KUUDESKOLMATTA LUKU
Me tunnemme miehen!
Sieppasin sanomalehden hyvin kiihkeästi; Maythornen käytös osoitti, että siinä oli tärkeitä uutisia. Katseeni osui siihen heti; se oli isoilla kirjaimilla painettuna viimeisten uutisten osastossa.
YLLÄTTÄVÄ LÖYTÖ HARROW-KADULLA
EPÄILLÄÄN RYÖSTÖMURHAA
Kun kauppias Kilthwaite, Harrow-katu 623 x, tänään kello puoli viisi iltapäivällä kävi liikkeensä takapihalla etsimässä joitakuita koppia, jotka olivat siellä säilössä kaikenlaisten muiden tavarain joukossa, huomasi hän miehen ruumiin, joka ilmeisesti oli laahattu sinne pihan poikki takaportista ja osittain piilotettu irtonaisten lautojen alle. Hän ilmoitti asiasta heti poliisille. Tarkastuksessa kävi ilmi, että mies oli murhatta iskemällä häntä useita kertoja päähän jollakin raskaalla aseella. Hän on otaksuttavasti kolmikymmenvuotinen, pienikasvuinen, hentorakenteinen mies; hänellä oli silmälasit, joiden oikea linssi oli särkynyt; vainaja oli arvokkaasti puettu, ja ruumiin alta löytyi uusi Trilby-hattu. Hänet oli surmattuna ilmeisesti ryöstetty puhtaaksi, sillä hänellä ei ollut lainkaan rahaa eikä arvoesineitä; ei myöskään löytynyt minkäänlaisia papereita, joista olisi voitu päättää, kuka hän on; kaikki sensuuntaiset esineet oli huolellisesti poistettu, eikä hänen vaatteistaan löydetty mitään muuta kuin täytekynä ja kaksi äskettäin teroitettua lyijykynää. Scotland Yardiin ilmoitettiin tapahtumasta heti, ja etsivät suorittavat parhaillaan perinpohjaisia tutkimuksia. Jos joku tuntee vainajan edelläolevan kuvauksen perusteella, pyydetään häntä heti ilmoittautumaan poliisiviranomaisille.
Laskin paperin käsistäni ja jäin kysyvästi tuijottamaan Maythorneen.
Hän läimäytti kätensä raskaasti juuri lukemani uutisen kohdalle.
"Holt!" hän huudahti. "Se on sama mies, joka tuonnottain seurasi Shortin hotellista kadonneita kolmea naista. Miljoona yhtä vastaan siitä!"
"Niinkö luulette?" sanoin epäilevästi. "Mutta on paljon ihmisiä, joihin tuo kuvaus sopii."
"Hän on sama mies! Lyön siitä vetoa vaikka kuinka paljon!" hän vakuutti. "Ja tämä juttu käy yhä salaperäisemmäksi. Katsokaas! Rouva Elphinstone, hänen tyttärensä ja kamaripalvelijattarensa poistuivat äkkiä myöhään illalla Shortin hotellista hiiskumatta mitään Elphinstonelle. Heitä seuraamassa nähdään mies, joka aikaisemmin on käynyt tiedustamassa, asuvatko Elphinstonet mainitussa hotellissa. Naiset eivät palaa takaisin; siitä hetkestä tähän saakka — vaikka on kulunut näin paljon aikaa, seitsemänkymmentäkaksi tuntia — ei heistä ole kuultu mitään. Ja sitten tehdään havainto — se mies, jonka on nähty seuraavan heitä, löydetään murhattuna — pää hakattuna mäsäksi — ja ryöstettynä! No — miksi?"
"Jos hän on sama mies!" huudahdin.
"Minua kummastuttaisi vielä enemmän kuin nyt", vastasi Maythorne, "jos hän ei olisi sama mies. Mutta siitä saamme pian varmuuden. Tulkaa — minua odottaa auto ulkona. Käväisemme Shortin hotellissa, otamme mukaamme eteisvartijan apulaisen ja ajamme Harrow-kadulle."
"Katsomaanko ruumista?" kysyin.
"Mitäs varten muutoin? Joutukaa! Ei voi tietää, kuinka paljon siitä riippuu. Entä missä ovat naiset? Vaarassa, sikäli kuin me voimme päätellä."
Silloin lähdin perin mielelläni. Miten lieneekään, siihen saakka ei ollut johtunut mieleenikään, että Sheilaa saattoi uhata todellinen vaara; olin pikemminkin kuvitellut hänen olevan auttamassa äitiään pakoon oikeuden käsistä tai ainakin välttämään vastenmielisiä kuulusteluja.
