X
TAKAA-AJO HÄMÄRISSÄ
Olin kääntynyt lähtemään ennenkuin Metham oli kelvolleen lopettanut puheensa. Mutta hän oli minuakin nopeampi ja oli tarttunut käsivarteeni ennenkuin astuin kynnyksen yli.
"Mihin tahansa menettekin, pysytelkää kosketuksissa kanssamme, mr Gregg!" kuiskasi hän korvaani. "Että miss Vandamarke on siellä, on varmaankin yhteydessä tämän jutun kanssa, ja saatatte joutua vaaraan ja tarvita apua. Soittakaa Corlandin toimistoon, jos jostakin sellaista sattuu! Minä lähden suoraan sinne."
Nyökkäsin, riuhtaisin käsivarteni irti ja riensin lähimpään vuokra-autoon. Muutaman sekunnin päästä ajoin itäänpäin. Mutta millä asioilla? Ja tapaisinko Rosalien tuosta mainitusta paikasta? Enhän tiennyt, vaikka hän olisi soittanut Corlandeille tuntikausia sitten ja nyt odotukseensa väsyneenä lähtenyt pois. Joka tapauksessa olin kiihtynyt. Jo sekin, ettei hän ollut palannut kotiin, vaikka viime sanoikseen St. Martin's Lanella oli minulle vakuuttanut kaikin mokomin haluavansa lähteä sinne heti, näytti viittaavan siihen, että timanttia koskevat asianhaarat olivat hänet siitä pidättäneet. Ja tietäen hänet reippaaksi ja rohkeaksi tytöksi pidin mahdollisena, että jollen rientäisi noudattamaan hänen kutsuaan, hän saattaisi omin päin ryhtyä johonkin uhkarohkeaan toimenpiteeseen, joka, kuten Metham oli vihjaissut, voisi olla hyvinkin vaarallinen.
Tarkoituksellisesti pysähdytin ajajani, kun tulimme Holborn Circusin lähelle, ja astuen ajopeleistä livahdin varovaisesti kadun kulmitse Hatton Gardeniin. Ja sitten huomasinkin heti Rosalien seisomassa postitoimiston ovikäytävässä ja tähyilemässä ympärilleen. Minut nähdessään hänen silmänsä kirkastuivat ja hän käveli minua kohti.
"Riensin tänne niin nopeasti kuin kerkisin!" huudahdin läähättäen ja olinkin niin hengästyneenä kuin olisin juossut koko matkan. "En ollut Corlandin toimistossa — sieltä täytyi soittaa minulle muualle. Mutta mitä te täällä hommailette? Mistä on kysymys?"
Neitonen katsahti minuun merkitsevästi.
"Mrs Kennerley", kuiskasi hän, "on täällä jossakin lähettyvillä. Minä seurasin häntä."
"Hyväinen aika!" huudahdin. "Olen juuri tullut hänen asunnostaan Wells-kadun varrelta. Se Corlandin apulainen — Metham — ja minä menimme sinne ja tapasimme Trafferdalen yksinään jollakin aineella huumattuna!"
"Huumattuna!" äännähti neitonen.
"Ja minusta hän näytti kuolleelta", sanoin. "Mrs Kennerley on tietenkin mennyt tiehensä, timantti luultavasti taskussaan. — Entä te?"
"Tulkaa sisäpuolelle", kuiskasi hän. "Pitäkää silmällä katua — sen toista sivua, noin kahdeksannen tai kymmenennen oven kohdalta — sillä välin kun kerron teille. Hän on jossakin siellä, jossakin noista toimistoista, mutten tiedä missä; en päässyt kyllin lähelle nähdäkseni, ja ne ovat kaikki ulkopuolelta niin toistensa näköisiä. Se kävi näin", jatkoi hän, kun olimme astuneet pois katukäytävän vilkkaanlaisesta liikenteestä. "Kotimatkallani poikkesin Oxford-kadulle tekemään muutamia ostoksia, jotka äkkiä muistin. Siihen meni pitempi aika kuin olin luullut, ja kun kotona ei ollut ketään, päätin haukata puolista ulkosalla. Niin kului tunti. Sitten kun lähdin ulos, kotiin mennäkseni, näin — hänet!"
