VIII
YHÄ PAHEMPAA SEKAVUUTTA
Että hän oli sama mies, siitä olin yhtä varma kuin että olin St. Martin's Lanella. Olin nähnyt hänen kasvonsa selvästi, kun hän jutteli Trafferdalen kanssa hänen huoneistonsa eteisessä. Se oli kirkkaasti valaistu ja hän oli seisonut pari, kolme minuuttia täydessä hohteessa. Hän oli komeahko, hyvin puettu mies, sellainen, jota ei helposti unohda. Olin hänestä varma.
Minulta pääsi pieni huudahdus. Vieressäni seisova Metham kääntyi innokkaasti.
"Tunnetteko tuon toisen?" kysyi hän.
"Tunnen", sanoin minä. "Näin hänet eilen illalla — keskiyöllä —
Trafferdalen asunnossa."
"Mr Gregg, auttakaahan toki minua seuraamalla häntä kintereillä", pyysi
Metham. "Minä vaanin toista — mutta malttakaas — he juttelevat vielä.
Pidetäänpä silmällä! He eivät huomaa — ovat liian syventyneitä
keskusteluunsa."
Ganderson ja toinen mies olivat pysähtyneet kadunvierustalle melkein vastapäätä kujaa, johon olimme peräytyneet. Ilmeisesti he pohtivat innokkaasti jotakin. Palvelija puhui yksinään tai melkein yksinään. Toisesta miehestä se näytti tuntuvan huvittavalta tai uskomattomaltakin, koska hän milloin nauroi, milloin pudisti päätänsä. Vihdoin hän veti kellon esille ja näytti aikovan lähteä liikkeelle.
"He eroavat, mr Gregg!" kuiskasi Metham. "Nyt, sir, suvainnette tehdä osanne seuraamalla tuota harmaapukuista. Jos katsotte tarpeelliseksi tai joudutte ahtaalle ja haluatte apua, niin soittakaa meille ja sanokaa päämiehelleni, mihin hänen on lähetettävä teille apua. He lähtevät liikkeelle, mr Gregg — siirtykäähän tänne vähän taemmalle ja seuratkaa häntä sitten! Kiihoittavaa leikkiä, sir!"
Me vetäydyimme peremmälle kujaan, yhä pitäen kadun yli silmällä miehiä.
Lausuen viime sanansa, johon toinen näkyi vastaavan sydämellisellä naurulla, kohotti Ganderson kunnioittavasti hattuaan ja kääntyi poispäin. Minun mieheni käveli verkalleen vastakkaiseen suuntaan.
"Nyt, sir!" kuiskasi Metham, "Kahdenkymmenen metrin päässä hänen perässään ja valppautta, olematta mitään näkevinänne, on ohjelma! Hyvää onnea, sir!"
Hän itse sujahti kulman sivuitse, ja hetkistä myöhemmin näin hänen huolettomana astelevan toisella katukäytävällä Gandersonin käydessä eteenpäin toisella. Sitten minä ryhdyin omaan tehtävääni, eikä Methamin ohjeiden noudattaminen erikoisen vaikeata ollutkaan. Otustani oli helppo seurata hänen siron vaaleanharmaan pukunsa ja hänen kuosikkaan huopahattunsa vuoksi, jossa oli musta nauha helmenharmaalla pinnalla. Myöskin hänen kookas, ryhdikäs vartalonsa helpotti tehtävää.
Minun oli vain pelättävä, että hän tuntisi minut — ainakin oli se mielestäni hyvin mahdollista, jopa otaksuttavaakin, koska hän kaappaamisiltana oli katsellut minua niin läheltä. Sanon tämän, koska olin tehnyt jo johtopäätöksen, että hän oli yksi huppukauluksisista miehistä — pisin heistä, sama, joka oli suorittanut kaiken haastelun ja joka sattumalta oli enimmin nauranut ja leikkiä laskenut "sokkopelissä" Vandamarken kyniessä häntä ja hänen toveriaan. Kaikesta päättäen hän ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, joilla on paha tapa vilkuilla ympärilleen. Hän käveli suoraan eteenpäin Charing Crossia kohti joustavin askelin, tuskin katsahtaen oikealle tai vasemmalle, ja hänen olemuksensa ilmaisi hänen olevan hyvin tyytyväisen sekä itseensä että muuhun maailmaan.
