XI
HYVIN VANHA MIES
Saatoin nähdä huoneeseen varsin hyvin. Se oli tilava, neliönmuotoinen, kummallakin puolen isoa takkaa vuodekomerot ja takaseinällä kaksoisovi, joka kaiketi johti rakennuksen perällä olevaan suojaan. Huonekalusto oli vanhanaikainen, eikä sitä paljoa ollutkaan. Huoneessa oli kolme henkilöä — samat, jotka olivat Charles-kadulla nousseet yksityisautoon. Mrs Kennerley istui nojatuolissa takan ääressä, iso turkiskauluksinen mies nojaili uuninreunusta vasten, pieni muukalaisen näköinen taas istui pöydän syrjällä heilutellen töppöjalkojaan. Ja pöydän keskellä tummalla kangastilkulla, lamppujen valossa säihkyen ja välkkyen, oli — timantti!
Minusta näytti, että nämä henkilöt odottivat jotakin tai jotakuta. Sitä päättelin heidän ilmeestään. Milloin he vilkaisivat timanttiin, milloin huoneen vasemmalla seinällä olevaan oveen, jonka arvelin avautuvan eteiseen ja joka oli hiukan raollaan. Siinä tähyillessäni harppasi turkiskauluksinen mies kerran ilmeisen levottomana ovelle, kurkisti pienestä aukeamasta, kuunteli ja palasi paikalleen. Silloin tällöin he vaihtoivat jonkun lauseenkin keskenään, mutta kaikesta päättäen ne olivat lyhyitä, ja varsinkin mrs Kennerley näkyi ottavan keskusteluun osaa vain yksitavuisilla äännähdyksillä. Ennenkuin olin kahtakaan minuuttia tarkannut, olin varma siitä, että nämä kolme odottivat neljättä henkilöä luokseen. Ja melkein olin varma siitäkin, että tuo neljäs henkilö oli aikeissa ostaa pöydällä kimaltelevan Vandamarke-timantin ja että se oli jätetty siihen mustalle samettipohjalle lumoamaan hänen silmänsä, heti kun hän astuisi huoneeseen.
Minun valtimoitani kiihoitti timantin näkeminen toisella tavalla. Olin luonteeltani kiihkeä — ja minulla oli luotettava pistoolini taskussa. Minusta näytti, että jos vain voisin päästä tuohon huoneeseen, hiipiä eteisen kautta sen ovelle ja astua sisälle, ojentaen pistoolini, niin voisin siepata timantin ja lähteä täysin onnellisin tuloksin tieheni. Ulkopuolelle päästyäni ja timantti hallussani…
Pelkään, etten sillä hetkellä ajatellut Rosalie Vandamarkea — tai jos ajattelinkin, tuumin vain, kuinka komealta ja urhoolliselta näyttäisikään, kun äkkiä ilmestyisin hänen viereensä pistooli toisessa kädessä ja pelastettu timantti toisessa. Aasihan minä olin, mutta tosiasia on, että livahdin pois ikkunasta, pujottausin laakeripensaiden välitse etuovelle ja hiivin pari kolme askelmaa sille johtavia portaita ylöspäin. Juuri yhtä varovaisesti minä hyvinkin minuutin kuunneltuani kiersin raskasta nuppimaista ripaa ja sitten työnsin hiljaa. Ovi oli auki. Tuuma tuumalta avaten sitä yhä enemmän pistin pääni eteiseen. Siellä oli kylläkin hiljaista ja pilkkosen pimeää, paitsi pientä valoviirua. Se tuli huoneesta, johon vastikään olin kurkistellut. Ja käsittäen, että oli toimittava nyt tai ei koskaan, minä vedin esille pistoolini, otin sen oikeaan käteeni ja livahdin pimeään. Sisälle päästyäni pysähdyin silmänräpäykseksi tunnustellen lattiaa kenkäni kärjellä. Matolla, paksulla matolla peitetty! Hiivin sitä pitkin kissanaskelin ja perin varovaisesti, jotten törmäisi johonkin siellä mahdollisesti olevaan huonekaluun. Vihdoin olinkin oven takana ja kuulin ääniä sisäpuolella.
"Kyllä hänen jo olisi aika olla täällä!" virkkoi miehen ääni nuristen.
"Olisi ollut jo kauan sitten!"
"Kaikki olee sen kirotun postitoimiston syy!" sanoi toinen, luultavasti pienen muukalaisen ääni. "Jos tämä neiti vain olisi saanut minun kortti aikoinaan, niin sittenhän me olisi nähnyt se mies Cityssä."