"Luuletteko todella niin?" sanoin rientäessämme portaita alas.
"Missä he ovat?" hän kysyi. "Poliisit ovat etsineet heitä kolme päivää ja kolme yötä. Ei jälkeäkään. Cottingley ja minä olemme työskennelleet omalla tahollamme. Kaikki yrityksemme ovat menneet myttyyn! Holt, olen siksi varma siitä, että tämä on sama mies, joka seurasi heitä, että meidän on heti käytävä häntä katsomassa. Ja jos hän on —"
"No?" hoputin kärsimättömästi, kun hän pysähtyi. "Entä sitten?"
"Jos hän on sama mies ja jos saadaan selville, kuka hän on", hän jupisi, "niin lienemme vihdoinkin oikeilla jäljillä, joita myöten pääsemme edemmäksi! Rientäkää! Mennään pian!"
Ajoimme Shortin hotelliin ja vähäisen viivytyksen jälkeen saimme eteisvartijan apulaisen mukaamme. Kun olimme taaskin ajurissa, näytti Maythorne hänelle sanomalehden kuvausta murhatusta miehestä.
"Sopiiko se siihen mieheen, jonka näitte seuraavan rouva Elphinstonea kolme päivää takaperin?" hän tiedusti.
Eteisvartijan apulainen, teräväsilmäinen mies, nyökkäsi. "Sanoisinpa sen sopivan, sir", hän vastasi. "Niin, se on kokonaisuudessaan hyvä kuvaus hänestä. Siinä ei kuitenkaan mainita, että hänellä oli pienet, ruskeat viikset. Jos vainajalla on —"
"Sen saamme pian nähdä", virkkoi Maythorne jurosti. "Muutamia minuutteja —"
Kilthwaiten kauppa oli Harrow-kadun köyhemmässä päässä; se oli hyvin vaatimaton liike, jonka asiakkaat kuuluivat alaluokkaan. Mutta kun laskeuduttuamme vaunuista astelimme sitä kohti, niin huomasimme, että se ainakin tällä kertaa oli tavattoman mielenkiinnon, jos kohta ei ostohalun keskipisteenä. Katukäytävä oli sen edustalla tungokseen saakka täynnä väkeä, ja joukko poliiseja koetti saada ihmisiä liikkeelle, mutta ei kovinkaan menestyksellisesti. Kaksi konstaapelia seisoi kaupan ovella; he olivat ilmeisesti saaneet määräyksen, ettei sisään saanut päästää ketään muita kuin viranomaisia. Maythornen kuiskaama sana hankki meille kuitenkin pääsyluvan, ja me astuimme sisälle. Siellä seisoivat Manners ja Corkerdale keskustelemassa kauppiaan kanssa; tämä oli kiihtynyt henkilö, jonka suusta sanat tulivat ryöppynä hänen silminnähtävästi kertoessaan tarinaansa x:ttä kertaa. Corkerdale nyökkäsi merkitsevästi, kun Maythorne lähestyi heitä.
"Sama ajatus kuin meilläkin, herra Maythorne", hän virkkoi hymyillen. "Arvelimme, että tämä mies saattoi olla sama, joka nähtiin Shortin hotellin edustalla, ja pistäydyimme senvuoksi tänne. Mieleemme ei kuitenkaan johtunut tuo mies", hän lisäsi, osoittaen eteisvartijan apulaista. "Hyvä ajatus tuoda hänet mukananne!"
"Oletteko nähnyt vainajan?" kysyi Maythorne.
"Emme vielä", vastasi Corkerdale. "Hän on luonnollisestikin ruumishuoneessa. Menemme sinne. No niin", hän jatkoi, puhuen kauppiaalle, "käväisemme täällä uudelleen tullessamme ruumishuoneelta, ja ehkä sitten näytätte meille paikan, mistä löysitte hänet."
"Miten vain haluatte", lupasi kauppias, hykertäen käsiään. "Avustan aina mielihyvin poliiseja. Nämä herrat kai ovat myöskin teikäläisiä?"
"Hiukan siihen suuntaan", myönsi Corkerdale, hymyillen Maythornelle. "No niin", hän lisäsi, viitaten meitä seuraamaan. "Kävelemme sinne; matka ei ole pitkä."
