II

VAPAUTUS

Olisi näissä olosuhteissa ollut hupsua, ellen olisi tiukasti tarkannut tuota miestä — tai oikeammin, mitä hänestä saatoin nähdä. Hänen ottamansa tulitikku oli hyvä, se leimahti kauniisti ja hänen pitäessään sitä sikaarinsa päätä vasten valaisi hänen piirteensä. Niissä ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, huomiota herättävää tai merkillistä, minkävuoksi tunsinkin pettymystä, koska tietenkin olisin muistanut ne paremmin, jos niissä olisi jotakin sellaista ollut. Mutta minä tiesin, etten häntä unohtaisi, että helposti tuntisin hänet, jos hänet jälleen näkisin.

Kuitenkin hänen kasvonsa olivat niitä, joita kohtaa tuhansittain — tyypillisen, hyvännäköisen englantilaisen sileähköt, viiksillä koristetut, hyvässä lihassa olevat ja huolellisesti ajellut kasvot. Ja mies oli otaksuttavasti kolmekymmentäviisi, mahdollisesti neljäkymmentä vuotta täyttänyt, pitkä ja jotenkin harteva. Sen lisäksi en hänestä eroittanut mitään muuta kuin että hänellä oli päässä pehmeä lakki syvään otsalle vedettynä ja että hän näkyi olevan verhoutuneena väljään päällystakkiin.

Sytytettyään sikaarinsa hän lähti kävelemään poispäin; minä tarkkasin häntä vielä pari minuuttia. Hän asteli edestakaisin pihassa, sikaarin hehkuva pää osoitti minulle hänen suuntansa. Mutta sitten kuulin takahuoneen oven narahtavan ja pujahdin esille ikkunaverhon takaa, jottei vain kukaan vangitsijoistani yllättäisi minua ikkunasta kurkistelemasta. Tuskin olin palannut paikoilleni, kun väliovi avautui ja mr Vandamarke tuli esille. Ovi suljettiin taaskin toiselta puolelta ja lukittiin.

Mr Vandamarkella oli lasi tyhjänä kädessä. Tiesin hänet perin kohtuulliseksi mieheksi, joka ei kerhossa koskaan nauttinut muuta kuin kupillisen teetä. Mutta nyt hän astui suoraan pöydän luo täyttäen itselleen toisen juomalasillisen viskyä ja soodaa. Hän joi sen yhdellä siemauksella, kääntyi minun puoleeni ja hymyili — omituisesti.

"No niin, nyt siitä on päästy, Gregg-poikaseni", sanoi hän melkein hilpeästi. "Nopeasti — kivuttomasti!"

"En tiedä, mistä on päästy, mr Vandamarke", vastasin minä.

Hän pisti kätensä taskuihinsa, kuului kilistelevän siellä olevia irtonaisia kolikoita ja iski minulle silmää.

"Varsinainen asia on nyt suoritettu", selitti hän. "Se heidän asiansa!
Se, jonka vuoksi he toivat meidät — toivat minut — tänne."

"Mutta minulle on kaikki yhtä hämärää kuin ennenkin", vastasin minä.
"Miksi he toivat meidät — teidät — tänne? Minä en sitä tiedä, mr
Vandamarke!"

Hän naurahti, mutta suupielissä ja silmissä oli yrmeä ilme, kun hän vetäen taskustaan sikaarikotelonsa valitsi ja sytytti sikaarin ikäänkuin tahallisen verkallisesti. Mutta huomasin, että hänen sormensa hiukan vapisivat, kun hän raapaisi tulta.

"Ettekö?" virkkoi hän. "No, minä kerron teille. Ryöstö!"

"He — tahtoivat ryöstää teidät!" huudahdin minä.

"Niinpä niin, veikkoseni — juuri niin!" vastasi hän tyynesti. "Ja panivat aikomuksensa täytäntöönkin! On tilanteita, Gregg, joissa mies joutuu epäedulliseen asemaan. Esimerkiksi silloin, kun on vieraassa talossa kolmen naamioidun, julmannäköisillä revolvereilla varustetun miehen parissa! Kun sellaisissa olosuhteissa tyynesti ja päättäväisesti vaaditaan luovuttamaan, on paras luovuttaa — nopeasti. Häh?"

"Siis… teidät on ryöstetty?" huomautin.

