KAHDESKOLMATTA LUKU
Marengo-huvila
Ei kukaan meistä keskustellessamme seuraavana aamuna asiasta voinut huomata mitään päätä tai perää Joyceyn yöllisessä vierailussa. Mitä erikoista hyötyä saattoi olla siitä, että hän puoleksi minuutiksi pisti päänsä Välkehtivän Rubiinin talliin ja näki, että se oli siellä?
Asia oli mitä suurimmassa määrässä salaperäinen, ja yksi ainoa kohta siinä vain tuotti meille tyydytystä — varmuus siitä, että lady Renardsmere oli jossakin lähellä, tarkoittipa sillä läheisyydellä sitten Lontoota tai muuta. Mutta keskustellessamme kahden kesken asiasta esitti Peyton erään oman teoriansa.
"Kuulkaapas, Cranage", sanoi hän katsoen minua tutkivasti, "tuo vanha lady Renardsmere on kieltämättä omituinen, eikö niin?"
"No sen alle voitte vaikka puumerkkinne panna!" vastasin minä.
"No niin", jatkoi hän hitaasti, "kun ihmiset tulevat määrättyyn ikään ja ovat koko elämänsä ajan olleet omituisia, luulen sellaisen ajan koittavan, jolloin paljas omituisuus muuttuu joksikin, joka enemmän muistuttaa — ellei suorastaan mielisairautta, niin ainakin jotakin hyvin sen tapaista."
"Luuletteko, että lady Renardsmere on mielipuoli?" kysyin minä suoraan.
"Ehkä hän on yhdessä suhteessa mielipuoli", sanoi hän. "Hänellähän on joitakin omituisia hommia. Kysymys on vain siitä — onko se mielipuolisuutta vaiko järjestelmällistä menettelyä? Mitä hän aikoo? Alanpa käydä oikein kärsimättömäksi saadakseni nähdä hänet."
"Minua kummastuttaa, ellei se tapahdu tänä iltana tai huomenaamulla", sanoin minä. "Hänen täytyy näyttäytyä Epsomissa! Hänen oma hevosensa! Ja minun ymmärtääkseni on hän yhtä kiihkeä voittamaan Derbyn kuin kuka omistaja hyvänsä — enemmänkin kuin kiihkeä!"
"On kai", sanoi hän miettivästi. "Sen olen tullut ymmärtämään — ehkäpä tavalla sellaisella, ettette sitä oikein käsitäkään. No niin — me siis muutamme tuonne Epsomiin tänään, eikö niin? Minä tahdon seurata asioita loppuun asti, Cranage! — lähden saaton mukana ja menen asumaan johonkin hotelliin siellä ja odotan, kunnes kaikki on ohi. Kuulkaahan, — minä en tunne noita kilpa-ajoasioita paljoakaan — mitä hevosia sinne tulee, joista tammalla saattaisi olla vastusta tuon suuren kilpailun voittamisessa?"
"Sinne tulee Jack Cade-niminen hevonen ja toinen, jonka nimi on Flotsam, vielä muuan Roneo ja eräs tamma nimeltään Hedgesparrow, kaikki hyvässä nimessä vedonlyönnissä", vastasin minä. "Jack Cadesta on pahin pelko — se voitti kahdentuhannen guinean palkinnon. Mutta se on neljässä yhtä vastaan tänä aamuna ja Välkehtivä Rubiini on tasassa — vaan vielä se nousee epätasaiseen vetoon ja tuottaa silloin hirvittävän joukon rahaa! Neiti Manson väittää, ettei mikään voi sitä voittaa, ja luullakseni on sen oma talliväki lyönyt siitä niin paljon vetoa, ettei sillä ole enää penniäkään jälellä! Jos kaikki käy kohdalleen, voittaa se nähtävästikin hyvin helposti!"
"Sepä mielenkiintoista!" sanoi hän hyväksyvästi. "Enpä tosiaan ole milloinkaan ennen ollut tämänkaltaisessa seikkailussa, mutta tuntuu tavallaan oikein suurenmoiselta, kun saa sellaisessa olla mukana! Entä tuon eläimen osalle tuleva huolenpito ja huomio! — Aivan kuin kruunajaisiin lähtevä kuningatar!"