Seurasin häntä, Methamin neuvot mielessäni, King Williamin katua pitkin Strandille. Hän käveli eteenpäin Cityä kohti vasemmanpuolista käytävää ja aina yhtä huolettomana, ja minä seurasin parinkymmenen metrin päässä, silmät tähdättyinä huopahattuun. Pysytin sen näkyvissäni pitkin Strandia, Temple Barin ohi, Fieet-katua alas, Ludgate Hilliä ylös ja pohjoissivulta Paavalin tuomiokirkon ohi kulkiessamme. Cheapsidella kävi liikenne vilkkaammaksi, ja minä uskalsin lyhentää välimatkaamme. Mutta hän ei milloinkaan vilkaissut ympärilleen eikä pysähtynyt, paitsi kerran pariksi minuutiksi erästä näyteikkunaa katselemaan. Ja vihdoin hän luovi Mansion Housen väentungoksen läpi, sukelsi Cornhillille ja kääntyi sen puolivälistä kapeaan poikkikujaan.
Silloin epäröitsin ensi kertaa. Pelkäsin seurata häntä sinne tai edes mennä tuon kujan suulle. Olisihan hän saattanut äkkiä kääntyä päin minua. Vihdoin kävelin kohdalle ja tirkistin kujaan katukäytävältä vastapäätä. Sitten osui kujan päästä silmääni vanhan kuuluisan cityläisen ravintolan julkisivu ja kilpi. Olin usein kuullut Barleyn hotellista, joka oli oivallisessa maineessa, mutta en ollut sitä koskaan nähnyt. Luultavasti oli vaanittavani astunut sisälle Barleyn saleihin. Nyt voisin hyvinkin eksyä hänestä, siellä kun saattoi olla ja hyvin luultavastikin oli toinen uloskäytävä. Arvellen, että hän jo istui turvallisesti Barleyn suojissa, päätin lähteä tuonne kujalle. Heti kun olin ehtinyt kadun poikki, näin, että kuja olikin läpikulkupaikka — siellä oli tungokseen asti miehiä ja poikia. Kävelin nopeasti heidän joukossaan pitkin sen pituutta, silmäillen Barleyn eri ulko-ovia matkallani. Olinkin juuri päässyt kujan päähän, joka aukeaa Changen puistokadulle, kun sille kääntyvä mies äkkiä hiljensi vauhtiaan minut sivuuttaessaan, pysähtyi ja huvitettuna nauraen taputti minua olalle. Minä käännyin puolittain vihaisesti ja tuijotin häneen. Siinä seisoi edessäni toinen sirosti puettu hymyilevä mies, joka katsoi minuun ikäänkuin ihmeissään, etten häntä tuntenut.
"Hei, nuori ystävä!" huudahti hän. "Toipunut äskeisestä vaarallisesta seikkailustanne. Kuinka vanha herrasmies jaksaa? Kepponen on kai hänelle nyttemmin selitetty?"
Hämmästyin niin kovin, että seisoin hetkisen häneen tuijottaen, aivan neuvotonna. Hän nauroi taas ja nyökäytti päällänsä vanhaa ravintolaa kohti.
"Tulkaahan ottamaan tilkka!" sanoi hän herttaisesti. "Meillä on — halloo! Tässä hän tulee!"
Minä käännyin ja näin miehen, jota olin seurannut, rientämässä meitä kohti läheiseltä ovelta. Hänen kulmakarvansa kohosivat, kun hän näki minut, ja hän nauroi leveästi.
"Hei!" huudahti hän. "Taaskin kaapattu, eikö vain. Kaappaaja ja kaapattu tavanneet toisensa, häh? Tulkaahan ottamaan ryyppy, pojat — minä olen odotellut."