Hän opasti meitä synkkää katua pitkin vielä synkemmälle, jos kohta siistimmälle rakennukselle, jonka murheellista kolkkoutta vielä korosti sen virallinen muodollinen leima. Astelimme peräkkäin poliisikonstaapelin johdolla valkeaksi kalkittuun huoneeseen. Sen keskessä olevalla pöydällä tahi lavitsalla virui valkoisen peitteen alla ruumis, jota olimme tulleet katsomaan. Konstaapeli alkoi siirtää lakanaa syrjään; Maythorne ja Corkerdale viittasivat eteisvartijan apulaista astumaan likemmäksi.
"Katsokaa tarkoin! Tunnetteko hänet?" kuiskasi Maythorne.
Mutta tuntija ei ollut eteisvartija. Olimme kaikki ryhmittyneet liikkumattoman olennon ympärille; kaikki katsoimme hievahtamatta vainajan kasvoihin. Ja samalla hetkellä Manners ja minä vain vilkaistuamme niihin pyörähdimme toisiimme päin. Katseistamme kuvastui keskinäistä ymmärtämystä, ja meiltä pääsi yhtaikaa sama huudahdus:
"Me tunnemme tuon miehen!"
Toiset kääntyivät katsomaan kysyvästi meihin.
"Te tunnette hänet — te kumpikin!" huudahti Maythorne. "Kuka hän sitten on?"
"Paikkakunnallamme työskentelevä sanomalehtien uutistenhankkija", vastasi Manners. "Hänen nimensä on Bownas. Te ette kaiketi nähnyt häntä kertaakaan siellä ollessanne — hän toimi enimmäkseen Gilchesterin toisella puolen. Mutta herra Holt tunsi hänet. Hän on Bownas ihan varmasti!"
"Hän kävi Lehtokurpassa tapaamassa minua ja Mannersia Mazaroffin katoamisen jälkeen", sanoin. "Näin hänet myöhemmin kerran Gilchesterissä. Hän on Bownas, epäilemättä!"
"Ja murhattu täällä Lontoossa!" mutisi Manners. "Hyvä Jumala! Mitä se merkitsee? Tässä piilee enemmän —"
"Hetkinen!" keskeytti Maythorne ja kääntyi sitten eteisvartijan puoleen. "Älkää erehtykö. Onko tämä sama mies, joka kävi Shortin hotellissa ja jonka sittemmin näitte seuraavan rouva Elphinstonea ja hänen tytärtään sekä kamaripalvelijatartaan. Katsokaa tarkoin! Ottakaa varma selko!"
Mutta eteisvartija pudisti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut siten osoittaa, ettei hän voisi tulla sen varmemmaksi, vaikka katsoisi kuinka kauan.
"Kyllä, hän on sama mies!" hän huudahti. "Tunsin hänet heti. Siitä ei ole epäilystäkään. Tosinhan on väri hänen poskiltaan kadonnut, mutta —"
Poistuimme ruumishuoneesta ja menimme virastoon, jossa oli useita virkamiehiä. Ilmeisesti he tunsivat Corkerdalen, ja tämän kuiskailtua hetkisen heidän kanssaan he toivat näkyviin joitakuita vaatekappaleita. Corkerdale osoitti heti sormellaan Trilby-hatun sisäpuolella olevaa nimilippua.
"Tuota ei ollut mainittu sanomalehtiselostuksessa", hän virkkoi. "Katsokaa! Rajamaan Vaatetusliike, Carlisle. Ja uusi se onkin. Antakaapa, kun vilkaisen hänen muihin vaatteisiinsa!" Seisoin uteliaasti katsellen, kun Corkerdale, Manners ja Maythorne tarkastelivat vainajan tamineita. He löysivät vain yhden vähänkään merkitsevän seikan — räätälin osoitteen, joka oli ommeltu päällystakin povitaskuun ja joka osoitti, että puku oli valmistettu Newcastlessa. Siinä oli päivämäärä ja numero, ja Corkerdale huomautti, että sen avulla voitaisiin ottaa selko siitä, kuka vainaja oli, jos se olisi tarpeellista.
"Se ei ole tarpeellista", huomautti Manners. "Minä tunnen miehen varsin hyvin. Hän on Bownas, Gilchesterissä ilmestyvän Tweed and Border Gazetten uutistenhankkija. Mutta haluaisinpa tietää, mitä tekemistä hänellä oli täällä!"
