IV
NURKKAPÖYTÄ
Minulle oli onneksi, että myöskin Rosalie Vandamarke katsoi mieheen, joka juuri oli tullut sisälle ja verkalleen astui lattian yli sinnepäin, missä me kaikki olimme ryhmittyneinä takkavalkean ääreen. Siten sain paremman tilaisuuden huolellisesti tarkastaa vastatullutta. Hän oli pitkä, ruumiiltaan sopusuhtainen herrasmies, nähtävästi kolmenkymmenenviiden ja neljänkymmenen ikävuoden välillä. Kauniskasvoinen, huolellisesti kammattu, hyvin puettu ja kaikesta päättäen hyvin kotiutunut Vandamarken taloon. Hän tervehti molempia naisia perin tuttavallisesti ja soi minulle tuollaisen puoliksi välinpitämättömän, puoliksi ystävällisen nyökkäyksen kuten hänen ikäisensä miehet yleensä suovat sellaisille, joita vielä pitävät poikina.
Hetkisen kuluttua hän naureskeli ja laski leikkiä miss Vandamarken ja mrs Kennerleyn kanssa: oli ilmeistä, että nuo kolme tunsivat toisensa hyvin. Ja sillä haavaa olin mielissäni, että sain pysyä syrjässä — halusin vielä tarkemmin tutkia miehen kasvoja, vaikken epäillytkään vaikutelmani todenperäisyyttä. Hän seisoi nojaten uuninreunustaa vasten muutaman minuutin tulonsa jälkeen ja kääntyi sitten äkkiä rouva Kennerleyhin päin, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään. Silloin lankesi sähkölampun hohde määrätyssä kulmassa hänen piirteilleen, valaisten ne juuri samoin kuin tulitikku oli pihassa valaissut hänen kasvonsa. Ja nyt olin asiasta varma. Ei ollut vähäisintäkään epäilystä siitä, että tämä oli sama mies, jonka olin ristikkoikkunasta nähnyt! Ja… mitä minun nyt oli tehtävä? Paitsi että tuo vieras oli esitetty minulle mr Trafferdalena, en luonnollisesti tietänyt hänestä mitään. Hänen nimensä oli outo. Hän näytti minusta jonkunlaiselta rahamieheltä, sellaiselta, joita tapaa tusinoittain joka hetki kymmenestä aamulla neljään iltapäivällä Lombard-kadulla taikka Bartholomew Lanella. Hänen keskustelustaan ja käytöksestään päätin, että hän oli joustava, tottunut maailmanmies; hän oli ilmeisesti niitä, jotka osaavat miellyttää ja huvittaa. Mutta mitkä olivat hänen suhteensa isäntääni? Siihen kysymykseen sain pian vastauksen. Mr Vandamarke tulla touhusi huoneeseen ja tervehti Trafferdalea niin lämpimästi, että tuskin olisi lämpimämmin voinut tervehtiä rakasta veljeään. Näin heti, että hän ja hänen vieraansa olivat mitä parhaimmat ystävät. Mutta — tämä oli mies, jonka olin pihassa nähnyt, ja siis…
Oli enemmän kuin kiusallista ja häkellyttävää ajatella asiaa pitemmälti. Välttämätön seuraus oli tuskastuttava, sillä mr Vandamarke ei ollut niitä miehiä, joita olisi suonut vilpillisen ystävän vetävän nenästä ja petkuttavan. Vaivatessani päätäni sillä, mitä minun olisi tehtävä, siirtyivät mrs Kennerley ja Trafferdale, jotka mr Vandamarken saavuttua olivat alkaneet keskustella liikeasioista minulle käsittämättömin lausein, vähän kauemmaksi salin toiselle puolelle, yhä jutellen ja jättäen minut miss Vandamarken kanssa kahdenkesken. Olin istahtanut nojatuoliin lähelle hänen omaansa, ja katsahtaen merkitsevästi noihin kolmeen kumartui tyttö äkkiä minua kohti.
