VIIDESKOLMATTA LUKU
Kuka se mies oli?
Maythorne kumartui pöydän yli Mannersin ja Corkerdalen puoleen ja kuiskutti heille minuutin tahi pari. Arvasin, että hän kertoi, miten ja mistä hän oli löytänyt juuri näyttämänsä rintaneulan. Sitten hän puhutteli taaskin Elphinstonea.
"Oletteko aivan varma siitä, että tämä on vaimonne omaisuutta?" hän kysyi. "Tällaiset rintaneulat ovat luultavasti hyvin samannäköisiä."
"Se on vaimoni", vakuutti Elphinstone jyrkemmin ja päättäväisemmin kuin tavallisesti. "Ostin sen itse hänelle monta vuotta sitten Invernessistä. Se on toinen kahdesta — ne ovat täsmälleen samanlaiset. Kivet ovat harvinaisen laatuista kameata; hopeakehykset ovat vanhat. Ostin molemmat eräästä sekalaiskaupasta Invernessistä — muistan sen oikein hyvin. Mutta tosiaan! En ole nähnyt kumpaakaan vuosikausiin."
"Eikö rouva Elphinstone siis ole käyttänyt niitä?" kysäisi Maythorne.
"Hän piti niitä vanhakuosisina ja liian raskaina", vastasi Elphinstone. "Hänestä ne luullakseni olivat omituisia, harvinaisia esineitä — hän väitti, että niitä oli alkuaan käytetty pitämään kiinni viittoja — miesten viittoja — olkapäillä, ja pani ne syrjään. En muista hänen käyttäneen niitä kertaakaan — mutta olen ehdottoman varma, että näyttämänne on toinen niistä kahdesta. Mutta mistä sen saitte?"
"Riittäköön toistaiseksi, kun sanon, herra Elphinstone, että löysin sen sattumalta käydessäni Marrasdalessa. Älkää välittäkö muusta tällä hetkellä!"
Hän pani rintaneulan takaisin taskuunsa ja nousi pystyyn katsahtaen meihin muihin. "No? Entä nyt?"
Ei kukaan ehdottanut mitään. Sitten puhkesi Elphinstone puhumaan.
"Kunpa tietäisin, miten vaimolleni on käynyt!" hän valitti. "Eikö kukaan osaa keksiä, mitä olisi tehtävä?"
"Häntä ryhdytään etsimään, sir", lohdutti Corkerdale. Hän nykäisi
Mannersia. "Mielestäni olisi meidän parasta käydä toimeen", hän jupisi.
"Ensin hotelliin, vai mitä?"
Maythorne kääntyi Ecclesharen puoleen.
"Kai teillä on puhelin. Sepä hyvä! Soitetaan Shortin hotelliin ja kuulustellaan, onko rouva Elphinstone palannut sinne."
Hän poistui Ecclesharen seuratessa eteissaliin. Me muut jäimme odottamaan. Heidän palatessaan muutamien minuuttien kuluttua pudisti Maythorne päätään.
"Ei mitään tietoja!" hän ilmoitti. "He eivät ole tulleet takaisin — tähän mennessä. Mutta koska he lähtivät sieltä, niin se paikka on kai paras toimintakeskus meille."
"Me aiomme lähteä sinne joka tapauksessa", sanoi Corkerdale. "Rouva Elphinstone on löydettävä! Ehkä herra Elphinstone tahtoo lähteä mukaamme? Saatammehan löytää johtolangan jostakin, mitä he ovat jättäneet jälkeensä."
Heikosti tuskitellen, että kaikki on tuiki harmillista ja sekavaa, hän poistui poliisien kanssa. Heidän mentyään Maythorne kohautti olkapäitään ja katsahti Croleen.
"Siitä ei ole mitään hyötyä", hän virkkoi. "He eivät löydä mitään! Tämä on kaikki suunniteltua — rouva Elphinstonen ja jonkun toisen — hyvin todennäköisesti Alison Murdochin punoma juoni. Minua kummastuttaa ainoastaan se, miten neiti Merchison joutui siihen mukaan eilen illalla."
Se pani minutkin ymmälle. Mutta Crole oli sukkelaälyisempi ja neuvokkaampi.
"Ei kai siitä voi olla kuin yksi ajatus", hän huomautti. "Luullakseni oivallan kaikki. Sen periaatteen mukaisesti, että veri sittenkin on vettä sakeampi, neiti Merchison katui jonkun verran eilen illalla teidän poistuttuanne neiti Apperleyn asunnosta ja lähti äitinsä luokse Shortin hotelliin. Siellä rouva Elphinstone luultavasti ilmaisi tyttärelleen salaisuutensa ja lopputulos oli, että he — livistivät!"