"Yksinäänkö?" kysäisin minä.
"Yksinään! Hän tuli puodista lähellä Waringia, tiukasti hunnutettuna, mutta minä tunsin hänet kyllin hyvin — tunsin hänen hameensa ja hattunsakin. Hän ei huomannut minua, vaikka olin hänen lähellään, ja hyvin koetinkin varoa, ettei hän olisi minua tuntenut. Mutta minä seurasin häntä. Hän astui itää kohti ja meni pian toiseen puotiin — apteekkiin. Silloin päätin menetellä oikein järkiperäisesti. Lähettyvillä oli vapaa vuokra-auto. Menin puhuttelemaan ajajaa — nuorta, älykkään näköistä miestä ja selitin hänelle muutamilla sanoilla tilanteen: 'Jos hän tulee ulos ja ottaa ajurin, niin seuratkaa häntä minne tahansa hän menee. Mutta jos hän kävelee, kuljettakaa minua verkalleen hänen perässään. On pidettävä hänet näkyvissä ja estettävä hänet näkemästä minua'."
"— 'Astukaa autoon ja istukaa hyvin takana, neiti', sanoi hän. Minä astuin autoon. 'No', virkkoi hän pistäen päänsä ikkunasta, 'kuvailkaahan hiukan, minkä näköinen hän on, niin pidän häntä silmällä, kunnes pääsette pyrkimyksenne perille!' Kuvailin hänelle vaanittavan ja istuuduin ajoneuvojen perälle. Pian iski mies minulle silmää — nainen oli tullut ulos ja lähti taas itäänpäin. Seurasimme. Hän otti ajurin Tottenham Courtin tien päässä; sekin ajoi itäänpäin. Seurasimme häntä suoraan Cityyn — hirveän pitkän matkan! — tuomiokirkon ja valtiopankin sivuitse sellaisiin paikkoihin ja niiden ohi, joita en ollut koskaan ennen nähnyt, ja vihdoin eräälle Bishopsgatelta poikkeavalle kadulle. Siellä ajajani pysähdytti ja vilkaisi pian ikkunasta sisälle. 'Hän meni johonkin toimistoon, tästä kolmas ovi, neiti. Mitä minä nyt teen?' kysyi mies. 'Odottakaa hetkinen nähdäksenne, tuleeko hän ulos', vastasin minä. 'Lähettikö hän ajurinsa pois?' — 'Ei, tuolla se odottaa', vastasi ajajani. 'Sitten mekin odotamme', sanoin. 'Mikä katu tämä on?' — 'Tämä', vastasi hän, 'on Bevis Marks…'"
Minä keskeytin Rosalien äkillisellä huudahduksella. Bevis Marks! Se oli tietenkin postikortin B.M., ja H.G. sen jäljessä merkitsi Hatton Gardenia. Näin sen nyt kuin leimauksena. Postikortti oli joltakulta rikostoverilta, joka kehoitti mrs Kennerleytä saapumaan Bevis Marksille tuolloin tai Hatton Gardeniin tällöin. Mutta postikortin saapuessa hän oli jo lähtenyt!
"Jatkakaa!" sanoin minä Rosalielle. "Älkää minusta välittäkö — tuli vain jotakin mieleeni. Niin, olitte Bevis Marksilla — suuressa juutalaiskeskuksessa."
"Juuri niin", myönsi hän. "Ajaja sen minulle mainitsi. No, muutaman minuutin päästä hän astui jälleen esille, ja hänen ajopelinsä lähtivät liikkeelle. Seurasimme turvallisen välimatkan päässä. Hän palasi länteen päin. Kulmassa tuolla hänen ajurinsa pysähdytti, ja hän astui kadulle. Ehdin töin tuskin maksaa kyytini ja pujahtaa tälle kadulle hänen peräänsä, kun hän jo hävisi johonkuhun noista toimistoista päinvastaisella sivulla. Olin kyllin rohkea kävelemään ovien ohi, mutta ne olivat kaikki kovin samanlaisia, enkä tiedä mistä hän meni sisälle. Kiivistä päättäen näkyvät nuo toimistot melkein kaikki harjoittavan timanttiliikettä."
