V
HUONEISTO DOWN-KADUN VARRELLA
Olin jo jokseenkin tottunut yllätyksiin. Nähtyäni rouva Kennerleyn ja Trafferdalen vedin siis pääni parvekkeen rintasuojan taakse ja mietin tätä uutta tilannetta. Tarkastin sitä useilta eri puolilta. Näkemäni saattoi olla aivan viatonta laatua. Ei ollut mitään syytä, miksi mrs Kennerley ja mr Trafferdale eivät aterioitsisi yhdessä Mocattin ravintolassa tai jossakin muussa hienossa paikassa. Olin katsellut heitä tarpeeksi edellisenä iltana tietääkseni, että he olivat hyvät tuttavat keskenään. Rosalie Vandamarke oli maininnut minulle, että mrs Kennerley oli leski: ehkäpä hän ja Trafferdale olivat kihloissa tai kihloihin menemäisillään.
Mutta tietäessäni Trafferdalesta mitä tiesin ja muistellessani, mitä olin kertonut rouva Kennerleylle vain muutamaa tuntia aikaisemmin Kensingtonin puutarhassa, tunsin mieleni levottomaksi ja epäileväksi. Kertoisiko hän Trafferdalelle — oliko jo kertonut Trafferdalelle, — mitä olin hänelle ilmoittanut? Siinä tapauksessa se olisi kuin varkaan varoittamista siitä, että hänen pieni vehkeensä oli paljastettu ja laki hänen kintereillään. Oli miten oli, mutta en voinut mielessäni olla aivan levollinen tuon naisen suhteen. Tosin olin ottanut hänet uskotukseni — mutta minä en ollut aivan varma, nyt kun se oli tehty, että olin menetellyt viisaasti ilmoittaessani hänelle salaisuuden. Ja siinä hän nyt istui alapuolellani Mocattissa juuri sen miehen kanssa, jonka olin antanut ilmi!
Hetkisen perästä vilkaisin salavihkaa ja mahdollisimman mukaan välttäen huomionherättämistä toistamiseen alhaalla olevaan pariin. He nauttivat huolettomina päivällistään ja näkyivät olevan perin tyytyväisiä toisiinsa ja maailmaan yleensä. Sitäpaitsi he olivat liian syventyneinä keskusteluunsa, jotta olisivat vilkuilleet ympärilleen; varmaankaan he eivät kertaakaan katsahtaneet ylös. Ja senjälkeen minä pidin heitä silmällä, sillä minä olin päättänyt, että heidän lähtiessään Mocattin suojista minäkin lähtisin ja ottaisin selvän, mihin he menivät. Halusin tietää enemmän.
He eivät pitäneet kiirettä. Kun tuotiin kahvi ja liköörejä, sytyttivät he savukkeet ja näkyivät viipyvän vielä jonkun aikaa. He olivat siirtäneet tuolinsa ja kumartaneet päänsä aivan lähitysten, ja kaiketikin he juttelivat salavihkaa. Äkkiä pisti Trafferdale sitten kätensä housuntaskuunsa, veti esille kukkaron tai pienen lippaan tapaisen esineen, ottaen siitä jotakin, mitä hän pöydän syrjän suojassa näytti kämmeneltään toverilleen. Jos ken heitä ympäröivistä ihmisistä olisi heitä samalta tasolta tarkannut, niin hän ei olisi nähnyt mitään, mutta korkealta paikaltani saatoin minä nähdä selvästi. Ja hänen kourassaan olevasta esineestä huomasin välähtävän kirkkaan hohteen enkä epäillyt silloin, että hän näytti varastettua timanttia mrs Kennerleylle.
Hänen kätensä palasi taskuun: molemmat nauroivat kuin olisi äskeinen seikka tuottanut heille sekä huvia että tyydytystä. Sitten he osoittivat lähdönmerkkejä. Trafferdale viitasi tarjoilijaansa ja alkoi suorittaa laskuaan. Niinpä minäkin pyysin omani ja pidin tarkoin silmällä paria alhaalla, heti kun olin valmis lähtemään.