"Miksi?" kysäisi Maythorne.
Crole levitti kätensä tehden paljon puhuvan eleen.
"Minä luulen, että Mazaroffin ampui rouva Elphinstone!" hän selitti.
"Niin minäkin!" jupisi Eccleshare.
Mutta silloin — se tapahtui oikeastaan kai Sheilan tähden — arvelin, että minunkin oli lausuttava joku sana. Olin ollut vaiti, sillä en katsonut kykeneväni puhumaan poliisien ja etsivien seurassa, mutta olin koko ajan ajatellut ja harkinnut.
"Minä uskon, että te molemmat olette väärässä!" pamautin, katsoen ensin Crolea, sitten Ecclesharea silmiin. "Mazaroff, kuten tiedämme, ammuttiin Musgraven pyssyllä! Miten olisi rouva Elphinstone voinut saada sen käsiinsä? Musgraven pyssy löydettiin murhapaikalta."
Mutta Maythorne pudisti päätään.
"Emme tiedä, että Mazaroff ammuttiin Musgraven pyssyllä, Holt", hän huomautti vastaan. "Se on kiperä kohta! Sinä iltana ammuttiin kaksi laukausta; ensimmäisen kuulivat tohtori Eccleshare ja Parslave; toisen kuuli vanha Hassendeane jonkun aikaa myöhemmin. Emme tiedä, kumpi laukaus surmasi Mazaroffin, emmekä sitä, mistä pyssystä se ammuttiin."
"Jos Mazaroffin surmasi toinen laukaus — vähää ennen kymmentä — niin ampuja ei ollut rouva Elphinstone", intin. "Sillä Eccleshare ja Parslave kertoivat nähneensä hänet vähän jälkeen kahdeksan. Enkä minä puolestani ole lainkaan varma, että he näkivät juuri hänet! He myöntävät, että oli pimeä — he ovat saattaneet nähdä jonkun toisen naisen, joka läheisesti muistuttaa häntä —"
"Ei!" kivahti Eccleshare. "Näimme — hänet!"
"Sitäpaitsi", jatkoin, "on otettava huomioon vielä yksi seikka. Onko se todennäköistä? Onko se edes otaksuttavaa? Miksi rouva Elphinstone olisi ampunut Mazaroffin eli Merchisonin — laillisen aviopuolisonsa?"
"Ehkä juuri siitä syystä, että Mazaroff oli hänen laillinen aviopuolisonsa", huomautti Crole, hymyillen kuivasti. "Sen nojalla, mitä olen nähnyt rouva Elphinstonesta, olen valmis uskomaan, että häneltä syntyy minkälainen teko hyvänsä."
"Tämä on murha!" kivahdin. "Ja joka tapauksessa — jos rouva Elphinstone olisikin sen tehnyt ja ilmaissut eilen illalla salaisuutensa tyttärelleen, niin olen varma, ettei neiti Merchison suostuisi auttamaan ja edistämään häntä sitä enää salaamalla."
"Niinkö, nuori mies", vastasi Crole. "En voi sanoa muuta kuin sen, ettette tunne elämää, ette ihmisluontoa — ettekä naista. Minä väitän, että neiti Merchison menettelisi juuri siten! Kuten jo aikaisemmin huomautin, veri on vettä sakeampi. Neiti Merchison — hyvin kiihkeätunteinen nuori nainen — epäilemättä harmistui kovasti äitiinsä jälkisäädöksen johdosta ja riensi päätäpahkaa palauttamaan sitä oikeudenmukaiselle omistajalle, jota kohtaan, rakas Holt, hän tuntee voimakasta, hyvin voimakasta mielenkiintoa. Mutta jos asia joutui niin tiukalle, että rouva Elphinstonen oli pakko tyttärelleen tunnustaa sekaantuneensa suoranaiseen murhaan, niin silloin, uskallan väittää, neiti Merchisonin lapsentunteet vaatisivat äänensä kuuluville, ja hän tekisi kaiken voitavansa auttaakseen äitiään! Siitä on kai Maythorne yhtä mieltä?"
"Tietysti", sanoi Maythorne puolittain välinpitämättömästi. "Siitä ei ole epäilystäkään — ihmisluonto! En pitäisi neiti Merchisonia kovinkaan suuressa arvossa, jollei hän ponnistelisi äitinsä puolesta! Mutta tämä kaikki on pelkkää puhetta — tehkäämme jotakin!" Hän kääntyi Eccleshareen. "Otaksuttavasti otatte varteen Corkerdalen viittauksen ja viivytte täällä, kunnes saatte tietää, tarvitaanko teitä ja Parslavea todistamaan, tohtori?"
