SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Syytettynä
Olin siihen saakka ollut jotakuinkin toimettomana katselijana ja tarkkailijana, mutta heti Maythornen mieltäkuohuttavan ilmoituksen jälkeen muutuin vireän toimeliaaksi. Olin puolitiessä kaupan ovella, ennenkuin viimeinen sana oli lähtenyt hänen huuliltaan. Mutta hän oli yhtä ripeäliikkeinen, ja hänen kätensä oli käsivarrellani, kun olin astumassa kynnyksen yli.
"Minne aiotte?" huudahti hän.
"Minnekö? Shortin hotelliin tietysti?" vastasin. "Ettekö te lähde?"
"Kyllähän toki!" hän sanoi. "Mutta malttakaa hetkinen! Näiden toisten kahden on parasta lähteä mukaan. Ja ensin pari sanaa tälle kauppiaalle."
Odotin kärsimättömänä kaupan ulkopuolella, kunnes toiset kolme tulivat luokseni. Meidän oli hiukan vaikea löytää ajuria; niitä ei ollut runsaasti tässä synkässä kaupunginosassa. Kun vihdoin olimme ahtautuneet rattaille, tuskittelin koko ajan niiden vieriessä miellyttävämpään ympäristöön. Kolme kumppaniani oli jättäytynyt äänettömyyden valtaan; kukin heistä näytti hautovan omia mietteitään. Ei kukaan virkkanut mitään, ennen kuin olimme lähellä Shortin hotellia; sitten Manners äkkiä lausui ääneen, mitä hän ilmeisesti oli ajatellut.
"Tuon Bownas-rukan on täytynyt saapua Lontooseen samalla junalla kuin Elphinstonetkin." Hänen äänensävynsä osoitti, että hän luuli tehneensä hämmästyttävän havainnon.
"Ilmeisesti!" huomautti Maythorne suoraan tapaansa. "Ilmeisesti, koska hän kävi Shortin hotellissa hyvin pian heidän saapumisensa jälkeen."
"Tarkoitan sitä", selitti Manners, "että jos asia on niin — kuten sen täytyy olla — niin hän seurasi heitä tahi jotakuta heistä."
"Myöskin se tuntui ilmeisen selvältä", yhtyi Maythorne. "Minä väittäisin, että hän teki niin, erikoisesti sen nojalla, että hän meni noiden kolmen naisen jäljessä, kun he lähtivät hotellista."
"Mutta minkä tähden?" kysyi Manners. "Miksi? Sitä minä en jaksa käsittää."
Senjälkeen syntyi lyhyt äänettömyys. Sitten puhkesi Corkerdale puhumaan.
"Mainitsittehan, että hän on sanomalehtimies, uutistenhankkija. Ne vekkulit tunkevat nenänsä sellaisiin paikkoihin ja sellaisiin asioihin, mihin heillä ei ole oikeutta kajota. He ovat eräänlaisia salametsästäjiä. Useammin kuin kerran he ovat pilanneet minulta pelin. He ovat saaneet päähänsä, että he tekevät mainiosti, jos toimivat vähän etsivänammatissa sanomalehtensä laskuun. Se avaa heille tien toimituksensa suosioon. Minä luulisin tämän miekkosen kulkeneen omaa latuaan murhasta saakka — ja nyt näette, mihin se on hänet vienyt! Hän itse on murhattu!"
"Ahaa!" äänsi Maythorne äänessään ivallinen värähdys, joka jäi kumppaneiltamme huomaamatta. "Minua ei ihmetyttäisi, jos olisitte oikeassa, Corkerdale. Mutta mikä vahinko, ettemme mekin osuneet hänen ladulleen! Sillä jos hänet murhattiin sitä varten, että hänet saataisiin vaarattomaksi, niin saatte panna henkenne veikkaan siitä, että hän oli oikeilla jäljillä! Mutta nyt olemme perillä."
Eteisvartijan apulainen kiiruhti Shortin hotellin portaita alas ja avasi vaunujemme oven, katsoen Maythorneen tietävän näköisenä.
"He tulivat takaisin juuri silloin kun minäkin palasin, sir", hän ilmoitti kuiskaten. "Molemmat. Autolla. Soitin senvuoksi teille sinne heti."
"Se oli hyvin tehty!" kehui Maythorne. "Mutta — vain rouva Elphinstone ja neiti Merchisonko? Eikö kamaripalvelijatarta?"
"Ei, sir. Vain rouva ja hänen tyttärensä. Rouva Elphinstone voi luultavasti pahoin. Heidän huoneistossaan on lääkäri."
"Voi pahoin, niinkö? Oletteko kuullut tarkempia tietoja?"