He nousivat vihdoin, samoin minä. Varovaisesti hiipien alakertaan minä tarkkasin heitä parilta sopivalta paikalta ja seurasin heitä lopuksi kadulle. Suureksi tyydytyksekseni he eivät kutsuneet ajuria, vaan läksivät jalkaisin — käsi toisensa kainalossa.
Minut oli vallannut kuumeinen, salapoliisimainen vaisto, ja olin päättänyt seurata heitä, mihin tahansa he menisivät, sillä minä olin varma, että Trafferdalella oli Vandamarke-timantti mukanaan ja että mrs Kennerley oli hänen rikostovereitaan. Kääntäen päällysnuttuni kaulurin ylös, peittäen kasvojeni alaosan silkkisellä kaulahuivillani ja painaen pehmeän hattuni silmilleni astelin saaliini perästä. Heidän jälkiään oli helppo seurata, sillä Trafferdale oli kookas mies ja mrs Kennerleyllä oli tavattoman selvästi näkyvä viitta päivällispukunsa päällä. Mutta pitkälti ei minun tarvinnutkaan seurata.
Kuten kaikki tietävät, sijaitsee Mocattin ravintola kivenheiton päässä Piccadillyn aukiosta. He astuivat aukion yli, minun seuratessani kymmenen metrin päässä heidän kintereillään, ja kääntyivät Lontoon paviljonkiin. Niin tein minäkin, pysytellen takalistolla Trafferdalen ostaessa kaksi istuinpaikkaa paraalta kohdalta. Minäkin ostin samanlaisen paikan ja menin kuulijasaliin heidän perästään, mutta vain niin pitkäksi aikaa, että ehdin varmistua heidän sielläolostaan ja tarkoin panna merkille paikan.
Sitten menin jälleen eteiseen ja silmäilin ohjelmaa. Suuri tähti esiintyisi sinä iltana; arvioin, että se tapahtuisi noin neljännestä yli kymmenen. Vilkaisten kellooni huomasin sen olevan juuri kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän. Minä menin suoraan kadulle, otin ensimmäisen tapaamani tyhjän vuokra-auton ja käskin ajajan mahdollisimman nopeasti huristaa Prince's Gaten alueelle.
Aioin kertoa mr Vandamarkelle — kertoa hänelle kaikki. Minusta näytti, että hänen ystävänsä pettivät häntä hänen omassa kodissaan ja että hän oli inhoittavan salajuonen uhri. Enemmittä viivyttelyittä saisikin hän tietää kaikki, mitä minä tiesin, nyt heti. Silloin ei omatuntoni minua soimaisi, ja hän voi toimia kuten parhaaksi näki. Mutta soittaessani Vandamarken asunnon ovikelloa ja juhlallisen hovimestarin itsensä avattua, minä ällistyin. Mr Vandamarke ei ollut kotona.
"Hän matkusti tänä iltapäivänä, sir", sanoi hovimestari suvaiten tuntea minut edellisenä iltana vierailleeksi henkilöksi. "Luullakseni ulos kaupungista, sir. Mutta", lisäsi hän tervetulleena äänenpainolla, "miss Vandamarke on kotona."
Viime sanoissa oli kysyvä sävy ja minä riensin pyytämään häntä ilmoittamaan miss Vandamarkelle, että olin siellä. Kahden minuutin perästä hän osoitti minut samaan hollantilaiseen huoneeseen, johon mr Vandamarke oli Basingstokesta palattuamme minut vienyt. Siellä istui Rosalie mukavasti isossa nojatuolissa, kirja helmassaan. Mutta minun saapuessani hän hypähti pystyyn ja tuijotti minuun. Hänen huulensa raoittuvat, ja hänen poskensa sai heikon punan.
"Onko… onko jotakin tapahtunut?" kysyi hän. "Näytätte… järkkyneeltä!"
"Eipä ihme!" virkoin minä. "Mutta sanokaahan minulle… isännehän on poissa?"