"Pidättekö tuosta miehestä?" kysyi hän kuiskaten. "Sanokaa!"
Minä vilkaisin puhuttelijaani kummastuneena.
"En tunne häntä", vastasin. "Tämä on ensi kerta…"
Neitonen pudisti päätänsä kärsimättömästi.
"Ette ole kääntänyt silmiänne hänestä viime viiden minuutin aikana!" huudahti hän. "Ette pidä hänestä! Ettehän?"
"No niin — en!" sanoin minä. "Onko tämä kyllin selvää?"
"Aivan!" vastasi hän tyytyväisesti nyökäten. "Tiesin, ettette pitänyt.
Enkä pidä minäkään."
"Miksette?" kysyin.
"Sitä en osaa sanoa", vastasi tyttö. "Kaiketi vaistomaista vastenmielisyyttä. Minä inhoan häntä! Vaikka esiinnyn hänelle kohteliaana, hilpeänä ja miellyttävänä, vakuutan teille, että se on pelkkää valhetta! Pelkkää teeskentelyä! Johtuu siitä, että hän on isän parhaita tovereita — Cityssä. Kunpa pysyisikin siellä!"
"Mitä hän on Cityssä?" tiedustin.
"Hyväinen aika, tietäisinkö minä!" huudahti neitonen. "Rahaa! Kiittäisinpä onneani, jos nuo kolme puhuisivat illan pitkään muusta kuin rahasta. Kuunnelkaahan! Minä olen sijoittanut teidät viereeni pöytään. Jutelkaa minulle, älkää heistä välittäkö!"
Minä loin häneen tutkivan katseen, johon hän luottamuksellisesti vastasi. Olimme jokseenkin samanikäiset, ja nuorison välillä on olemassa joku vastaväitteitä väheksyvä vapaamuurariliitto.
"Kyllästynyt siihen puheenaiheeseen?" vihjaisin.
"Niin, milloin nuo kolme ovat koolla!" sanoi hän. "Hypähdin ilosta kuullessani, että te tulette päivälliselle! En ollut teitä koskaan nähnyt, mutta…"
"No, nyt kun olette nähnyt? Sanokaahan?"
"Oh, olette varsin miellyttävä nuorukainen!" vastasi hän hymyillen. "Nuoruudessa on viehätystä, eikö totta? En tunne montaa nuorta henkilöä — täällä. Lontooseen tultuamme olen tavannut vain — tuollaisia! Rahamiehiä! Olen kuullut vain timanteista, osakeyhtiöistä, osakkeista, kaivoksista, rautateistä, luovutuksista, sopimuksista. Ja sitten se rouva Kennerley!"
"Ettekö pidä rouva Kennerleystä?" kysyin. "Näyttää reippaalta, taitavalta naiselta."
"Oh, taitavahan hän kyllä on", myönsi neitonen. "Mutta — hänkin on pelkkää liikehommaa. Minä kaipaan jotakin muuta."
"Esimerkiksi?" kysyin minä.
"Elämää! Käymme tietysti teattereissa ja niin edespäin, mutta" — hän pysähtyi ja katsoi miettiväisesti minuun. "Onko teillä sisaria?" kysyi hän äkkiä.
"Ei!" vastasin. "Minulla ei ole ketään. Olen orpo, eikä minulla ole sisarta eikä veljeä — ei edes isoäitiä tai naimatonta tätiä."
"Yksinäistä!" jupisi hän myötätuntoisesti. "Mihin te käytätte aikanne!"
"Kuljeskelen ympärinsä ja pelaan golfia", vastasin. "Nimittäin — kunnes saan toimen. Ei ole mitään tehtävää nykyisin, kun sota loppui."
"Oletteko ollut sodassa?" kysyi hän avartuvin silmin. "Tekö?"
"Kolme vuotta", vastasin.
"Teidänlaisenne lapsi!" huudahti hän. "Ja — tapoitteko siellä ketään?"