Jokainen, joka sinä päivänä oli näkemässä Välkehtivän Rubiinin siirtämistä Mansonin huvilasta Epsomiin, olisi luultavasti yhtynyt Peytonin mielipiteeseen. Kuljetimme sitä perille erikoisessa isossa autovaunussa — johon sitä, sivumennen sanottuna, ei kukaan muu saanut houkutelluksi kuin Peggie ja sen oma tallipoika — ympärillään suurempi seurue, kuin varmastikaan mitään hevosta ennen on saatellut. Kaksi yksityisetsivää oli vaunussa mukana; muut neljä seurasivat autossa; eräässä toisessa autossa olivat Bradgett ja kolme hänen etevintä apulaistaan; kolmannessa autossa olimme Peggie, neiti Hepple ja minä sekä meidän matkatavaramme. Me kuljimme pysähtymättä yli Sussexin ja Surreyn nummien Epsomin tallien luo, jonne oli aikomus sijoittaa Välkehtivä Rubiini; emme kukaan eronneet, ennenkuin olimme nähneet sen turvassa asunnossaan, yövartijat paikoillaan ja kaikkiin varokeinoihin ryhdytyn. Ja sitten neiti Hepple, Peggie ja minä lähdimme omaan asuntoomme Marengo-huvilaan; ja Peyton asteli kaupunkiin etsiäkseen jotakin hotellia. Tähän asti oli kaikki sujunut oivallisesti, eikä Macfarlanen varoitus ollut osoittautunut oikeutetuksi: Välkehtivä Rubiini oli turvassa toimintapaikallaan ja niin tarkan valvonnan ja vaarinpidon alaisena, ettemme nähneet mitään vaaran mahdollisuutta.
Marengo-huvila, johon minä seuralaisineni saavuin kello viiden aikaan sinä maanantai-iltapäivänä, näytti olevan huomattavan iso, vanhanaikuinen punainen tiilirakennus, jonka ympärillä kasvoi liiankin tiheässä puita ja pensaita. Ulkopuolelta se oli jotenkin synkän näköinen, vaan sisältä melko mukava, ja näin heti, että meistä pidettäisiin hyvää huolta viisipäiväisen siellä olomme aikana, sillä Joycey oli tuonut mukanaan joukon palvelijoita, sekä miehiä että naisia, Park Lanesta, ja sinne saapuessamme luisti kaikki kuin rasvattu. Eräs emännöitsijä johdatti neiti Hepplen ja Peggien heidän huoneisiinsa, ja Joycey, joka oli ottanut meidät vastaan eteissalin ovella, vei minut sivulle.
"Minulla on eräs ilmoitus teille, sir", sanoi hän. "Hänen armoltaan. Hänen armonsa on sanomalehtien kautta saanut tietää monta asiaa, joita on tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli Renardsmeressä. Hän on lukenut tuosta nuoresta amerikalaisesta herrasmiehestä, herra Peytonista, ja hänen neiti Mansonille ja teille antamastaan avusta. Hänen armonsa käskee minun ilmoittaa teille, sir, että jos herra Peyton on Epsomissa tai tulee sinne kilpa-ajoihin, toivoo hän teidän kutsuvan hänet Marengo-huvilaan vieraskumppaniksenne, lähettäen samalla terveisensä. Minulla on kaksi vierekkäin olevaa huonetta jo valmiina teille ja hänelle, sir — ajattelin, että siinä tapauksessa että hän saapuu, te kernaasti haluaisitte olla aivan lähellä toisianne."
"Lady Renardsmere on hyvin ystävällinen, Joycey", vastasin minä. "Herra Peyton on kaupungissa etsimässä huonetta — minäpä lähden ottamaan hänestä selvää ja tuomaan hänet takaisin. Mutta kuulkaahan — tuleeko lady Renardsmere tänne tänä iltana?"
