III
TOINEN VIERAS
Pudotin veitsen ja haarukan pelkästä kummastuksesta ja tuijotin isäntääni kuin hän olisi äkkiä maininnut jotakin melkein uskomatonta. Ja puhuessani kuulostivat sanani varmaankin melko hupsumaisilta, koska saivat hänet hymyilemään.
"Mitä… mitä!" huudahdin. "Onko… onko olemassa sellaista?"
"Millaista?" kysyi hän.
"Niin… niin arvokasta timanttia? Maksaisiko timantti — yksi ainoa kivi — kaksisataatuhatta puntaa?"
Hän nauroi leppeästi niinkuin asiantuntija nauraa tietämättömyydelle.
"Cullinan-timantti — jonka näin vähän senjälkeen kun se löydettiin — vakuutettiin Eurooppaan lähetettäessä neljännesmiljoonasta", vastasi hän levollisesti. "Niin, niin, poikani! Joka tapauksessa minun timanttini on mainitsemani summan arvoinen."
"Kaksisataatuhatta puntaa!" toistin minä yhä kummastuneena. "Hyväinen aika!"
"Minun hintani!" huomautti hän. "Kallis ehkä, Gregg. Mutta nykyisin ei ole sellaista kiveä ostettavissa. Minä toin sen mukanani, kun tyttöseni kanssa saavuin tänne muutama kuukausi sitten. Tämän Vandamarke-timantin. Maailmassa ei ole toista sellaista kiveä. Cullinan-timanttihan leikattiin palasiksi — en muista kuinka moneksi — ja kuuluu nyt kuninkaallisen kruunun kalleuksiin. Mutta minun kiveni on ehjä!"
"Ja sanotte niiden miesten etsineen sitä, mr Vandamarke?" huudahdin minä. "Saivat… saivatko he sen?"
Vastaukseksi hän työnsi kätensä liivien sisäpuolelle ja sieppasi jostakin sikäläisestä taskusta pienen, nelikulmaisen nahalla päällystetyn rasian tai laatikon, jota hän ojensi minua kohti. Hänen painaessaan ponninta avautui kansi, ja näkyviin tuli sametilla sisustettu lokero. Se oli tyhjä.
"He saivat, mitä oli tämän sisällä!" vastasi hän synkästi. "Niin. Olivat taitavia veitikoita, Gregg! He tekivät työnsä aika hyvin. Ovelia miehiä! Mutta eipä heillä ollut onnea sokkopelissä", jatkoi hän tyytyväisesti nauraa hytkyttäen. "Siinä minä toki panin heidät pussiin, — kortithan aina suosivat minua!"
Tuijotin häneen ihmeissäni. Tässä oli mies, jolta oli ryöstetty kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka nauroi, koska oli voittanut rosvoilta pivollisen punnan ja kymmenen shillingin seteleitä! Hänen ilmeisen flegmaattinen leikillisyytensä oli minulle jotakin käsittämätöntä, ja tarttuen jälleen veitseen ja haarukkaan minä jatkoin ateriaani.
"Te olette omituinen mies, mr Vandamarke!" sanoin syötyäni pari suupalaa. "Perin omituinen mies!"
"Minäkö?" vastasi hän ilmeisesti hyvin mielissään. "Ah, te pidätte minua omituisena miehenä, niinkö, Gregg? No, miksi minä teistä olen omituinen?"
"Minun käsittääkseni pidettäisiin jokaista miestä omituisena, jolta on ryöstetty kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka sen jälkeen riemuitsee siitä, että voitti varkaat korttipelissä!" sanoin minä. "Mutta teissä on jotakin vielä omituisempaakin!"
"Esimerkiksi mitä?" kysyi mr. Vandamarke, jota huomautukseni näkyivät yhä huvittavan.
"Tarkoitatteko, että tapananne on ollut kuljettaa tuota timanttia mukananne?" kysyin.
Hän napautti rintaansa — sille kohtaa, johon oli pannut tyhjän rasian takaisin. "Juuri täällä!" vakuutti hän. "Hyvä ja varma paikka!"
"Erinomaisen varmaksi se osoittautuikin!" sanoin minä ivallisesti.
"Timantti on poissa, mr Vandamarke."
Hän nauraa hihitti jälleen ikäänkuin kovin huvitettuna.
"Aivan oikein, poikaseni!" vastasi hän. "Vandamarke-timantti on nyt poissa!"
"Olisi mielestäni hiukan merkillistä, jollei se olisi", sanoin minä. "Olenko oikeassa otaksuessani, mr Vandamarke, että oli ihmisiä, jotka tiesivät sen säilytyspaikan?"