"Tämä on sen liikkeenhaaran varsinainen keskus Lontoossa", sanoin minä. "Täällä leikitellään timanteilla. Mutta — ette ole häntä sen koommin nähnyt?"
"En", vastasi tyttö. "Heti kun olin seurannut häntä tänne, pujahdin tuohon postikonttoriin soittaakseni teille Corlandin toimistoon. Mutta sen minä suoritin tuota pikaa, viipymättä viittäkään minuuttia, ja senjälkeen olen alituisesti vaaninut. — Mitä meidän on tehtävä?"
"Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa asian kehitystä", vastasin minä.
"Mutta jos pidätte katua silmällä, ilmoitan Corlandille olinpaikkamme."
"Ja isä sitten", sanoi neitonen. "Hänen tulisi saada tietää; muutoin hän käy levottomaksi."
"Jättäkää se minun huolekseni", sanoin minä. Ja rientäen postitoimistoon soitin ensin Vandamarken taloon. Hovimestari vastasi puhelimessa: Mr Vandamarke oli ollut kotona, oli kuullut, että miss Vandamarke ei ollut vielä palannut, ja lähtenyt jälleen ulos. Mihin, sitä ei hovimestari tiennyt. Sitten soitin Corlandin toimistoon ja sain Methamin puhelimeen. Hän vastasi juuri kuulleensa jotakin tärkeää ja saapuvansa heti minun luokseni sitä kertomaan. Sitten palasin Rosalien luo. "Onko mitään tapahtunut?" kysyin tultuani. "Oletteko nähnyt ketään?"
"Mitään ei ole tapahtunut, enkä ole ketään nähnyt", vastasi hän. "Tämä on hidasta hommaa! Mitä meidän pitäisi tehdä?"
"Metham on tulossa tänne", vastasin minä. "Hän ehdottanee jotakin.
Mutta yhdessä suhteessa suosii onni meitä kumminkin!"
"Mikä onni?" kysyi hän kietoen pukuansa tiukempaan ympärilleen. "Minua viluttaa!"
"Onni on siinä, että pian alkaa hämärtää", sanoin minä. "Me voimme nähdä, itse pysyen näkymättömissä. Kävelkäämme edestakaisin vastapäätä liikkeitä, joihin sanoitte hänen menneen."
Astuimme verkalleen katua ylöspäin. Kaasulyhdyt oli jo sytytetty, ja valoja tuikki ikkunoista kummaltakin puolen. Äkkiä tarttui Rosalie käsivarteeni, pysähdyttäen minut.
"Tuolla hän on! Tuossa ikkunassa vastapäätä!"
Kurkistin kadun yli. Talo, jota hän osoitti, oli likainen ja synkännäköinen; sen käytävä oli pimeä, alekerran ikkunoissa ei ollut valoa, se osa rakennusta näytti asumattomalta. Mutta toisessa kerroksessa oli joku vastikään kiertänyt kirkkaasti hehkuvan sähkövalon palamaan, ja yhdessä ikkunassa näimme selvästi mrs Kennerleyn päästämässä käärekaihdinta alas. Se laskeutui ja kätki hänet. Samalla hetkellä ilmestyi toiseen ikkunaan mies ja laski sen kaihtimen alas. Näimme kummankin henkilön varjojen livahtavan valon yli huoneessa ja häviävän.
"Hän se oli!" vakuutti Rosalie. "Näin hänet selvästi."
"Niin, hän se oli!" myönsin minä. "Nyt siis tiedämme, missä hän on.
Kysymys on vain siitä, mitä on lähinnä tehtävä."
"Miksei mennä vaatimaan timanttia?" ehdotti Rosalie. "Minulla on uskallusta."
"Ei, älkäämme sentään", sanoin minä. "Odottakaamme Methamia — hän ei kauan viivy, ja hän on älykäs mies. Hänellä on kai joku ehdotus, ja sitten…"
Juuri silloin riensi Metham esille. Kerroin hänelle kiireellisesti, mitä tiesimme. Sanaa sanomatta hän livahti kadun yli häviten sen toisella puolella olevan rakennuksen ovikäytävään. Näin hänen raapaisevan tulitikun ja suojaavan lieskaa kädellään. Hohde sammui, ja hän tuli takaisin.