"Minun ei ole lupa sanoa mitään hänen armonsa menemisistä tai tulemisista, sir", vastasi hän juhlallisesti päätään puistaen. "Sen kuitenkin saatan sanoa, sir, ettei hänen armonsa tule tänne päivälliselle. Siellä tulee siis vain olemaan neiti Hepple, neiti Manson, te itse ja herra Peyton — jos hän ottaa vastaan hänen armonsa kutsun."
"Minäpä haen hänet käsiini paikalla", sanoin minä. "Te siis tietenkin näitte lady Renardsmeren palattuanne kaupunkiin viime yönä, Joycey?"
Mutta Joycey ei antanutkaan itseään huiputtaa. Hänen ilmeensä muuttui sfinksimäiseksi.
"Mistään hänen armoansa koskevasta asiasta ei minun ole lupa keskustella, sir", vastasi hän. "Huomaatte kaiken täällä olevan mielenne mukaan, sir, siitä olen varma. Hänen armonsa toivoo teidän täällä esiintyvän isäntänä, sir, ja neiti Hepplen, naisista vanhempana, emäntänä. Kaikille palvelijoille on annettu ohjeita siinä suhteessa, sir."
Jätin hänet ja lähdin pieneen kaupunkiin Peytonia etsimään. Kahdessa hotellissa kävin turhaan, mutta olin juosta hänet kumoon kolmannen portailla. Hän seisoi siinä kädet taskuissa, pukulaatikko jalkain juuressa, näyttäen melkein epätoivoiselta.
"Kuuleppa kummaa!" huudahti hän, kun minä riensin ylös. "Ainoatakaan huonetta ei ole saatavissa rahalla eikä millään mistään hotellista täällä! — kaikki ovat täynnä. Sanovat, että minun on parempi mennä Lontooseen ja tulla junalla kilpa-ajoihin aamuisin — yhtään huonetta ei ole saatavissa tällä paikkakunnalla!"
"Eipä hätää!" sanoin minä. "Olen juuri saanut kutsun teille — lady
Renardsmereltä. Teidän on tultava Marengo-huvilaan hänen vieraaksensa.
Niin että lähdetään siis!"
"Onko hän siellä?" kysyi hän ottaessaan käteensä pukulaatikkonsa.
"Ei ole — enkä tiedä, missä hän on", vastasin minä. "Kaikki on salaperäistä. Vaan — minusta tuntuu melkein varmalta, että hän ilmestyy sinne — ehkä jo tänä iltana."
"No niin, hän on hyvin kohtelias kutsuessaan minut", sanoi hän.
"Tietenkin minä mieluummin olen paikoillani täällä, nähdäkseni mitä
tapahtuu, kuin menen yöksi Lontooseen. Vaan miksi hän ei asu tuolla
Marengo-huvilassa?"
"Älkää minulta kysykö!" vastasin minä. "Olen heittänyt koko asian mielestäni! Minua liikuttaa nykyisin vain se, mitä tapahtuu tunnista toiseen. Ensi työksi on meidän siis siistiydyttävä päivällistä varten!"
Palasimme huvilaan. Joycey johdatti meidät ylös kahteen erinomaisen hyvin varustettuun makuuhuoneeseen, ja asetti erään palvelijan meistä huolta pitämään. Oikeaan aikaan me saavuimme alas seurusteluhuoneeseen neiti Hepplen ja Peggien luo. Kello seitsemältä me söimme päivällistä, ja Joycey täytti yöllisen lupauksensa minulle ja tarjosi meille hyvin hienon päivällisen. Ja kello yhdeksältä Peggie, Peyton ja minä lähdimme Välkehtivän Rubiinin asuntoon ja huomasimme kaiken olevan kohdallaan ja niin kuin ollakin piti. Palasimme sitten Marengo-huvilaan ja pelasimme yhden robbertin whistiä neiti Hepplen kanssa, ja kun se oli loppunut, vetäydyimme kaikki makuuhuoneisiimme… jokainen meistä edelleen ihmetellen, milloin saisimme nähdä lady Renardsmeren.