Mutta minä tarkkasin häntä. Hän oli niitä, jotka panevat liian paljon jalokiviä näytteille. Hänellä oli kravatissaan timantti, josta eräs kerholaisista kerran oli minulle kuiskannut, että sen täytyi olla pienen omaisuuden arvoinen. Hänellä oli samanlainen pikkusormensa sormuksessa. Hänellä oli paksut kultaperät hyvin upeassa kellossaan. Kaikki nuo esineet olivat yhä tallella. Hän havaitsi minun vilkaisevan niihin ja nauroi.

"Pyh, ei sellaista! Ei mitään pikku näpistelyä — jos se on oikea sana", virkkoi hän ivallisesti. "Huolellinen valmistelu vaatii suuria tuloksia. No — kaikki on päättynyt, kuten sanoin, ja toivon, että he päästäisivät minut menemään."

Tuijotin häneen, ääneti ihmetellen — en niin paljoa hänen menetystään, olipa se mitä tahansa, kuin hänen levollisuuttaan. Mutta kun hän ei omaehtoisesti antanut enempiä tietoja kuin mitä jo oli antanut, en niitä udellutkaan. Minäkin toivoin pääseväni pois ja käännyin tuontuostakin toiselta ovelta toiselle. Sitten avattiinkin se, josta ensin olimme astuneet huoneeseen. Hämärästi valaistussa eteisessä seisoivat nuo kolme miestä huppukauluksissaan.

"No, mr Vandamarke!" virkkoi johtaja leppeimmällä, kohteliaimmalla äänellään. "Auto odottaa käskyjänne."

Mr Vandamarke astui ulos vankilastaan, ja minä hänen kintereillään.

"Jos autonne on minun käskettävissäni", murisi hän, "vaikka luulen, että murina oli teeskenneltyä, niin vietäköön minut suoraan talooni Prince's Gaten alueelle Lontooseen. Tulen jo myöhään päivälliselle, ja päivällinen on tärkeä asia minun ikääni ehtineelle miehelle."

Rosvojen johtaja nauroi opastaessaan meidät rakennuksesta pihan yli.

"Pelkään, ettei se ole meille mahdollista, mr Vandamarke", vastasi hän, "mutta teemme teidän hyväksenne kaiken voitavamme, toisin sanoen, viemme teidät paikkaan, josta pääsette nopeasti ja välittömästi kosketuksiin Lontoon kanssa. Olemme nähkääs miehiä, jotka pitävät sanansa, — tänä yönä nukutte omassa vuoteessanne!"

"Sulimmat kiitokset huomaavaisuudestanne!" vastasi mr Vandamarke ivallisesti. "Osaanhan sentään kylliksi aritmetiikkaa käsittääkseni, että olette saanut palkan vaivoistanne! Mutta — se ei kuulu tähän, — haluammepa vain jo toiseen seuraan."

Hän astui autoon ja painuen sen etäisimpään nurkkaan vaikeni jälleen. Minä seurasin; kaksi miehistä lähti mukaan. Verhot tiukkaan vedettyinä kaikkiin ikkunoihin lähdimme jälleen liikkeelle. Kun yksi vartioistamme sytytti valon, vilkaisin kelloon. Kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan: olimme olleet tuossa oudossa talossa lähes kolme neljännestuntia.

Auto kulki miellyttävän tasaisesti, joten vierimme eteenpäin hyvin mukavasti. Äkkiä kumartui johtaja mr Vandamarken puoleen.

"Meillä on runsaasti tunnin matka, mr Vandamarke", virkkoi hän hauskasti naurahtaen. "Entä jos pelattaisiin korttia? Meillä on lehdet."

Minä vilkaisin toveriini. Ihmeekseni havaitsin hänen silmissään äkkiä välähtävän. Hän kohottausi.

"Onko teillä käteistä?" kysyi hän.

"Onhan toki!" vakuutti kysyjä taaskin naurahtaen. "Tässä on kortit. No, mitä pelaamme, mr Vandamarke? Te ja toverinne määräätte pelin."

"Jättäkää minut pois!" sanoin minä. "En halua pelata — eikä minulla ole rahaakaan, paitsi jokunen shillinki."

"Jättäkää hänet pois pelistä!" käski mr Vandamarke. "Minä en salli poikasten pelata kanssani, en milloinkaan pelaa muutoin kuin rahasta. Eikä nuorukaisilla ole syytä panna rahoja alttiiksi korttipelissä enemmän kuin muussakaan. No niin, minä pelaan teidän kanssanne. Otamme jonkun erän sokkopeliä."

Johtaja, joka oli laskenut levyn alas pöydäksi auton taka- ja etuistuimien välille ja nyt hypisteli uutta korttipakkaa, tiputteli lehtiä sormistaan ja tuijotti. Ainakin otaksun hänen tuijottaneen siitä tavasta päättäen, jolla hän käänsi naamioidut kasvonsa mr Vandamarkea kohti.

