NELJÄSKOLMATTA LUKU
Satuloimisaitaus
Asetuimme muutamaan isoon Northumberland-kadun varrella sijaitsevaan hotelliin. Vaikka silloin jo olikin myöhäinen, ei kukaan meistä halunnut heti paikalla vetäytyä levolle. Kokoonnuimme erääseen nurkkaukseen hämmentyneinä ja ymmällä. Peggie oli syvimmän epätoivon vallassa — ja minä tiesin, missä hänen ajatuksensa vaelsivat.
"Tietysti kaikki on lopussa lady Renardsmeren ja minun välilläni!" sanoi hän katkaisten äkkiä tuon painostavan hiljaisuuden. "Kun hän kerran ajaa minut talostaan, niin ajaa hän myös minut huomenaamuna talleistaan. Kaikki on lopussa!"
"Peggie kulta, tuo nainen oli suunniltaan tänä iltana", sanoi neiti
Hepple. "Ehkä hän oli päihdyksissä, käytöksestä päättäen ainakin.
Huomenaamulla —"
"Ei!" huudahti Peggie. "Minä tunnen hänet. Hän ei ole erilainen aamulla. Hän on tullut pähkähulluksi tuon luulon takia että tammalla pitää olla kaulassaan kirottu rubiini! Minä tunnen hänet, uskokaa pois! Hän ei ole hullu — hän on vain niin täpötäynnä taikauskoa jalokiviin nähden kuin konsanaan nainen voi olla — aina hän on ollut, niin kauan kuin minä olen hänet tuntenut. Ja tuon vihreän vyön hän huomenna panee Välkehtivän Rubiinin kaulaan, sanokoon kuka hyvänsä vaikka mitä! Ja kun minä en tahdo siihen asiaan sekaantua enkä sitä edistää — niin kaikki on lopussa. En ole hänen valmentajansa enää. Minä en peräydy enkä salli eläimen pitää tuommoista esinettä, joka on ihmisverestä tahmea. Eikä hän peräydy — jos Medderfield esimerkiksi ajattelisi samoin kuin minäkin ja kieltäytyisi ratsastamasta, ajaisi hän hänet heti tiehensä ja hankkisi uuden jockeyn — ellei muita siihen saisi, niin vaikkapa tallirengin. Hän panee Välkehtivän Rubiinin kantamaan tuota hirveätä esinettä, ja siinä tapauksessa…"
"Entä sitten?" kysyi Peyton hetken vaitiolon jälkeen. "Miten käy siinä tapauksessa?"
"Silloin Välkehtivä Rubiini ei voita Derbyä!" vastasi Peggie hiljaisella äänellä ja silmissään synkkä, surumielinen katse. "Se on varma asia!"
"Mitä tyhjiä!" sanoi Peyton. "Se on taikauskoa, ehdottomasti! Te tulette yhtä mahdottomaksi kuin lady Renardsmere."
"Ei se ole taikauskoa", väitti Peggie. "Se on kaukonäköisyyttä. Minä tunnen sen!"
"Jos teillä on sellainen tunne, niin älkää antako sille valtaa", neuvoi Peyton. "Mitäs joutavia! — tammahan on aivan viaton eläin joka tapauksessa. Jos lady Renardsmere on niin taikauskonsa hämmentämä, että jäykästi vaatii tuota kiveä Välkehtivän Rubiinin kaulaan — niin samapa tuo, ei se mitään vaikuta eläimen juoksukykyyn, arvelen minä. Eihän tietenkään ole mikään miellyttävä asia tietää, että sillä on päällään esine, jonka takia ihmisiä on murhattu — mutta luullakseni ei tunteellisuus tule kilpa-ajoasioissa kysymykseen. Ja ehkäpä hän, kuten neiti Hepple arvelee, on huomisaamuun mennessä malttanut mielensä — hän on minun nähdäkseni vanha, äkkipikainen henkilö — ja saamme asiat selviksi. Nyt ehdotan, että me kaikki lähdemme nukkumaan ja pysymme iloisina — pääasiahan sentään on, että voitamme tuossa kilpailussa."
Mutta hetkistä myöhemmin, kun olimme Peytonin omassa huoneessa, jonne olin pistäytynyt juomaan ja savuketta polttamaan, hän puisteli päätään.