Me — me kolme nuorta ihmistä nimittäin — olimme hyvin varhain seuraavana aamuna ulkona nummella, nähdäksemme Välkehtivää Rubiinia harjoituksissa. Kaksi tai kolme muuta Derby-ehdokasta oli myöskin saapunut; silmäilimme niitä, kuten teki moni muukin aamukukko. Siellä oli Jack Cadekin, joka oli tuotu eräästä maan pohjoisosassa sijaitsevasta tallista — hieno eläin, mutta nähtyään sen selitti Peggie jyrkästi, että Välkehtivä Rubiini — jonka jockeyhin, Medderfieldiin, Peyton ja minä tutustuimme sinä aamuna — voittaisi aivan helposti. Samoin ajatteli nähtävästi myöskin urheilumiesten ammattikunta, sillä ennen puoltapäivää oli Epsomissa vaikeata lyödä vetoa Välkehtivästä Rubiinista, paitsi epätasaista, sillä välin kuin Jack Cade laski kuuteen yhtä vastaan, Flotsam seitsemään ja toiset mikä mihinkin. Kilpajuoksijoita näytti seuraavana päivänä tulevan kaikkiaan noin kahdestatoista viiteentoista, ja koko joukosta näytti ainoastaan Jack Cade tosivaaralliselta meidän toiveillemme.
Me lähdimme kaikki katsomaan avajaispäivän juhlallisuuksia. Minä en ollut milloinkaan ennen ollut Epsomin kilpa-ajopäivillä, eikä tietysti Peytonkaan ollut; nummella tapahtuvat juhlamenot, jotka olivat niin tuttuja Peggielle, kilpa-ajomiehille ja lukemattomalle joukolle lontoolaisia, olivat kerrassaan outoja meille. Mutta eivätpä ne niin suuresti mieltämmekään kiinnittäneet; seikka oli sellainen, että omat huolemme estivät sen. Välkehtivän Rubiinin suhteen olimme rauhallisia ja varmoja; sitä vartioitiin entistä tiukemmin; mutta halusimme nähdä sen omistajan. Peggie hankki meille tilaisuuden mennä minne hyvänsä ja kaikkialle hevosten asemapaikoille ja aituuksiin, ja Peyton ja minä tutkimme paikan perinpohjin iltapäivän kuluessa. Peggie puolestaan teki samoin. Mutta kun viimeinen ratsastus oli päättynyt — ja myöntää täytyy, etten minä sinä ensimmäisenä päivänä nähnyt juuri hitustakaan koko kilparatsastuksesta — ja me olimme menossa kotiin Marengo-huvilaan, ei kukaan meistä ollut nähnyt lady Renardsmereä.
"Minulta on aivan yhtenään kyselty hänestä iltapäivän kuluessa", huomautti Peggie, joka oli tullut kilpa-ajoihin parhaassa puvussaan ja röyhelössään ja näytti uskomattoman ylhäiseltä. "Ja minusta tuntui vähän vaikealta hänen valmentajanaan sanoa, etten tietänyt, tuleeko hän huomenna vai ei. Mutta ellei hän tule —"
Hän pysähtyi niin pitkäksi aikaa, että Peyton pyysi häntä lausumaan ajatuksensa loppuun.
"Mitä sitten? — ellei hän tule?" kysyi hän.
"No niin, minä voin taluttaa itse Välkehtivän Rubiinin lavan eteen!" huudahti hän.
Peyton nauroi hänen varmalle äänensävylleen.
"Te ette epäile sen voittavan!" sanoi hän kiusoitellen. "Edeltä käsin päätetty asia, vai miten?"
Peggie katsahti häneen komean hattunsa alta.
"Epäile!" huudahti hän. "Mikä sitä voittaisi! Ei ole mitään, joka voi sen voittaa! Ja jos lady Renardsmere on sellainen aasi, ettei hän ole siellä katsomassa sen voittoa — no niin, sitten minä otan sen, mitä lady Renardsmere ei välitä ottaa — nimittäin kaiken siitä koituvan kunnian!"