"En, sir. Hän meni hissillä ylös kuten tavallisesti, mutta näytti kyllä hyvin väsyneeltä. Mutta heti sen jälkeen he lähettivät noutamaan lääkäriä."
Maythorne kääntyi poliisien puoleen. Mutta ennenkuin hän ehti virkkaa mitään, riensi kadunkulman takaa esille sairaanhoitajattaren puvussa oleva nainen ja kiiti portaita ylös hotelliin. Näimme hänen puhuttelevan eteisvartijaa, joka heti vei hänet hissiin.
"Lääkäri on ilmeisesti puhelimitse kutsunut hoitajattaren", huomautti
Maythorne. "Hm! Meidän ei oikein sovi tunkeutua sairaan luokse."
Mutta Corkerdale pudisti päätään, ja hänen kasvonsa saivat heltymättömän ilmeen.
"Olkoonpa hän sairas tai ei, herra Maythorne", hän virkkoi, "minä menen sinne! Asia on hieman liian vakava. Ja onhan siellä nuorempi nainen. Hän tietää, missä hänen äitinsä on ollut, mistä he ovat tulleet ja missä on se toinen nainen, kamaripalvelijatar. Me menemme, Manners."
Maythorne ja minä seurasimme heitä. Nousimme siihen kerrokseen, jossa Elphinstonein huoneet sijaitsivat. Ovella Corkerdale pysähtyi ja katsoi minuun.
"Herra Holt tuntee perheen", hän kuiskasi suostuttelevasti. "Menkää te sisään, herra Holt, tunnustelemaan maaperää! Emme tahdo olla tungettelijoita emmekä toisten vaivaksi, ymmärrättehän, mutta meidän on saatava selityksiä. Pyytäkää neiti Merchisonia puheillenne ja —"
Hän katkaisi lauseensa nyökäyttäen tarkoittavasti päätään ovea kohti. Ja kun kiihkeästi halusin tavata Sheilaa ja varmistua siitä, että hän oli terve ja vahingoittumaton, koputin oveen ja astuin huoneeseen. Näin Sheilan heti; hän seisoi takan toisella puolella; toisella puolella seisoi herra Elphinstone tapansa mukaan puolittain huolissaan, puolittain hämillään. Heidän välissään seisoi hattu kädessä pitkä, virallisen näköinen mies, jonka heti arvasin lääkäriksi, josta olimme äsken kuulleet. Hän puhui parhaillaan minun tullessani, ja vilkaistuaan vain minuun hän jatkoi:
"— kun hän vain saa levätä yön rauhassa, on hän luullakseni jälleen terve ja pirteä. Mutta käyn täällä uudelleen parin tunnin kuluttua, herra Elphinstone, ja sitten ehkä annan rouva Elphinstonelle unilääkettä. Pitäkää hoitajatar täällä koko yö, hän säästää teiltä paljon huolta ja vaivaa. Muuta ei tällä hetkellä tarvita."
Hän kääntyi ovelle, ja kun minä vielä olin sen vieressä, aukaisin sen, päästin hänet ulos ja suljin sen hänen jälkeensä, samalla luiskauttaen salvan kiinni — noiden kolmen ulkona odottavan miehen ei pitänyt saada tulla sisälle, ennen kuin minä olin saanut varmuuden eräästä asiasta. Käännyin ympäri; Sheila jo lähestyi minua.
"Eihän sinulle ole tapahtunut mitään pahaa?" kysyin kiihkeästi.
"Olethan terve ja vahingoittumaton?"
"Olen kyllä!" vastasi hän. "Minulla ei ole mitään vikaa. Mutta — kaikki muu on hullusti! Maythorne? Missä hän on?"
"Tuolla oven takana", ilmoitin. "Ja siellä on myöskin poliiseja. Heitä on kaksi, Corkerdale ja Manners. Päästänkö heidät sisään?"
Herra Elphinstone oli kuullut kaikki ja astahti eteenpäin.
"Hyvä Jumala!" hän tuskaili. "Minun mielestäni, Sheila, emme totisesti voi päästää noita ihmisiä tänne! Äitisi palasi ja vaipui menehtyneenä vuoteeseen — meidän oli lähetettävä noutamaan lääkäriä ja sairaanhoitajatarta — en itsekään ole saanut minkäänlaista selitystä salaperäisistä puuhistanne — katoamisestanne ja kaikesta muusta, ja — todella —"
"Meidän on tavattava poliisit heti!" keskeytti Sheila. "Laske heidät tänne, Mervyn! Kuulet kaikki, mitä heille puhun", hän lisäsi Elphinstonelle. "Eikä hetkeäkään saa vitkastella! Avaa ovi!"
