KOLMASKOLMATTA LUKU
Birmalainen rubiini
Nousimme kaikki seisomaan lady Renardsmeren astuessa huoneeseen. Sulasta hämmästyksestä hänen niin äkkiä ilmestyessään jäimme sanattomiksi — ja tuijotimme. Ennen kuin Joycey ennätti poistua, kääntyi lady Renardsmere jyrkästi häneen, osoittaen käskevällä kädenliikkeellä, joka nähtävästikin oli perintöä hänen näyttämöajoiltaan, ikkunaa, jossa tunti sitten olimme nähneet kiinalaisen kasvot.
"Vetäkää kierrekaihtimet alas ja sulkekaa verhot!" määräsi hän.
"Tarkasti!"
Sitten hän kääntyi meihin viitaten meitä istuutumaan; koululasten tavoin, jotka pyhällä kunnioituksella noudattavat opettajan sormen viittausta, mekin tottelimme; itse hän istahti pöydän vieressä olevalle tuolille.
"Menkää sulkemaan ovi, Joycey", jatkoi hän, kun taloudenhoitaja oli suoritettuaan tehtävänsä palannut ikkunan luota. "Pitäkää huolta tuolla ulkopuolella olevista miehistä — jos he haluavat jotakin juotavaa, niin antakaa, vaan katsokaa, etteivät lähde eteissalista. Cranage! — pankaa ovi lukkoon Joyceyn mentyä. No niin", sanoi hän lopuksi, kun olin kiertänyt avainta, "toivoakseni teillä kaikilla ihmisillä täällä on ollut mukavaa ja teistä on pidetty hyvää huolta? Tuossa on epäilemättä amerikkalainen — toivoakseni voitte hyvin, sir? Peggie Manson! — tammahan on kunnossa, vai mitä — kunnossa ja valmiina?"
"Tamma on kunnossa, lady Renardsmere, ja niin valmis kuin konsanaan", vastasi Peggie. "Näin sen omin silmin tunti sitten. Sitä valvotaan tarkasti nyt ja edelleen, kunnes kaikki on ohi. Voitte mennä sitä itse katsomaan, jos haluatte."
Lady Renardsmere ei vastannut mitään tähän kehoitukseen. Hän riisui par'aikaa yltään isoa, raskasta päällysviittaa, joka verhosi hänet päästä jalkoihin asti. Kun hän toisella kädellään viskasi sen olkapäiltään taakseen, viittasi hän toisella kädellään edessään olevaan pöytään.
"Tulkaa istumaan tämän pöydän ympäri, te kaikki", sanoi hän. "Minulla olisi jotakin kerrottavaa teille — kaikille. Sen vuoksi olen tullut kotiin tänä yönä. Tulkaa!"
Ollen muka hommailevinaan tuoleja pöydän ääreen neiti Hepplelle ja neiti Mansonille, Peytonin onnistui päästä minun lähelleni. Ja hän kuiskasi korvaani erään sanan, jonka vain minä tajusin.
"Mielipuoli!"
En ollut varma siitä, ettei hän ollutkin oikeassa. Lady Renardsmeren silmissä oli kummallinen kiilto ja käytöksessä outoutta; hänen liikkeensä olivat nytkähteleviä. Ja kun minä istuuduin häntä vastapäätä, aloin tarkasti pitää häntä silmällä. Hänen äänensä oli kuitenkin jotensakin luja, hänen puheensa aivan yhtenäistä ja siinä oli vielä vanha, tuttu töykeä, käskevä sävy. Mutta sentäänkin…
"Te olette kaikki ihmetelleet, mitä minä olen hommannut sen jälkeen kuin lähdin Renardsmerestä", sanoi hän, kun me olimme kaikki asettuneet pöydän ympäri. "Nyt saatte kuulla! Minä olen ollut hankkimassa varmaa selvyyttä eräästä esineestä, jonka tahdoin omistaa — esineestä, joka tekee huomisen Derby-voittoni aivan varmaksi asiaksi. Tästä!"
Äkillisellä, nopealla liikkeellä hän vetäisi hameensa poimusta erään pehmeän, valkean silkkipaperikäärön ja asetti sen eteensä pöydälle. Samanlaisilla nopeilla liikkeillä hän repäisi paperin pois ja paljasti kirkkaanvihreänahkaisen, hoikan käärmeen muotoisen vyön, jonka keskellä oli pyöreä rintakoristeen muotoinen esine puhdasta kultaa. Ja sen keskelle oli kiinnitetty loistava verenpunainen kivi, jonka nähdessään neiti Hepple kimeästi huudahti.
"Rubiini!"
"Birmalainen rubiini!" sanoi lady Renardsmere. "Maailman hienoin rubiini! Sen vertaista rubiinia ei ole milloinkaan ollut. Ja se on — minun! Katsokaa sitä! Kosketelkaa sitä! Ottakaa se käteenne!"
