XII
TÄYDELLINEN KOE
Minun olisi vaikea kuvitella syvempää, hisahtamattomampaa hiljaisuutta kuin se, joka seurasi vanhan herran kiihoittuneita ja kiukkuisia huudahduksia. Mutta niin syvä ja täydellinen kuin se olikin, kesti sitä vain sekunnin verran. Turkiskauluksinen mies katkaisi sen omituisella naurulla, jossa olin kuulevinani oudon sekoituksen ihmettelyä ja äkkiä herännyttä epäilyä.
"Eikö timantti?" huudahti hän. "Noh, mr Ellerbrook, noh! Tiedämmehän me, että se on timantti, ainutlaatuinen sittenkin. Eikö muka timantti! Mrs Kennerley…"
"Totta kai se on timantti!" vakuutti rouva pilkallisesti nauraen.
"Ikäänkuin en minä tietäisi…"
Kuului äkkiä jyminää, ikäänkuin olisi pöytää jyskytetty; sitten huudahti vanha mies entistä vihaisempana ja tuimistuneempana.
"Ikäänkuin en minä tietäisi, hyvä rouva!" karjaisi hän. "Te? Mitä te tiedätte timantista — minuun verrattuna! Sanon teille, että tämä ei ole mikään timantti, vaan mukailtu lelu. Mitä tarkoitatte tuomalla minut tänne, tähän vieraaseen taloon — mokomaa katsomaan. Minusta tuntuu, että te olette petkuttajakopla, — pois tieltäni, hyvä herra!"
"En ennenkuin ymmärrämme toisemme paremmin!" sanoi toinen mies häijy sävy äänessä. "Me sanomme, että tämä on timantti, ettekä te lähde, ennenkuin…"
Kuului hiljaista rynnistelyä tai sellaisen alkua. Kuiskaten sanasen Rosalielle ja puristaen lujasti pistooliani työnsin varjostimen sivulle ja astuin keskelle huonetta. Ison miehen käsi oli vanhan herrasmiehen olalla; tämä kiemurteli ja vastusti hurjasti; pöydän ääressä seisova mrs Kennerley parkaisi kummastuksesta minut nähdessään. Ja kun turkiskauluksinen kääntyi suu avoinna tuijottamaan, annoin minä hänen kurkistaa pyssyni piippuun.
"Jättäkää vanha herra rauhaan, te siinä!" sanoin. "Ja nopeasti!"
Että hän koostaan ja pöyhkeilystään huolimatta oli arka raukka, sen huomasin heti. Hänen lihava leukansa venähti rempalleen; hänen poskensa kävivät taikinan harmaiksi, eikä hän ainoastaan pudottanut kättään, vaan peräytyi naisen viereen. Vapisevana ja läähättävänä kääntyi vanha herrasmies minuun päin.
"Kuka — mitä — mitä —" aloitti hän. "Te —"
"Olkaa huoletta, sir!" vastasin minä kiireellisesti. "Timanttiko tuo lienee vai ei, minä tunnen koko jutun, ja olkoon se mitä tahansa, nämä ihmiset ovat sen rosvonneet. Tuo nainen on varas, ja mies…"
Viimemainittu astahti eteenpäin, mutta peräytyi kohotetun pistoolin edestä jälleen. Mutta mrs Kennerley pujahti sivupöydän luo. Sillä oli messinkikello — sitä lajia, joka koskettamalla pannaan helisemään. Hän painoi sitä lujasti kämmenellään kerran, kahdesti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului melua ovelta, se lensi auki, ja vaaleaverinen koljo hyökkäsi sisälle pikku miehen seuraamana. Lyhyen tuokion he seisoivat tuijottaen, kaiketikin hämmästyneinä nähdessään minut, jonka olivat jättäneet sidotuksi ja avuttomaksi, nyt heiluttamassa pistoolia kasvojensa edessä.
"Käsiksi häneen, Max", sähisi turkiskauluksinen mies. "Siltä puolelta — kaikki yhdessä!"