"Tuo vanha nainen on pähkähullu, Cranage!" sanoi hän. "Ei kannata peloittaa tyttöä sen enempää, mutta minä luulen, että lady Renardsmeren asiat ovat toivottomasti hukassa."
"Selittäkää tarkemmin", sanoin minä. "Tammaan nähden, tarkoitan."
"Lady Renardsmere on Epsomissa, ainakin hän meistä sinne jäi", hän vastasi. "Ja — kiinalainenkin on siellä! Hän ryhtyy väkivaltaisuuksiin toista tai molempia vastaan; ehkäpä vain toista vastaan, päästäkseen siten käsiksi toiseen. Mutta — varmasti hän toimii — sitä varten hän siellä on."
"Tamma on yhtä turvassa kuin Englannin pankki!" sanoin minä.
"Miten te sen tiedätte?" sanoi hän. "Oli — tarkoitatte! Mikäli aavistan, on sen hupsu omistaja näihin mennessä käynyt tuolla tallissa ottamassa sen pois sieltä. Ja sen minä sanon, että kaikesta huolimatta, mitä neiti Manson puhuu tai ajattelee taikauskosta, on lady Renardsmere mielipuoli — aivan järkensä menettänyt. Eikä kukaan tiedä, mitä mielipuoli nainen seuraavaksi työkseen tekee!"
"Onpa hän kyllin tervejärkinen laahatakseen mukanaan joka paikassa pari isoa miehenkoljoa henkivartijoinaan!" huomautin minä. "En ole ensinkään varma hänen mielipuolisuudestaan."
"Te ette ymmärrä", sanoi hän. "Hän saattaa olla selvä kylläkin yhdeksässä kohdassa, mutta parantumaton mielipuoli kymmenennessä. Kymmenes kohta on tässä tapauksessa juuri tuo rubiini! Olkoonpa niin, että sanoinkin tuolla alhaalla vanhan rouvan ehkä aamuun mennessä tulevan järkiinsä — tein sen vain neiti Mansonia rohkaistakseni. Itse puolestani uskon, että hän ei tule, vaan panee tuon kiven tamman kaulaan — ja kiinalainen on läheisyydessä!"
Hän alkoi riisuutua ja hetken aikaa minä istuin tupakoiden ja miettien.
"Kuulkaapas!" sanoin minä äkkiä. "Me olemme täällä aivan lähellä Scotland Yardia. Minä ehdotan, että te ja minä pistäydymme siellä varhain huomenaamulla, ennen kuin lähdemme Epsomiin, ja yritämme tavata Jifferdeneä, ja jos saamme hänet käsiimme, kerromme hänelle kiinalaisesta. Ehkä hän pitää asiaa sen arvoisena, että lähtee sinne ja ottaa apulaisia mukaansa."
"Hyvä on!" vastasi hän. "Niin varhain kuin vain haluatte. Mutta se on melkein kuin neulan etsimistä heinäsuovasta!"
"Tuskinpa sentään", sanoin minä. "Jos, kuten sanotte, kiinalaisella on päämääränään joko lady Renardsmere tai hänen hevosensa, on hänen tultava toisen tai toisen lähelle, voidakseen toimia. Vai mitä arvelette?"
"Ette te enkä minä tiedä mitään tuon miehen aikeista, jossa on voimaa ja viekkautta niin harvinaisessa määrässä yhtyneinä", vastasi hän oraakkelimaisesti. "Vaan eipä tietenkään haittaa mitään, vaikka käymmekin tapaamassa Jifferdeneä."
Me lähdimme yhdessä Scotland Yardiin heti aamiaista syötyämme seuraavana aamuna. Me kohtasimme Jifferdenen melkein paikalla ja jäimme tuijottamaan häneen. Hän oli puettu hienoon, tahrattomaan kilpa-ajoasuun — komea keikari, kiikari olalla ja päässään korkea, valkoinen hattu mustine nauhoineen.
"Tarpeetonta kysyä, mihin olette menossa, Jifferdene", huomautin päästäen nauruun, joka omasta mielestäni kuulosti hyvin ontolta. "Sitähän koko ulkoasunne toitottaa!"