Kukaan meistä ei ojentanut kättään sitä ottaakseen. Luullakseni muut ajattelivat samoin kuin minäkin. Tässä edessämme oli nyt tuo murhia aiheuttanut esine, näyttäen hirvittävältä ja salaperäiseltä juuri yläpuolellamme olevan sähkölampun valaisemana. Sen ja minun välilläni kohosivat neljän murhatun miehen aavemaiset kasvot…
"Huomenna tuo kiinnitetään Välkehtivän Rubiinin kaulan ympäri", sanoi lady Renardsmere, "eikä mikään sitä silloin voita! Se on taikakivi — fetishi! Olipa tamma vaikka vasta puoleksi valmennettu, voittaisi se, kun tuo on sillä! Kaulan ympäri, huomenna!"
Katselin ympärilleni kolmea kumppaniani. Ei ollut vaikeata huomata, että sama käsitys, johon Peyton niin nopeaan oli tullut, oli muodostumassa neiti Hepplen ja Peggienkin mielissä — kumpikin tuijotti lady Renardsmereen kuin lumottuna ja peloissaan.
Ja peloissani olin itsekin; pelkäsin koko asiaa; pelkäsin, mitä tämän jälkeen seuraisi. Sillä lady Renardsmeren käytöksessä oli joka hetki yhä selvemmin huomattavissa jotakin, joka pani ajattelemaan kummia asioita; hän istui siinä katsellen meitä, vuoroon kutakin, palavin silmin ja leikkien vihreällä vyöllä, jossa verenpunainen kivi kultakehyksessään kimalteli…
"Kuunnelkaa!" sanoi hän äkkiä kumartuen pöydän yli meihin päin. "Minä kerron teille koko asian! Tämä oli kerran pyhä kivi! Se oli kiinnitetty samoin kuin toinenkin, nyt hävinnyt, muutamaan epäjumalankuvaan. Se irroitettiin siitä — kiskottiin ulos silmäkuopasta. Merkillisiä seikkailuja seurasi sitten. Vihdoin joutui se muutamien kiinalaisten liikemiesten käsiin — he maksoivat siitä suuren hinnan. Eräs heistä, Cheng, toi liikeasioissa Eurooppaan tullessaan sen mukanaan, aikoen myydä sen jollekulle englantilaiselle tai amerikalaiselle miljoonanomistajalle. Chengin sihteeri, Chuh Sin, varasti sen häneltä Pariisissa. Chuh Siniltä varasti sen taas Portsmouthissa eräs Holliment niminen mies, jolla oli toinen mies, Quartervayne, liitossa kanssaan. Holliment ja Quartervayne pakenivat Lontooseen, kivi mukanaan, ja uskoivat asian eräälle kolmannelle miehelle, Neamorelle. Neamore oli kerran ollut liikeasioissa, timanttikaupoissa, minun kanssani, käyttäen vain toista nimeä silloin; hän tuli nyt minun luokseni tarjoomaan kiveä. Minä ostin sen häneltä ja Hollimentilta ja Quartervaynelta; annoin heille kymmenentuhatta puntaa siitä. He pettivät minut; luulin heillä olevan oikeuden myydä sen. Vaan he saivat rangaistuksensa! — Chuh Sin ja roskajoukko, jonka hän oli haalinut kokoon, olivat heidän kintereillään, ja Holliment ja Quartervayne ja Neamore murhattiin. Sitten minä pääsin totuuden perille — ja otin rubiinin pois Pennithwaitelta, jonne sen olin lähettänyt varmasti säilytettäväksi, ja lähdin etsimään Chengiä. Tapasin hänet — Pariisissa. Ja sain hänet luovuttamaan kaikki omat ja ystäviensä oikeudet — minä maksoin hänelle neljäkymmentätuhatta puntaa. Minulla on kuitti taskussani; se on kirjoitettu sekä kiinan- että englanninkielellä! Nyt rubiini on minun! — ja huomenna Välkehtivällä Rubiinilla on se kaulassaan onnentuojana. Minä aion voittaa puolen miljoonaa puntaa Välkehtivällä Rubiinilla!"
Äkkiä hän työnsi vihreän nahkavyön pöydän yli Peggietä kohden.
"Te saatte kiinnittää sen Välkehtivän Rubiinin kaulaan, kun se on valmiiksi satuloitu huomenna iltapäivällä, Peggie Manson!" sanoi hän entisellä käskevällä tavallaan. "Sitten —"
Neiti Hepple nousi nopeasti istuimeltaan.
"Jos te jätätte tuon esineen tähän taloon yöksi, lady Renardsmere, niin pois minä lähden tästä talosta ja sisarentyttäreni myöskin!" sanoi hän rauhallisesti. "Minua ihmetyttää, että saatatte käskeä kenenkään kunnon ihmisen katsoa sitä, vielä vähemmän koskea siihen! Siinä on verta — ihmishenkiä on sen tähden mennyt! Peggie — älä kosketa sitä sormellasikaan!"
"Ei minulla ole aikomustakaan, Millie-täti", sanoi Peggie. "En koskisi siihen, vaikka saisin kaiken rahan, minkä lady Renardsmere on siitä maksanut."