"Minä en saanut sitä!" kuului mrs Kennerleyn ääni terävänä ja ärtyisenä. "Olen sanonut sen teille sata kertaa! Teidän olisi pitänyt postittaa se aikaisemmin."
"Minä postitti se kyllä hyvin aikaisin — ei ollut vielä puoliyö, kun minä se viime yönä postitti", puolustausi edellinen puhuja; "sen olisi pitänyt saapua teille maitomiehen aikaan, kuten teillä on tapana sanoa. Ne postikonttorin väet ei kelpaa yhtään minkään!"
Oli taaskin hiljaista. Joku miehistä haukotteli. Astuin askelta lähemmäksi ja tuijotin yhä huoneeseen. Tahdoin viimeistellä lopullisen hyökkäyssuunnitelmani. Mrs Kennerley ja iso mies olivat pöydän toisella puolella lähellä takkaa; pieni mies istui sen syrjällä katsellen oveen. Hän siis olisi rynnätessäni ensimmäisenä minua vastassa. Kiireellisesti päätin, miten menettelisin, kuinka hallitsisin heidät pistoolillani, sieppaisin timantin ja pakenisin. No nyt…
Vasen käteni oli laskettuna oven ylempää peiliä vasten ja olin juuri työntämäisilläni sen hyökätessäni auki, kun, vaikken ollut kuullut mitään rahinaa tai vähääkään aavistanut, että joku oli lähelläni, käsivarsiini tarttui takaapäin kaksi rotevaa ja jäntevää kouraa, jotka puristivat niitä kuin pihdissä, ja minut paiskattiin kuin höyhen huoneeseen, kiepahdin kuin tuulen pyörittämä oljenkorsi ja tölmäsin kasvot edellä seinää vasten, lyyhistyin siihen kuin neulalla kiinnitetty hyönteinen, kykenemättömänä liikahtamaan. Siinä äkillisessä rytäkässä singahti pistooli kädestäni ja putosi vaarattomana lattialle.
Tämän tapahtuessa kuulin takaani sarjan kimeitä, hätääntyneitä huudahduksia — miesten äänet ja naisen ohuemman piipityksen. Likeltä eroitin miehen syvän, hiukan läähättävän hengityksen. Siellä oli vangitsijani. Hän oli kiilannut minut sellaiseen asemaan, etten voinut kääntää päätäni; kun kerran liikahdin ikäänkuin sitä yrittääkseni, survaisi hän otsani seinää vasten niin rajusti, että näin epälukuisten tähtien välähtävän. Hänen puristuksensa voimastakin ja hänen liikkeistään päättelin joutuneeni jättiläisen käsiin. Mutta turkiskauluksinen mies astui luoksemme, samoin toinenkin.
"Mitä hittoa tämä on?" kysyi ensinmainittu. "Kuka tuo mies on?"
Vangitsijani ravisti minua.
"Hiipi sisälle etuovesta", sanoi hän vielä hiukan hengästyneenä ponnistuksistaan. "Äkkäsin hänet ja vaanin häntä hänen kuunnellessaan tuolla… Kah, pistooli — automaattipistooli!"
"Kääntäkää hänet tänne!" sanoi turkiskauluksinen. "Katselkaamme häntä!
Herra… Tunteeko joku hänet?"
"Minä tunnen", vastasi mrs Kennerley. "Tungetteleva nuori hupsu! Parasta, että sidotte hänet tiukasti kiinni, kunnes olemme suorittaneet asiamme. Hän on varmaankin meitä seurannut."
Mietin, puhuisinko vai pysyisinkö ääneti. Mutta äkillinen uhkarohkeuteni oli haihtunut; aloin käyttää sitä vähää tajuntaa, joka minulla oli jäljellä. He olivat saaneet minut satimeen — se oli varmaa. Mutta ulkopuolella oli Rosalie, ja Metham oli rientänyt hakemaan apua. Se ja vapaus olivat siis varmasti tulossa. Niinpä pysyinkin ääneti, tuijottaen heihin. Mrs Kennerley kuiskasi jotakin noille kahdelle miehelle; turkiskauluksinen nyökkäsi vangitsijalleni; pieni mies vilkaisi ympärilleen ja ryhtyi leikkaamaan kahta tukevaa kellonnyöriä, jotka riippuivat kummallakin puolen takkaa.
