienee?"
"Olisikohan hänellä ollut rikostoveri, — jos tämä nainen todellakin on
Murdoch?" huomautin.
"Hänellä on epäilemättä ollut rikostovereita täällä Lontoossa tuossa Harrow-kadun jutussa", vastasi Maythorne. "Ehkä häntä on avustanut veli, josta hän puhui rouva Elphinstonelle ja neiti Merchisonille. Mitä tulee rikostoveriin Mazaroffin jutussa — no niin! Jos hänellä oli —"
Maythorne vaikeni ja oli ääneti niin kauan, että minä vihdoin kysyin, mitä hän ajatteli.
"Ajattelin sitä", hän vastasi hitaasti, "sitä, että jos tämä nainen Murdoch todella murhasi Mazaroffin ja jos hänellä oli rikostoveri, ja jos Murdoch on sama nainen, joka tänään tilasi kaksi matkalippua Uuteen Seelantiin, ja jos — kaikki on vain jos, käsitättehän — jos toinen matkalippu on hänen rikostoveriaan varten, niin silloin otaksuttavasti saamme hyvin hämmästyttävän yllätyksen ja paljastuksen! Mutta, kuten sanoin, kaikessa siinä on jos."
Laskeuduimme ajurin rattailta York-tien kulmassa ja astelimme ripeästi suurelle asemalle. Ennen kuin olimme ehtineet rinteen puoliväliin, kohtasimme Cottingleyn. Hän maleksi kädet housuntaskuissa ja savuke riippumassa höllällä omituisen suun pielessä ja näytti yhtä tyyneltä ja huolettomalta kuin aina.
"Arvelin teidän tulevan tätä tietä", hän sanoi meidän pysähdyttyä. "Tulitte hyvissä ajoissa — on vielä viisikolmatta minuuttia. Luulisin, että hän — he, tarkoitan — saapuvat vasta viimeisellä hetkellä. Ja kaikki on valmiina. Ainoa pulma on: jos tämä nainen on se, joksi häntä epäilemme — Murdoch — kuka voi tuntea hänet varmasti?"
"Herra Holt", vastasi Maythorne.
Cottingley silmäili minua arvostelevasti — luulenpa, ettei hän pannut minuun kovinkaan suurta merkitystä.
"Tunnetteko hänet?" hän tiedusti.
"Kyllä tunnen hänet!" vastasin.
Virkkamatta enää sanaakaan hän kääntyi kantapäällään asemaa kohti.
"Nyt on meneteltävä seuraavasti", hän puheli kävellessään välissämme. "Southamptonin juna lähtee sillalta numero neljä täsmälleen kello kymmenen. Muassani on kaksi ehdottomasti luotettavaa miestä Scotland Yardista — minun oli tietysti käytävä siellä kertomassa kaikki, jos minun oli mieli saada mitään kunnollista aikaan — ja he ja minä olemme sillalla. Hän ei tunne meitä. Onko pelättävissä, että hän tuntee jommankumman teistä?"
"On hyvin otaksuttavaa", vastasi Maythorne, "että hän tuntee meidät molemmat."
"No niin", virkkoi Cottingley. "Siispä teemme näin. Minä ja etsivät olemme jo vihjaisseet rautatieviranomaisille, että saattaa tapahtua tärkeä vangitseminen, ymmärrättekö? Aion sijoittaa teidät molemmat juuri sulkupuomin sisäpuolelle, jossa olette näkymättömissä. Pysyttelette siellä, kunnes matkustajia alkaa tulla portista junaan. Minä olen lähellänne; etsivät ovat metriä tahi paria kauempana, kosketuksissa minun kanssani; saapuvilla on myöskin pari, kolme rautatiepoliisia siltä varalta, että syntyy häiriötä. No, jos herra Holt tuntee tämän Murdochin, antaa hän minulle merkin nostamalla hattuaan juuri naisen kulkiessa ohitse — ja loput saatte jättää meidän huoleksemme. Sitten ei ole muuta kuin se, että jos pidätämme hänet, niin olen sopinut asemaväen kanssa, että etsivien on kiireisesti vietävä hänet pieneen sillalla olevaan toimistoon — te seuraatte sinne."
"Selvä on!" sanoi Maythorne. "Käsitämme järjestelysi, Cottingley."
Cottingley viskasi pois savukkeensa.
"Eteenpäin sitten!" hän komensi vilkaistuaan isoon kelloon.
"Sulkupuomit avataan minuutin kuluessa. Jäljessäni!"
Menimme avaralle, kirkkaasti valaistulle asemalle. Näinkin myöhäisenä iltahetkenä oli siellä paljon väkeä. Cottingley liikkui nopeasti edellämme ihmisryhmien välitse, vei meidät sulkupuomin ohitse kuiskattuaan sanan sitä vartioivalle miehelle, poikkesi äkkiä vasemmalle ja opasti meidät korkean, puisen väliseinän taakse, muutamien metrien päässä portista, jonka luona matkaliput leimattiin. Siellä oli pimeä luolamainen onkalo; hän antoi meille merkin astua sinne.