"Asianmukainen varustus, herra Cranage", sanoi hän. "Virkavelvollisuuksia, sir! Meitä lähtee sinne useampia — vaikka eivät kaikki näin purppuraan ja hienoihin liinavaatteisiin puettuina. Tapaatte minut satuloimisaitauksessa, jos teillä on asiaa. Mutta — mikä teidät tänne tuo?"
"Jifferdene", sanoin minä, "kiinalainen on Epsomissa. Kuulkaa!"
Minä kerroin hänelle kaikki viimeöisestä ilmestyksestä ikkunassa ja sitä seuraavista tapauksista. Hän kuunteli tarkkaavaisena, käsittäen kaikki.
"Ja jätittekö lady Renardsmeren sinne?" kysyi hän, kun olin lopettanut.
"Marengo-huvilaan", vastasin minä. "Luonnollisesti emme tiedä, jäikö hän sinne. Ehkäpä jäi, vaikka eräs hänen isoja autojaan odotti pihalla. Mutta jättäessämme hänet oli hänellä seurassaan — henkivartiostonsa."
"Otan asiasta heti selvää", sanoi hän lähtien puhelimeen. "Olen nyt saanut kuulla hänen armostaan ja hänen henkivartijoistaan — sain hänestä myöskin myöhään eilen iltapäivällä tietoja. Lady Renardsmere, hyvät herrat, on seurassaan kaksi yksityisetsivää, entisiä poliiseja, viimeiset kymmenen päivää asunut isossa huoneustossa Great Central -hotellissa, mukanaan kamarineitinsä ja yksi miespalvelija. Minä soitan ja kysyn, onko hän siellä edelleen."
Viiden minuutin kuluttua hän palasi puhelimesta.
"Lady Renardsmere lähti Epsomiin myöhään eilen illalla", sanoi hän. "Hän ei palannut. Otaksukaamme siis, että hän on siellä. No hyvä! — siten käyvät asiat yksinkertaisemmiksi."
"Miten niin?" kysyi Peyton.
"Meidän suunnitelmamme on pysyä — huomaamatta — hänen ja hänen hevosensa läheisyydessä", sanoi Jifferdene, "ollaksemme valmiit siinä tapauksessa että tuo kiinalainen yrittää häiritä kumpaakaan — eikö niin? Ymmärrättehän tarkoituksen? No niin — kertokaa nyt minulle tarkkaan, missä Marengo-huvila on ja missä tamman talli on, ja tunnin kuluttua tästä lähtien ovat he kumpikin minun ja miesteni huolellisimman valvonnan alaisina — me olemme perillä ennen teitä!"
Me selitimme hänelle yksityiskohdat tarkalleen, lähdimme pois ja palasimme hotelliimme. Kello oli silloin vähän vailla kymmenen; neljännestä yli me kaikki olimme Peggien autossa ja matkalla Epsomiin. Loppumattomana jonona vierikin jo ajopelejä kaupungista; oli erinomaisen kaunis aamu ja kulkiessamme Westminster-sillan yli ja suunnatessamme kulkumme etelään päin näytti meistä, että osanotto suuriin kilpa-ajoihin tulisi olemaan aivan erikoinen. Luulin, että kahdenkymmenenkolmen kilometrin matka nummelle kävisi aika hitaasti, mutta Peggien autonkuljettaja, vanha lontoolainen, tunsi tämän alueen hyvin ja käyttämällä viisaasti oikoteitä ja kierroksia, kyyditsi meidät Epsomin pääpysäyspaikalle kohta yhdentoista jälkeen. Me jätimme hänet sinne sijoittamaan autoa niiden kymmenien joukkoon, joita joka hetki saapui, ja lähdimme kaikki neljä vieressä olevan tallin luo, johon Välkehtivä Rubiini oli majoitettu.
Ennenkuin pääsimme aivan lähelle, näimme että jotakin oli tapahtunut. Etualalla, juuri Välkehtivän Rubiinin talliosaston edessä, seisoivat ryhmänä yksityissalapoliisit, jotka lady Renardsmere oli lähettänyt Mansonin huvilaan Robindalen johdolla. Niiden ja meidän välillämme seisoi Bradgett, nähtävästikin kyyneliin puhkeemaisillaan, jutellen Medderfieldille, jockeylle, joka oli puettuna komeaan ajopukuun ja näytti olevan kuvaamattoman hämillään; heidän takanaan hiiviskeli Välkehtivän Rubiinin oma tallipoika, toden teolla itkien ja katsoen toisesta toiseen aivan kuin lohdutusta toivoen. Ja vähän matkan päässä näin Jifferdenen tavallisena katselijana useitten muitten miesten keskellä.