"Niin on", vastasi tyttö. "Matkusti Birminghamiin — liikeasioissa."
"Milloin hän palaa?" kysyin. "Tänä iltanako?"
"Ei!" virkkoi neitonen yhä kummastuneena. "Kenties huomenillalla. Mistä on kysymys?"
Minä tuijotin häneen.
"Peijakas!" huudahdin. "Niin se nyt on! Ei ole muuta neuvoa kuin — kertoa teille!"
"Kertoa minulle mitä?" kysyi hän. "Olette kovin salaperäinen!"
"Salaperäinen!" toistin minä. "Juuri niin! Salaperäinen on osuvin sana.
Istukaahan ja kuunnelkaa."
Hän istuutui. Minä vedin tuolin lähelle häntä ja kerroin hänelle mahdollisimman nopeasti ja lyhyesti kaikki, mitä oli tapahtunut, kaappauksesta Marton Hillin tanhualla siihen asti, kun seurasin Trafferdalen ja mrs Kennerleyn jälkiä Paviljonkiin. Rosalie oli mainio kuuntelija: hän ei kertaakaan keskeyttänyt ja vastasi jokaiseen kohtaan ymmärtävällä nyökkäyksellä.
"Niin se on — ja mitä nyt on tehtävä?" päätin puheeni. "Isänne on poissa, — Trafferdalella on varmasti timantti hallussaan, hän voi livistää aarteineen, ja silloin on kaksisataatuhatta puntaa mennyttä!"
Hän mietti asiaa — ja katseli minua — muutaman silmänräpäyksen.
"Ovat kai vielä siellä konserttisalissa?" kysyi hän.
"Minä jätin heidät sinne kaksikymmentä minuuttia sitten ja luulisinpä heidän viipyvän ainakin tunnin vielä", sanoin minä. "Viisitoista yli kymmenen esiintyy suuri tähti. Varmaankin jäävät he häntä kuulemaan."
"Mikä olisi teidän käsityksenne?" kysyi hän.
"Ajattelin, että isänne, kuultuaan mitä minulla oli kerrottavana, olisi ehkä lähtenyt sinne kanssani", vastasin. "Asianmukaisimmalta näyttää astua heti noiden kahden eteen. Olen varma, että Trafferdalella on timantti hallussaan. Otaksun, että isänne olisi lähtenyt."
Neitonen nousi äkkiä nojatuolistaan.
"No, sitten lähden minä!" lausui hän päättäväisesti. "Luulen, että Trafferdale on kehno mies, ja olen aina vainunnut mrs Kennerleyssä jotakin kissamaista! Sen jälkeen, mitä teiltä olen kuullut, käyn heitä ravistelemaan!"
"Minun seuraamanani tietysti", sanoin minä. "No, ulkopuolella on vuokra-auto; pidin sen kaiken varalta. Mutta — eikö teidän olisi parasta vaihtaa pukua? On tärkeätä esiintyä mahdollisimman vähän… vähän silmäänpistävänä."
Hän vilkaisi vaatteisiinsa. Hänellä oli luontainen taipumus loistaviin väreihin. Eikä hänen päivällispukunsa ollut sellainen, että olisi jäänyt huomaamatta.
"Kuinka pitkän ajan minulle suotte?"
"Korkeintaan — kymmenen minuuttia", sanoin lujasti. "Sillä tarkoitan kymmentä minuuttia."
Hän nauroi ja riensi huoneesta. Määräämäni ajan kuluttua hän oli palannut, kylläkin sirona, mutta nyt harmaassa ulsterissa, joka verhosi hänet kiireestä kantapäähän, harso kasvoillaan. Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle.
"Kelpaanko nyt teidän ylhäisyydellenne?" kysyi hän sievistellen.
"Tuntisiko minua nyt kukaan?"
"Mainiota!" sanoin minä. "Tulkaa nyt!"