Peyton potkaisi minua hiljaa pöydän alla. Ymmärsin hänen tarkoituksensa. Suorin sanoin sanottuna, noiden kolmen naisen kesken oli syntymässä riita. Ja yhdellä heistä, ellei hän nyt sorastaan ollut mielipuoli, oli meidän miesten käsityksen mukaan ainakin joku ruuvi löyhässä. Mutta — olivatkohan nuo toiset kaksi siitä täysin selvillä?
Katsahdin salavihkaa lady Renardsmereen. Omituinen kiilto oli hävinnyt hänen silmistään, ja hän näytti taas olevan vanha, tavallinen, käskevä itsensä. Vielä kerran hän työnsi vihreätä vyötä lähemmäksi Peggietä.
"Välkehtivällä Rubiinilla pitää olla tämä kaulassa, kun se huomenna juoksee kilpaa!" sanoi hän. "Teidän on se kiinnitettävä, kun Medderfield on satulassa." "Ei!" sanoi Peggie päättävästi. "Sitä minä en tee!"
Lady Renardsmere alkoi rummuttaa pöytää jalokivisormuksia täynnä olevilla sormillaan. Aina hänellä oli paljon sormuksia, mutta tänä iltana oli niitä tavallista enemmän, ja timantit välkkyivät ja kimaltelivat, kun hänen kätensä liikkuivat.
"Te olette minun palvelijani!" letkautti hän.
"Enpä ole", vastasi Peggie. "Minä olen teidän valmentajanne. Mutta en rupea miksikään osalliseksi siihen asiaan, että hevosellanne olisi tuo inhoittava esine. Siinä se!"
Taasen tuo jäykkä, taipumaton olento alkoi rummuttaa pöytää. Äkkiä lady
Renardsmere kääntyi minuun.
"Cranage — sanokaa tytölle, että hän on houkka!"
"En!" sanoin minä lujasti. "Hän ei ole!"
"Tekö myöskin?" huudahti hän. "Sitten —" Hän pyörähti Peytoniin päin ja katsoi häntä kiinteästi, johon Peyton vastasi aivan yhtä kiinteällä katseella. "Te näytätte ymmärtäväiseltä mieheltä, te amerikkalainen", sanoi hän. "Puhukaa noille ihmisille järkeä!"
Peyton pani kätensä ristiin pöydälle ja istuen supisuorana katsoi lady
Renardsmereä pitkään ja kylmästi.
"No niin, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, lady Renardsmere", sanoi hän rauhallisesti, "niin puhun vähän järkeä teille. Tehän tiedätte, kuten tässä juuri olette myöntänyt, että kiinalainen Chuh Sin on jo ottanut monta hengiltä yrittäessään saada tuota esinettä takaisin. Te mainitsitte kolme nimeä — siihen on vielä neljäs lisättävänä — teidän asianajajanne Pennithwaite. Ja — kiinalainen on täällä saapuvilla! Hän katsoi juuri tuosta ikkunasta tuskin kaksi tuntia sitten. Ja jos minun on puhuttava järkeä, kehoitan vain neiti Mansonia pysymään siinä, mitä hän vasta on sanonut eikä mitenkään ryhtymään tuohon rubiiniin — se on kirottu!"
"Minä en haluakaan siihen mitenkään ryhtyä!" sanoi Peggie lujasti. "Ennemmin jätän kokonaan lady Renardsmeren ja hänen tallinsa. Se on viimeinen sanani."
Tuskin olin osannut odottaa sitä, mikä nyt seurasi. Mutta äkkiä ja sellaisella vilkkaudella, joka olisi tuottanut kunniaa nuoremmallekin naiselle, lady Renardsmere hypähti jaloilleen, astui kaksi askelta ovea kohden, aukaisi sen, kääntyi vieressä olevaan sähkökelloon ja painoi nappia. Puolessa minuutissa Joycey seisoi hänen edessään. Vanha rouva heilautti kättään ympäri meitä kaikkia osoittaen.
"Joycey, ajakaa nuo ihmiset talostani!" sanoi hän terävällä, lujalla äänellä. "Ulos he marssivat, niin monta kuin heitä on! Antakaa heille kymmenen minuuttia aikaa pakataksensa tavaransa, ja sitten — ulos!"
"Teidän armonne!" sanoi Joycey pehmeimmällä äänellään. "Jos teidän armonne…"
"Tehkää kuten sanoin!" pauhasi hän. "Ulos — koko joukko!"
Sitten hän sieppasi vihreän vyön pöydältä ja pisti sen hameensa taskuun, astui eteissaliin noiden kahden ison miehen luo ja viittasi heitä seuraamaan häntä toiseen huoneeseen. Kaikki kolme hävisivät.
Me noudatimme viivyttelemättä lady Renardsmeren määräyksiä. Peggiellä oli oma autonsa ja autonkuljettajansa talon takana olevassa autotallissa, ja vähemmässä ajassa kuin meille oli myönnetty olimme pakanneet pukulaatikkomme ja astuimme ulos. Tuota pikaa me olimme autossa ja maantiellä — tähtien tuikkeessa.
"Mihinkä mennään?" kysyi neiti Hepple, kun autonkuljettaja kääntyi ohjeita saamaan.
"Käske hänen ajaa Lontooseen, Jim", vastasi Peggie. "Asetumme johonkin hotelliin."