Käänsin salvan auki ja työnsin oven selälleen. Sen takana olleet miehet tulivat sisään — kummastuneina. Täten huoneeseen päästetyt poliisit näyttivät menettäneen puhekykynsä; mutta Maythorne hymyili luotuaan Sheilaan terävän katseen.
"Teille ei näy koituneen sen kummempia seurauksia seikkailustanne, neiti Merchison", hän lausui. "Toivottavasti ei myöskään rouva Elphinstonen tila ole vakava."
"Äitini sai liikauupumuksen kohtauksen ehdittyään tänne"; selitti
Sheila. "Lääkäri väitti, että hän on jälleen hyvissä voimissa
levättyään yön. Istukaa, tehkää hyvin, kaikki!" jatkoi hän jyrkästi.
"Tahdon puhua teille. Olette kaikki kummastelleet, mihin äitini, Alison
Murdoch ja minä menimme ja missä olemme koko ajan olleet, eikö totta?"
"Teitä on etsitty aika tavalla, neiti", vastasi Corkerdale, saaden puhekykynsä takaisin. "Ja etsintää jatkuu yhä parastaikaa! Miten kaikki kävi, jos saan kysyä?"
Sheila katsahti Maythorneen ja sitten minuun.
"Mitenkö kaikki kävi?" hän kertasi. "Äitini ja minut ryöstettiin!"
Elphinstone ähkäsi — mutta ääni kuulosti voitonriemuiselta.
"Sanoinhan sen! Sanoinhan sen!" hän intoili. "Vihjaisin sitä — se juolahti mieleeni. Mutta hän" — tässä hän ravisti etusormeaan Maythornea kohti — "näin, ettei hän uskonut sitä — ja Crole, lakimies, piti sitä mahdottomana! Totisesti! Ryöstettiin! Tiesinhän sen — tunsin sen!"
"Kuka teidät ryösti, neiti Merchison?" tiedusti Maythorne tyynesti.
Huomaamatta Sheila hiljensi ääntään kumartuessaan eteenpäin vastaamaan:
"Alison Murdoch!"
"Entä missä Alison Murdoch on?" jatkoi Maythorne. "Mutta — otaksuttavasti ette sitä tiedä!"
"En!" vastasi Sheila. "En tiedä."
Maythorne nyökkäsi makuukamarin oveen päin.
"Tietääkö rouva Elphinstone?"
"Ei! Ei sen paremmin kuin minäkään. Hän tietystikin katosi."
Corkerdale rykäisi; se osoitti, että hän katsoi aikansa tulleen.
"Minä — se on, kersantti Manners ja minä toivoisimme, herra Maythorne", hän alkoi, "että neiti Merchison suvaitsisi kertoa, mitä tapahtui, sitten kun hän, hänen äitinsä ja tuo nainen lähtivät tästä hotellista kolme päivää sitten. Minusta tuntuu, että meidän olisi kuultava niin sanoakseni yhtäjaksoinen kertomus. Sitten —"
"Kyllä kerron kaikki", keskeytti Sheila. "Mutta minun on sitä ennen päästävä alkuun. Minun on alettava siitä hetkestä, jolloin herra Maythorne ja herra Holt tulivat neiti Apperleyn asuntoon sinä iltana — samana iltana, jona äiti saapui tänne. Sen jälkeen kun te olitte poistuneet", hän jatkoi, katsoen Maythorneen ja minuun, "ajattelin paljon — hirvittävän paljon — koko tätä juttua. Minua vaivasi kaikki — jälkisäädös — tilanne yleensä. Sanoakseni totuuden tunnustan tunteneeni, että jos kaikki olisi jäänyt ennalleen, olisin ollut hyvin vähällä joutua epäilemään omaa äitiäni. Senvuoksi —"
Herra Elphinstone iski kämmenillään polviansa ja ähkyi äänekkäästi.
Mutta Sheila vain vilkaisi häneen ja kertoi edelleen.
"Senvuoksi sanoin vihdoin neiti Apperleylle meneväni Shortin hotelliin ja koettavani saada äidiltäni kaikki selville, jos se suinkin kävisi päinsä. Tulin tänne ja tapasin äidin tuolla makuukamarissa."
"Yksinkö?" kysäisi Maythorne.
"Yksin! Aluksi sukeutui välillämme hieman kiivas sananvaihto — hän oli luonnollisesti vihastunut minuun, ensiksikin, koska olin anastanut jälkisäädöksen hänen hallustaan, ja toiseksi, että olin karannut Lontooseen, tuoden sen muassani ja antaen sen herra Holtille. Mutta lopulta hän tyyntyi, ja solmittuamme jälleen ystävälliset suhteet keskenämme hän vihdoin huomautti minulle, ettei minun olisi tarvinnut olla niin hätäinen, sillä hän oli varmasti aikonut jo seuraavana päivänä lähettää jälkisäädöksen joko sen valmistajalle herra Postlethwaitelle taikka herra Crolelle ja liittää mukaan selostuksen siitä, miten se oli joutunut hänen huostaansa."