He sitoivat minut varmasti ja vankasti kyynärpäistäni ja nilkoistani, niin etten voinut liikahtaakaan. Sen tehtyään he pikemmin heittivät kuin sovittivat minut tuolille nurkkaan. Silloin näin, kuinka kookas minun kaappaajani oli — yli kuuden jalan pituinen miehenroikale. Ettei hän ollut englantilainen, sen näin. Iso, vaaleatukkainen, vaaleaverinen, germaanilainen pahus, ajattelin. Hän se oli, joka paiskasi minut tuolille, ja sen tehtyään hän kääntyi turkkeihin puettuun mieheen ja näkyi vihjaisten ehdottavan jotakin uutta konnuutta.
Se vihjaus toteutettiin: yksissä pienen miehen kanssa onnistui hänen panna kapula suuhuni ja sitoa vaatteita suuni ympärille ja korviini, niin etten voinut ollenkaan puhua ja kuullakin vain heikosti. Suoriuduttuaan minusta vetäytyivät nuo neljä yhteen ja haastelivat kuiskaamalla. Sitten kookas mies kaiketikin heidän neuvottelunsa tuloksena poistui hiljaa huoneesta. Ja pian jännittyi jokainen hermo ruumiissani muutaman minuutin ajaksi, kun kuulin parkaisun — naisen parkaisun! Se oli kimeä ja selvä, mutta sitten se tukahtui, vaimeni äkkiä, ikäänkuin olisi raskas käsi laskeutunut vastusteleville huulille.
Mutta tukahdutetut parahdukset kuuluivat yhä lähempää, ja äkkiä harppasi iso vaaleaverinen roikale huoneeseen, kantaen Rosalieta valtaviin käsivarsiinsa rutistettuna ja pitäen kättä hänen suullaan. Hän paiskasi tytön kiroten lattialle, ja silloin näin ilokseni, että tyttö oli vapautumisponnistuksissaan raapinut hänen punakat poskensa ja että verta valui virtanaan hänen leualleen.
Rosalie kääntyi kuin villikissa naista kohti, kun mies oli hellittänyt otteensa. Mutta ennenkuin hän ehti toisen kimppuun, tulivat miehet väliin. Syntyi tuima kamppailu, jonka näkeminen teki minut, avuttoman, melkein hulluksi. Sitten he työnsivät hänet takanani olevasta kaksipuolisesta ovesta ja sulkivat sen hänen jälkeensä. Jostakin syystä, jonka itse Rosalie parhaiten tiesi, hän vaikeni.
Turkiskauluksinen mies kääntyi jättiläiseen, joka yhä muristen ja kiroillen pyyhkieli lihavia kasvojaan.
"Tyttökö yksinään siellä oli?" kysyi hän.
"En nähnyt ketään muuta! Hän lymyili käytävässä. Minä olin hänen kimpussaan ja kaappasin hänet ennenkuin hän aavistikaan." Hän kääntyi äkkiä minuun päin. "Entä tämä?" sanoi hän katsahtaen mieheen, joka ilmeisesti oli hänen isäntänsä. "Hänellä saattaa olla jotakin taskuissaan — enemmän aseita?"
"Tarkastakaa!" käski turkiskauluksinen lyhyesti.
Kylläpä minä tuijotin kuin mielipuoli mieheen hänen tullessaan lähemmäksi. Hän ei välittänyt minusta enempää kuin tuolista, jolla istuin, ja hänen isot kätensä olivat kyllin keveät hänen penkoessaan taskuni. Vähän hän sieltä löysi mitään tähdellistä. Mutta hän veti esille postikortin ja kirjeen, jotka olin tuonut Wells-kadun huoneustosta, ja ne sekä rahani ja muut kapineeni hän ojensi isännälleen. Vilkaistuaan kirjeeseen ja postikorttiin antoi tämä ne vuorostaan rouva Kennerleylle, joka ne nähdessään rypisti vihaisesti kulmiaan. Ymmärsin heti, että hän käsitti minun käyneen hänen huoneissaan. Hän silmäsi postikorttiin, mainitsi siitä jotakin pienelle miehelle ja oli juuri vetämäisillään kirjeen kotelosta, kun äkillinen kolkutus ulkona sai hänet ja miehet säpsähtämään ja kuuntelemaan. Hän työnsi kirjeen taskuunsa, sitä lukematta.
Rievut olivat sidotut korviini niin tiukasti, että kuulin tuskin mitään, kun nuo ihmiset alensivat äänensä. Mutta minä saatoin nähdä kaikki, mitä tapahtui. Ulkona kuuluneesta kolkutuksesta he karahtivat liikkeelle. Turkiskauluksinen mies astui ovea kohti; sen puolivälissä hän pysähtyi, osoittaen ensin minua ja sitten kaksoisovea, josta reuhtova ja vastaanponnisteleva Rosalie oli työnnetty takahuoneeseen. Mutta mrs Kennerley pudisti päätänsä ja minä eroitin hänen vastauksensa:
"Ei! Tyttö päästäisi hänet irti! Varjostin tuolta! Pankaa se hänen eteensä!"