"Olette, Gregg, olette!" myönsi hän. "Oli — on — ihmisiä, jotka sen tiesivät. Useitakin!"
"Jotka olivat sen nähneet?" jatkoin vielä.
"Useat henkilöt ovat nähneet timantin Lontooseen tultuani", vastasi hän levollisesti. "Olen näyttänyt sitä Cityssä ja kauppiaille Hatton Gardenissa sekä joillekuille henkilöille, joista sellaiset asiat ovat perin mielenkiintoisia, vaikkeivät he olekaan ammattimiehiä. Olen myöskin näyttänyt sen parille, kolmelle henkilölle golf-kerhossa — ja olisin kaiketi näyttänyt teillekin, jos olisi juolahtanut mieleeni."
"Ja tiesivätkö kaikki nuo ihmiset, että se oli teillä mukananne tuossa pienoislippaassa?" kysyin.
"Jotkut tiesivät — ehkä useimmat", vastasi hän samaan levolliseen sävyyn. "Kaiketi näkivät minun sen siitä ottavan."
"Sitten en voi muuta kuin ihmetellä, sir, ettei teiltä ryöstetty timanttianne jo kauan sitten!" huudahdin nuorukaisen tapaan innostuen. "Hyväinen aika! Ihme, ettei teitä sen takia ole murhattu!"
Hän hymyili miettiväisesti ja hieroi leukaansa.
"Nuo miehet olivat tosiaan hyvin huomaavaisia ja kohteliaita!" sanoi hän ikäänkuin muistellen. "Säädyllisimpiä roistoja, mitä olen kohdannut. Ja olenhan niitä elämässäni kohdannut moniakin. Eivätkö he olleet hyvin huomaavaisia? Meille tuotiin maukkaita voileipiä ja mitä oivallisinta viskyä. Ja minä voitin heiltä seitsemänkymmentäviisi puntaa!"
"Niin, te olette omituinen mies!" sanoin minä. "Aivan erikoinen!"
"Seitsemänkymmentäviisi puntaa on seitsemänkymmentäviisi puntaa, poikani", huomautti hän vakavasti. "Se on tosiseikka, Gregg!"
"On kyllä, mutta totta on myöskin, että kaksisataatuhatta puntaa on kaksisataatuhatta puntaa", vastasin minä. "Mihin toimenpiteisiin aiotte timanttinne — ja varkaiden suhteen ryhtyä, mr Vandamarke?"
"Ajamaan heitä takaa!" vastasi hän, äkillinen päättäväisyyden ilme silmissä. "Niin, poikaseni, se on itsestään selvää!"
"Työläs tehtävä, mr Vandamarke", huomautin minä. "Meillä ei ole mitään johtolankaa paitsi noita puolisen tuntia sitten mainitsemiani perin heikkoja vihjeitä. Ja uskotteko tosissanne, että rosvot jäisivät tänne saatuaan haltuunsa kahdensadantuhannen punnan arvoisen jalokiven? Minä en sitä usko!"
"No, mitä he sitten tekisivät?" kysyi hän.
"Minun käsittääkseni he ajaisivat autollaan Harwichiin, Doveriin tai Folkestoneen — johonkin satamaan, josta voivat päästä mantereelle", vastasin minä. "Olisivat hupsuja, jolleivät niin menettelisi!"
"Minä tavoitan heidät sittenkin", selitti hän. "On keinoja."
"Poliisit?" esitin. "Scotland Yardin etsiväosasto?"
"En minä poliiseista enkä etsivistä", vastasi hän lujasti. "En välitä sellaisista. Ei, jättäkää asia minun huolekseni — minä olen vanha viekas kettu, jos siksi tulee. Te pidätte tämän omana tietonanne, Gregg. Mainitsin teille timantista vain siksi, että he minut ryöstäessään ryöstivät teidätkin. Mutta eipä siitä tullut vahinkoa kummallekaan meistä — ja enkö minä niistä miekkosista selvinnyt korttipelissä oikein loistavasti?"
Hän nousi pöydästä nauraen, aukaisi sikaarikaappisen ja pyysi minua valitsemaan mieleiseni. Sytyttäen itsekin sikaarin hän istahti syvään nojatuoliin hollantilaisen lietensä ääreen ja pisti peukalonsa liivien hihanreikiin. Häntä katsellessaan olisi luullut, ettei hän timanttinsa menetyksestä piitannut enempää kuin jos se olisi ollut piikivi.
"Otatte asiat hyvin filosofiselta kannalta, mr Vandamarke", huomautin minä.