"Toinen kerros, Gartebaum & Caltiades, timanttikauppiaita", kuiskasi hän. "Siellä hän siis on, niin kai? Tekee tai hieroo kauppaa, mr Gregg. Hyvä niinkin! Eipä hätää niin kauan kuin tiedämme, missä hän on. Tässä seisoskeleminen on neidille viileää hommaa. Mutta…"
"Mitä te sanoitte kuulleenne Corlandin toimistoon palattuanne?" kysyin minä.
Hän vei minut syrjään, kuiskaillen.
"Minä kuulin sen isännältä", vastasi hän. "Teräväpäinen mies, se Corland! On päivän kuluessa hiljalleen tiedustellut Trafferdalesta, senjälkeen kun kuuli, mitä teillä ja palvelijalla oli tänä aamuna sanottavana. Trafferdalen raha-asiat ovat huonolla tolalla. Hänestä näet huhuillaan Cityssä, ja eilen ehtyi melkein kaikki hänen käytettävissään oleva tili hänen pankissaan. Ne rahat on kai tuo saanut", jatkoi Metham, nyökäten valaistua ikkunaa kohti. "Lienee kyninyt hänet perinpohjin! Seikkailijatar ja luultavasti…"
"Miss Vandamarke sanoo Trafferdalen suositelleen häntä mr
Vandamarkelle", huomautin minä. "Näyttäisi siltä kuin…"
"Mrs Kennerleykö olisi ollut hänen kätyreitään?" keskeytti Metham ivallisesti naurahtaen. "Hm, jos niin oli, mr Gregg, ovat osat vaihtuneet! Sen jälkeen, mitä näimme Wells-kadun huoneistossa, ei ole epäilystäkään, että rouva oli hänet huumannut ja sitten livistänyt. Ja…"
"Valo on sammutettu!" huudahti Rosalie.
Metham ja minä käännyimme nopeasti.
Toisen kerroksen ikkunat olivat pimentyneet. Rakennuksen koko etusivu oli nyt pimeänä. Metham veti meidät takaisin.
"Nyt tarkkoina!" jupisi hän. "Pidetäänhän silmällä ovikäytävää!"
Se oli silloin aivan pimeänä, ja oli mahdotonta tuntea kasvoja kadun toiselta puolelta. Mutta ei voinut erehtyä mrs Kennerleystä, kun hän tuli ulos ovesta ja pian joutui läheisen kaasulyhdyn valopiiriin. Hänen kanssaan oli mies — lyhyt, tanakka, pitkään päällysnuttuun verhottu mies, joka koko ulkonäöltään vaikutti muukalaiselta. Me saatoimme nähdä hänen huitovan käsillään ja nyökäyttelevän päätänsä, kun he kääntyivät vieretysten kulkemaan katua ylöspäin.
"Hyvä on", sanoi Metham pidättäen minua, kun vaistomaisesti olin hyökätä heidän peräänsä. "Ei kiirettä, mr Gregg — eivät he minulta pääse! Te ja miss Vandamarke pysyttelette tällä puolella; minä menen toiselle."
Hän livahti hiljaa kadun yli ja alkoi käydä lerkutella parin perästä, meidän, jotka kumpikin olimme innokkaita ja kiihtyneitä, seuratessa omalla puolellamme. Pian saapuivat mrs Kennerley ja hänen toverinsa Charles-kadulle. He kääntyivät sille ikäänkuin olisivat olleet menossa Farringdon-tielle päin. Mutta äkkiä he jälleen hävisivät — tällä kertaa erään myymälän vieressä olevaan ovikäytävään. Ja sitten Metham lähestyi ovikäytävää, pujahti hetkiseksi sisälle ja tuli jälleen ulos, harpaten kadun yli meidän luoksemme.
"Siellä on toimistoja useitakin, eri kerroksissa", virkkoi hän lyhyesti. "He ovat nousseet portaita ylös. Meidän täytyy odottaa."