He olivat nyt kumpikin puoleltaan tarttuneet minua käsivarresta. Minä ponnistausin ja vapautuessani vilkaisin toisesta toiseen. Sillä välin he yhä katselivat minua, ja tilanne näkyi heitä huvittavan.
"Oletteko te molemmat niitä miehiä, jotka olivat mukana maanantai-illan hommissa?" kysyin mahdollisimman jäätävästi. "Nii… niitä harmaisiin huppukauluksiin naamioituja herroja. Sillä jos olette…"
He alkoivat äänekkäästi nauraa. Huopahattuun puettu mies läimäytti minua olkapäälle; he olivat molemmat sitä lajia, joka mielellään käyttää tällaista tuttavallista tervehdystä.
"Sillä jos olemme, niin te juhlallisesti varoitatte meitä sanomasta mitään sellaista, jota voitaisiin käyttää todistuksena meitä vastaan, niinkö, veikkonen?" virkkoi hän nauraa hykähdellen. "Haha, mikään ei vedä vertaa oivalle leikille! Mutta tulkaahan Barleyn ravintolaan ja kertokaa meille, kuinka vanha herrasmies jakselee, nyt kun tietää kepposen kepposeksi. Vanhaa, kelpo lajia — ja vanha taitava korttihuijari. Tulkaahan!"
He astuivat ravintolaa kohti ja minä heidän kanssaan, päättäen nyt hankkia selvyyttä niin paljon kuin voin. Olin äkkiä muistanut Gandersonin maininneen jotakin siihen suuntaan, että Trafferdale oli hänelle kuvaillut kaappaamista oivalliseksi pilaksi. Nähtävästi olivat nämä kaksi miestä samaa mieltä. Mutta minä halusin tietää — ja olin tarttuvinani heidän onkeensa.
He saattoivat minut vanhanaikuisen huoneen hiljaiseen nurkkaan ja olivat kovin kestiystävällisellä päällä. Huopahattuinen mieli tarjota samppanjaa. Mutta minä tyydyin sellaiseen, mikä ei niin helposti samentaisi sielunkykyjen toimintaa.
"Sensijaan että kilistelen teidän kanssanne, hyvät herrat", sanoin minä niin hilpeään sävyyn kuin suinkin voin teeskennellä näkyville, "tulisi minun luovuttaa teidät ensimmäisen konstaapelin huostaan. Tiedättekö, että sanomalehdissä on ilmoitus…?"
"Nähnyt sen joka lehdessä sekä eilen illalla että tänä aamuna!" keskeytti vanhempi mies. "Onkin ikävää, että Trafferdale viivytteli niin kauan ennenkuin selitti asian tuolle vanhalle herrasmiehelle — muutoin olisivat Vandamarkelta säästyneet kaikki nuo kulut. Arvattavasti on asia nyt päättynyt — kuten kaiketi tiedätte, koska olette ukon nuori ystävä."
"En ole nähnyt Vandamarkea kahteen päivään", vastasin, tahallani puolittain huolettomasti. "En siis tiedä, mistä haastelette. Mitä selityksiä tarkoitatte? Mikä on tämän jutun salaisuus? Puhutte pilasta. Oliko pilaa raahata vanhanpuoleinen herrasmies vieraaseen taloon ja ryöstää häneltä…"
"Talteenotto on parempi sana!" huudahti toinen mies keskeyttäen lauseeni. "Ryöstö? Rumaa!"
"… perin arvokkaan timantin?" jatkoin minä. "Vieläpä revolverilla uhkaamalla? Minä en sitä oikein käsitä! Minusta tuntuu kuin…"
"Missään revolverissa ei ollut edes tyhjää patruunaa", sanoi vanhempi mies, puhuen vakavammin. "Ja myöntänette, ystävä hyvä, ettei tehty minkäänlaista väkivaltaa. Kaikkihan kävi kohteliaasti ja huomaavaisesti. Koko asia oli oivallinen pila…"
"Minä nimittäisin sitä oivalliseksi läksyksi", keskeytti toinen, "ja hyvin tarpeelliseksi läksyksi."