"Toivoakseni!" vastasin innokkaasti. "Olisin pahoillani jollen olisi tappanut."
"Se johtuu siitä, että olette englantilainen", sanoi hän. "Miksi englantilaiset eivät ole koskaan onnellisia, jolleivät voi mitään tappaa?"
"Minä olen aivan onnellinen, kun saan olla tappamatta", vastasin.
"Sodassa oli tappaminen — velvollisuuteni."
"Sekin on englantilaisten epäjumalia", sanoi neitonen. "Velvollisuus! Mutta" — tässä hän katseli minua kysyvästi — "satuitteko… satuitteko haavoittumaan?"
"Kahdesti", sanoin minä. "Vastikään toipunut jälkimmäisestä vammasta."
Jotta hän ei jatkaisi siihen suuntaan, aloin minä sitten vuorostani
kuulustella häntä. "Miksi mainitsitte minua englantilaiseksi?" kysyin.
"Ettekö sitten itse ole?"
"Minäkö? Enhän toki! Viime keväänä näin Englannin ensi kertaa: minä olen syntynyt Etelä-Afrikassa. Isäni oli hollantilainen ja äitini ranskalainen. Enkö olekin kummallinen sekoitus?"
"Hyvin mielenkiintoinen sekoitus", myönsin minä. "Mutta tuloksista päättäen…"
Juuri silloin asteli mr Vandamarke meitä kohti hykertäen käsiään.
"Ah", huudahti hän. "Arvasinkin, että te nuoret viihtyisitte hyvin keskenänne! Nuoret ihmiset löytävät pian toisensa. Herttainen poika, Rosalie, eikö totta?"
"Luullakseni ei mr Gregg ole yhtä nuori iältään kuin näöltään", vastasi hänen tyttärensä. "Eikä niin varsin viaton ja — kokematonkaan", lisäsi hän syrjäpuheena minulle.
Ennenkuin ehdin vastata, ilmoitettiin päivällispöytä katetuksi. Kävi niinkuin nuori emäntäni oli ennustanut. Heidän päässään pöytää puhui mr Vandamarke kahden vanhemman vieraansa kanssa liikeasioista; me taas rupattelimme kaikenlaista muuta. Mutta minä koetin sekä silmilläni että korvillani seurata noita kolmea ja pian varmistuin kahdesta seikasta — ensiksikin, että herrat Vandamarke ja Trafferdale olivat hyvin hartaat ystävykset ja että heillä oli tärkeitä yhteisiä raha-asioita; toiseksi että mrs Kennerley oli ikäänkuin isäntäni oikeana kätenä ja luultavasti tiesi hänen asioistaan yhtä paljon kuin tämä itsekin.
Ja vaikka seurusteluni pöytätoverini kanssa olikin hauskaa, sillä Rosalie oli perin herttainen ja vilkas neitonen, kun häneen tutustuin, vaivasi minua kaiken aikaa sielullisen tukehtumisen tunne. Siitä, että Trafferdale oli mies, jonka olin nähnyt tuon salaperäisen talon pihassa, ja siis yksi niitä, jotka olivat ryöstäneet isännältäni hänen kahdensadantuhannen punnan arvoisen timanttinsa — kenties koko juonen alkuunpanija, — olin varma ja tulin yhä varmemmaksi, mitä enemmän häntä katselin. Ja tuossa oli mitään pahaa aavistamaton poloinen, mr Vandamarke, joka piti häntä suuressa arvossa ja kilisteli hänen kanssaan aivan luottavaisesti! Se pani vereni kiehumaan — sitä kiihkeämmin, kun en tiennyt, mitä olisi tehtävä.
