VI
AVAIMENREIKÄ JA SISÄHUONE
Avaimen nopea kiertäminen vaikutti Rosalie Vandamarkeen ja minuun niinkuin näkymättömistä metallitangoista vetäminen vaikuttaa marionetteihin. Me pyörähdimme toistemme ympäri ikäänkuin meitä vallitsevan, vastustamattoman voiman tempaamina. Tunsin silmieni avartuvan ja huuleni aukenevan, ja pelkästä suuttumuksesta varomattomuuteni vuoksi minä en saanut sanaa suustani. Mutta Rosalien kieli oli kylläkin kerkeä.
"Lukon takana!" huudahti hän. "Satimessa!" Vilkaisin ympärilleni. Huone oli pienehkö, läpimitaltaan noin kaksitoista tai neljätoista jalkaa kumpaankin suuntaan, kalustettu pienen ruokasalin tapaan, yksinkertaisesti, mutta mukavasti. Kaikkeen tuohon minä kuitenkin vain vilkaisin. Minä etsin ulospääsyä. Etäisimmässä päässä oli ikkuna, ja uunin oikeanpuolisessa kulmauksessa toinen ovi. Menin ensin sitä kohti, mutta se lukittiin, kun sitä lähestyin, — kuulin aivan selvästi avaimen kilahduksen. Hypähdin sitten ikkunaan ja näin, että sen kautta ei ollut mitään pakomahdollisuutta, — se oli kahdenkertainen ikkuna, ja sisemmät kehykset olivat keskellä lukitut, eikä mitään avainta ollut näkyvissä. Niin pitkältä kuin saatoin eroittaa oli ulkopuolella vain sileää tiiliseinää viiden, kuuden metrin päässä edessäni. Käännyin jälleen miss Vandamarkeen päin, katkerasti naurahtaen.
"Voitte merkitä minut hölmöksi!" sanoin. "Mutta Trafferdale ei ole hölmö! Hän on minut puijannut! Hän älysi heti — ja tässä sitä nyt ollaan!"
"Kyllä kai minä olen yhtä suuri hölmö kuin tekin", vastasi toverini. "Mutta enhän osannut aavistaakaan — en ainakaan mitään tällaista! Hän oli tosiaan varsin ripeä — nopsa käsittämään tilanteen!"
"Ripeä!" huudahdin minä. "Hitonmoisen ripeä sittenkin! Tietenkin hän tajusi kaikki yhdellä silmäyksellä, tiesi, mitä varten olimme tulleet — arvasi koko asian. Se narttu on varmaan kertonut hänelle kaikki, mitä Kensingtonin puutarhassa juttelin, ja hän laski nopeasti kaksi ja kaksi yhteen nähdessään meidät ovellaan. Merkitkää minut aasiksi!"
"Enpä käsitä, mitä muutakaan olisimme tehneet", sanoi hän. "Mutta nyt on kysymys siitä, mitä on tehtävä."
"Sitä voisi yhtä hyvin kysyä miekkoselta, joka vastikään on tuomittu kuudeksi kuukaudeksi istumaan ja työnnetty koppiinsa", virkoin minä katkerasti. "Olemme vangitsijamme armoilla. Ei ole epäilystäkään siitä, että olen pähkähullu! Tässä nyt olen — pistooli taskussa."
"Mitä hyötyä siitä?" kysyi tyttö.
"Minun olisi pitänyt sitä hiukan näytellä, kun Trafferdale avasi oven", sanoin minä.
"Olenpa iloinen, ettette niin tehnyt", virkkoi hän. "He eivät voi pitää meitä täällä iäti!"
"Voivat pitää niin kauan kuin haluavat", sanoin minä. "Ovet ovat tukevat ja varmasti lukitut; samoin ikkunakin, ja jos sen särkisimme, näkyy edessä olevan vain sileä, ikkunaton seinä. Niin — häkissä me olemme."
Nyt aloin etsiä huoneesta. Täytyyhän olla kello jossakin — mahdollisesti se olisi yhteydessä siivoojan huoneen kanssa kivijalkakerroksessa. Mutta ei ollut kelloa — en ainakaan löytänyt muuta kuin koristetun messinkikapineen, käsikellon, joka oli muiden pikkuesineiden joukossa uunin reunuksella. Sen kilinä saattoi tunkeutua viereisiin suojiin, muttei suinkaan pitemmälle. Mutta kun vielä kerran tarkastin ovea, josta olimme astuneet sisälle, keksin jotakin. Avaimenreikä oli tavattoman iso; sitäpaitsi se oli sovitettu ovenpieleen vähän korkeammalle kuin mitä yleensä on tapana. Lukitessaan meidät sisään, oli Trafferdale kääntänyt avaimen aivan pois reiän päältä, ja minä huomasin voivani katsoa lävitse ja nähdä suuren osan eteisestä.
