KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Epäuskoinen etsivä
Kuului hyminää, joka kuulosti molempien poliisien mielenkiinnon ja ihailun ilmaukselta. Corkerdale, joka istui pyöritellen peukaloitaan ja katsellen Sheilaa tarkkaavasti, hymyili leveästi.
"Viskasitte hänelle vasten silmiä, neiti! Ihan suoraan!" hän huudahti.
"Niin — niinkö?"
"Ihan suoraan ja heti paikalla", myönsi Sheila. "Mutta kerron teille syyn, miksi niin tein — niiden lisäksi, jotka jo olen maininnut. Äitini ja minun välisen keskustelun viimeisten minuuttien aikana olin ajatellut ankarammin ja nopeammin kuin milloinkaan. Ja silloin muistui mieleeni eräs seikka Alison Murdochista ja hänen perheestään. Vaikka äitini hyvin harvoin on ottanut sellaiset asiat puheeksi minun kuulteni, tiesin kuitenkin Marrasdalesta ja isäni sikäläisistä suhteista enemmän kuin äitini aavistikaan — olin koonnut koko joukon tietoja ja juoruja ympäristömme vanhoilta ihmisiltä. Tiesin, että isäni Andrew Merchison oli ennen avioliittoaan hyvin tunnettu niillä seuduin ja että hänen perheensä oli ollut arvovaltaista väkeä siellä. Tiesin myöskin, että Alison Murdochin perhe oli samoin ollut sillä paikkakunnalla kauan ja että hänen ja isäni perheitten välillä vallitsi verivihollisuus, joka oli aiheutunut —"
"Maariidasta!" pisti herra Elphinstone väliin. "Merchisonit riistivät Murdocheilta tilkun maata — aikapäiviä sitten. Se oli ilkeä lainvääntelytemppu — mutta se oli tapahtunut. Eikä sellainen tietenkään ikinä unohdu näiden rajamaalaisten mielestä. Riita! Maariita! Sellaiset asiat muistetaan iankaiken."
"He äityivät vihaamaan toisiaan", virkkoi Sheila. "Vertakin vuoti sen johdosta aikoinaan — muuan Merchison ampui erästä Murdochia, vaikkakaan ei hengenvaarallisesti. Kaikki se tunnetaan hyvin — herra Elphinstone tietää koko jutun —"
"Siitä pakistaan maaseudulla vielä tänäkin päivänä", myönsi
Elphinstone. "Marrasdalessa on miehiä ja naisia, jotka muistavat sen."
"No niin", jatkoi Sheila. "Päähäni pälkähti, että Alison Murdoch, joka oli vaitelias, juro, itseensäsulkeutunut, päättäväinen nainen, sekä otaksuttavasti muisti sen että lisäksi oli sellainen henkilö, joka kostaisi empimättä, jos saisi siihen tilaisuuden. Kuvittelin kaiken tapahtuneen seuraavaan tapaan. Kun Mazaroff — joka tietenkin oikeastaan oli Andrew Merchison — saapui Lehtokurppaan, oli Alison Murdoch siellä apuna keittiöhommissa ja muissa semmoisissa tehtävissä. Hän näki vieraan ja tunsi hänet. Kaiketi hän tutustui Mazaroffin tapoihin ja tiesi hänen liikkuvan nummella pimeän tultua. Hän ei asunut Lehtokurpassa, vaan omassa majassaan Birnsideen vievän tien varrella. Ajattelin, että hän päätettyään kostaa vanhan riidan Andrew Merchisonille vahti sopivaa tilaisuutta. Murhailtana hän näki vihamiehensä lähtevän kävelylle ja kääntyvän Reiver's Deniin vievälle polulle. Hän sieppasi Musgraven pyssyn salaa salin naulasta ja hiipi jäljessä — ja ampui hänet. Ja —"
"Hetkinen!" keskeytti Maythorne, katsahtaen poliiseihin. "Corkerdale ja Manners käsittävät sen kysymyksen merkityksen, jonka esitän teille. Se on seuraava: muistuttaako tämä Alison Murdoch missään suhteessa äitiänne rouva Elphinstonea?"
"Hyvin paljon", vastasi Sheila. "He ovat yhtä pitkiä, heillä on samanlainen rakenne ja vartalo, ja he tekevät hyvin samanlaisen yleisvaikutelman."
"Jos he nimittäin olisivat samalla tavoin puetut, kaiketi?" virkkoi
Maythorne.
"Heillä on usein samanlaiset puvut", selitti Sheila, "siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Alison Murdoch ole käyttänyt mitään muuta kuin äitini vanhoja pukuja!"
"Heistä saattaisi ehkä helposti erehtyä pimeässä?" huomautti Maythorne.