Mutta lopuksi sain mielijohteen. En kenties olisi sen mukaan toiminut, jos olisin muistanut vanhan sananparren ja laskenut kahteenkymmeneen ennenkuin antauduin vaikutelman valtaan. Se juolahti päähäni tällä tavoin: kun naiset olivat poistuneet, jäivät isäntäni ja vanhempi vieras istumaan portviini-karahvin ääreen, jolloin minä valittaen heikkoa päätäni pyysin anteeksi ja siirryin vierashuoneeseen. Siellä tapasin mrs Kennerleyn — yksinään. Pysähtymättä miettimään — ja loppujen lopuksi oli sittenkin hyvä, ettei minulla ollut aikaa miettimiseen! — istahdin tuolille hänen viereensä.
"Mrs Kennerley!" sanoin, luoden oveen katseen, jolla halusin vihjaista, että puhuisin hänelle luottamuksellisesti. "Tehän askartelette liikeasioissa?"
Hän soi minulle hymyn, ikäänkuin sanani olisivat häntä huvittaneet, ja nauroi.
"Niinpä kai, mr Gregg", vastasi hän.
"Olette niissä varmaankin taitava ja älykäs?" vihjaisin.
"Kyllähän jotkut minua sellaisena pitävät", vakuutti hän taaskin naurahtaen. "Mutta — mistä on kysymys?"
Siirsin tuolini lähemmäksi hänen omaansa vilkaisten taaskin ovelle. "Tarvitsisin neuvoanne, mrs Kennerley", vastasin minä, "perin tärkeässä asiassa. Voitteko suoda minulle huomenna puoli tuntia — yksinänne — jossakin?"
Hänen huvitettu ilmeensä muuttui kummastuneeksi, mutta hän vastasi varsin auliisti: "Johonkin erityiseen aikaanko?"
"Minulle sopii joka aika", selitin. "Määrätkää itse aika — ja paikka."
Hän epäröi hetkisen ja nyökkäsi sitten ikkunoita kohti.
"Tunnettehan Alexandran portin tuolla?" sanoi hän. "No niin — kohdatkaa minut siellä huomenna puoli yhdeltä. Siihen aikaan menen aina Rowille kävelemään. Sopiiko se?"
Ehdin juuri kiittää häntä ja sanoa, että se sopi mainiosti, kun Rosalie Vandamarke tuli huoneeseen. Pian senjälkeen ilmestyivät hänen isänsä ja Trafferdale. Mr Vandamarke oli juuri ostanut gramofonin, jota kehui viimeiseksi uutuudeksi sillä alalla. Tunnin aika hänen täytyi sillä rumahisella renkuttaa jotakin, mitä hän hartaasti kuvitteli musiikiksi. Olin kiitollinen, kun se osa ohjelmasta oli ohitse.
Pian senjälkeen minä lähdin kotiin, miettien havaintoani. Että Trafferdale, joka esiintyi Vandamarken parhaana ystävänä, oli timanttiryöstö-juonen toimeenpanijoita, siitä olin varma. Mutta tuskallista ja vaikeata oli paljastaa totuus Vandamarkelle. Kuvittelin siis, että mrs Kennerley olisi omiaan siihen tehtävään. Olin nähnyt kylliksi ollakseni varma, että vanha herra kaikessa luotti häneen ehdottomasti ja suuresti ihaili hänen kykyään. Päätin uskoa asian mrs Kennerleylle.
Heti puolenpäivän jälkeen seuraavana päivänä olin Alexandran portilla, ja puoli yhdeltä näin mrs Kennerleyn tulevan minua kohti. Hän näytti hyvin reippaalta ja valppaalta, juuri sellaiselta naiselta, joka voisi ottaa arkaluontoisia asioita huolekseen, ja minä onnittelin itseäni neuvokkuudestani, että olin hankkinut hänet apulaisekseni. Käännyimme Kensingtonin puutarhan ihmisistä tyhjimpään osaan. Oli lämmin, päivänpaisteinen aamu, ja me istahdimme penkille.
"No", sanoi mrs Kennerley, "mikä se perin tärkeä asia on?"
Minä koetin näyttää mahdollisimman vakavalta.
"Mrs Kennerley", aloitin, "te olette mr Vandamarken yksityissihteeri?"
"Niin olen", vastasi hän.
"Ja epäilemättä olette hänen uskottunsa?"