"Hei!" huudahdin. "Minä voin nähdä tämän avaimenreiän läpi!"
Rosalie vilkaisi minuun ikäänkuin huvitettuna ihmetellen innostustani.
"Ja mitä hyötyä meille siitä on?" kysyi hän.
"Kenties paljonkin!" sanoin minä. "Voin ainakin pitää silmällä eteistä.
Jos ne kaksi lähtevät…"
"Miksi he lähtisivät?" keskeytti neitonen.
"Minun käsittääkseni he lähtevät", vastasin minä vakaasti. "Tietenkin he lähtevät! He sulkivat meidät tänne voidakseen pötkiä tiehensä — timantteineen! Ettekö käsitä? Heti kun Trafferdale näki meidän yksinkertaiset, nuorekkaat kasvomme ovella ja kuuli teidän suorasukaisen kysymyksenne, hän älysi, että leikki oli lopussa ja että me tiesimme enemmän kuin meidän tuli tietää, ja osoitti meidät tänne, sulkien oven jälkeensä, jotta olisimme varmassa tallessa sillä välin, kun hä ja mrs Kennerley livistäisivät! Niin se on… ja…"
Sähkökellon kimeä soitto eteisestä keskeytti kaunopuheisuuteni ja säpsähdytti meitä molempia. Heilauttaen kättäni Rosalielle, astuin varpaillani ovelle ja painoin oikean silmäni tuohon erittäin mukavaan avaimenreikään. Saatoin nähdä ison osan eteisestä — ulko-oven, eteisen pöydän, hattunaulakon ja osan oikeanpuolista ovea. Ja nyt näin Trafferdalen tulevan siitä ovesta. Hän astui ulko-ovelle ja laski kätensä ripaan.
"On juuri tullut mies sisälle!" kuiskasin Rosalielle, joka nyt kyykötti kiihtyneenä ja innokkaana vieressäni. "Kookas seurustelupukuinen mies — sileäksi ajelluin kasvoin. Hänellä on sanomalehti kädessään. Näyttää siitä jotakin Trafferdalelle. Trafferdale lukee sitä. Mulkoilevat sen yli toisilleen, mitä se sitten lieneekin. Trafferdale on sulkenut etuoven. Mies riisuu hattunsa ja päällystakin. Nyt menevät toiseen huoneeseen — menivät jo!"
Minä nousin ja katsoin toveriini, ja hän pudisti päätänsä.
"Siitä ei ole meille vähääkään apua", huomautti hän, "kunpa pääsisimme täältä pois! Minun on nälkä!"
Minä käännyin pienelle sivupöydälle, joka oli huoneen seinustalla. Siinä oli lasikulho täynnä korppuja ja pari vadillista hedelmiä — appelsiineja, banaaneja, viinirypäleitä. Minä siirsin ne keskipöydälle.
"Koska olemme Trafferdalen vieraina vastoin tahtoamme, niin käytämme hyväksemme Trafferdalen eväitä", sanoin minä. "En toki usko, että hän on mitään näistä myrkyttänyt. Käykää käsiksi, sillä välin kun minä etsin, onko täällä mitään juotavaa."
Juomaa oli runsaastikin saman sivupöydän pullosäiliössä — viskyä, konjakkia, portviiniä, sherryä, punaviiniä. Hain edelleen, löysin korkkiruuvin ja laseja ja avasin punaviinipullon, koska se oli miedointa. Kaadettuani lasin Rosalielle ja naukattuani itsekin menin takaisin avaimenreiälle. Takaani kuulin, kuinka vankeustoverini yhä pureskeli korppuja.
"Mitä teette, jos Trafferdale tulee?" kysyi hän äkkiä.
"Annan hänen kurkistaa pistoolini piippuun", sanoin minä. "Se rauhoittaisi hänet!"
"Ettehän häntä ampuisi?" kysyi hän.
"Mielihyvällä — jos hän rimpuilee", vastasin. "Mutta pistoolilla on oiva ominaisuus taltuttaa häijyt miehet. Kunpa minulla vain olisi se ollut kädessäni, heti kun täällä näyttäydyimme!"
"Kenties hänelläkin olisi ollut", huomautti Rosalie.
"Hyvin luultavasti — mutta minä en olisi suonut hänelle aikaa sen käsittelemiseen", sanoin. "Mutta mennyt on mennyttä. Mitähän se mies lienee hakenut? En ihmettelisi, vaikka hän olisi yksi joukkiosta, joka nappasi minut ja teidän arvoisan isänne!"