"Sokkopeliä!" huudahti hän. "Olenhan siitä tietenkin kuullut… mutta… eikö se ole pelkkää sattumankauppaa? Yksinomaan — uhkapeliä!"

"Kerrassaan!" varmensi mr Vandamarke. "Juuri sopiva peli näissä olosuhteissa."

Johtaja käänsi silmäreikänsä toveriaan kohti, joka nyökkäsi. "Sama se!" sanoi johtaja. "Sokkopeliä siis. Mutta — kuinka sitä pelataan?"

"Yksinkertaista!" vastasi mr Vandamarke. "Korttipakka siirtyy kädestä käteen ja jokainen ottaa pienen määrän kortteja päältä, minkä jälkeen kukin lehtiinsä vilkaisematta pelaa niillä, jotka on sattunut saamaan. Siinä kaikki!"

"Räikeää uhkapeliä! Jumalatonta peliä!" huudahti johtaja. "Ihmettelen, että teidänlaisenne erittäin arvossapidetty herrasmies, mr Vandamarke… Mutta olkoon menneeksi! Näyttäkäähän siis!"

He alkoivat pelata. Minä istuin vieressä katselemassa ja havaitsin nopeasti pari, kolme seikkaa. Mitä muuta mr Vandamarkelta tuossa talossa lieneekin ryöstetty, oli hänelle ainakin jätetty lompakkonsa. Hän otti sen esille — seteleistä pulleana. Toisetkin miehet ottivat huppukaulustensa verhosta lompakkonsa, jotka myöskin olivat hyvin täyteläiset. Se siitä! Mutta kiintoisampaa minusta oli mr Vandamarken ilmetyn erinomainen onni. Hän voitti voittamistaan! Löi aina korttinsa välinpitämättömän tyynesti, mistä havaitsin, että menestys näkyi hänelle olevan poikkeuksettoman säännöllinen. Toisten miesten setelit siirtyivät alati hänen omaan kasaansa, ja vihdoin nojasi johtaja pöydästä poispäin.

"Jo riittää!" virkkoi hän surkeasti nauraen. "Puti puhdas!"

"Niin olen minäkin", sanoi hänen toverinsa. "Ihan pennitön."

Mr Vandamarke sipaisi setelit — hyvänlaisen pinkan — ja pisti taskuunsa.

"Minulla on aina ollut hyvä onni korttipelissä", virkkoi hän miettivästi. "Kummallista! Mutta niin on ollut. Kiitän teitä hauskasta huvista. Ja milloin me sitten eroamme?"

Ero tuli kymmenen minuuttia myöhemmin, ajettuamme jo toista tuntia. Auto hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi. Sisältä sammutettiin valot, ja ovi aukeni. Herra Vandamarkea ja minua pyydettiin astumaan ajopeleistä, ja niin tulimme pimeään. Minä näin olevamme valtamaantiellä, ja jonkun matkan, noin puolentoista kilometrin, päästä edestämme kuulsi valoja matalahkolta mäeltä — pienen kaupungin valoja.

"Missä ollaan? Mihin te meidät jätätte?" kysyi mr Vandamarke. "Tämä näyttää erämaalta. Missä…?"

"Kävelkää tuonne kaupunkiin, mr Vandamarke, niin tiedätte, missä olette", vastasi johtaja, tyynesti ja levollisesti naurahtaen. "Pian pääsette kotiinne Prince's Gaten varrelle. Hyvää yötä vain!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli auto vierinyt edelleen. Mutta se kulki vain muutaman kymmenkunnan metriä. Sitten se pysähtyi, kääntyi — suhahti hetkistä myöhemmin ohitsemme suuremmalla vauhdilla ja hävisi. Me käännyimme kaupunkia kohti.

"Missähän olemme?" kysyi mr Vandamarke. "Outoa seutua — ja tähän aikaan. Varmaankin…"

"Kello lähenee kymmentä", sanoin minä. "Mutta olemmepa missä tahansa, jos tämä paikka on Lontoon tien vartta, pääsemme pian kotiin."

"Sitä ei voi tietää, Gregg", vastasi hän. "Saatamme olla pitkän matkan päässä Lontoosta, eikä tähän aikaan kenties mene junaa. Ajoimme hyvän taipaleen siinä autossa!"

"Luulen niiden tarkoittaneen mitä sanoivat", vastasin. "Ja valot tuolla näyttävät isohkon aseman lyhdyiltä. Joka tapauksessa olemme nyt vapaudessa. Saanko tehdä teille erään kysymyksen, mr Vandamarke?"