"Mitä tekemistä hänellä oli Shortin hotellissa?" vihjaisi Maythorne. "Sitä sopisi pikemminkin kysyä. Mutta se on silmäänpistävän selvää. Hän etsi rouva Elphinstonea. Hän seurasi rouva Elphinstonea myöskin silloin, kun naiset lähtivät ulos. Mutta minne? Tulivatko sitten naiset tähän kaupunginosaan? Ja jos tulivat, niin miksi? Ja missä he ovat?"
"Mennään takaisin kauppiaan luokse", ehdotti Corkerdale.
Palasimme kolkolle kadulle. Suoritettuaan häneltä vaaditun tehtävän tahtoi eteisvartijan apulainen nopeasti rientää takaisin hotelliin. Maythorne lähetti hänet sinne ajurilla. Me muut kävelimme Kilthwaiten kaupalle. Maythorne ja minä astelimme rinnakkain — aluksi ääneti.
"Mitä päättelette tästä, Maythorne?" tiedustin vihdoin.
"Jumala tietää!" vastasi hän. "Näyttää ilmeiseltä, että äsken näkemämme miesparka seurasi Elphinstoneja — rouva Elphinstonea tietenkin — Lontooseen, vainusi heidän jälkiään hotelliin saakka, meni rouva Elphinstonen jäljessä, kun tämä lähti ulos sinä iltana, mutta — loppu —"
"Luuletteko, että hän seurasi heitä tänne?" kysyin. "Jos asia on siten, niin mitä ihmettä he saattoivat etsiä tästä ympäristöstä?"
"Täällä on kovin ränstynyttä ja likaista, eikö olekin?" hän vastasi, kohauttaen olkapäitään. "Taaskin sanon: kuka tietää? — kuka tietää mitään? Mutta silmäilläänpä sitä paikkaa, mistä ruumis löydettiin — ehkä saamme sieltä jonkun johtolangan."
Kauppias vei meidät liikkeensä läpi takapihalleen. Piha oli kolkko, sitäkin kolkompi, kun oli harvinaisen kaunis kevätilta. Se näytti olevan jonkunlainen säilytyspaikka, johon vietiin laatikot, tynnyrit, lippaat, vanhat levyastiat, korit, kaikki rihkamakaupan jätteet. Se oli jokseenkin laaja, ulottuen rakennuksen takaa korkeaan muuriin saakka, jossa oli rappeutunut ovi.
"Tästä minä sen löysin", kuiskasi Kilthwaite melkein kauhuissaan. "Tarvitsin lautoja tuosta vanhasta puukasasta; vedin syrjään joitakuita, ja näkyviin tuli miehen käsivarsi! Ja sitten — niin, sitten sain esille koko ruumiin. En huomannut merkkiäkään ottelusta. Mutta", hän lisäsi, "muutamia teikäläisiä kävi täällä jo, herra Corkerdale, ja he väittivät nähneensä selviä merkkejä siitä, että hänet oli laahattu tänne pihan poikki tuosta ovesta."
"Mitä on tuon muurin ja oven toisella puolen?" tiedusti Corkerdale.
Menimme kaikki katsomaan. Siellä oli ahdas, kivetty kuja, joka kulki eräältä sivukadulta Harrow-kadun ja jonkun toisen, kauempana olevan kadun tai pengermän varrella sijaitsevien talojen välitse. Sitä rajoittivat pitkin koko sen pituutta korkeat muurit; vain kaksi himmeätä kaasulamppua valaisi sitä; se oli pimeä, hiljainen — sen synkkyys yksin tuntui johtavan mieleen murhia.
"Yksi teikäläisistä sanoi, että kiveyksessä on veritahroja — juuri tuolla", supatti kauppias. "Käsitättehän tietysti, etten minä itse kuullut mitään enkä ainakaan tähän mennessä ole tavannut ketään muutakaan, joka olisi kuullut."
Palasimme kauppaan ja seisoimme siellä vähän aikaa keskustellen tapahtumasta ja sen yhteydessä olevista seikoista. Äkkiä kilisi kauppiaan puhelimen kello. Hän kiiruhti vastaamaan, katsahtaen kohta kaapista taakseen meihin.
"Onko joku herroista Maythorne?" hän kysyi. "Häntä pyydetään puhelimeen."
Maythorne astui lattian poikki ja tarttui kuulotorveen. Hetkisen kuluttua hänkin pyörähti meihin päin.
"Eteisvartijan apulainen puhuu!" hän huudahti. "Rouva Elphinstone ja neiti Merchison ovat tulleet takaisin!"