Peggie meni suoraan Bradgettin luo; nähdessään hänet takana seisova tallipoika voivotteli ihan kuuluvasti.
"No, Bradgett, mitä on tekeillä?" tiedusteli Peggie, nyökäten
Medderfieldille. "Antakaa kuulua!"
Bradgett puisteli päätään. Hänen puhtaaksi ajettu naamansa venyi pitkän ja surkean näköiseksi.
"Minä en tiedä, mitä on tekeillä, neiti!" vastasi hän. "Kukaan ei tiedä, mitä on tekeillä! Sen vain tiedän, että lady Renardsmere tuli tänne kello yhdeksältä tänä aamuna seurassaan pari isoa kaveria, jotka pysyttelivät tavattoman lähellä häntä, ajoi minut miehineni ulos tamman tallista, lukitsi oven omin käsin, asetti nuo ukkelit tuolla sen eteen ja kertoi minulle, että te ette enää ollut hänen valmentajansa ja että paha meidät perisi, jos yrittäisimme lähestyä enää Välkehtivää Rubiinia! Minä — minä luulen, että hän on tullut hulluksi, neiti, tai jotakin sentapaista — hirveän pahalla tuulella hän ainakin oli. Mitä meidän on tehtävä, neiti?"
"Missä lady Renardsmere nyt on?" kysyi Peggie.
"En tiedä, neiti", vastasi Bradgett. "Hän lähti noiden kahden miehen seuraamana tuonne kentän yli — majuri Camperdalen talleja kohden. Hän on pannut Välkehtivän Rubiinin tallin avaimen taskuunsa, neiti."
"Mistä oikeastaan on kysymys, neiti Manson?" kysyi Medderfield luonnollisen uneliaana. "Omituinen juttu, eikö niin?"
"Minä en voi kertoa teille, mistä oikeastaan on kysymys, Medderfield", vastasi Peggie. "Lady Renardsmere —"
Nyyhkivä tallipoika heidän takanaan puuttui äkkiä puhumaan.
"Hänen armonsa tulee takaisin!" sanoi hän. "Minä näen hänet — hänen seurassaan on miehiä."
Me käännyimme kaikki siihen suuntaan, jonne poika sormellaan osoitti. Näimme lady Renardsmeren lähestyvän viistoon juuri alapuolellamme olevan kanervikon poikki. Hänen kaksi henkipalvelijaansa oli hänen kintereillään; hänen takanaan kulki kolme miestä, jotka ilmeisesti olivat tallirenkejä; näiden rinnalla asteli kookas, sotilaan näköinen mies, jonka minä otaksuin majuri Camperdaleksi, hyvässä maineessa olevaksi valmentajaksi. Ja minulle alkoi selvitä, mitä oli tekeillä.
"Lähdetään pois, Peggie!" kuiskasin minä. "Turhaa on jäädä tänne. Antaa hänen tehdä mielensä mukaan."
Mutta Peggie ei liikahtanut.
"En lähde!" sanoi hän. "Täällä minä olen ja tänne jään! Katson mitä tapahtuu."
Pieni saattue lähestyi. Sen oli astuttava aivan meidän vierestämme; lady Renardsmere, marssien muiden edellä katse talleihin kiintyneenä, vilkaisi äkkiä sivulle ja huomasi meidät.
Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja hän heristeli avainta meihin päin.
"Menkää tiehenne!" huusi hän. "Menkää tiehenne, joka sorkka! Meidän välillämme on kaikki lopussa, Peggie Manson — te ette enää ole valmentajani! Minä en kärsi, että minun palveluksessani olevat henkilöt osoittavat minulle tottelemattomuutta! Menkää jokainen tiehenne, mutta te, Madderfield, tulkaa te tänne — minulla on joitakin määräyksiä teille annettavana."
Hän lähti taas liikkeelle ja Peyton sysäsi minua kyynärpäähän.
"Tulkaa pois!" hän sanoi. "Tuokaa molemmat naiset taemmas. Tuo vanha rouva on tällä haavaa ihan suunniltaan. Turha on suututtaa häntä enempää. Tulkaa!"