"Sanoisin hyvin helposti", vakuutti Sheila. "Olenhan itsekin heistä erehtynyt."
Maythorne kääntyi poliisien puoleen. "Se selittää sen, mitä Eccleshare ja Parslave näkivät — tai luulivat näkevänsä", hän supatti. "Vai mitä?"
"Siltä minusta näyttää", vastasi Manners. "Niin — kyllä se niin on."
Mutta Corkerdale ei virkkanut mitään; hän silmäili yhäti Sheilaa.
"Mitä aioitte sanoa, neiti?" hän tiedusti.
"Niin — aioin sanoa, että se tuntui minusta olevan hyvä syy epäillä häntä, kun otetaan muut seikat huomioon", jatkoi Sheila. "Mutta minulla oli toinenkin peruste. Oli hyvin tunnettua, että Lehtokurpassa asuva herrasmies oli rikas — siitä oli jo alettu puhua. Hän oli varomaton näytellessään omaisuuttaan — kuulin itsekin, kuten maaseudulla yleensä kuullaan kaikki, että hän jätti suuria rahasummia, jopa timanttejakin näkyviin päivällispöydälleen. Ja minä tiedän, että Alison Murdoch on ahnas ja saaliinhimoinen nainen, itara ihan äärimmäisyyteen saakka. Jos hän murhasi Andrew Merchisonin kostaakseen, niin hänenlaisensa nainen oli kyllä valmis ryöstämään uhrin ruumiilta kaikki pelkästä ahneudesta! Hän on tosiaan sellainen —"
"Saituri!" jupisi herra Elphinstone. "Neljännespennyjen kokooja! Siinä olet mielestäni aivan oikeassa, Sheila. Mutta murha? Hyvä Jumala!"
"No, siihen päätelmään johduin", sanoi Sheila, "ja esittämistäni syistä. Niiden muutamien minuuttien aikana, joina kaikkea tätä ajattelin, kehittyi minulle se ehdottoman varma vakaumus, että Alison Murdoch oli ampunut Andrew Merchisonin, ryöstänyt hänen rahansa, arvoesineensä ja paperinsa ja että juuri hän oli viskannut jälkisäädöksen herra Elphinstonen kirjaston avoimesta lasiovesta sisälle, minkä jälkeen äitini oli sen löytänyt. Ja kuten jo alussa mainitsin, kutsuin heti johduttuani siihen päätelmään hänet äitini huoneeseen — tuohon huoneeseen! — ja syytin häntä murhasta!"
Taaskin soi Elphinstone meille ähkäisyn. Huomaamattaan siirsi
Corkerdale tuolinsa lähemmäksi Sheilaa.
"Ja juuri nyt alkaa todella mielenkiintoinen kohta, neiti", hän virkkoi. "Te syytitte häntä? Mitä hän sitten vastasi?"
"Hän luonnollisesti väitti syytöksiä vääräksi ja kiukustui", kertoi Sheila. "Hän aikoi syöksyä huoneesta valittamaan herra Elphinstonelle. Sitten hän muutti mieltään, sanoi menevänsä omaan huoneeseensa, sullovansa tavaransa kokoon ja poistuvansa hotellista. Mutta pian sain hänet luopumaan siitä aikeesta."
"Niinkö? Miten, neiti?" kysyi Corkerdale entistä innokkaampana.
"Ilmoitin hänelle, että jos hän yrittäisi poistua huoneesta, ennen kuin minä olin lopettanut puheeni, soittaisin kelloa, kutsuisin poliisia ja käskisin pidättää hänet! Ja sen olisinkin tehnyt — mikään ei olisi voinut pidättää minua. Se sai hänet rauhoittumaan — hän tunsi minut. Sitten puhuin hänelle. Esitin tosiseikat toistensa yhteydessä. Kerroin hänelle, että hänen kameaneulansa oli löydetty murhapaikalta —"
"Millainen hän oli kuullessaan sen?" pisti Maythorne väliin.
"Hän kävi hyvin kalpeaksi. Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä hän tokaisi, että äidilläni oli aivan samanlainen rintaneula — miksi ei häntä epäilty? Vastasin, ettei äitini milloinkaan sitä käyttänyt, mutta hän, Alison, ilmeisesti käytti omaansa. Sitten aloin esittää hänelle asiaa oikeassa karvassaan ja peloittelin häntä minkä osasin. Äitini puolestaan rukoili häntä kertomaan kaikki, mitä tiesi. Kun lopulta sanoin hänelle, että jollen saisi selitystä, jättäisin hänet heti paikalla vangittavaksi, tunnusti hän tietävänsä — jonkun verran!"