"En ole enää niin nälissäni!" huomautti tyttö. "Tulenko minä kurkistelemaan?"
"Ette kai", sanoin minä. "Tämä on miehen hommaa. Kunhan nyt vain jotakin tapahtuisi…"
Mutta kului hyvin puoli tuntia, ennenkuin näin enempää. Sitten tuli Trafferdale äkkiä ulos oikeanpuolisesta ovesta, ja minä aloin kuiskaillen kertoa hänen liikkeistään.
"Trafferdale taas!" sanoin. "Yksinään. Hän ottaa alas isoa matkatakkia eteisen naulakosta. Nyt hän… hyväinen aika! Hän käänsi valon sammuksiin ja eteisessä on pimeä."
Mutta oven raosta oikealta, mistä Trafferdale oli tullut, kuulsi hieman valoa. Nyt hänen kookas ruhonsa sen kuitenkin himmensi. Hän meni huoneeseen, josta valojuova väikkyi. Ovi sulkeutui. Kaikki oli hiljaista ja — pimeää.
Jouduin ymmälle. Miksi oli Trafferdale kiertänyt valon sammuksiin eteisessä otettuaan sieltä takin, jota arvattavasti aikoi käyttää? Ja mitä se toinen mies hommaili? Varmasti tiesin hänen vielä olevan jossakin tässä huoneistossa. Viivyin jonkun aikaa avaimenreiällä ja kuuntelin. Mutta en kuullut mitään enkä voinut kuulla mitään toiselle ovelle siirryttyänikään. Mistään en eroittanut hivahdustakaan, en edes hillittyä kuisketta. Vihdoin Rosalie haukotteli, — se oli raukean uneliaisuuden luonnollinen, teeskentelemätön haukotus.
"Kuinka kauan luulette heidän pitävän meitä täällä?" kysyi hän. "Olen hirveästi unissani."
"Kyllä kai meidät aamuun asti häkissämme pidetään", sanoin. "Emme me itse voi itseämme vapauttaa. Mutta oikaiskaahan itsenne tuolle sohvalle! Minä vartioin — en minä nukahda, sen vakuutan. Hyvin luultavasti… noh, mitä se oli?"
Mutta minä tiesin varsin hyvin, mikä ääni oli saanut meidät molemmat hypähtämään. Se oli oven raju mäjähdys.
"He ovat menneet!" huudahdin. "Ulko-ovi paiskattiin kiinni. Meidät on teljetty tänne koko yöksi. Siitä ei epäilystäkään. Ihan niinkuin otaksuinkin. He ovat karanneet timantteineen!"
"Mutta mistä tiedätte, että pidätystämme kestää vain tämän yön?" kysyi Rosalie. "Jos he ovat juosseet tiehensä, voimme joutua olemaan täällä päiväkausia —- ja kuolla nälkään!"
"Ei!" sanoin minä rauhoittaen. "On varmaan joku hoitamassa näitä huoneistoja, joku vanha vaimo, joka tulee toimittamaan askareita, järjestämään vuoteet ja niin poispäin, ja joka ilmestyy aamulla. Mutta siihen asti pelkään kyllä olevamme tiukasti teljettyinä. Miksette paneudu tuolle sohvalle nukkumaan?"
"Entä… te?" kysyi hän.
"Oh, minä polttelen", sanoin. "Minä en nuku. Kello on yksi — ehkä joku saapuu seitsemältä tai kahdeksalta. Seuratkaa neuvoani."
Hän seurasi sitä. Sohva oli hyvä ja laaja, varustettu ryijyllä ja monilla pieluksilla. Yhdessä kohensimme sen mukavaksi, ja kymmenen minuutin päästä oli Rosalie vaipunut sikeään uneen. Minä puolestani sytytin piippuni ja istuuduin nojatuoliin miettimään. Paljon mietittävää minulla olikin. Sillä minä en suinkaan ollut varma, että kukaan saapuisi aamulla, enkä nähnyt mitään mahdollisuutta omilla ponnistuksillani vapauttaa itseämme. Siitä, että Trafferdale, mrs Kennerley ja tuo outo mies olivat kaikki lähteneet yhdessä, olin aivan vakuutettu. He halusivat monen tunnin etumatkan, mikä, kun asiaa tulin tarkemmin miettineeksi, olisi lisäsyy, miksi meidät olisi vangittu paljoa pitemmäksi ajaksi kuin ensin otaksuin.