Mies empi hetkisen. Sitten hän lähestyi enempää epäröimättä. Minä laukaisin, tähdäten suoraan hänen olkapäähänsä. Äärettömäksi hämmästyksekseni seurasi pistoolini pamausta melkein heti toinen aivan läheltä takaani, ja kun käännyin varmana, että olin osannut maaliini, näin vanhan pikku herrasmiehen tyynesti ojentamassa revolveria pöydän toisella puolella seisovaa miestä ja naista kohti. Näin myöskin, että mies oli tarttunut vasemmalla kädellään oikeaan kyynärvarteensa, ja kuulin hänen syytävän sadatuksia hampaittensa välitse.
"Minäkin olin aseistettu!" kuiskasi vanha herrasmies. "Vieraita ihmisiä — vieras talo! Oli mielestäni viisainta olla varuillaan. Teidän miehenne — sattuiko häneen?"
Minun mieheeni oli kylläkin sattunut. Hän oli keikahtanut selälleen saman tuolin ylle, jolle oli minut paiskannut, ja kaatuessaan hän oli kimeästi kirkaissut. Mutta nyt hän oli istuallaan ja voihki. Siitä, että hän oikealla kädellään piteli vasempaa olkapäätänsä, niveleen kohdalta, minä päättelin ampuneeni luodin juuri siihen paikkaan, johon olin aikonutkin. Toinen mies taas oli ensimmäisen pistoolin laukauksen kuullessaan rientänyt ovelle, paiskannut sen auki ja hypännyt eteiseen.
Ja nyt hän yhtä kiireesti juoksi takaisin, kasvoiltaan kalpeana ja pelosta luikaten.
"Poliiseja! Täällä — pihan puolella — katuovella! Toiseen huoneeseen — puutarhaikkunoista!"
Hän tempoi kaksoisovea, ja toiset kaksi olivat ryntäämässä pöydän takaa, kun samassa jymisi raskaita askeleita eteisestä ja Metham syöksyi sisään useiden virkapukuisten miesten seuraamana. Metham vilkaisi nopeasti Rosalieen ja hänestä minuun.
"Eikö kumpikaan teistä ole loukkaantunut, mr Gregg?" kysyi hän levottomasti. "Kuulimme laukauksia…"
"Emme ensinkään", sanoin minä. "Noihin kahteen mieheen osui — meidän täytyi ampua heitä itsepuolustukseksi. Parasta, että panisitte kiinni koko joukkion", jatkoin, kääntyen poliisikersanttiin, joka näkyi olevan johtajana. "Älkää millään muotoa päästäkö ketään heistä käsistänne — ja pitäkää vaari tuosta", lopetin, osoittaen timanttia, joka vielä kimalteli pöydällä. "Se on koko jupakan syynä!"
Poliisikersantti oli tyyni, selvä-älyinen mies, ja hänen silmäkulmassaan oli välähdys, joka osoitti hänen ymmärtävän huumoria. Hän loi yleissilmäyksen ympärilleen, supatti muutaman sanan konstaapeleilleen ja kääntyi jälleen minuun.
"Mitä on tapahtunut, sir?" kysyi hän. "Tiedämme, mitä mr Metham meille kertoi, — mutta mitä täällä on hommailtu? Ammuskeltuko? Niin, laukauksista ja hajusta päättäen."
Selostin asian hänelle lyhyesti ja mutkattomasti. Hän kääntyi minusta vanhaan herrasmieheen päin. "Entä te, sir?" sanoi hän. "Miten olette tänne joutunut?"
"Tuohan minut tänne kutsui, hyvä mies", vastasi vanhus, joka vielä piti revolveriaan kyljellään keinumassa. "Luullakseni roisto — huono ihminen…"
"Aivan niin, sir", keskeytti poliisikersantti. "Mutta teinä, sir, minä pistäisin tuon revolverin taskuuni tai missä sitä kantanette. Tuollaiset ovat rumia leluja noin huolettomasti pidellä. Hän kutsui teidät tänne, niinkö, sir —"
"Katsomaan tuota!" jatkoi vanha herra. "Halusi, että sen ostaisin, sanoi sen olevan maailman uhkeimpia timantteja! Tietysti minä, kun ryhdyin sitä tarkastamaan, heti huomasin, ettei se mikään timantti ollut! Ja kun sen sanoin tuolle miehelle, kävi hän väkivaltaisesti minuun käsiksi, ja jollei olisi ollut tätä nuorta herrasmiestä, niin… hm, en tiedä, mitä olisi voinut tapahtua!"