"Muistakaa!" hän teroitti vielä. "Jos näette etsimänne naisen, niin hattu ylös! Mutta — toimikaa varmasti!"
Hän pyörähti kantapäällään ympäri, siirtyi asemasillan kohdalla palavien isojen lamppujen valopiiriin, otti esille savukekotelonsa ja alkoi poltella, vetelehtien laiskasti sinne tänne. Muutaman metrin päässä hänestä seisoi yhtä laiskan näköisenä kaksi vankkatekoista miestä; heitä olisi saattanut pitää perin kunnioitettuina kansalaisina, jotka palasivat kotiin esikaupungeissa oleviin asuntoihinsa Cityssä uurastamansa päivän jälkeen. Mutta panin merkille, että heidän pakinoidessaan heidän silmänsä eivät pitkäksi ajaksi suuntautuneet pois Cottingleystä, eivät sulkupuomista eivätkä siitä pimeästä piilopaikasta, jossa Maythorne ja minä odotimme.
Se odotus koetti hermojani yhtä ankarasti kuin mikä muu tapahtuma hyvänsä sen jälkeen, kun kuulin viimeiset laukaukset Flanderissa. Väkeä tuli asemasillalle virtanaan; kantajia meni ohitsemme, kantaen röykkiöittäin matkatavaroita; siellä näki ja kuuli kaikkea sitä kiirettä ja hälinää, mikä on tavallista suureen satamaan lähtevän pitkän pikajunan valmistautuessa matkalle. Mutta henkilö, jota odotimme — minä pinnistetyin silmin ja värähtelevin hermoin — ei hätäillyt. Asemarakennuksen leveällä seinällä, jonkun kaukaisen junasillan yläpuolella riippui kello — en malttanut olla silloin tällöin vilkaisematta siihen. Varmaankaan eivät kellon osoittimet ole milloinkaan liikkuneet niin hitaasti! Kaksikymmentä minuuttia vaille kymmenen. Viisitoista minuuttia vaille. Kymmenen minuuttia vaille. Viisi — neljä — kolme…
"Holt!" kuiskasi Maythome. "Vireänä nyt! Onko se hän?"
Sulkupuomin sivuitse tuli parhaillaan nainen, pitkä, hoikka, suora- ja joustavavartaloinen nainen. Hänen vierellään käveli toinen nainen, lyhyempi, täyteläisempi, paksu harso kasvoillaan. Hänen kasvojaan en voinut eroittaa, mutta pitemmän naisen kasvot olivat samat, jotka olin kaksi tahi kolme kertaa Lehtokurpan tilavassa keittiössä nähnyt. Sekuntia myöhemmin hän ja hänen seuralaisensa, kummallakin kädessään melkoisen iso matkalaukku, olivat sivuuttaneet lippujen leimaajan ja tulleet kirkkaaseen valaistukseen. Silloin en enää lainkaan epäillyt, ja käteni kohosi hatun reunaan ikäänkuin koneen nostamana.
"Eteenpäin!" huudahti Maythorne. "Joutuin nyt! Mutta kukahan tuo toinen on?"
Jo maltittomiksi käyneet asemavahdit hoputtivat naisia kolmannen luokan vaunuosastoon, kun heidän ympärilleen muodostui piiri, jossa olivat molemmat etsivät, muutamia rautatiepoliiseja, Cottingley, Maythorne ja minä. Toinen etsivistä laski kätensä pitemmän naisen käsivarrelle.
Ensimmäisen kerran eläissäni näin silloin vangitsemisen ja minua hämmästytti, kuinka vikkelästi, kätevästi ja hätäilemättä se kävi. Olimme vieneet naiset lähellä olevaan pieneen toimistoon, ovi oli suljettu ja ikkunaverhot vedetty eteen, ennenkuin oikein käsitin mitä tapahtui — avaimen kiertyessä kuulin junailijan pillin ja veturin vihellykset, kun kello kymmenen pikajuna lähti kiitämään matkaansa. Ja sitten käännyin… vastaamaan kysymykseen.
"Tuo on Alison Murdoch — kyllä", vakuutin.
"Niin — siitä ei ole epäilystäkään."
Vanhempi etsivä kääntyi toisen naisen puoleen. Tämä nojasi pöytää vasten; hän hengitti lyhyin, nykivin vetäyksin ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
"Riisukaa pois tuo huntu!" ärähti etsivä. "Joutuisasti!"
Seisoimme jännittyneinä tuijottaen, kun nainen nosti kättään ja
irroitti paksun hunnun, joka oli tyyten piilottanut hänen piirteensä.
Se putosi pois — ja ensimmäinen kiihtymyksen huudahdus luiskahti
Maythornelta, joka tavallisesti oli niin kylmäverinen ja hillitty.
"Hyvä Jumala! Rouva Musgrave!"
Rouva Musgrave purskahti itkemään ja kääntyi Alison Murdochiin päin, joka seisoi hänen lähellään tuikeana ja uhmaavana.