"Ahaa!" äänsi Maythorne. "Jonkun verran!"
"Jonkun verran!" toisti Sheila. "Ja sen myönnettyään hän teki kummallisen tarjouksen, vaikka minun täytyykin sanoa, ettei se sillä kertaa tuntunut niin kovin kummalliselta. Hän huomautti olevansa yksin Lontoossa, jossakin määrin minun armoillani. Sitten hän johti mieleemme, että hänellä oli täällä Lontoossa veli, joka poistui Marrasdalesta monta vuotta sitten ja jolla hänen sanojensa mukaan oli liike Harrow-tiellä —"
"Niinpä tosiaankin!" mutisi Corkerdale. "Harrow-tiellä!"
"Ja hän teki meille tarjouksen", jatkoi Sheila. "Hän ilmoitti, että jos suostuisimme heti lähtemään hänen kanssaan hänen veljensä luokse ja sallisimme hänen ensin neuvotella veljensä kanssa, niin hän kertoisi meille ehdottoman totuudenmukaisesti kaikki, mitä tiesi. Olimme kyllin typeriä suostuaksemme ja lähdimme heti virkkamatta kellekään mitään. Otaksuimme tietysti ehtivämme takaisin varsin lyhyen ajan kuluttua."
"Mitenkäs kävi, neiti?" tiedusti Corkerdale.
"Poistuimme hotellista ja saimme ajurin lähimmän kadunkulmauksen takana. Alison Murdoch ilmoitti ajurille osoitteen. Tiedän, missä Harrow-tie yhtyy Edgware-tiehen Paddington Greenissä; ajoimme pitkän, hyvin pitkän matkan sen toiselle puolen. Vihdoin laskeuduimme rattailta —"
"Yksi minuutti, neiti", keskeytti Manners. "Satuitteko ajurista laskeutuessanne huomaamaan, seurattiinko teitä? Tuliko jäljessänne joku toinen ajuri?"
"Näin toisen ajurin seisahtuvan kadun vastaiselle laidalle hieman kauemmaksi. Panin sen merkille sillä aikaa, kun äiti maksoi kyyditsijällemme."
Manners hymähti ja kuiskasi ammattitoverilleen, niin että kaikki kuulivat:
"Se oli tietysti hän! Seurannut heitä! Suokaa anteeksi, neiti, että keskeytin!"
"Kävelimme katua pitkin vähän matkaa", kertoi Sheila edelleen. "Sitten käännyimme sivukadulle ja sitten vielä kapeammalle kadulle, joka lähti edellisestä — pimeälle, synkälle kadulle. Erään talon edustalla Alison Murdoch pyysi meitä odottamaan muutamia minuutteja, sillä aikaa kun hän kävisi sisällä. Teimme niin. Hän viipyi poissa ehkä viisi minuuttia ja tuli sitten noutamaan meitä sisälle. Se oli pimeä, kolkko talo, yhtä kolkko kuin se katu, jonka varrella se sijaitsi. Hän opasti meidät alakerrassa olevaan, makuukamarilta näyttävään huoneeseen, jota kaasulamppu himmeästi valaisi, ja pyysi meitä taaskin odottamaan muutamia minuutteja. Hän meni ulos — ja senjälkeen emme häntä enää nähneet."
Corkerdale, joka yhä pyöritteli peukaloitaan, siirsi ensi kerran silmänsä pois Sheilasta. Hän loi katseensa kattoon ja tuijotti miettivänä sinne — mitä hän lieneekään siellä nähnyt. Mutta Manners lausui terävästi yhden sanan:
"Satimessa!"
"Niin, tietenkin olimme satimessa", yhtyi Sheila. "Ja sen ansaitsimmekin, ainakin minä! Emme olleet viipyneet huoneessa viittä minuuttia, kun jo tiesimme sen. Kuulimme, että ovi kierrettiin lukkoon ulkoa päin, ja äänestä päättäen pantiin sen eteen telkikin. Juoksin heti ikkunalle ja vedin verhot syrjään. Silloin näin, että ikkunan edessä ulkopuolella oli paksu ristikko, ja huomasin, että ikkunan työntökehyskin oli naulattu kiinni. Olimme tosiaankin satimessa! Hirveätä!"
"Mitä sitten tapahtui?" tiedusti Maythorne lempeästi. "Lyhykäisesti."