"Vaikka tuhannen, poikani, jos haluatte!" sanoi hän. "Kymmenenkin tuhatta!"

"Yksi riittää", virkoin minä. "Ja se on täydellinen. Onko teillä mitään aavistusta, keitä nuo miehet olivat?"

"Ei minkäänlaista!" huudahti hän heti. "Ei enempää kuin teilläkään. Mistäpä muusta heidät voisi tuntea kuin äänestä? Enkä minä kuullut mitään tuttua äänen värettä?"

"Kuitenkin täytyy heidän tietää melko paljon teistä ja tavoistanne", huomautin minä.

"Se on varmaa, veikkoseni!" myönsi hän. "Oikein ovelia paholaisia! Mutta rientäkäämme kotiin, Gregg. Minulla on tytär — ainoani, — vasta tyttönen, ja minä olen levoton hänen tähtensä. Hiisi muusta välittäköön! Kotiin nyt vain!"

Me kiirehdimme askeleitamme ja saavuimme pian tuon tuntemattoman kaupungin liepeille. Kaksi miestä astui ulos tienviereisestä ravintolasta, ja minä riensin heidän luokseen.

"Mikä kaupunki se on, johon nyt tulemme?" kysyin.

Miehet pysähtyivät ja vilkaisivat minuun läheisen katulyhdyn valossa, ihmetellen.

"Nimeltäänkö?" kysäisi toinen ikäänkuin kummastuneena. "Tämä on
Basingstoke!"

— Hyväinen aika! — jupisin minä itsekseni, umpimähkään arvellen, että olimme satakunnan kilometrin päässä paikalta, jossa meidät napattiin. Sitten sanoin ääneeni: "Basingstoke! Kuinka kaukana se on Lontoosta?"

Miehet vilkaisivat toisiinsa.

"Hm, noin kuusikymmentä kilometriä", sanoi toinen heistä. "Ehkä vähän enemmän."

"Satutteko tietämään, milloin täältä lähtee juna?" kysyin. "Ja voitteko näyttää minulle lyhimmän tien asemalle?"

"Lounainen rautatieyhtiön juna lähtee 10.17, eikö niin, Bill?" virkkoi toinen. "Saapunee Waterloo-asemalle 11.30. Enempää en tiedä, mutta…"

Mr Vandamarke, joka oli ääneti kuunnellut, puuttui nyt puheeseen.

"Melkein tunti odotettava, Gregg!" huudahti hän kärsimättömästi. "Ajan hukkaa! Kuulkaahan, nuoret miehet, tiedättekö autoasemaa, josta saisi vuokrata ensiluokkaisen vaunun? Niinkö? No, opastakaahan minut sinne, niin siitä heltiää teille pari puntaa."

Annoin hänen ottaa ohjat omiin käsiinsä. Miehet opastivat meidät autovajaan, mr Vandamarke palkitsi heidät ja alkoi selittää asiaa omistajalle. Kymmenen minuutin päästä olimme jälleen matkalla — kiitämässä nopealla autolla Lontoota kohti. Toverini virkkoi tuskin sanaakaan, ennenkuin olimme läntisissä esikaupungeissa. Sitten hän kysäisi äkkiä: "Odottaako teitä joku, Gregg? Äiti… ehkä?"

"Ei", sanoin minä. "Asun yksinäni — kalustetuissa huoneissa. Ei minusta mitään hätää, mr Vandamarke — ei ole väliä, milloin tulen kotiin. Yksineläjä."

"Sitten lähdette mukaani", ehdotti hän. "Syömme illallista ja ehkä rupattelemme. Illallinen sentään ensin."

Otin kernaasti vastaan hänen kutsunsa, sillä minä olin utelias tietämään hänestä ja illan salaperäisestä seikkailusta. Saavuimme Prince's Gaten alueelle heti yhdentoista jälkeen. Hän maksoi ajajallemme runsaasti ja opasti minut palatsimaiseen asuntoon, jossa harvinaisen muhkea ja juhlallinen hovimestari otti meidät vastaan eteisessä. Juteltuaan hetkisen hänen kanssaan tarttui mr Vandamarke käsivarteeni.