"Teillä on kaiketi rahoja muassanne, sir?" huomautti poliisikersantti.
"Ehkä suurikin summa?"
"Minulla on shekkikirja", vastasi vanha mies kuivasti. "Mutta ei timanttimukailujen ostamiseksi! Timantti!" huudahti hän ylenkatseellisesti. "Minua suututtaa, että miestä, jolla on minun maineeni, pyydetään tuhlaamaan aikaansa moisten tarkast…"
"Se on timantti!" puhkesi mrs Kennerley äkkiä väittämään. "Timantti…"
"Ette te tiedä mitään timanteista, hyvä rouva tai pikemminkin paha rouva!" vastasi vanhus. "Tuo ei ole timantti! Jos yksikään henkilö aikalaisistamme tuntee paremmin timantteja kuin minä, niin haluaisinpa hänet tavata! Nimeni on Ellerbrook", jatkoi hän kääntyen poliisikersanttiin, joka nyttemmin näytti olevan perin ymmällä, "John Ellerbrook — hyvin tunnettu Atlantin molemmilla puolin. Useimmat ihmiset tuntevat minut ja laskevat minut maailman kuuden rikkaimman miehen joukkoon. Kenties minä olen — ja ainakin minä olen harvinaisuuksien ostelija. Mutta minua ei helposti petkuteta, ja kun tämä naishenkilö väittää tuota timantiksi, sanon minä, että hän ei tiedä, mitä puhuu. Jos joku, jonka hallussa se lienee konsaan ollut, on ollut kyllin hupsu luulemaan sitä oikeaksi kiveksi…"
Mrs Kennerley liikkui äkkiä poispäin miehistä, jotka seisoivat häntä ja turkiskauluksista vartioimassa. Hän sieppasi taskustani otetun kirjeen, jota ei ollut lukenut silloin, kun lähellä oleva mies oli sen hänelle postikortin kera ojentanut. Nyt hän veti paperiarkin jo avatusta kuoresta ja luki meidän muiden häntä tarkatessa salakirjoituksella kyhätyn tiedonannon, joka oli saattanut Methamin ja minut niin ymmälle, kun sitä katsastimme Wells-kadun huoneistossa.
"Katsokaahan häntä", kuiskasi Rosalie vieressäni. "Katsokaa!"
Näky tarjosi jotakin katsomisen arvoista. Mrs Kennerleyn kasvot muuttuivat valkeiksi. Sitten karahtivat punaisiksi — tummanpunaisiksi. Hän huohotti hiukan, puna vaaleni harmahtavaksi, jääden kiukkua osoittavaksi kuumotukseksi. Hänen silmiinsä tuli kostonhimoinen ilme. Ihan yhtä nopeasti kuin hän oli mennyt kirjeen ottamaan heitti hän nyt sen luotaan ja kääntyi ovelle päin.
"Päästäkää minut!" huudahti hän kiihkeän epätoivoisella äänellä. "Minulle on tehty kepponen — minut on petetty! Päästäkää minut, sanon teille —"
Hän oli ketterä ja liukas liikkeissään ja oli ehtinyt melkein ovelle ennenkuin poliisit hänet pysähdyttivät. Ja juuri kun yksi näistä laski ehkäisevän kätensä hänen käsivarrelleen, avautui ovi. Sisälle astui Corland ja hänen takanaan — mr Vandamarke.
Vielä kerran syntyi sekunnin — kirjaimellisesti sekunnin äänettömyys. Äsken tulleet pysähtyivät tuijottaen ympärilleen. Sitten Corland puhui kääntyen minun puoleeni, ehkä siksi, että minulla vielä oli pistooli kädessäni. Hänen äänensä kuulosti virkistävän tavalliselta ja jokapäiväiseltä.
"Onko kukaan loukkaantunut?" kysyi hän.
Minä viittasin pistoolillani haavoitettuihin pahantekijöihin.
"Pikku naarmuja, luulisin", vastasin. "Heidän oma syynsä!