"Useimmissa asioissa kylläkin — liikeasioissa."
"Oletteko — minä lyön kaikki korttini pöytään mr Vandamarken vuoksi — oletteko kuullut hänen erinomaisen kallisarvoisesta timantistaan?"
"Vandamarke-timantistako? — Olen."
"Tiedättekö, että hän on sen — kadottanut?"
Hän käänsi minuun katseen, jota minun oli vaikea ymmärtää. Ei se osoittanut kummastusta eikä myöskään ilmaissut, ettei hän olisi asiaa uskonut. Näytti siltä kuin hän olisi itseltään kysynyt, kuinka paljon minä tästä mainitsemastani tapauksesta oikeastaan tiesin.
"Kadottanut?" huudahti hän. "Mahdotonta!"
"Eipä suinkaan!" sanoin minä. "Pikemminkin on ihme, ettei hän ole sitä aikaisemmin menettänyt. Mutta… eikö hän ole siitä teille maininnut?"
"Hänkö? Ei!" vakuutti rouva. "Ei sanallakaan!"
"Sitten minä kerron teille — hänen tähtensä", jatkoin. "Hän tarvitsee — suojelusta. Minä kerron sen teille tietenkin salaisuutena, mrs Kennerley — tämä on ehdottomasti pidettävä vain omana tietonamme."
"Oh, tietysti, mr Gregg!" jupisi hän. "Mutta se timantti! Hävinnyt!"
"Suoraan sanoen se ryöstettiin toissa iltana. Kerron teille kaikki — se on varsin lyhyt tarina. Hän ja minä kävelimme Marton Hillin golf-kerhon kentältä asemalle, meidät pysähdytti kolme naamioitua, revolvereilla aseistettua miestä, jotka pakottivat meidät astumaan voimakkaaseen autoon ja kiidättivät meidät monen, monen kilometrin päähän yksinäiseen taloon. Siellä he nipistivät mr Vandamarkelta hänen timanttinsa; kyyditsivät meidät jälleen pois ja laskivat meidät runsaan tunnin ajelun jälkeen Basingstoken ulkopuolelle. Perin ovela hanke kauttaaltaan, rouva Kennerley, — eikö hän ole teille siitä maininnut?"
"Ei sanallakaan!" vastasi yksityissihteeri. "Tavuakaan hän ei ole asiasta hengähtänyt!"
"Eikä minunkaan olisi tullut siitä hiiskua sanaa tai tavuakaan", virkoin minä. "Minä lupasin sen hänelle. Mutta — minunpa oli pakko puhua! Teille!"
"Miksikä?" kysyi hän.
"Sanon sen teille. Minulla on mielestäni varsin hyvä, vakiintunut havaintokyky — se kehittyi kaiketi sotakokemuksissani. Joka tapauksessa pidän silmäni auki. No niin, huomasin kaksi asiaa tuon seikkailun aikana toissa iltana. Ensiksikin, että autonajajalla oli omituisesti käyristynyt sormi — luoti oli lävistänyt hänen rystönsä, siitä menen vaikka valalle! Toiseksi näin jotakin vielä paljoa tärkeämpää: mr. Vandamarken ollessa poissa siitä huoneesta, johon he olivat meidät sulkeneet — käskettynä toiseen suojaan, — kurkistin ikkunasta sen edustalla olevaan pihaan. Siellä käveli mies edestakaisin. Raapaisi tulta sytyttääkseen sikaarinsa, ja lähes minuutin ajan, mrs Kennerley, minä näin hänen kasvonsa täydellisesti ja kirkkaassa valossa. Ja, hyvä rouva — minä näin nuo kasvot jälleen eilen illalla!"
"Missä?" kysyi hän kääntäen silmänsä minuun — hyvin kauniit, avoimet silmät, ikäänkuin hän olisi ollut tenhottu. "Lontoossako?"