"Epäilemättä ne miehet, joiden kanssa tänä iltana jouduimme tekemisiin, olivat roistoja, Gregg!" kuiskasi hän astuessamme eteisen läpi. "Mutta he olivat rehellisiä roistoja! He lähettivät mainitsemansa sähkeen, tiedättehän, ilmoittaen tyttärelleni, että viipyisin myöhäiseen. Se oli hyvä! Tyttö on sen rauhoittamana mennyt tuutuunsa. Ja älykkäitä roistoja! Lähettivät sen Marton Hillistä minun nimessäni. No — mikä nyt?"

Minä olin hätkähtänyt ja hän oli sen havainnut. Vastasin hänen kysyvään katseeseensa nauraen.

"Eivätköhän vain antaneet itseään siellä ilmi, mr Vandamarke?" sanoin. "He eivät voineet mennä pieneen maalaispostitoimistoon niissä kummallisissa huppukauluksissaan! Arvatenkin yksi meni sisälle — huppukauluksettaan. No niin, — Marton Hillin postiaseman virkailijat voivat hänet meille kuvailla."

"Sepä on mainiota, nuori ystäväiseni", virkkoi hän. "Sitä minä en olisi tullut ajatelleeksi. Niin, sitä tietä voimme tosiaan saada heistä jotakin vihiä."

"Ja muillakin keinoin, mr. Vandamarke", sanoin minä. "Nyt kun olette turvassa kotonanne, kerron teille jotakin. Voin tuntea kaksi miehistä, jotka olivat mukana tässä väkivallantyössä tai miksi sitä halunnette nimittää, kunhan vain pääsisimme heidän jäljilleen."

"Niinkö?" huudahti hän. "Ja millä tavoin?"

Minä kerroin hänelle miehestä, jolla oli käyristynyt sormi, ja tulitikun valossa näkemistäni kasvoista. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja kerran rypisti kulmiaan, ikäänkuin koettaen muistella jotakin.

"Kummallista… kummallista!" virkkoi hän mietiskellen. "Hm, mielenkiintoista, Gregg, perin mielenkiintoista! Ja sanotaan, että nykyiseen aikaan ei ole mitään seikkailuja ja romantiikkaa! Vai ei? Mutta tulkaahan pieneen sopukkaani — sinne tuodaan meille illallista."

Hän avasi oven eteisen perältä ja ohjasi minut kummalliseen ja omituiseen huoneeseen, jonkalaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Ja hän nauroi huomatessaan minun tarkkaavan sitä ja havaitessaan kummastuneen katseeni.

"Ette liene koskaan nähnyt tällaista huonetta ennen, poikaseni?" kysyi hän. "Ette tiedä, mitä se onkaan! Se on täydellinen toisinto hollantilaisesta maalaistuvasta! Suonissani virtaa hollantilaista verta etäisiltä ajoilta, ja minusta tuntuu tässä huoneessa kodikkaalta, — siksi minä sen näin sisustin. Kaikki on oikeaa ja alkuperäistä — ei mitään jäljittelyä — lattiasta kattoon asti. Istuskelen täällä mielelläni — soveltuu minulle paremmin kuin tämän talon muut, upeat ja isot huoneet."

Sitten hän astui uunin luo ja osoitti huoneen ainoaa englantilaista ja nykyaikaista esinettä — suloisen, kauniin tytön valokuvaa kallishintaisissa kehyksissä. "Pieni neitini!" sanoi hän ihaillen. "Kaikki, mitä minulla on! Mitä ajattelette hänestä, nuori mies? Eikö ole laatuunkäypä?"

"Toivon, että minun sallitaan nähdä alkuperäinen, sir", vastasin minä.
"Voisinko sanoa enemmän tai lausua suuremman kohteliaisuuden?"

"Ette totisesti!" huudahti hän taputtaen minua olalle. "Ja nähdä hänet kyllä saatte — huomenna. Mutta tässä tulee illallinen."

Hovimestari ja palvelija astuivat huoneeseen, asettivat pöydälle ruokaa ja viiniä ja poistuivat jälleen. Jonkun aikaa isäntäni söi ja joi ääneti. Sitten hän äkkiä, tehden hänelle ominaisen jyrkän liikkeen, nojausi pöydän yli minua kohti.

"Gregg", sanoi hän omituisesti hymyillen. "Ette tietäne, mitä ne miehet kärkkyivät?"

"Minäkö, mr Vandamarke? En! Minulla ei ole siitä vähäisintäkään aavistusta!"

"Te olette rehti nuori mies", jatkoi hän. "Minä ilmoitan teille.
Timanttia!"

"Timanttiako?" huudahdin. "Ihanko sananmukaisesti yhtä timanttia?"

"Niin", vastasi hän tyynesti. "Yhtä timanttia! Mutta — se on kahdensadantuhannen punnan arvoinen!"