"Hyvä on!" sanoi Peyton. "Vaan — minusta tuntuu, että me saamme nähdä lady Renardsmeren tänä iltana."
Hän näytti olevan vakuutettu asiasta jollakin hänelle ominaisella tavalla. Mutta lady Renardsmere ei ollut saapunut Marengo-huvilaan, kun tulimme sinne, eikä siellä ollut muitakaan tietoja hänestä, eikä hän myöskään ollut tullut vielä päivällisaikaan. Ja kun me tiesimme asian turhaksi, ei kukaan meistä kysellyt Joyceylta mitään hänestä.
Söimme tavallista myöhempään sinä tiistai-iltana, ja ulkona oli tullut pimeä, ennen kuin me lopetimme. Olimme juuri aikeissa nousta pöydästä ja puhuimme siitä, että käväisisimme katsomassa Välkehtivää Rubiinia, kun neiti Hepple, joka istui aivan vastapäätä erästä suurta, kentälle päin olevaa ikkunaa, äkkiä hypähti tuoliltaan kimeästi kirkaisten.
"Tuolla! Nopeasti!" huusi hän. "Tuolla ikkunassa! Miehen kasvot.
Katsokaa!"
Ei kaihtimia eikä verhoja ollut vedetty ikkunan eteen; huone itse oli kirkkaasti valaistu; ikkunan ulkopuolella olevat puutarhat ja kentät olivat pimeän peitossa. Minusta näytti, kun minä pyörähdin ympäri tuolissani ja seurasin neiti Hepplen vapisevan sormen osoittamaa suuntaa, että erotin jonkinlaiset aavemaiset kasvot yhdessä nurkassa ja jonkun tumman olennon liikkuvan, kun tuo aavemainen näky katosi. Peytonkin näki, ja lieneekö hänellä sitten ollut nopeampi ja terävämpi huomiokyky kuin minulla, sillä samalla kuin hän hypähti pystyyn, pääsi häneltä tukahdutettu huudahdus. "Kiinalainen!"
Sitten hänen kätensä pujahti povitaskuun, ja hän hyökkäsi ikkunaa kohden, sillä välin kun minä, ajatellen ehtiväni nopeammin, syöksyin huoneesta ulos, eteissalin läpi ja puutarhaan. Me kohtasimme toisemme jonkinlaisella penkereellä, joka oli ruokahuoneen ja pihan välillä. Kohtasimme… tuijottaaksemme toisiimme huoneesta lähtevässä valossa ja sitten kaikkialla ympärillämme olevaan pimeyteen.
"Cranage, hän se oli, varma kuin kuolema!" mutisi Peyton. "Ihan varma!"
"Kiinalainenko?" huohotin minä.
"Minä näin hänen kasvonsa — sekunnin murto-osan ajan", vastasi hän. "Hän pääsi tietenkin livahtamaan. Ja mitäpä hyödyttäisi etsiä häntä täältä ulkoa? Tuolla", jatkoi hän osoittaen puutarhan äärimmäistä kolkkaa, "tuolla, kuten tiedätte, on avonaisia kenttiä, sitten nuo pensaikot ja niiden takana tiheä metsä — olen huomannut kaiken tuon, sitten kuin tulimme tänne eilen. Mutta hän on täällä! Täällä!"
"Etsimässä lady Renardsmereä tietystikin", sanoin minä. "Ja ehkäpä hän edelleenkin hiiviskelee tässä ympäri. Katsellaanpas vähäsen paikkoja."
"Hyödytöntä!" sanoi hän. "Vaan jos haluatte —"
Minä palasin rakennukseen, kerroin Joyceylle lyhyesti, mitä oli tapahtunut, ja ottaen pari miespalvelijaa mukaani palasin Peytonin luo. Me kiersimme varovasti puutarhan ja pihan emmekä löytäneet mitään.
"En odottanutkaan löytävämme", huomautti Peyton, kun me palasimme taloon. "Katsottuaan ikkunasta hän lähti tiehensä. Mutta — me tiedämme nyt, että hän on täällä — Epsomissa."