"Sinä sanoit, että kaikki sujuisi hyvin!" hän valitti moittivasti. "Vannoit minulle, että olimme turvassa tällä tavoin! Vakuutit vakuuttamistasi, ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta kiinnijoutumisesta —"
"Suusi kiinni, tomppeli!" sähähti Alison Murdoch.
Katselin vastenmielisen ihmetyksen vallassa, kun Cottingley etsivien valvonnan alaisena aukaisi naisten matkalaukut ja otti esille niiden sisällön. Siellä oli rahaa hämmästyttävän paljon — seteleitä, jotka tietysti olivat olleet Mazaroffin omaisuutta, timantteja ja Mazaroffin arvoesineitä. Ja Alison Murdochin matkalaukussa oli kultainen taskukello, johon kaiverrettu omistuskirjoitus osoitti, että sen oli James Bownas saanut lahjaksi ammattitovereiltaan.
"Tuollaisilta ihmisiltä jää aina joku seikka huomioon ottamatta", huomautti Maythorne, kun neljännestuntia myöhemmin ajoimme takaisin Shortin hotelliin. "Tai pikemmin he tekevät aina jonkun perinpohjaisen typerän erehdyksen. Jollei Alison Murdoch olisi heittänyt jälkisäädöstä Elphinstonen kirjastoon, olisi ollut vaikea saada varmaa selkoa Mazaroffin murhasta, ja jollei hän olisi ollut niin ahnas ja saaliinhimoinen, ettei malttanut olla anastamatta Bownas-raukan lahjakelloa, emme todennäköisesti olisi koskaan voineet todistaa, että juuri hän murhasi Bownasin. Hän teki kuitenkin ne molemmat! Mutta… rouva Musgrave!"
"Kumpi heistä ampui Mazaroffin?" kysyin.
"Niin!" vastasi hän tietävän näköisenä. "Se on visainen pykälä, Holt! Mutta — rouva Musgrave tietää, ja — rouva Musgrave kertoo! Hän ei kykene kestämään samoin kuin toinen."
Riensimme yläkertaan heti Shortin hotelliin saavuttuamme. Siellä puhelivat Corkerdale ja Manners lääkärille ja Sheilalle käytävään aukeavassa komerossa. Corkerdale oli ilmeisesti vieläkin nenäkäs; lääkäri näytti jonkun verran harmistuneelta, ja Sheila oli silminnähtävästi suutuksissaan.
"— teidän pitää käsittää, tohtori, että se on velvollisuutemme", lausui Corkerdale meidän tullessamme heidän luokseen. "Minä tahdon eräitä selityksiä rouva Elphinstonelta."
"Se ei ole enää lainkaan tarpeellista", keskeytti Maythorne, laskien kätensä etsivän olalle. "Kaikki on suoritettu! Saimme heidät kiinni! He ovat varmassa tallessa lukkojen ja telkien takana."
Sheilalta pääsi terävä hämmästyksen huudahdus, ja Corkerdale pyörähti kerkeästi Maythorneen päin.
"Saitte heidät kiinni!" hän kummasteli. "Kuka heidät sai?"
"No niin, jos haluatte sen tietää, niin sen teki konttoristini Cottingley — sukkelin mies koko Euroopassa teidän alallanne! Tietenkin hänen apunaan oli joitakuita teikäläisiä. Mutta kunnia on Cottingleyn", selitti Maythorne. "Mainio sieppaus!"
"Ja ketkä on vangittu?" tiedusti Corkerdale, melkein epäillen.
Maythorne katsahti Sheilaan.
"No niin", hän vastasi. "Se ei enää ole mikään salaisuus. Kaksi naista! Alison Murdoch ja rouva Musgrave. Eikä heidän syyllisyyttään voida ollenkaan epäillä — heillä oli Mazaroffille ja Bownasille kuuluvaa omaisuutta muassaan — sananmukaisesti muassaan."
Corkerdale kääntyi Mannersiin päin, jonka suu ja silmät rouva Musgraven nimeä mainittaessa olivat menneet mahdollisimman levälleen.
"Niinpä niin", virkkoi Corkerdale. "Siinä tapauksessa ei meidän mielestäni luonnollisestikaan tarvitse tavata rouva Elphinstonea."
Kului muutamia päiviä, ennen kuin minä näin rouva Elphinstonen. Vihdoin minut päästettiin hänen puheilleen. Lausuin hänelle muutamia sovinnaisia kohteliaisuuksia hänen terveydentilastaan, ja hän vastasi niihin. Sitten hän istui jonkun aikaa ääneti, tuijottaen minuun hievahtamatta — niin hievahtamatta, että oloni alkoi tuntua toivottoman epämukavalta. Äkkiä hän puhkesi puhumaan.
"Mikäli olen huomannut", hän sanoi, "menette te ja Sheila kaiketi kihloihin — lopulta?"
Silloin minusta tuntui parhaalta tunnustaa asia suoraan.
"Asia on niin, madam", vastasin, "asia on niin — hm — niin — että
Sheila ja minä olemme kihloissa nyt jo!"