"Sanoinhan sen — sanoinhan sen!" riemuitsi herra Elphinstone. "Tiesin, että asia voitiin selvittää täysin sopivasti!"
"Miten oli jälkisäädös joutunut rouva Elphinstonen haltuun?" tiedusti
Maythorne.
"Se kävi seuraavalla tavalla", vastasi Sheila. "Olen kertonut teille ja herra Holtille, että äitini oli ulkosalla myöhään illalla kahtena päivänä peräkkäin ja että kuultuani hänen toisena iltana palaavan hiivin portaita alas ja hänen tietämättään näin hänen tarkastavan asiakirjaa, joka sittemmin osoittautui jälkisäädökseksi. Hän selittää, että tultuaan sinä iltana kotiin hän tapasi kirjastossa yhden lasioven avoinna, ja matolla parhaiksi oven sisäpuolella oli kuori, joka sisälsi jälkisäädöksen! Hän oli juuri ottanut sen lattialta ja tarkasti sitä, kun minä näin hänet."
"Niinpä niin — niinpä niin!" mutisi Elphinstone. "Täysin selvää!
Täysin!"
Mutta nuo kolme kuuntelijaa eivät sanoneet mitään, eikä myöskään heidän ilmeistään voinut päättää mitään. He katsahtivat toisiinsa, mutta ne katseet olisivat voineet yhtä hyvin lähteä — jos sellainen olisi mahdollista — marmoripatsaiden silmistä.
"Jatkakaa, olkaa hyvä!" pyysi Maythorne tyynesti.
"No niin", jatkoi Sheila. "Sitten aloin puhua äidille siitä, millä kaikilla tavoin jälkisäädös oli mahdollisesti voinut ilmestyä sinne. Osoitin hänelle, että kun se löytyi hänen hallustaan ja hän kieltäytyi selittämästä ja vastaamasta kysymyksiin (mikä kaikki johtuu hänen luontaisesta ylpeydestään, itsepäisyydestään ja vastahakoisuudestaan, jota hän tuntee, jos häntä koetetaan pakottaa), alkaisivat ihmiset, kuten esimerkiksi te, epäillä häntä. Hän ei välittänyt siitä kovinkaan paljoa, vaan aloimme keskustella siitä, kuka murhaaja saattoi olla. Sillä minusta tuntui, että kuka jälkisäädöksen anastaja lieneekään ollut, hän oli ensin murhannut sen säätäjän! Ja vihdoin — muistaakseni sattumalta — mainitsin hänelle kohokuvalla koristetusta rintaneulasta, jota te näytitte minulle tuonnottain."
"Ahaa!" äänsi Maythome, koettaen hillitä kiihkeätä jännitystään. "Vai niin? Hyvä — hyvä! Ja —"
"Äiti kävi äkkiä kiihtyneeksi. Hän teki heti johtopäätöksen, että olitte löytänyt sen murhapaikalta —"
"Sieltä sen löysinkin!" huomautti Maythorne.
"Niin hän arveli — ja sanoi, että te tietysti juuri senvuoksi olitte pannut sen talteen. Sitten hän kertoi, että kuvauksestani päättäen neula oli toinen kahdesta, jotka herra Elphinstone oli monta vuotta sitten ostanut Skotlannista ja antanut hänelle. Hän ei ollut koskaan niitä käyttänyt, koska ne olivat rasittavan raskaat; toinen oli vielä hänellä, mutta toisen hän oli joku aika sitten lahjoittanut pois."
"Niinkö? Kenelle?" kysyi Maythorne innokkaasti.
"Alison Murdochille!" vastasi Sheila, luoden meihin nopean katseen miehestä mieheen. "Ja niin pian kun sen kuulin, oivalsin heti, miten tämä likainen juttu oli käynyt. Syyllinen oli Alison Murdoch. Hän oli murhannut ja ryöstänyt Mazaroffin; häneltä oli rintaneula pudonnut Reiver's Deniin; hän oli viskannut jälkisäädöksen Marrasdale Towerin kirjastoon — ainoa tuhoisa erehdys, jonka hän oli tehnyt vapaasta tahdostaan! — ja… hän oli tuolla, rauhallisesti syöden illallistaan sen huoneen viereisessä kamarissa, jossa me puhelimme! Käsitin kaikki… Ilmoitin äidille päätelmäni. Ja sitten noudin Alison Murdochin sisään ja syytin häntä — vasten kasvoja!"