"Mitäpä tässä muutakaan?" sanoi hän. "Se on luullakseni paras menettely. Olen eläissäni ollut kaikenlaisissa kummallisissa seikkailuissa, Gregg. Muuten on aina jotakin syytä kiitollisuuteenkin. Niinpä nämä miehet olisivat voineet helposti vaania minua tullessani joskus yksinäni kerhosta, ampua luodin kallooni ja jättää minut kuolleena virumaan. Mutta tässäpä olen elävänä ja eheänä. Ei, ainoa, mikä minua tänä iltana vähääkään hermostutti, oli, että tyttöseni saattaisi käydä levottomaksi minusta. Kaikki järjestettiin toki hyvin ja minä olen suuresti kiitollinen kohteliaille rosvoille. Mutta nytpä muistankin luvanneeni, että saisitte hänet tavata. Tulkaa päivälliselle huomenillalla — tarkoitan tänä iltana, sillä onhan kello jo lyönyt kaksitoista. Tuletteko? Täsmälleen puoli kahdeksalta?"
"Kiitos vain", sanoin minä; "kyllä tulen."
"Hyvä!" virkkoi hän. "Hiljainen pieni ateria — minä itse, tyttäreni, te, sihteerini — rouva Kennerley, reipas nainen, hyvin reipas, taitava nainen, Gregg — ja eräs tuttavani Citystä, herra Guy Trafferdale. Siinä kaikki. Saapukaa kello seitsemältä."
"Entä… tämän illan tapaukset, mr Vandamarke?" kysäisin minä.
"Otetaanko ne puheeksi…?"
"Ei, jollen minä niistä mainitse", keskeytti hän nopeasti. "Jättäkää asiat minun haltuuni, kuten teille vastikään sanoin. En kerro tyttärellenikään, mitä on tapahtunut."
"Luuletteko, että saatte timanttinne takaisin, mr Vandamarke?" kysyin todetakseni, mitä hän sisimmässään oikeastaan tunsi. "Luuletteko?"
Hän vaikeni hetkiseksi tarkaten sikaarista kiemurtelevaa savua, ja kun hän jälleen puhui, oli hänen äänensä sointu vakavampi kuin se miltä koskaan oli minusta tuntunut.
"Kyllä, Gregg, poikani!" vastasi hän. "Kyllä luulen, että saan timanttini vielä käsiini! Mutta niin kummalliselta kuin se teistä tuntuneekin, en välitä siitä niin paljoa kuin eräästä toisesta asiasta!"
"Mistä sitten, jos saan kysyä?" virkoin minä.
Hän loi minuun äkillisen leimuavan katseen ja kumartui hiukan eteenpäin. "Mitä minä tahdon saada käsiini", sanoi hän matalalla, pontevalla äänellä, "on se joukkio, joka tänä iltana meitä väijyi ja vei meidät mukaansa, ja — minä saan heidät käsiini!"
Silloin näin mr Vandamarken uudessa valossa. Hänellä oli rautainen tahto ja teräksinen tarmo, vaikka hänen sävynsä olikin näennäisesti huoleton.
"Minä tavoitan heidät", lisäsi hän sitten. "Nutistan heidät — noin!"
Hän painoi peukalonsa tuolinsa käsinojaa vastaan ikäänkuin olisi musertanut hyönteisen ja vilkaisi samalla minuun. Teko ja katse merkitsivät paljon.
"Käsitän, mr Vandamarke!" sanoin, nyökäten hänelle. "Ilman armoa!"
"Juuri niin!" vastasi hän, vuorostaan nyökäten. "Ilman armoa!"
Minä lähdin pian senjälkeen ja kävelin vitkalleen asuntooni Jermyn-kadulle. Olin hyvilläni, että olin päässyt kotiin. Päivän tapahtumat olivat olleet kyllin kiihoittavia kaivatakseni hiukan hiljaisuutta. Mutta heti oman kynnykseni yli astuttuani kohtasi minua uusi yllätys. Minulla oli kirjelaatikko kiinnitettynä vaatimattoman asuntoni ulko-oven sisäpuolelle. Pelkästä tottumuksesta vilkaisin sinne. Siellä oli yksi ainoa kirje. Osoite oli koneella kirjoitettu kuoreen, ja siitä vetämälläni paperiarkilla oli myöskin pelkkää konekirjoitusta. Paljoa luettavaa ei siinä ollutkaan:
"Birchin Lane 327 A, E.C.2.
Lokakuun 8 p:nä 1920.
Herra Mervyn Gregg,
Täällä.