Yö kului perin hitaasti. Vastoin tahtoani aloin minäkin lopulta torkkua, kunnes vaivuin uneen. Se oli levotonta, kummallisten unennäköjen häiritsemää unta, mutta lienee aamupuolella tullut sikeämmäksi, sillä minä olin varmaan syvässä unessa silmänräpäystä ennen äkillistä heräämistäni. Minä kavahdin, tuijotin ympärilleni ja näin Rosalien puoliksi nousseena sohvallaan, silmät oveen käännettyinä.
Sitten minulle selvisi, että olin kuullut jotakin melua, ja että sama melu oli tytönkin herättänyt.
"Mikä on?" kuiskasin. "Kuulitteko jotakin?"
Hän nyökkäsi eteistä kohti.
"Eteisen ovi!" sanoi hän. "Minä kuulin sen käyvän. Joku on tullut sinne."
Minä nousin pystyyn, samoin hän. Seisoimme odottaen, kasvomme käännettyinä ovea kohti. Kului pari, kolme minuuttia. Sitten kierrettiin ovenripaa, ja minä sieppasin pistoolini. Rosalie äännähti ehkäisevästi.
"Hyvä on!" jupisin minä. "Ei mitään vaaraa — mutta jos ken pyrkii huoneeseen, saa hän katsoa tämän piippuun. Pysytelkäähän te vähän taempana!"
Avain kitisi lukossa, ja hyvin hitaasti avautui ovi. Silloin minun oli vaikea olla kummastuksesta huudahtamatta. Ilmestyi käsi ovenreunaan työntääkseen sitä auki — käsi, jonka pikkusormi oli omituisesti käyristynyt ja arvettunut. Sen huomattuani minä kohotin pistoolini sille tasolle, jolta arvelin kasvojen ilmaantuvan.
Kasvot kurkistivat ovensyrjän taitse.
Ne olivat kaitaposkisen, kelmeän miehen kasvot, jolla oli tummat, syväkuoppaiset silmät. Olin sillä hetkellä vain muutaman jalan päässä noista kasvoista ja kutitin pistoolillani suoraan miehen nenää. Hän päästi kiljahduksen, josta hänen keuhkonsa saattoivat ylpeillä, ryntäsi eteisen halki, riuhtaisi ulomman oven auki ja syöksyi päätähavin portaita alas. Hyökäten hänen perässään ehdin vain nähdä hänen häviävän niiden alapäähän. Kuulin sieltä oven mäjähdyksen: kaiketikin hän oli paennut kadulle.
Käännyin ja näin Rosalien katselevan minua huoneiston ulommalta ovelta.
"Mennyt?" kysyi hän.
"Ja aika vauhtia sittenkin!" vastasin. "Kah, hän oli yksi niistä kolmesta miehestä, jotka meidät kaappasivat!"
"Oletteko varma?" kysyi neitonen, puoliksi epäillen.
"Vallan varma! Minä tunnen hänet", vakuutin. "Hän on se koukkusormi — hänen kätensä on joskus vioittunut. Kylläpä minä hänet tunsin! Ja hän tunsi minut. Hän kaiketi käy täällä Trafferdalen palvelijana. Niin. Kai hän kerrankin kummastui, kun tapasi meidät täältä!"
"Älkäämme viipykö täällä enää", virkkoi tyttö. "Olemme vapaina — lähtekäämme."
"Silmänräpäys", hillitsin minä. "Mielin tarkastaa tämän asunnon. Tuossa huoneessa he eilenillalla olivat — katsokaamme, ovatko jättäneet sinne mitään johtolangaksi kelpaavaa."
Huoneen ovi oli vielä puoliavoinna. Menimme sisälle. Siellä oli tosiaan merkkejä paon valmistuksista. Pöydällä oli illallislautanen, mutta ruokiin ei oltu paljoa koskettu; oli myöskin väkijuomia, viiniä ja laseja; tuoleilla lojui vaatekappaleita. Näytti siltä kuin olisi Trafferdale sullonut matkalaukkua. Takana oli makuuhuone — siellä oli auki jätettyjä kaappeja ja laatikoita, ja miehen seurustelupuku oli huolimattomasti heitetty vuoteelle. Mutta kaikki huoneet olivat ihmisistä tyhjät, eikä niiden pintapuolinen tarkastus antanut mitään vihiä äskeisen asukkaan matkan suunnasta. Olin juuri saattamaisillani Rosalien ulos, kun huoneessa olevalta nojatuolilta sattui silmääni sanomalehti, joka oli huolimattomasti paiskattu syrjään. Siinä oli sinikynällä merkitty kohta, ja nyt muistin, että Trafferdalen päästettyä tuon toisen miehen sisälle iltamyöhällä oli tulija heti kiinnittänyt hänen huomionsa sanomalehteen, joka hänellä oli kädessään. Otin siis lehden tuolilta ja vilkaisin heti sinisellä merkittyyn kohtaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä huohotin kummastuksesta.