Sain neiti Hepplen ja neiti Mansonin peräytymään. Me siirryimme noin kymmenen metrin päähän Bradgettin ja tallipojan seuratessa meitä ja jäimme katsomaan. Tapahtui juuri, mitä olin odottanutkin. Lady Renardsmere aukaisi tallin oven; hänen seuralaisensa astuivat sisään; jonkun hetken kuluttua toivat he Välkehtivän Rubiinin ulos; hupsun omistajansa, salapoliisihenkivartiostonsa ja uusien seuralaistensa saattamana se kuljetettiin Camperdalen talleja kohden. Peggien kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi ja sitten valkeiksi; Bradgett kirosi partaansa; tallipoika vetäisi esiin koreankirjavan nenäliinan ja nyyhkytti siihen. Ja Jifferdene, osoittamatta ensinkään tuntevansa meitä, asteli apulaisineen suosikin ja sen saattojoukon jäljestä.
Siihen saakka Medderfield ei ollut liikahtanut. Mutta nyt hän katseli ympärilleen ja minuun päin. Hän iski minulle silmää, ja minä menin hänen luokseen.
"Onko häneltä joku ruuvi irti, herra Cranage?" kysyi hän, nyökäten lady
Renardsmereen päin.
"Lady Renardsmerellä ja neiti Mansonilla on ollut riita, Medderfield", sanoin minä. "Lady Renardsmere on niitä naisia, jotka eivät kärsi vastustamista. Mutta — eihän se ollenkaan estä teitä ratsastamasta Välkehtivällä Rubiinilla tänään iltapäivällä, eihän?"
"Vieläkös mitä, aion tietysti ratsastaa, herra Cranage", sanoi hän päättävästi. "Meidän kesken puhuen, hänen armonsa on luvannut minulle viisituhatta puntaa, jos me voitamme. Mutta — neiti Mansonin asia on paha, sir! Hänen on ansio, enkä minä, hitto vie, ymmärrä tämän aamun juttua muuta kuin että, kuten sanoin, hänen armoltaan on joku ruuvi löyhtynyt. Mutta kauppa kun kauppa! Minä lähden nyt katsomaan, mitä hänen armollaan on asiaa. Tapaamme myöhemmin satuloimisaitauksessa kai?"
Hän lähti pois Camperdalen talleille päin, ja minä palasin Peggien ja toisten luo. Peggie näytti tulleen mykäksi hämmästyksestä; hän seisoi hyvin kalpeana ja hiljaisena katsellen tammaa ympäröivän pienen seurueen etääntymistä; vasta kun se oli hävinnyt, näytti hän taas huomaavan muut ympärillään. Vihdoin neiti Hepple laski kätensä hänen käsivarrelleen.
Peggien kasvoille palasi äkkiä väri ja hänen silmänsä salamoivat — vaarallisesti. Hän kääntyi neiti Heppleen uhmaavin kasvoin.
"Kotiin!" huudahti hän. "Kotiinko? En hitto vie menekään! En — minä jään katsomaan loppuun asti! Minähän sen kuitenkin valmensin!"
Saimme hänet tulemaan pois kanssamme; saimme hänet syömään vähän aamiaistakin. Aika kului; koetimme kiinnittää huomiomme suunnattomiin väkijoukkoihin, kahteen ensimmäiseen kilpailuun; siitä ei ollut mitään apua; ainoa, mitä odotimme, oli… vaan kaikkihan tiesimme, mitä se oli. Ja vihdoin me olimme satuloimisaitauksessa, me neljä yhdessä, ympärillämme joukko miehiä ja naisia, kiihkeinä näkemään suosikkia. Oli jo tullut tiedoksi, että jotakin erikoisempaa oli tapahtunut. Kuulin kuiskauksia, satunnaisia huomautuksia. Kuta lähemmäksi aika joutui, sitä suuremmaksi kasvoi levottomuus…
Ja vihdoin tuli tamma, ja ihmiset koettivat tunkeutua lähelle nähdäksensä sitä olentoa, joka oli pelkkää elämää ja tulta, valmennettu mahdollisimman valmiiksi ja täydelliseksi. Ja sen kauniisti kaartuvan kaulan ympäri oli varmasti kiinnitetty kirkkaanvihreä nahkavyö kirottuine verenpunaisine rubiineineen!