"Lontoossa!" nauroin minä. "Niin — tässä lähellä. Mrs Kennerley, mies, jonka näin pihassa, oli herra Trafferdale! Eilisiltainen vierastoverimme! Se on aivan yhtä varmaa kuin että tuo kamala taiteen kuvatus, jonka tuolla näemme, on Albertin muistopatsas." Käännyin osoittamasta yhden inhoni aiheen kultauksia ja katsoin häneen. Hän silmäili minua samanlaisella katseella kuin oli minulle aikaisemmin suonut, mutta nyt se oli korostetumpi. Minä nyökkäsin hänelle.
"Ihan totta, mrs Kennerley!" sanoin pontevasti.
Vihdoin hänen kielensä kirposi.
"Herra Trafferdale?" virkkoi hän matalalla äänellä. "Mahdotonta! Hän on mr Vandamarken lähimpiä ystäviä — yksityiselämässä samoin kuin monissa liikeasioissa."
"En välitä siitä, mitä hän on!" tiukkasin itsepintaisesti. "Hän on se mies! Tunsin hänet heti, kun hän eilen astui vierashuoneeseen. Ystävä tai ei, hän on mies, joka poltteli sikaariansa rakennuksen ulkopuolella, sillä välin kun hänen toverinsa sisällä kevensivät mr Vandamarken hänen kahdensadantuhannen punnan arvoisesta timantistaan! Ja — mitä nyt on tehtävä?"
"Mitä — minkälaista tekemistä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Siinäpä juuri halusinkin pyytää neuvoanne", selitin. "Onko minun mentävä suoraan mr Vandamarken puheille ja kerrottava hänelle, mitä olen kertonut teille? Minä mainitsin hänelle käyräsormisesta miehestä ja pihassa näkemistäni kasvoista, — tuleeko minun nyt mennä sanomaan hänelle, että ne olivat hänen ystävänsä mr Trafferdalen kasvot?"
"Hän ei sitä uskoisi", virkkoi rouva. "Hän ja Trafferdale…"
"Sen asian voisi kaiketikin todistaa, mrs Kennerley", sanoin minä. "Jos
Trafferdalea pyydettäisiin selittämään seniltaiset puuhailunsa…"
"Mitä mr Vandamarke pyysi teitä tekemään?" kysyi hän keskeyttäen minut. "Olemaanko toistaiseksi vaiti? No — teidän asemassanne, mr Gregg, noudattaisin hänen pyyntöänsä. Voitte olla varma, että en petä tämänaamuista luottamustanne. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että mr Vandamarkella on jo Etelä-Afrikasta käsin terävä-älyisen miehen maine! En tarkoita, että hän olisi viekas tai tunnoton, mutta hän on asioittensa ja harrastustensa hoitamisessa terävin mies, mitä koskaan olen tavannut, ja — teidän asemassanne minä odottaisin nähdäkseni, mihin hän lähinnä ryhtyy. Voitte olla varma siitä, että mr Vandamarkella on joitakin hankkeita! Mitä tyynempi, mitä hiljaisempi hän on, sitä uutterammin hän askartelee — rauhallisen pinnan alla. Ottakaa neuvostani vaari — älkää tehkö mitään, älkää sanoko mitään, odottakaa!"
Me erosimme. Mutta minä sain nähdä mrs Kennerleyn vielä samana päivänä, vaikka paljoa myöhemmin. Olin juuri saanut sievähkön perinnön ja kestitäkseni itseäni menin sinä iltana syömään päivällistä Mocattin ravintolaan. Ken on Mocattissa käynyt, tietää, että tuossa erittäin hienossa ravintolassa kiertää pääsalia parveke. Parvekkeella voi aterioida ja sieltä katsella iloista vilinää alhaalla. Minä tilasin päivälliseni parvekkeelle. Ja kun ateriani puolivälissä sattumalta vilkaisin alas, näin aivan alapuolellani erään nurkkapöydän ääressä rouva Kennerleyn täysissä hepenissään syömässä päivällistä kahdenkesken — Trafferdalen kanssa!