Olen kuullut, että Te entisenä upseerina kernaasti haluaisitte
saada luottamustoimen. Jos suvaitsette tulla luokseni yllämainitun
osoitteen mukaan huomenna iltapäivällä täsmälleen kello neljä,
luulen voivani tehdä Teille tarjouksen, jonka otatte huomioonne.
Kunnioittaen
H.C. LEDDENHAM."
Minulla ei ollut hämärintäkään aavistusta, kuka H.C. Leddenham oli. Sellaisesta henkilöstä en varmaankaan ollut koskaan kuullut. Mutta totta oli, että etsiskelin tointa, totta sekin, että monet sen tiesivät, joten päättelin jonkun maininneen hänelle nimeni. Ja sitten selvisi minulle, että jos tässä oli ollut joku hyvä tilaisuus, olin menettänyt sen lähtemällä Marton Hilliin eilen. Olin tosiaan lähtenyt aamulla jokseenkin varhain ja syönyt puolista golf-kerhossa. Olin vetelehtinyt mr Vandamarken kanssa pelikentällä silloin, kun minun olisi pitänyt olla Cityssä. Miten olikaan, ei kirjettä oltu tuotu heti aamulla, vaan oli pistetty laatikkoon vasta lähtöni jälkeen.
Jotten hukkaisi mitään mahdollisesti tarjoutuvaa tilaisuutta, päätin mennä Birchin Lanelle seuraavana aamuna, kysyä herra H.C. Leddenhamia, kuka hän sitten olisikin, ja selittää syyn poisjäämiseeni edellisenä iltapäivänä. Ja puolipäivän lähestyessä minä meninkin. Sitten tuli toinen ja vielä salaperäisempi yllätys. En ollut erikoisemmin tutustunut Cityyn, mutta kauan ei kestänyt ennenkuin tulin vakuutetuksi yhdestä epäilemättömästä tosiasiasta — nimittäin siitä, että Birchin Lanella ei ollut sellaista numeroa kuin 327 A! Kävelin yhtä puolta ylös, toista alas, päästäkseni asiasta täyteen varmuuteen, tiedustelinpa kirjeenkantajaltakin. Hän vilkaisi minuun puolittain säälien.
"Ei ole sellaista numeroa, sir", vastasi hän. "Tarkoitatteko numeroa 27?"
"Enkä tarkoita!" sanoin minä, vetäen taskustani koneella kirjoitetun kirjeen. "Tuossa — 327 A!"
"Ei — ei sellaista ole, sir", selitti hän. "Ei koko kadun varrella!"
"Oletteko koskaan kuullut tuota nimeä?" kysyin osoittaen H.C.
Leddenhamia, koneella kirjoitettuna kuten kaikki muukin. "Leddenham?"
Hän pudisti päätänsä ja näytti neuvottomalta. "Ei! Se on aivan outo!" vastasi hän. "Ei tässä korttelissa sennimistä asu, siitä menen takuuseen!"
"Onko täällä mitään toista Birchin Lanea?" tiedustin.
Tällä kertaa hän katsahti minuun todella säälivästi.
"Toista! Ei ole muuta Birchin Lanea koko Lontoossa!" sanoi hän. "Tämä on ihan ainoa, hyvä herra."
Hänen mentyään tiehensä lähdin minäkin omalle taholleni — takaisin länteen päin. Nyt minulle selvisi. Kirje oli lähetetty pidättämään minua sinä iltapäivänä Marton Hillistä, jotta mr. Vandamarkella ei olisi seuraa hänen palatessaan kerhosta asemalle!
Siitä päätelmästä johduin toisiin; jotkut niistä olivatkin varsin ilmeisiä. Ken tahansa kirjeen kyhääjä olikin, täytyi hänen tietää, että mr Vandamarkesta ja minusta oli suuresta ikäerostamme huolimatta tullut melkein toverukset ja että minulla oli tapana kävellä hänen kanssaan kerhosta asemalle. Siitä saattoi päätellä, että mies tiesi, mitä golf-kerhossa puuhailtiin — kenties oli sen jäsen. Saattoi hyvinkin olla henkilö, joka mieskohtaisesti tunsi mr Vandamarken ja minut ja tunsi meidät hyvin. Ehkä oli mr Vandamarke näyttänyt hänelle tuon kahdensadantuhannen punnan arvoisen timantinkin.