"En vieläkään tajua!" sanoin. "Kenties suvaitsette valaista järkeäni."
"Se on helppoa", vastasi vanhempi mies. "Kepponen oli tarkoitettu Vandamarkelle läksyksi — ehkäkin ankaranpuoleiseksi. Vandamarkehan on Englannissa melkein ventovieras. Hän on hyvin herttainen vanha tai vanhanpuoleinen herrasmies, perin miellyttävä ja ystävällinen, mutta — hieman itserakas ja rahtusen liian varma sävyltään. Hänellä on erinomaisen uhkea timantti, jota väittää kahdensadantuhannen punnan arvoiseksi. Itse puolestani sitä epäilen…"
"Niin minäkin!" huudahti toinen mies päättäväisesti. "Sanokaamme puolet siitä!"
"Tai niille vaiheille", myönsi vanhempi. "No niin, maailmantuntemuksestaan huolimatta Vandamarke on niin hupsu, niin typerä, että kuljettaa tuota kiveä liivintaskussaan, eikäpä ainoastaan kuljeta, vaan antaa ihmisten tietää, että se siellä on, vieläpä joskus ottaa sen esille ja näytteleekin sitä — kelle hyvänsä! Hänen ystävänsä ovat varoittaneet häntä, selittäneet hänelle, rukoilleet häntä, mutta turhaan. Ja Trafferdale, joka on ollut hänen kanssaan paljon asioissa ja hänelle suureksi hyödyksi, päätti antaa hänelle läksyn ja sai meidät avustajikseen. Olemme osoittaneet ukkohupsulle, kuinka helppoa on panna toimeen sellainen yllätys kuin maanantainen. Kenties hän nyt säilyttää kallista kiveään varmassa tallessa — pankissa tai lujassa kassakaapissa!"
"Mikäli hän sen koskaan saa takaisin!" virkoin minä vihjaavasti.
Molemmat kääntyivät minuun, tuijottaen.
"Mikäli?" huudahti vanhempi heistä. "Tietysti hän sen saa! Kävin Trafferdalen luona hänen asunnossaan keskiyön aikaan ja näytin hänelle ilmoitusta eräästä iltalehdestä. Trafferdale sanoi, että hän tänä aamuna palauttaisi timantin ja antaisi Vandamarkelle läksytyksen hänen tuittupäisyydestään ja uhkarohkeudestaan. Nyttemmin se siis on jo tehty. Asiasta on pidetty paljon tyhmää touhua. Tapasin juuri St. Martin's Lanella miehen, joka palvelee Trafferdalea, ja hän, poloinen houkkio, luuli isäntänsä puijanneen meidät ja karanneen, vieden lelun mukanaan!"
"Mistä tiedätte, ettei hän ole niin tehnyt!" kysäisit minä ivallisesti. "Minä — jos vähäpätöinen mielipiteeni on minkään arvoinen — en ihmettelisi, että hän on karannut. Se on minun luuloni."
He kääntyivät minuun ja tuijottivat. Vanhemman miehen kasvoille lehahti hiukan punaa. Hän pisti kätensä liivintaskuunsa ja veti esille nimikorttikotelonsa.
"Ohoh!" huudahti hän. "Kyllä te menette liian pitkälle, nuori ystäväni!
Trafferdale on kunniallinen mies, hyvin tunnettu Cityssä ja muualla.
Samoin olemme mekin — kunniallisia miehiä!"
Hän laski kortin eteeni; toinen mies noudatti hänen esimerkkiänsä. Minä vilkaisin niihin; niissä oli hyvät nimet, joita muistin kuulleeni mainituiksi suurien liikeyrityksien yhteydessä, ja osoitteet olivat moitteettomat. Mutta minä teeskentelin epäluuloisuutta.
"Hyvät herrat", sanoin, "minä en epäile, että olette joka suhteessa aivan kunniallisia. Mutta jotkut kaivavat kastanjoita tulesta toisen käpälällä! Mistä tiedätte, ettei Trafferdale ole käyttänyt välikappaleinaan teitä kumpaakin?"