Mennen auton luo, johon astuimme heti, lähdimme palvelijoille sanaakaan ilmoittamatta, ja sitten juolahti päähäni ajatus, ja minä käskin ajajan kiertää Jermyn-kadun kautta ja pysähdyttää asunnolleni.
"Miksi niin?" kysyi Rosalie liikkeelle lähdettyämme. "Luulin, että teillä oli kiire päästä konserttisaliin?"
"Emme tiedä, mitä voi tapahtua tai minkälaiseen seuraan joutunemme", vastasin, "ja minusta on paras lähteä asestettuna. Pistäydyn asunnostani noutamassa vanhan sotilaspistoolini."
"Asestettuna!" huudahti hän. "Ette edellyttäne…"
"Emme edellytä mitään", sanoin minä. "Toivokaamme, että älymme on hyödyllisempi kuin voimakeinot. Mutta parempi on katsoa kuin katua — ja saattaahan olla tarpeellista antaa jonkun nähdä, että meidän kanssamme ei sovi leikitellä."
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän.
"Ensiksikin pitää silmällä, mihin nuo kaksi menevät Paviljongista lähdettyään", vastasin minä. "Ja sitten tehdä, mitä otaksuisin isänne tekevän, jos hän olisi täällä."
"Ja se olisi…?" kysyi tyttö.
"Vaatia timantin luovuttamista!" selitin minä. "Ja se olisi mielestäni teidän — isänne edustajana — tehtävä. Luuletteko, että tahtoisitte sen vaatimuksen Trafferdalelle lausua?"
"Saattepa nähdä", vastasi hän. "Jos olette varma, että se hänellä on…"
"Olen varma, että hänellä on timantti, ja laskien kaksi ja kaksi yhteen, niin kenen se olisi, jollei isänne?" vastasin minä. "Joka tapauksessa olen valmis sanomaan Trafferdalelle vasten silmiä, että hän on mies, jonka näin pihassa polttelemassa — se on ehdottomasti varmaa! Tämä on juoni, salaliitto…"
"Tietenkin mrs Kennerleyn suunnittelema", mutisi neitonen. "Minä en ole koskaan pitänyt hänestä tai häneen luottanut! Kuulkaahan — Trafferdale häntä isälleni suosittelikin."
"Ah", huudahdin minä. "Se selittää paljon! Hän on Trafferdalen kätyri.
Ja kuka esitteli Trafferdalen?"
"En tiedä — ei luullakseni kukaan", vastasi Rosalie. "Isä kaiketi sattui hänet Citystä poimimaan. Englantiin tullessamme emme tunteneet ketään."
"Karitsoita — susien joukkoon heitettynä", huomautin kyynillisen myötätuntoisesti. "Viattomia!"
"En luule, että osoittautuisin mielestänne varsin karitsamaiseksi ja viattomaksi", jupisi hän. "Hupsu en ainakaan ole."
"Isäänne on kuvailtu minulle nokkelimmaksi mieheksi, mitä koskaan on elänyt!" huomautin.
"Niin hän onkin!" huudahti neitonen uhmaten. "Kuka väittää, ettei hän olisi? Tekö?"
"En pidä varsin ovelana menettelynä kuljetella liivien taskussa parin sadan tuhannen punnan arvoista timanttia", huomautin, "vieläpä näytellä sitä kelle tahansa! Pidättekö te?"
"Minä en tunnusta noita sanoja 'kelle tahansa'", vastasi hän. "Mutta minä tiedän isän olevan terävän ja neuvokkaan. Sitä hän on toki ollut kaiken ikänsä!"
"No, nyt on teillä tilaisuus osoittautua vesaksi samasta vanhasta rungosta!" sanoin minä auton pysähtyessä Jermyn-kadulle. "Silmänräpäys — käyn vain noutamassa aseeni!"
Minä syöksyin huoneisiini, otin vanhan sotilaspistoolini, sujautin siihen pari patruunaa ja käännyin lähteäkseni. Joku vaisto sai minut vilkaisemaan kirjelaatikkooni: siellä oli sähke. Repäisin siteen auki, vilkaisin sisältöön ja riensin takaisin Rosalien luo.