Marton Hillin golf-kerhoon kuului noin sataviisikymmentä jäsentä, ja olihan joukkoon voinut pujahtaa jokunen musta lammas. Joka tapauksessa oli varmaa, että tämä oli huolellisesti harkittu juoni. Birchin Lanella ei ollut sellaista taloa kuin 327 A; siellä ei tunnettu H.C. Leddenhamia; kirjeen tarkoituksena oli pidättää minua golf-kerhosta tuona määrättynä iltapäivänä, ja sen lähettäjä olisi päässyt tarkoituksensa perille, jollen olisi tavallisesta menettelystäni poiketen matkustanut Marton Hilliin aamulla ennen kirjeen saapumista.
Pukeuduin sinä iltana hyvin huolellisesti — miss Vandamarken valokuvan vuoksi. En ihmetellyt, että tytön isä oli hänestä niin ylpeä: jos valokuva puhui totta, oli hän herttaisimpia ja kauneimpia tyttöjä, mitä koskaan olin nähnyt. Menin taloon Prince's Gaten alueelle innokkaana näkemään hänet ilmielävänä — hyvin innokkaana. Mutta ensimmäinen henkilö, jonka tapasin, oli mr Vandamarke itse, joka sattui olemaan eteisessä, kun minut päästettiin sisälle. Vein hänet syrjään ja kerroin hänelle seikkailustani salaperäisine kirjeineni. Hänen silmänsä välkähtivät kultareunaisten silmälasiensa takaa, ja hän nauroi jurosti, mutta kuitenkin ilmeisesti hyvillään.
"Ovelia kettuja — viekkaita kettuja — taitavia — taitavia!" sanoi hän nauraa hytkyttäen. "Se oli tarkoitettu pysyttämään teidät poissa, Gregg, veikkoseni. Tahtoivat kaapata ukon aivan yksinään! Ha, ha! Mutta ei sanaakaan nyt eilisiltaisesta seikkailustamme! Kukaan ei tiedä — ei edes tyttöseni eikä sihteerini. Olemme mitään hiiskumatta — toistaiseksi. Tulkaa! Minä saatan teidät naisten luo — tulin vastikään itse sisälle ja minun täytyy pukeutua purppuraani ja hienoihin kauluksiin ja kalvosimiin. Tänne päin!"
Hän vei minut vierashuoneeseen, jossa virallisesti esitteli minut tyttärelleen — sain silloin tietää, että tytön nimi oli Rosalie — ja sihteerilleen, mrs Kennerleylle. Suositellen minua heidän erikoiseen hoivaansa hän jätti meidät.
Miss Vandamarke osoittautui vielä kauniimmaksi ja herttaisemmaksi kuin valokuvasta saattoi päätellä. Myöskin huomasin hänen olevan vilkkaan ja luonnollisen. Sitäpaitsi hän oli mielestäni leikkisä ja pirteä. Mrs Kennerley, teräväsilmäinen, maltillinen, komeahko, kolmisenkymmenvuotias rouva, tuntui minusta heti juuri sellaiselta, jonka mr Vandamarke haluaisi apulaisekseen liikeasioissa. Hän loi minuun nopean yleissilmäyksen ja nähtävästi arvioi minut hyvin tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Mutta miss Vandamarke silmäili minua verkallisemmin ja päätti tarkastelunsa hymyllä.
"Ihmettelen, että olette niin perin nuori ja — näöltänne — niin perin viaton, mr Gregg", sanoi hän herttaisesti. "Olin saanut teistä — aivan toisenlaisen käsityksen."
"Niinkö? Ja miksi?" kysyin minä.
"Siksi, että te ja isä viivyitte niin myöhään eilen illalla", vastasi hän. "Ajatelkaas, rouva Kennerley, että he eivät saapuneet sieltä golf-kerhosta ennenkuin kellon käydessä kahtatoista ja sitten istuskelivat rupattelemassa pitkälle yli puoliyön! Huonoja tapoja, luullakseni, vanhanpuoleisille herrasmiehille, samoin kuin…"
"Maitosuillekin — niinkö?" sanoin minä. "Oh, luulenpa, että rouva Kennerley arvioisi minut vanhemmaksi kuin siihen vuosimäärään, jonka te haluatte minulle myöntää, neiti Vandamarke. Minä en ole…"
Vaikenin siihen, nähdessäni, että mrs Kennerley, jonka puoleen olin kääntynyt, ei ollenkaan katsonut minuun. Seuraten hänen katsettaan huomasin hänen hymyilevän miehelle, joka juuri oli astunut huoneeseen. Minäkin vilkaisin häneen. Vain nopealla tahdonponnistuksella onnistuin hillitsemään äkillisen kummastuksenhuudon, sillä siinä minun edessäni olivat aivan varmaan kasvot, jotka olin sytytetyn tulitikun valossa nähnyt sen yksinäisen talon pihamaalla!