Oli aihetta —"
Mutta Corland oli jo kääntynyt minusta. Ja mr Vandamarke oli omituisen levollisena pistänyt silmälasit päähänsä ja katseli, leuka hiukan kohotettuna, nenänvartensa yli huoneessa olevia eri henkilöitä. Ensi kertaa siitä asti, kun olin häneen tutustunut, en pitänyt hänen silmäinsä ilmeestä. Ainakaan en olisi suonut hänen katselevan minua sillä tavoin kuin katseli kahta näistä edessään olevista ihmisistä. Siinä katseessa oli kovuutta ja säälittömyyttä, joka ei ennustanut heille hyvää, ja hänen puhuessaan oli hänen äänensä kuin jäätä tai terästä — kumpaa vain. Ainakin minusta se tuntui kylmältä kuin jää ja viiltävältä kuin teräs.
"Öh", äännähti hän tarkatessaan turkispukuista miestä kiireestä kantapäähän. "Te… kö? Öh!" Kääntyen sitten rouva Kennerleyhin: "Ah… te!" virkkoi hän. "Trafferdalen olen tietysti jo nähnyt. Hm… Niin, niin!" Hän kääntyi vanhaan herrasmieheen päin, silmäillen häntä uteliaana. "Entä te, sir?"
"Olen juuri kertonut näille henkilöille kuka olen, mr Vandamarke", vastasi vanhus kerkeästi. "Minä tunnenkin teidät, vaikkette te tunne minua! Olen John Ellerbrook — nimi toki lienee teille tuttu. Kummallisessa paikassa — ja kummallisissa olosuhteissa — me tapaamme toisemme, mr Vandamarke!"
Viimemainitun sävy pysyi jäisenä.
"Ja mitä mr John Ellerbrook täällä hommailee?" kysyi hän.
"Liikeasioissa?"
"Minut houkuteltiin tänne, sir!" vastasi vanha herra, harmistuneena painostaen sanojaan. "Minut houkuttelivat tänne nuo kaksi — tuo nainen ja tuo mies — muka ostamaan satumaisen arvokasta timanttia. Tuota pöydällä tuossa — joka ei ole timantti laisinkaan!"
Käännyimme kaikki mr Vandamarkea kohti — Rosalie ja minä tuntien jotakin enempääkin kuin uteliasta mielenkiintoa. Sillä nyt oli varmaan tullut ratkaiseva hetki. Ellei tuo ollut Vandamarken timantti…
Mutta mr Vandamarke oli ottanut esineen ja piti sitä oikealla kämmenellään. Hän loi veitikkamaisen ja röyhkeän katseen herra Ellerbrookiin.
"Mutta myöntänette toki, että se on oivallinen jäljitelmä?" sanoi hän puolittain leikillä. "Ei jokainen ole yhtä taitava tuomari — ei jokainen yhtä arvostelukykyinen asiantuntija kuin mr Ellerbrook! Ei!" lisäsi hän korottaen ääntään ja heittäen kiven takaisin pöydälle. "Eihän se tietenkään ole timantti! Tämä on mukailu, taitavasti laadittu jäljennös… minun timantistani. Ja se on hyvässä tallessa muualla!"
Kuulin Rosalien hengähtävän ja arvasin hänen ajatuksensa. Samat tunteet oli minulla itselläni. Mielessäni kuvastui kaikki, mitä hän ja minä olimme viime vuorokauden kuluessa kokeneet — enkä sillä hetkellä ollut erikoisen hyvällä tuulella herra Vandamarkea kohtaan. Mutta hän puhui jälleen.