"Entä poliisit!" ehdottelin minä. "Entä jos kertoisimme niille?"
"Luullakseni ei siitä olisi suurtakaan hyötyä", vastasi hän. "Hänenhän on aivan helppo piiloutua tuonne metsään. Ja sitä paitsi — mikä tavaton joukko ihmisiä onkaan tuolla ulkona! — nukkumassa, nummella, jos lienen asian oikein käsittänyt. Saa ottaa pataljoonan poliiseja etsimään yhtä miestä tänä iltana."
Palasimme neiti Hepplen ja Peggien luo. Peggie oli jo pukeutunut hattuun ja päällystakkiin.
"Minä lähden tallirakennuksille" sanoi hän. "Kiinalainen taikka ei ja tahtoipa hän sitten viiltää lady Renardsmeren kurkun poikki tai ei, minä ainakin lähden tammaa katsomaan! Se on minun virkani."
"Minä lähden mukaan", sanoin minä. "Jäisitteköhän te, Peyton, neiti
Hepplen seuraksi?"
Hän nyökkäsi myöntävästi ja tuota pikaa Peggie ja minä olimme matkalla. Marengo-huvila oli kaupungin laidalla. Välkehtivä Rubiini oli sijoitettu lähelle kilpakenttää nummelle; meillä oli jonkin verran matkaa käveltävänä, vieläpä pitkin erästä synkkää kujaa.
"Luuletteko sen todella olleen kiinalaisen?" kysyi Peggie, kun olimme kunnolleen matkassa. "Näitkö sinä hänet, Jim?"
"Ihmiskasvot minä varmasti näin", vastasin minä. "Vilahdukselta näin — ja näin jonkun lähtevän pois. Kiinalainen se epäilemättä oli — lady Renardsmereä etsimässä. Osoittaa siis, että hän on täällä — lähistössä."
Hetken aikaan hän ei vastannut. Me astelimme nopeasti pimeää kujaa.
"Lady Renardsmere pitäköön itse huolta itsestänsä", huudahti hän äkkiä. "Mutta hevonen — luulenpa, että sydämeni murtuisi, jos sille jotakin tapahtuisi!"
"Mutta olethan ollut niin varma siitä, ettei sille mitään voi tapahtua", sanoin minä. "Olet nauranut pelkälle ajatuksellekin!"
Taasen hän oli jonkun hetken äänetönnä; sitten hän äkkiä puhui.
"En tiedä miksi", sanoi hän. "Olen vähän raskaalla mielellä. Minusta tuntuu aivan kuin jotakin tapahtuisi. Pelkkää kiihtymystä ehkä, vaan —"
"Jäisinköhän minä tänne tallin luo yksi?" ehdotin minä. "Minä kyllä jään, jos —"
"Ei, ei!" sanoi hän. "Ei ole tarpeellista. Kaikki nuo miehet — ja Bradgett. Luotan Bradgettiin ennen kaikkia muita. Ei! — se on naurettavaa! Tietenkin tamma on niin turvassa kuin olla saattaa!"
Turvalliselta se kylläkin näytti, kun me kymmentä minuuttia myöhemmin sen näimme. Vaikeata oli käsittää, miten minkäänlaista vahinkoa sille saattaisi tapahtua. Peggiekin rohkaistui sen nähdessään, ja me palasimme Marengo-huvilaan, tuntien että kaikki sittenkin oli kunnossa.
Kello oli silloin kymmenen. Me istuimme kaikki neljä sitten keskustelemassa asioista vielä puoli tuntia. Kun neiti Hepple sitten oli juuri ilmoittanut aikovansa lähteä levolle, kuulimme voimakkaan auton jyrinää ulkoa maantieltä, sitten ääniä ovella ja eteissalissa; samassa Joycey aukaisi ruokahuoneen oven ja astui sivulle…
Lady Renardsmere… ja hänen takanaan eteissalissa kaksi isoa, rotevaa, tuimakatseista miestä yksinkertaisissa puvuissa — henkivartijoita nähtävästäkin.