"Minun lienee se tehtävä", myönsi Eccleshare. "Viikko tai pari ei merkitse kovinkaan paljoa, paitsi että henkilö, jolle olen luovuttanut asuntoni ja potilaani, haluaisi muuttaa tänne. Se voidaan kuitenkin järjestää. Lienee pakko, vai mitä?"
"Luultavasti", vastasi Maythorne. "No niin", jatkoi hän Crolelle ja minulle, "lähdetään liikkeelle."
Poistuimme talosta. Ulkosalla, kadun vastaisella puolella, oli Johnson yhäti vetelehtimässä. Hänen katseensa osui Maythornen silmiin. En tiedä, millä tavoin Maythorne antoi hänelle merkin, mutta hän löntysteli kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kadoten näkyvistä.
"On tarpeetonta pitää tuota miekkosta enää täällä", huomautti
Maythorne. "Ja nyt Cottingleyn luokse. Taidanpa lähettää hänet rouva
Elphinstonen jäljille — hän löytää kadonneet paljon nopeammin kuin
yksikään ammattipoliisi."
"Mistä hän ottaa käsiinsä johtolangan?" kysyi Crole purevasti.
"Jättäkää se Cottingleyn huoleksi!" tokaisi Maythorne. "Hän löytää johtolangan sieltä, mistä ei kukaan muu sitä näe. Hän ei tarvitse muuta kuin selvät ja täsmälliset ohjeet alkaakseen."
Tapasimme Cottingleyn kadun päässä. Hän söi omenaa täydennykseksi leipä- ja juustopuoliseensa. Rauhallisena kuten aina hän kääntyi kanssamme astelemaan lähimmälle ajuriasemalle, Maythornen puhuessa hänelle matkalla.
"Entä nyt?" tiedusteli Crole, kun jälleen olimme Edgware-tiellä.
"Aion pistäytyä Shortin hotellissa", ilmoitti Maythorne, "kuulustamassa, ovatko ne miekkoset saaneet mitään selville, ja saadakseni Cottingleylle alkuvauhdin. Tulkaa te molemmat mukaan!"
"Minun ei sovi", esteli Crole. "Minun on palattava toimistooni. Minusta ei siellä ole mitään hyötyä, ja voittehan soittaa miilulle, jos saatte uutisia. Muuten", hän lisäsi, kun Maythorne antoi merkin ajurille, "en ole muistanut mainita sitä aikaisemmin. Armintraden maksuosoitus saapui asianomaisessa kunnossa tänä aamuna. Se on siis selvää, ja otaksuttavasti on hänen osansa näissä salaperäisissä tapahtumissa päättynyt."
"Ei mikään ole vielä päättynyt, Crole!" huudahti Maythorne. "Esirippu on vielä ylhäällä — lujasti ylhäällä — kaikki on käynnissä. Tuletteko, Holt? Toivoisin sitä."
Menin hänen mukaansa. En ollut niin paljoa huolissani rouva Elphinstonen kuin Sheilan tähden. Tilanne oli jollakin tavoin vakavasti kärjistynyt, kun Sheila edellisenä iltana oli äitinsä luona, siitä ei voinut olla epäilystäkään — ei mikään muu, siitä olin varma, ollut voinut aiheuttaa omituista poistumista ja katoamista, josta Elphinstone oli meille kertonut. Mitähän oli tapahtunut?
Lyhyessä ajassa ajoimme Shortin hyvässä maineessa olevaan, joskin hiukan vanhanmalliseen hotelliin, joka sijaitsee West Endissä ja jota maaseutulaisperheet suuresti suosivat. Matkalla sinne Maythorne selosti Cottingleylle kaikki, mitä olimme sinä aamuna toimittaneet, ja syventyi erikoisesti rouva Elphinstonen katoamiseen. Cottingley imi kaikki tiedot itseensä virkkamatta sanaakaan; hän söi yhä omeniaan, pureskellen niitä esimiehensä puhuessa. Mutta kun Maythorne lopetti, oli myöskin Cottingley lopettanut viimeisen omenansa, viskasi siemenkodan vaunujen ikkunasta ulos ja sanoa napautti pari sanaa:
"Laivayhtiöiden konttorit! Todennäköisimmät paikat ensin."
"Hyvä!" kehaisi Maythorne. "Se saattaa olla viisasta. Se sopii!
Ryhtykäähän siihen! Mutta ensin katsomme, onko täällä ilmennyt mitään."