Iso vaaleaverinen peijooni tarttui lähinurkassa olevaan korkeaan varjostimeen ja siirsi sen minun ja pöydän välille. Kaiketi hän luuli, että se kylliksi kätki minut. Ehkä kätkikin huoneen keskustasta katsottuna, mutta kiertäen vähän päätäni minä saatoin nähdä eteiseen vievän oven. Ja se oli seuraavan parin kolmen minuutin ajan tarkkaamisen arvoinen. Turkiskauluksinen mies meni ulos ja kääntyi eteisen ovea kohti, josta minä, mitä nyt sain katkerasti katua, kymmenen minuuttia — kymmenen nyttemmin tuntikausilta tuntuvaa minuuttia! — sitten olin hiipinyt sisälle, ja katosi.
Toisetkin miehet lähtivät ulos, mutta kääntyivät toisaalle. Tiesin silloin, että mrs Kennerley oli jäänyt yksikseen huoneeseen, että turkiskauluksinen mies oli mennyt noutamaan jotakuta hänen luokseen. Ketä? Sitäkö, joka ulkona oli pitänyt ääntä? Ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin Metham palaisi? Tiesinhän minä, että hän palaisi. Hänessä oli ainoa toivomme. Jollei hän palaisi, uskalsin tuskin ajatellakaan, mitä saattaisi tapahtua. Mutta hänen täytyi tulla — hän tulisi ja havaitsisi tosin kyllä Rosalien ja minut hävinneiksi, mutta se vain terästäisi hänen vaistojaan hänen astuessaan huoneistoon. Milloin sitten saapuisivat hänen apumiehensä, poliisit tai keitä ne olisivat? Ja sillä välin…
Kuulin ääniä eteisestä ja heristin korviani, kunnes pääni, jo muutenkin arka tölmäyksestä, jolla vangitsijani oli sen työntänyt seinää vasten, oli pakahtumaisillaan. Sitten näyttäytyi turkiskauluksinen mies hyvin maireana ja ryhdittömänä saatellen huoneeseen toista miestä.
Ja tämä oli kaikkein vanhin mies, mitä koskaan muistelen nähneeni, ainakin kasvojen juonteista päättäen. Näin edessäni muumion kasvot, kun opas astui sivulle seuralaistaan peittämästä — kasvot, joilla ruttuinen pergamenttimainen nahka oli pingoitettu ikäänkuin kaikesta niistä peittävästä ja ympäröivästä lihasta paljaiksi vuoltujen luiden ja jänteiden päälle. Sellaiset kasvot saattaisi ehkä tavata jossakin tibetiläisessä temppelissä tai pyhän Oudh-virran partailla jonkun laaman myssyn alta tai runollisiin rääsyihinsä puetulla fakiirilla. Moisia kasvoja en suinkaan olisi odottanut näkeväni talossa Campden Hillin varrella. Mutta siinä ne olivat harmaantuneen tukkavanukkeen alla, jolta sen omistaja vastikään oli poistanut kuosikkaan silkkihatun. Muumiomaisista kasvoistaan huolimatta hän oli sirosti, uusimman muodin mukaan puettu vanhus, joka oli ryhdiltään reipas, melkeinpä keikarimainen. Ja vaikka hänen kasvonsa näyttivät satavuotisen kasvoilta, loistivat hänen mustat silmänsä kirkkaina ja tarkkaavaisina kuin nuoren miehen; ja ne tulivat vielä tarkkaavaisemmiksi, kun hän katsoi huoneen keskukseen.
"Ah", huudahti hän heleällä, voimakkaalla äänellä, kaiketikin puhutellen mrs Kennerleytä astuessaan eteenpäin ja pois minun näkyvistäni, "siinäpä te olettekin, hyvä rouva! Ja tuossa luullakseni on se pikku kapine, jota katsomaan olette minut kutsunut? Ka, juuri niin… juuri niin!"