"Tämäpä Trafferdalen tovereineen matkalle lähetti!" huudahdin.
"Katsokaa; tässä on isänne sormet pelissä! Lukekaahan!"
Minä levitin lehden sekasotkuisen pöydän tyhjälle kohdalle, ja yhdessä tarkastelimme tuota sinikynällä merkittyä ilmoitusta.
"5000 punnan palkinto. — Viime lauantai-iltana kiristettiin omistajalta iso timantti maalaistalossa, johon naamioidut miehet olivat hänet väkivallalla vieneet. Yllämainitun palkinnon maksaa asianajotoimisto Corland & C:o, St. Martin's Lane 983, mainitun timantin palauttajalle tai henkilölle, jonka antamain tietojen nojalla se voidaan saada takaisin tai yllämainittuun ryöstöön osalliset pidätetyiksi."
Vilkaisimme toisiimme. Sama ajatus juolahti kummankin päähän — jotakin oli tekeillä.
"Niin, se oli isän puuhia", sanoi neitonen. "Entä Corlandin toimisto?
Eikö teidän ollut määrä siellä hänet tavata?"
"Oli", vastasin. "Tänään iltapäivällä. Mutta — emme saa odottaa siihen asti. Trafferdale on arvoisine tovereineen ehtinyt muutaman tunnin matkan meistä edelle. Meidän tulee käydä siellä heti, kertomassa mitä tiedämme."
"Minä haluan mennä kotiin", selitti Rosalie. "Palvelijat soittavat poliisille, jollen palaa. Tulkaa minun kanssani kotiini suurukselle, ja sitten menemme Corlandille yhdessä."
Tuumin, että Corlandin toimisto ei luultavasti olisi avoinna ennen kymmentä; ja kello ei vielä ollut kahdeksaakaan. Me riensimme Trafferdalen asunnosta, jättäen sen oman onnensa nojaan, ja ottaen ajurin Piccadillyltä ajoimme Prince's Gatelle. Jättäen Rosalien asiaksi antaa hämmästyneelle palvelusväelle minkä selityksen hyväksi näki, minä pyysin hovimestarilta kaikki edellisen illan sanomalehdet. Kimppu niitä kädessäni siirryin mr Vandamarken hollantilaiseen pikkusuojaan. Ilmoitus oli jokaisessa sanomalehdessä.
Tuo ilmoitus saattoi minut melkoisesti hämilleni — sitäkin enemmän, kun en osannut selittää itselleni, miksi laisinkaan hämmästyin. Mutta siinä se oli jokaisessa Lontoon aamu- ja iltalehdessä, ja Rosalie ja minä voimme varmaankin antaa noille Corlandeille joitakin sitä koskevia tietoja.
Lähdimme St. Martin's Lanelle heti kun olimme murkinoineet. Ennen kello kymmentä olimme vilkkaassa keskustelussa teräväsilmäisen miehen kanssa, joka minusta näytti tietävän paljon enemmän kuin halusi meille ilmoittaa. Hänelle me kerroimme tyhjentävästi seikkailumme edellisestä illasta asti. Asia näkyi häntä kovin huvittavan. Mutta hän kävi varsin vakavaksi, kun Trafferdalen ja mrs Kennerleyn nimet mainittiin.
"Oletteko aivan varma, että rouva oli huoneistossa hänen kanssaan?" kysyi hän.
"Ainakin hän sinne Trafferdalen kanssa meni", vastasin minä.
"Tarkoitatte, että näitte heidän yhdessä menevän sisälle katuovesta?" kysyi hän erikoisesti korostaen yhdyssanan ensi osaa. "Mutta ettekö todella nähnyt häntä huoneistossa? Kah…"
Tässä kohdassa keskeytti hänet sihteeri, joka tuli kuiskaamaan jotakin.
Kun viimemainittu oli mennyt, kääntyi hän meihin päin.
"Täällä on mies, joka sanoo voivansa antaa tietoja", virkkoi hän. "Tulee juuri sisälle. Kuulkaa, livahtakaahan tuonne sivuhuoneeseen, jättäkää ovi auki ja… kuunnelkaa!"
Rosalie ja minä tottelimme. Kuulimme vieraan astuvan sisälle. Varovaisesti vilkaisin häneen ovenraosta. Ja hän oli vanha tuttavani — käyräsorminen mies.