Laskeuduimme vaunuista vähän matkan päässä Shortin hotellista ja kävelimme sen pääovelle. Manners ja Corkerdale olivat juuri tulossa ulos, kun me saavuimme sinne. Luulin heidän eleistään huomaavani, että he olivat kuulleet jotakin.
"No?" kysyi Maythorne, kun ehdimme ihan likelle heitä. "Onko uutisia?"
"Ei ketään ole palannut", vastasi Corkerdale, "eikä rouva Elphinstonen eikä kamaripalvelijattaren huoneissa mikään osoita, minne he ovat menneet. Mutta kuulimme erään seikan, jota vanha herra ei ollut saanut tietoonsa lähtiessään tänä aamuna teitä etsimään."
"Mitä sitten?" tiedusteli Maythorne.
"Se on omituista tosiaankin!" sanoi etsivä. "Tahtoisinpa tietää, mitä se merkitsee, Sen kertoi minulle eteisvartijan apulainen. Hän ilmoitti, että vähän senjälkeen, kun herra ja rouva Elphinstone ja kamaripalvelijatar olivat eilen illalla saapuneet — hän tuntee muka hyvin kaikki kolme, koska he käyvät siellä kahdesti tahi kolmesti vuodessa — tuli eteissaliin mies, joka tiedusti, asuivatko he — mainiten heidän nimensä — siellä. Hän vastasi myöntävästi ja arveli heidän parhaillaan syövän päivällistä. Mies poistui. Mutta eteisvartijan apulainen väitti panneensa merkille, että mies senjälkeen maleksi hotellin edustalla ja että hän oli siellä ikäänkuin pitämässä silmällä silloinkin, kun rouva Elphinstone, hänen tyttärensä ja kamaripalvelijatar lähtivät ulos — onpa hän varma siitä, että mies seurasi heitä pitkin katua ja ensimmäisen kadunkulman taakse. Ja — siinä on kaikki!"
"Ja sitä onkin hyvä annos!" virkkoi Maythorne. "Osasiko hän kuvailla miestä?"
"Kyllä! Pieni, laiha, noin kolmikymmenvuotias mies; vähäiset, ruskeat viikset, silmälasit nenällä; hyvin arvokkaasti puettu; päässä Trilby-hattu; näytti konttoristilta tai kauppamatkustajalta — jotakin siihen suuntaan."
"Oliko hän maininnut eteisvartijan apulaiselle mitään siitä, miksi hän kysyi Elphinstoneja?" tiedusti Maythorne.
"Ei", vastasi Corkerdale. "Kun mies oli kysynyt häneltä, saako hän viedä jonkun sanoman Elphinstonelle, oli vieras vastannut kieltävästi. Sillä ei muka väliä; hän ei tahtonut häiritä heitä, jos he olivat päivällisellä; hän kävisi toisen kerran."
"Mutta häntä ei sitten enää kuulunut?"
"Ei. Kun eteisvartijan apulainen viimeksi hänet näki, seurasi hän naisia kadulla."
Maythorne oli ääneti minuutin tahi pari.
"No niin", hän virkkoi vihdoin. "Te kai selvittelette asioita omalla
tavallanne. Jos voin mitenkään auttaa, niin lähettäkää minulle sana!
Jos minä puolestani kuulen jotakin, niin ilmoitan teille, Corkerdale.
Voimme varsin hyvin auttaa toisiamme."
Hän kääntyi pois; Cottingley ja minä seurasimme häntä. Käveltyään jonkun matkaa hän viittasi konttoristilleen.
"Koettakaa suunnitelmaanne — laivayhtiöiden konttoreita, Cottingley.
Siitä saattaa olla hyötyä."
Cottingley poistui; Maythorne ja minä astelimme hetkisen äänettöminä edelleen.
"Tämä on kummallinen juttu, Holt!" puhkesi hän jonkun ajan kuluttua puhumaan. "Että rouva Elphinstone joko on syyllinen tahi tuntee syyllisen, se tuntuu ehdottoman varmalta! Mutta mihin kummaan hän on kadonnut? Ja milloin ja mistä saamme hänestä tietoja?"
Siihen pulmaan sain enemmän valoa vasta yli kahden päivän kuluttua. Ei kukaan kuullut mitään, ei kukaan saanut mitään selville. Kävin vähän väliä Shortin hotellissa. Herra Elphinstone, joka aluksi oli poissa suunniltaan, tasaantui odottamaan filosofisen tyynesti. Eikä tapahtunut mitään, ennen kuin Maythorne kolmantena iltana naisten katoamisen jälkeen syöksyi asuntooni ja sinkautti iltalehden eteeni. "Jumalan tähden, Holt!" hän huohotti. "Lukekaa tuo!"