Taempana pysytellen turkiskauluksinen mies sulki oven, ja näin hänen kiertävän avainta. Nyt tiesin olevani yksinäni näiden kolmen kanssa: naisen, hänen päärikostoverinsa ja tuon muumionaamaisen miehen, ken hän sitten lienee ollutkin. Tiesin myöskin, että minä puolestani en ollut mitään enempää kuin mikä tahansa huonekaluista, koska en voinut huutaa enkä liikkua. Turkiskauluksinen mies astui varjostimen ohi, kaiketikin yhtyen toisiin. Kuvittelin, että he kaikki kolme olivat kumartuneina pöydälle välkkyvää timanttia katselemaan. Huone muuttui hiljaiseksi. Mahdollisesti nuo henkilöt juttelivat matalalla äänellä. Mutta se oli iso huone — noin kolmekymmentä jalkaa kunnekin — ja pöytä, jonka luo otaksuin heidän kerääntyneen, oli sen toisessa päässä, etäällä minusta ja lähellä puutarhan puolista ikkunaa.
Nyt, kun he kaikki olivat siirtyneet sille taholle, en tietystikään voinut nähdä heistä mitään, ja niin kauan kun he puhuivat kuiskailemalla, en voinut mitään kuullakaan. Mutta näin, mitä oli ympärilläni varjostimen ja sen kaksoisoven välillä, jonka taakse Rosalie oli työnnetty.
Lähellä tuolia, jolle he olivat minut paiskanneet, sattui olemaan pieni pöytä ja sille oli germaanilainen pahus, kuten häntä ajatuksissani nimitin, laskenut taskuistani penkomansa esineet. Niiden joukossa oli kaksi, joista olisin antanut omaisuuden, jos olisin kyennyt niitä viisi — vaikkapa vain kaksikin — minuuttia käsittelemään! Toinen oli uskollinen taskuveitseni — ei mikään pelkkä norsunluupäinen naisellisen siro kynänteroitus- ja kynnenleikkauslelu. Se oli täysin luotettava ase, jonka vahvimmalla terällä toki voi hakata aika paksun oksan puusta. Toinen kapine oli automaattipistoolini. Kunhan olisin voinut vapauttaa edes toisen käteni… Äkkiä kuulin heikkoa, perin heikkoa ratinaa, oikean olkani takaa. Tuskallisella ponnistuksella kiersin päätäni sivulle. Ja sitten näin silmäkulmastani, kuinka ovenpuoliskot avautuivat, juuri hivenen verran. Tiesin, että sen oli Rosalie tehnyt; hänen päänsä oli ovella ja silmä tirkisti sen raosta. Aukko laajeni enemmän, yhä enemmän. Tyttö katseli huoneeseen. Ja oliko sitten, että minulla oli häneen jotakin telepaattista vaikutusvoimaa, vai askartelivatko hänen luonnostaan vilkkaat aivonsa ikäänkuin niitä olisi ollut tyynnyttävä jääkuori ympäröimässä, sitä en tiedä enkä nyt välitä tietääkään… mutta sen minä tiedän, että hän aivan äkkiä oli livahtanut huoneeseen kuin varjo, että hänen vasempi kätensä heti kurottautui veitseen ja oikean peukalon kynsi veti ison terän esille ja että hän käänsi minua kohti katseen, joka ilmaisi, että hänen hermonsa olivat jännittyneet ratkaisevaan toimintaan. Vihdoin olimme valmiit! Mihin?
Terän olin aina pitänyt hiottuna teräväksi kuin partaveitsen, ja hän katkoi köyteni muutamalla nopealla, hiljaisella silpaisulla. Tiukassa puristuksessa olleet käteni ja ranteeni olivat siihen asti tuntuneet puutuneilta, mutta se tunto hävisi epätoivoisen innon vaikutuksesta, jolla sieppasin pistoolin. Ja yhtä äänettömästi kun Rosalie oli minut päästänyt nousin heti jaloilleni, varoittavalla katseella vihjaisten häntä siirtymään sivummalle. Pistooli kädessä astahdin varjostinta kohti. Tuskin tiesin, mitä tekisin; hiukan sekavasti tosin ajattelin, että raivaisin meille molemmille tien puutarhan puolisesta ikkunasta. Mutta ennenkuin ehdin näyttäytyä, ennenkuin astuimme esille tai äännähdimme, syntyi huoneessa äkillistä hälinää. Kuului siltä kuin joku olisi rajusti hypähtänyt, tuoli kaadettu, joku esine heitetty nurin. Ja rytinän yli kohosi tuon omituisen vanhan miehen heleä, värähtelevä ääni, suuttumusta, halveksimista ja hämmästystä osoittaen.
"Tämä ei ole timantti, ei kahdensadantuhannen punnan eikä kahdensadantuhannen pennynkään arvoinen! Se on väärennetty, mukailtu — lasinpalanen! Mitä sillä tarkoitatte? Miksi olette kutsunut minut tänne? Miksi…?"