"Niin, lyhyesti", virkkoi Sheila. "En mistään hinnasta tahtoisi syventyä sen kauhujen yksityiskohtiin, en ainakaan nyt. Jyskytin ovea, mutta en saanut vastausta, kaikki oli hyvin hiljaista. Noin tunnin kuluttua liukui äkkiä syrjään luukku, jonka olin pannut merkille yhdessä seinässä — samanlainen, tiedättehän, joita käytetään yhdistämään keittiöitä ruokasaliin — ja sisään työntyi käsivarsi, laskien vuoteelle ison kopan. Sitten luukku pamautettiin jälleen kiinni, ja kuulin, että se teljettiin. Kopassa oli ruokaa — runsaasti ja hyvää — ja pari pulloa viiniä — oivallista claretia — ja lasit ja korkkiruuvi. Meitä ei siis aiottu piinata nälällä. Mutta satimessa saimme olla tähän iltaan saakka — kaksi yötä ja kaksi päivää. Emme koskaan nähneet ketään. Joka ilta pistettiin sisään uusi koppa, niin äkkiä, ettemme mitenkään ehtineet tarttua sitä ojentavaan käteen emmekä vilkaista viereiseen huoneeseen. Koko aikana emme nähneet emmekä kuulleet mitään."
"Entä miten pääsitte sieltä ulos?" kysyi Maythorne.
"Tänä iltana ollessamme melkein menehtyneitä raittiin ilman puutteesta — vaikka totta puhuen olin aikoja sitten rikkonut ikkunan — kuulimme äkkiä ääniä oven takaa. Sitten kiskaistiin telki syrjään, avainta kierrettiin, ulkopuolella juoksi joku tiehensä ja ulko-ovi pamahti. Lähdimme heti ulos. Koko talo oli pimeä ja hiljainen. Poistuimme talosta ja kiiruhdimme etsimään ajuria —"
"Ja olenpa varma, neiti", huomautti Corkerdale, hiukan hihittäen, "ettette katsonut talon numeroa, ette kadun nimeä ettekä vielä senkään kadun nimeä, johon se yhtyi — eikö niin?"
"Emme katsoneet", myönsi Sheila. "Olimme hupsuja ilosta päästessämme pois hirveästä ympäristöstä. Mutta nyt —"
Rouva Elphinstonen makuukamarin ovi avautui, ja sairaanhoitaja pilkisti siihen huoneeseen, jossa me olimme.
"Rouva Elphinstone haluaa nähdä herra Elphinstonea ja neiti
Merchisonia", hän ilmoitti.
Hetkisen kuluttua Maythorne, minä ja poliisit olimme yksin. Maythorne nousi seisomaan, työnsi kädet housuntaskuihin ja katsoi kysyvästi Corkerdaleen.
"No?" hän sanoi.
Corkerdalen huulilla väikkyi tutkimaton hymy, ja hän nyökkäsi siihen oveen päin, josta herra Elphinstone ja Sheila juuri olivat kadonneet.
"En usko tuota juttua!" hän virkkoi melkein halveksivasti. "Satua!"
Olin heti pystyssä — pyörähdin todella raivoissani etsivään päin.
"Mitä hemmettiä te tarkoitatte?" kiljaisin. "Epäilettekö neiti
Merchisonin sanaa?"
Etsivä silmäili minua kuten viisikymmenvuotias silmäilee pahaista koulupoikaa; hänen ivallinen halveksumisensa minua kohtaan oli silminnähtävä — ja se pisti.
"Malttia, Holt!" varoitti Maythorne. "Corkerdale tarkoittaa —"
"Tarkoitan sitä, että olkoonpa neiti Merchisonin kertomus kuinka tosi tahansa — enkä sitä epäilekään", selitti Corkerdale, "en kuitenkaan usko, että tuolla oleva rouva ei ole mukana jutussa! Hän ja Murdoch-nainen — tekaistu juttu! Ryöstö! Silmänlumetta, jonka avulla toinen nainen pääsi livistämään. Bownas tietysti yllätti sen toisen; tämä viekoitteli hänet kujaan ja lopetti hänet! Se on ilmeistä! Mutta — rouva Elphinstone on sekaantunut siihen, enkä minä aio lähteä tästä hotellista eikä liioin Mannerskaan, ennen kuin olemme saaneet hieman kuulustella häntä. Siinä se."
Sisuni kiehui vielä raivosta, mutta katsoin Maythorneen, mielessäni ihmetellen, että hän pysyi niin rauhallisena. Hän oli yhtä mittaa nyökytellyt päätään Corkerdalen puhuessa ja oli ilmeisesti antamaisillaan tälle hyvin harkitun vastauksen, kun ulko-ovelle koputettiin ja sen avasi vahtimestari.
"Onko herra Maythorne täällä?" hän kysyi, silmäillen ympäri huonetta. Kun Maythorne astui häntä kohti, lisäsi hän sitten: "Tulisitteko puhelimeen, sir, Cottingley-niminen henkilö kysyy teitä."