"Isästänne puhuen", sanoin minä asettuessani paikalleni hänen viereensä, "löysin juuri häneltä tulleen sähkeen — Birminghamista lähetetyn, lyhyen ja asiallisen. Voin sen muististani toistaa: 'Tulkaa Corlandin toimistoon St. Martin's Lanelle huomenna iltapäivällä noin 2.30'. Keitä ovat Corlandit?"
"En tiedä — en ole koskaan kuullut sitä nimeä", vastasi hän. "Mutta — tätä asiaa se kyllä koskee."
"Niinkö luulette?" sanoin minä.
"Varmasti, ja luulen, että myöskin hänen käyntinsä Birminghamissa tapahtuu tämän jutun yhteydessä", selitti hän. "Kuten jo aikaisemmin huomautin, on isä…"
"Nokkela!" täydensin minä. "No, juuri tulemme Paviljonkiin, ja nyt on meidän vuoromme olla ovelia ja vähän enemmänkin. Muistakaa — meidän on nähtävä, mutta emme saa näyttäytyä."
Kello oli silloin kymmenen minuuttia yli kymmenen: suuri tähti esiintyisi viiden minuutin päästä. Minä saatoin Rosalien varieteesaliin ja kiilauduin varta vasten mukavaan nurkkaan, josta saatoimme nähdä Trafferdalen tovereineen. Siellä he olivat, aivan kuin olin luottavaisesti edellyttänytkin. Trafferdale oli mielestäni juuri niitä miehiä, jotka nauttivat varieteesalin esityksistä, ja sellainen, joka kaikin mokomin tahtoi nähdä "tähden." Minä osoitin toverilleni hänet ja mrs Kennerleyn.
"Ei suinkaan seisominen teitä väsytä?" kuiskasin. "Tästä voimme nähdä heidät, kun he lähtevät. Olkaa varma, että silloin en päästä heitä silmistäni, ja pysytelkää te lähellä minua."
Tyttö nyökkäsi, katsahti sitten ihmeissään ympärilleen ja kuiskasi kumartuen minun puoleeni:
"En ole koskaan ennen ollut tämänlaisessa paikassa. Teattereissa olen tietysti käynyt paljonkin, mutta en koskaan varieteessa. Jos aiotte heitä vartioida, niin ehkä minä voin…"
"Juuri niin!" yhdyin minä. "Huvitelkaa te seuraamalla esitystä, minun pitäessäni saalista silmällä. He eivät vielä lähde — eivät ainakaan ennenkuin tämä suuri tähti on suorittanut osansa. Jotta emme eksyisi toisistamme, pistäkää käsivartenne kainalooni. Se on hyväksytty muoti seisottaessakin."
Hän nauroi ja sujahdutti kätensä kainalooni. Se oli hento mutta silti luja käsi. Saatoin tuntea takkini lävitse sen lämmön. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kun taiteilijatar oli viimeisen kerran kumartanut poistuakseen, minä puristin sitä vaistomaisesti. Trafferdale ja hänen toverinsa olivat lähteneet liikkeelle.
"No nyt!" sanoin. "Tämä on tehtävän tiukin osa. Kiusallista on, jos he lähtevät ajurilla! Mutta joka tapauksessa…"
Seurasin silmilläni Trafferdalen kookasta vartaloa hänen astuessaan edeltä. Onneksi poistui joukko ihmisiä, kun loistonumero oli ohi, joten Rosalien ja minun oli helppo seurata saalistamme huomatuiksi tulematta. Ja suurella mielihyvällä totesin, etteivät Trafferdale ja mrs Kennerley kadulle tultuaan osoittaneet mitään halua ajaa, pitipä heidän matkansa sitten minne tahansa. Mrs Kennerley pisti käsivartensa hänen kainaloonsa, ja he alkoivat astella aukeaman yli. Samoin teimme me heidän perässään.