Mutta meidän tarvitsi odottaa tuskin viittä minuuttia seuraavaa kehitystä, ja se oli hämmästyttävä. Cityn suunnalta porhalsi auto — siro, voimakas, yksityisauto. Sen ajaessa ohitsemme saatoimme nähdä ainoan siinä istuvan henkilön, ison leveäharteisen miehen turkiskauluksisessa päällysnutussa, ja silmänräpäykseksi eroitimme selvästi hänen kasvonsa. Rosalielta pääsi kimakka huudahdus.
"Minä tunnen tuon miehen!" sanoi hän huomattavan kiihtyneellä äänellä. "Hän on… hän on isäni tuttavia… liiketuttavia. On ollut pari kertaa meillä päivällisellä. Mitähän hän täällä…?"
"Tarkatkaamme!" keskeytti Metham. "Auto pysähtyy — katsokaa!"
Voimavaunu vähensi vauhtiaan, pysähtyen ovikäytävän eteen, josta Metham juuri oli palannut. Turkiskauluksinen mies astui autosta, virkkoi jotakin ajajalleen ja katosi samalle taholle kuin mrs Kennerley tovereineen. Metham kääntyi Rosaliehen ja kysyi äkkiä innokkaalla ja merkitsevällä äänellä:
"Miehen nimi? Kuka hän on?"
"Mr Sanderwell!" vastasi tyttö heti. "Tietysti rahamiehiä. Tiedän hänen asuntonsakin — olen osoittanut sinne kutsukirjeitä."
"Missä se sitten on?" kysyi Metham. "Hyvinkin luultavasti hän palattuaan lähtee sinne, ja arvelen noiden kahden seuraavan mukana."
"Ellacombe Lodge, Campden Hill", sanoi Rosalie yhtä kerkeästi kuin äsken.
"Mutta…" Metham ei odottanut, mitä hänellä vielä lienee ollut sanottavaa. Kuiskaten minulle, että pysyisimme paikallamme, hän käänsi äkkiä päällysnuttunsa kaulurin ylös, veti lerppahattunsa lierin otsalleen ja ponnisti kadun yli kuin olisi mennyt sen silkosen tien. Mutta eräässä pimeässä kohdassa vähän alempana hän pyörähti kantapäillään ja asteli verkalleen takaisin, kurkkien myymäläin ikkunoihin. Sitten hän pysähtyi sen eteen, jonka luona auto seisoi, ja näkyi suurella mielenkiinnolla tarkkaavan sen sisällystä. Muutamia minuutteja kului. Sitten tuli näkyviin turkiskauluksinen, saattaen mrs Kennerleyn ulos ovikäytävästä. Pieni, muukalaisen näköinen mies tuli heidän perästään. Kaikki kolme astuivat autoon ja ajajan sulkiessa oven kääntyi Metham ja käveli ohi. Kun auto lähti liikkeelle, harppasi hän meidän luoksemme.
"Kuulin sen!" huudahti hän voitonriemuisesti. "Hän sanoi: 'kotiin!' Ja koska se miss Vandamarken tiedon mukaan on Campden Hillin tien varrella, niin te, mr Gregg, ja minä menemme kai sinne? Mutta eikö teidän, miss Vandamarke, olisi parasta lähteä…?"
"En minä kotiin mene, jos sitä tarkoitatte", vastasi tyttö nopeasti.
"Aion tulla katsomaan, kuinka käy, — se on mieltä kiihoittavaa!"
"Saattaa tulla liiankin kiihoittavaksi", huomautti Metham varoittavasti. "On käymässä joku leikki, jolla voi olla häijyjä kehitysmahdollisuuksia. Toimittakaamme teidät nyt ajuriin, ja sitten…"
"Ei", sanoi neitonen päättäväisesti. "Sillä naisella on isäni timantti, ja minä tahdon saada käsiini sen ja hänet. Sallikaa minun tulla, mr Gregg", lisäsi hän kääntyen minun puoleeni, "tehän pidätte minusta huolta!"
Metham nauroi. Viime sanat näkyivät häntä suuresti huvittavan. "Tulkaa sitten molemmin", virkkoi hän. "Nyt tarvitsemme vain hyvän auton, ja kyllä minä sen hankin."