He tuijottivat jälleen uskomattomina ja nauroivat sitten.
"Oivallista!" huudahti vanhempi mies. "Me juuri olemmekin sopivia narreja välikappaleiksi! Mutta ehkä luulottelemme itseämme viisaammiksi kuin olemme?"
Minä päätin lyödä korttini pöytään.
"Niin minusta tuntuu", vastasin. "Ja sitä hiukan todistellakseni kerron teille jotakin. Te sanotte olleenne" — käännyin sen puoleen, jota olin seurannut — "Trafferdalen asunnossa Down-kadun varrella viime yönä — keskiyön aikaan. Niin olin minäkin!"
"Ette silloin, kun minä olin siellä!" sanoi hän korostaen.
"Juuri samaan aikaan", vakuutin. "Minä näin teidät!"
"Minä en ainakaan nähnyt teitä", vastasi hän. "Missä te olitte?"
"Huoneessa vastapäätä eteisen ovea", selitin. "Katselin avaimenreiästä — mukavan isosta reiästä. Minut oli suljettu huoneeseen!"
"Suljettu!" huudahti hän. "Kuka… kuka sen teki?"
"Trafferdale!" sanoin minä. "Ei ole tarpeen puuttua yksityiskohtiin. Näin eilen illalla sattumalta timantin Trafferdalen hallussa ja seurasin häntä kotiin, aikoen vaatia sen häneltä takaisin Vandamarkelle. Trafferdale osoitti minut siihen huoneeseen — ja lukitsi minut sinne!"
"Ja te näitte minut?" kysyi hän, vielä puolittain epäluuloisena.
"Minä näin teidät!" toistin. "Näin teidän tulevan sisälle; te näytitte Trafferdalelle sanomalehteä, ja huomasin teidän yhdessä pohtivan jotakin siihen painettua…"
"Sitä ilmoitusta!" jupisi hän.
"Sitten menitte hänen kanssaan toiseen huoneeseen", jatkoin minä. "Ja nyt teen teille kysymyksen: Ettekö tavannut siellä ketään naishenkilöä?"
Hänen kulmakarvansa kohosivat, ja huulet avautuivat silkasta kummastuksesta.
"Naishenkilöä!" huudahti hän. "Trafferdalenko asunnossa? En, ei siellä naishenkilöä ollut."
"Oli kyllä", sanoin minä. "Jollei hän ollut siinä huoneessa, jossa kävitte, oli hän toisessa. Varmasti hän siellä oli! — Minä näin hänen menevän sisälle Trafferdalen kanssa. Sanonpa teille, kuka hän olikin. Hän oli Vandamarken yksityissihteeri rouva Kennerley. No, eikö tässä kaikessa ole jotakin enempää kuin tiedätte olevan? Mitä sanotte välikappaleotaksumastani?"
Oli helppo huomata, että he olivat hämillään, vieläpä tavattomassa määrässä. Vanhempi mies alkoi hieroa miettiväisenä leukaansa.
"Kuinka pääsitte ulos?" kysyi hän äkkiä.
"Se palvelushenki Ganderson, jonka tapasitte tänä aamuna St. Martin's Lanella, tuli toimittamaan askareitaan ja avasi oven", vastasin. "Minä kävelin ulos — ensin hiukan tarkastettuani asuntoa. Tarkastuksen tuloksena sain sen käsityksen, että arvoisa ja kunniallinen ystävänne herra Trafferdale oli kiireesti lähtenyt tiehensä. Uskon sen vieläkin, ja samoin uskoo Ganderson."
"No, tiedänhän minä, mitä Ganderson ajattelee", huomautti hän olkapäitään kohauttaen. "Ganderson pysäytti minut kaupungilla ja kertoi minulle tuon tarinansa; sanoi myöskin juuri käyneensä Corlandin toimistossa ja elävänsä siinä toivossa, että saisi palkinnon tai osan siitä. Mutta — tämäpä on kumma juttu! Oletteko varma siitä Kennerley-naikkosesta?"