"Kuulkaahan!" virkoin minä vetäen Rosalien käsivarren taaskin kainalooni. "Nuo kaksi aikovat kävellä. Tiedätteköhän, missä rouva Kennerley asuu?"
"Hänen osoitteensa? Niin — hänellä on huoneisto Wells-kadun varrella.
Eikö sinne käännytä Oxfordkadulta?" kysyi hän.
"Kyllä — mutta he eivät mene sinne päin", vastasin minä, kun
Trafferdale tovereineen suuntausi länttä kohti. "He seuraavat
Piccadillyä. Tiedättekö, missä Trafferdale asuu?"
"Tiedän kyllä senkin, koska olen lähetellyt sinne kortteja", vastasi tyttö. "Hän asuu Down-kadun varrella — siellä on hänellä luullakseni huoneisto."
"Sinne he sitten kaiketi ovat matkalla", sanoin minä. "Ja siinä tapauksessa saamme purjehtia selvää väylää — kunnes panemme heidät kiikkiin. Tuolla he menevät! Meidän tarvitsee vain kävellä perästä säädyllisen matkan päässä. Mutta jos he menevät Trafferdalen asuntoon, mitä meidän silloin on tehtävä? Isänne edustajana tulee teidän ratkaista."
Neitonen epäröi hetkisen ja lausui sitten päättäväisesti:
"Velvollisuuteni on minusta selvä. On astuttava sisälle ja pyydettävä herra Trafferdalelta selitystä."
"Niin, mutta millä perusteella?" kysyin minä. "Hän vaatisi varmaan jonkun!"
"Ensiksi siksi, että näitte hänet sen rakennuksen ulkopuolella, johon teidät ja isä vietiin", vastasi Rosalie. "Toiseksi senvuoksi, että tämän iltaisesta näkemästänne päätellen uskotte hänellä olevan menetetyn timantin hallussaan. Eiköhän se riitä!"
"Riittää hyvinkin", sanoin minä. "Onko asia siis päätetty? Teettekö niin?"
"Minä teen!" vastasi hän lujasti. "En piittaa Trafferdalesta enempää kuin rouva Kennerleystäkään. Luuletteko rouvan olevan siellä?"
"Sen saamme pian nähdä", vastasin. "Down-katu ei ole tästä kaukana."
Seurasimme Trafferdalea ja mrs Kennerleytä Down-kadun suulle. He kääntyivät sille ja astuivat puolivälissä olevan vuokratalon valaistuun eteiseen. Parin minuutin kuluttua mekin astuimme siihen eteiseen. Siellä oli taulu, johon oli merkitty asukkaiden nimet: Trafferdalen huoneisto näkyi olevan toisessa kerroksessa. Ääneti nousimme portaita ja keksittyämme hänen nimensä eräältä ovelta soitimme kelloa.
Trafferdale itse avasi oven. Hänellä oli vielä hattu, päällysnuttu ja kaulahuivinsa. Hän sävähti silminnähtävästi meidät huomatessaan, mutta ennenkuin hän ehti puhua, virkkoi Rosalie matalalla äänellä:
"Herra Trafferdale, isäni poissaollessa tulen minä tänne — hänen sijastaan. Tahdon haastella kanssanne — hänen timantistaan! Ymmärrättekö?"
Mies oli kyllin terävä-älyinen teeskennelläkseen tietämättömyyttä. Hän tuijotti ikäänkuin kummastuneena.
"Isänne — timantista!" huudahti hän. "Minä… mutta astukaahan sisälle… tähän huoneeseen!" Sisäpuolella oli nelikulmainen, hämärästi valaistu eteinen, jonka lävitse hän meidät opasti. Sitten hän avasi oven, kiersi valon palamaan ja ohjasi meidät arkihuoneeseen.
"Puoli minuuttia — riisun vain päällysnuttuni", jupisi hän. "En tosiaan… en laisinkaan käsitä… tiedättehän…"
Sitten hän astui ulos, sulkien oven jälkeensä. Ja — väänsi sen lukkoon!