Yksityisauto kolmine matkustajineen oli nyttemmin hävinnyt. Mutta Metham ei osoittanut suurta levottomuutta tai kiirettä sen takaa-ajoon. Hän kävelytti meidät verkalleen lähimmälle autoasemalle, valitsi yhden, kuiskasi sen ajajalle muutamia ohjeita, ja me kaikki nousimme autoon, joka kiidätti meitä länttä kohti. Se oli pitkähkö taival, ja ajopeleistä astuessamme olimme kaupunginosassa, jota vähän tunsin. Mutta Methamille se näkyi olevan kylläkin tuttu ja jätettyään auton hän ohjasi meidät parin kulman sivuitse ja vihdoin tielle, jonka varrelle rakennetut talot näkyivät kaikki sijaitsevan erillään muurien ympäröimissä puutarhoissa tuuheiden puiden ja pensaiden keskellä.
Pian tulimme sileätyylisen, tukevannäköisen, talvihuvilan kaltaisen rakennuksen luo, jonka portinpylväässä näimme mustilla kirjaimilla maalatun nimen "Ellacombe Lodge." Tämä talo, samoin kuin kaikki sielläpäin, oli omalla puutarhatontillaan eikä sitä ollut helppo nähdä. Etumuuri oli hyvinkin seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkea, ja portti oli vankka. Mutta ketään ei ollut lähellä, ja kun olimme siinä pari minuuttia kuunnelleet, ehdotti Metham, että auttaisin hänet ylös, jotta hän voisi kurkistaa portinharjan yli. Hän kapusi sinne minun avullani ja pudottausi melkein heti takaisin.
"Varsin vähän elon merkkejä, mitä valaistukseen tulee", jupisi hän. "Näkyy sentään vähän valoa — etuhuoneesta hohtaa valoviiru ikäänkuin luukkujen läpi. Mr Gregg, minusta olisi parasta ryhtyä ripeään toimintaan! Kah, en luule, että tästä talosta pääsee ulos muuta tietä kuin tämän portin kautta, koskapa pylvääseen on pantu kaksi kelloa — toinen vierailijoita ja toinen liikemiehiä varten. Ehdotan siis, että te ja miss Vandamarke jäätte tänne vartioimaan, sillä välin kun minä riennän lähimpään puhelinkojuun ilmoittaakseni Corlandille, missä olemme, ja pyytääkseni häntä heti saapumaan tänne, mukanaan niin paljon apuväkeä kuin luulee tarvitsevansa. Ei ole epäilemistäkään, että nainen ja nuo kaksi miestä ovat täällä…"
"Entä jos ne tulevat ulos teidän poissaollessanne?" kysyin.
"Pysähdyttäkää heidät ja kysyä mäjäyttäkää heiltä heti timanttia ja muuta sitä koskevaa", vastasi hän. "Niin minä tekisin tai teen. Joka tapauksessa on parasta kiirehtiä ratkaisua. Enkä minä kauan viivy — tiedän, mistä voin soittaa."
Hän riensi pois pimeään, jättäen minut ja Rosalien suljetun portin eteen. Siellä oli hyvin hiljaista; ei kuulunut muuta kuin liikenteen vaimentunut humina isoilta valtakaduilta pohjois- ja eteläpuoleltamme. Ilman aikojani laskin käteni suljetulle portille ja ihmeekseni havaitsin sen myötäävän kosketuksestani.
"Tämä portti on lukitsematta!" kuiskasin. "No, minä menen sisälle!
Menen katsomaan, voinko tirkistää huoneeseen, josta valo kuultaa."
"Olkaa varuillanne!" sanoi tyttö. "Entä jos…"
Mutta kuiskaten hänelle varoituksen livahdin hiljaa portin sisäpuolelle puutarhaa reunustavien pensaiden siimekseen. Askel askeleelta lähestyin rakennusta kukkasarkojen pehmeän mullan yli. Samalla huomasin, että luukkujen rako, josta valo välkkyi, oli laajempi kuin Metham oli ilmoittanut. Ja silloin hiivin salavihkaa ikkunan luo ja kurkistin huoneeseen.