"Mrs Kennerley oli huoneistossa samaan aikaan kuin te", selitin minä.
"Se on tosiasia!"
Hän hyppäsi äkkiä ylös nurkasta, jossa istuimme, ja meni eteiseen, jossa oli puhelinkaappi. Hänen astuttuaan sinne puhui toinen mies.
"Minusta on aivan uskomatonta se, mitä te ja tuo palvelusmies otaksutte", sanoi hän. "Trafferdale on niitä miehiä, jotka saattavat ryhtyä oivalliseen pilaan — ja tässä tapauksessa hänellä oli siihen todella vakavat syytkin, — mutta hän on rehti mies. En voi uskoa…"
"Mutta asiaan kuuluu kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti", virkoin minä.
"Loruja!" huudahti hän. "Ei niin kallis! Ehkä puoliksi. Mutta vaikka se olisi ollut puolen miljoonan arvoinen, ei sillä olisi voitu ostaa Trafferdalea, Cityn miestä… Hänen uransahan olisi ollut lopussa, ja hän itse… Naurettavaa!"
"Mutta miksi sitten nuo viimeöiset hommat?" kysyin minä.
"Sehän minulle tässä on käsittämätöntä", vastasi hän. "Ilmeisiä kiireellisen paon valmistuksia, sanoitte? Hm…"
Vanhempi mies palasi pudistaen päätänsä.
"Soitin Trafferdalelle", sanoi hän palatessaan luoksemme. "Hän ei ollut tänä aamuna käynyt toimistossaan. Mutta — mistään matkasta ei siellä tiedetä."
"Eipä suinkaan!" huudahdin ivallisesti. "Mitä tuumitte?"
Molemmat katselivat minua ankaranlaisesti.
"No, pysykää te mielipiteessänne", sanoi vanhempi mies. "Meillä on omamme. Ja kun kerran olemme kertoneet teille näin paljon ja te olette Vandamarken ystävä, sanomme enemmänkin — voitte ilmoittaa Vandamarkelle, että olemme hänen käytettävissään. Mutta minä luulen, että tähän mennessä Trafferdale on käynyt Vandamarken luona, selittänyt hänelle koko asian ja antanut hänelle takaisin timantin, kehoittaen häntä olemaan siitä juttelematta ja sitä näyttelemättä."
Vandamarken nimen mainitseminen toi mieleeni, että minun oli määrä hänet tavata, ja vilkaisten kellooni minä huomasin, että vielä nipin napin ehtisin ajoissa kohtaamispaikalle. Erosin uusista ystävistäni heidän vieläkin leikillisesti pistellessä minua ja riensin etsimään vuokra-autoa. Mutta astuessani Corlandin toimistoon hän pudisti minulle päätänsä.
"Mr Vandamarke kävi täällä, mutta lähti jo", sanoi hän. "Hän tuli hiukan ennen määräaikaansa ja teitä odotellessaan hän soitti kotiin tyttärelleen. Ja juttu käy yhä salaperäisemmäksi. Hovimestari vastasi, että miss Vandamarke lähti teidän kanssanne jo varhain aamulla eikä ollut sittemmin palannut. Vanha herrasmies riensi siis kotiinsa nähdäkseen, olitteko lähtenyt sinne hänen kanssaan, sensijaan, että olisitte tänne saapunut. Tiedättekö hänestä mitään?"
"Minäkö? En!" huudahdin. "Neiti otti ajurin toimistonne ulkopuolelta monta tuntia sitten, ajaakseen suoraan kotiinsa. Mitä ihmettä…"
Puhelimen kello kilahti heleästi. Corland tarttui kuulotorveen ja kääntyi heti minua kohti.
"Puhelimeen", sanoi hän. "Metham kysyy teitä…"
Hän työnsi kuulotorven käteeni. "Onko se mr Gregg?" kysyi Metham. "Saapukaa luokseni, sir, heti — niin pian kuin suinkin — Wells-kadun alapäähän. Rientäkää!"