"Kerron teille, mr Ellerbrook, kuinka tämä kaikki tapahtui", jatkoi hän, kääntyen vanhaan herrasmieheen. "Ehkette sitä tiedä, mutta näihin asti olen ollut jokseenkin vieras tässä maassa. Kun viime keväänä saavuin, halusin ryhtyä vähän liikehommiin. Ei voi olla liikeasioissa joutumatta ihmisten kanssa tekemisiin. Senvuoksi täytyy oppia ihmisiä tuntemaan. Tutustuin muutamiin" — tässä hän soi turkiskauluksiselle ja mrs Kennerleylle merkitsevän katseen — "ja niistä näkyivät jotkut olevan kieroa joukkoa. Pelkäsin sitä — mies minun asemassani on veijarien ja toisten luonnollisena saaliina — ja halusin tietää, kuka kukin ja mikä mikin oli. Muistan kerran lukeneeni miehestä, joka kitki rikkaruohot ystäväpiiristään ripustamalla etuikkunastaan takkamaton, johon oli nuppineulalla kiinnitetty ulosottomiehen lappu. Hänen juonensa onnistui mainiosti. Minä en voinut juuri niin menetellä. Mutta minä osasin virittää ansan. Minulla on yksi komeimpia ja arvokkaimpia timantteja, mitä koskaan on tuotu päivänvaloon, — tuo, kuten sanottu, on siitä taitavasti tehty jäljitelmä, — ja minä annoin ihmisten tietää, että sen omistin, vieläpä uskottelin, että se aina oli minulla muassani. Käsitättekö, mr Ellerbrook? Katsokaas, tahdoin tutkia nämä ihmiset oikein täydellisellä kokeella. Vihdoin se, mitä jokseenkin ovelasti olin edellyttänyt, tapahtui: minut kaapattiin hiljakseen tuon nuorukaisen seurassa, raahattiin pois ja pakotettiin luovuttamaan — tuo! Aavistelin kaiken aikaa — enemmänkin kuin aavistelin, — kuka olisi juonen toimeenpanija. Arvelin siksi Trafferdalea, epäilin häntä alusta pitäen. Mutta minä olin väärässä! Trafferdale oli tuon naisen kätyri!"
Hän osoitti sormellaan mrs Kennerleytä ja piti sitä ojennettuna jatkaessaan puhettaan.
"Olen vanha hupsu!" sanoi hän jurosti nauraa hytkyttäen. "Häntä minä en laisinkaan epäillyt! Hän on viekas, taitava, juonitteleva nainen — petti minut perin ovelasti. Epäilin häntä niin vähän, mr Ellerbrook, että tietäen hänen olevan (omien sanojensa mukaan) huolissaan tästä asiasta, siitä hänelle yksityisesti mainittuani, lähetin hänelle hänen levottomuuttaan lieventääkseni salamerkeillä kyhätyn kirjeen Birminghamista eilen illalla, ilmoittaen hänelle — mitä hän ei siihen asti tiennyt, — että varastettu kivi ei ollut tuo oikea timantti, vaan ainoastaan sen jäljitelmä. Minkätähden hän kirjeestäni huolimatta yhä yritti valetimantin kauppaamista…"
"Hän sai kirjeen vasta äsken, sir", sanoin minä astahtaen äkkiä esille ja ottaen paperiarkin, jonka mrs Kennerley oli rutistanut ja heittänyt pois. "Myöhemmin voin ilmoittaa teille syyn siihen — mutta ei ole kulunut kymmentäkään minuuttia sen jälkeen, kun hän sai tietää, että tuo ei ollut oikea timantti."
Mr Vandamarke näytti vähän kummastuneelta ja neuvottomalta tämän kuultuaan, mutta pudisti vain päätänsä.
"Se siis selittää rouva Kennerleyn itsepäisyyden kirjeestäni huolimatta", sanoi hän, "muttei selitä hänen petostaan! Hän punoi tämän juonen rosvotakseen minulta, työnantajaltaan! Ja punoi sen hyvin taitavasti, Gregg. Näin Trafferdalen tänä iltapäivänä sairaalassa — kävin Corlandin kanssa hänen luonaan. Tuo nainen sai hänet verkkoonsa ja huumasi jollakin juomalla — mutta nyt on loru lopussa! Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että jos te, mr Ellerbrook, viitsitte pistäytyä minua tapaamassa, niin näytän teille oikean timantin. Ja nyt, mr Gregg, luulen, että teidän ja Rosalien olisi parasta tulla kotiin — auto odottaa kadulla."
Hän kääntyi ikäänkuin välinpitämättömänä, mutta pyörähti äkkiä takaisin ja nyppäsi valetimantin käteensä. Ennenkuin kukaan ehti häntä ehkäistä, heitti hän sen tuleen. Kuului sähähdys — heikko räjähdys…
Seuraavana seikkana oli poliisikersantin asettuminen taas etualalle. Hän oli kuunnellut melkein hyvänsuovan kärsivällisen näköisenä, — ikäänkuin suoden leppoisaa huomiota lapselle, joka selittää arvoitusta tai leikkiä.
"Entä nuo kaksi, hyvät herrat?" kysyi hän, osoittaen peukalollaan rikollisia. "Ja nuo kaksi miestä? Aikooko joku heitä syyttää ja — mistä?"
Mr Vandamarke viittasi minua ja Rosalieta seuraamaan itseään ja harppasi ovea kohti.
"En minä", sanoi hän karskisti. "Menkööt matkoihinsa! Eivät he minun tielleni enää astu."
Matkalla Prince's Gatelle olimme ääneti. Mr Vandamarkella ei näkynyt olevan halua haastella. Rosalie tuijotti ikkunoista valoihin ja näytti hajamieliseltä; minulla puolestani ei ollut mitään sanottavaa. Aioin Vandamarken ovelle päästyäni kääntyä lähtemään asuntooni, mutta he eivät tahtoneet siitä kuullakaan — kumpikin väitti, että minun piti jäädä päivälliselle.
"Sitäpaitsi minä haluan, että tulette sisälle!" kuiskasi Rosalie erikoisella korostuksella. "Teidän täytyy!"
Suostuin. Rosalie komensi isänsä ja minut pieneen omituiseen hollantilaiseen huoneeseen, jossa ensi kertaa olin taloon tutustunut. Hän sulki oven ja kääntyi mr Vandamarkeen päin.
"Nyt, isä!" sanoi hän käskevästi. "Minä vaadin sinut tilille mr Greggin läsnäollessa. Olet menetellyt häntä ja minua kohtaan kovin pahoin — kovin häijysti! Olemme tänään kokeneet kaikenlaisia ikäviä seikkailuja ja olleet todellisessa vaarassakin — varsinkin mr Gregg — vain sinun ja sinun vehkeittesi vuoksi! Minun puolestani saat kernaasti tehdä mitä tahansa päästäksesi selville keneen voit luottaa, keneen et, ja olen kiitollinen, että pääsit sen naaraskissan metkujen perille, mutta sinä olisit voinut ottaa herra Greggin ja minut uskotuiksesi. Minun mielestäni tulee sinun esittää meille kummallekin nöyrä anteeksipyyntö! Mutta minäpä en päästäkään sinua niin vähällä — kuuletkos?"
Mr Vandamarke iski minulle silmää Rosalien olan yli; en ole koskaan tavannut miestä, joka olisi näyttänyt vähemmän katuvaiselta ja häkeltyneeltä.
"No, rakkaani, ja millä lunnailla sinä minut päästät?" kysyi hän vetäen leikillisesti tytärtään korvasta. "Haluatko uuden puvun?"
"Tyhmyyksiä!" sanoi tyttö. "En minä vähempään tyydy kuin siihen timanttiin — oikeaan, todelliseen kiveen! Sinun pitää antaa se minulle ihkasen omaksi — heti kohta!"
"Se ei käy laatuun!" nauroi isä. "Timantti on lukittuna pankin holviin."
"Sitten huomenaamulla", tivasi tytär. "Sano, että tahdot — nyt! Vähemmällä en sinulle anna anteeksi. Jollet sitä tee, niin panen saappaasi tutisemaan!"
"Tuopa ei ole leikkiä!" sanoi isä yhä nauraen. "Olkoon menneeksi — sinä saat sen! Huomenna keskipäivällä!"
Sitten hän lähti huoneesta. Rosalie kääntyi minuun.
"Niin pian kuin timantti on minun käsissäni", sanoi hän salaperäisen luottavaisesti, "annan sen teidän haltuunne. Minä voin luottaa teihin, että panette sen johonkin, missä se on aivan varmassa tallessa ja minun käytettävissäni. Ei sillä enää kujeilla!"
Sillä hetkellä pulpahti elämäni loistavin aatos säihkyvän kuumana nuorista aivoistani.
"Minä otan aarteen tallettaakseni", sanoin innokkaasti, "yhdellä ehdolla!"
Hän kääntyi ja vilkaisi minuun, ja jostakin syystä saivat hänen poskensa heleämmän värin.
"Ehdolla?" huudahti hän. "Millä ehdolla?"
"Että timantin omistajatar seuraa mukana!" selitin urhoollisesti. "Niin juuri!"
En tahdo väittää, ettei hän sanonut tämän tulleen äkkiä. Hän oli jossakin määrin vanhanaikainen ja kenties hän niin sanoi. Eipä väliä! Viiden minuutin kuluttua tiesin, että kummallinen seikkailuni oli päättynyt mitä suloisimpaan menestykseen.