KAHDESKYMMENES LUKU
Park Lanen taloudenhoitaja
Kokonaisen minuutin seisoimme äänettöminä toisiimme tuijottaen, sitten me noudattaen yhteistä mielijohdetta lähdimme astelemaan talosta poispäin, vaikka ketään ei ollut lähempänä kuin eräs palvelija, joka seisoi eteishuoneen ovella, ja eräs vuokra-ajuri, joka odotti parvekkeelta johtavien portaiden juurella.
"Miten tuo on teidän tietoonne tullut, Jifferdene", kysyin minä.
"Kerron teille, herra Cranage", vastasi hän. "Kuten tiedätte, olemme melkein alusta alkaen epäilleet, että lady Renardsmere on tavalla tai toisella sekaantunut tähän juttuun. Te tiedätte, miten hän pujahti minulta pakoon, kun tulin tänne. Se tietenkin teki asiat pahemmiksi — miksi hän muuten olisi tahtonut väistää minua, ellei hänellä olisi ollut jotakin salattavaa? Me yritimme saada hänet käsiimme Lontoossa hänen suuresta talostaan Park Lanen varrelta, sitten parista hienosta hotellista, joissa hänellä on tapana toisinaan asua — kaikki turhaan! Hän lienee ollut — todennäköisesti olikin — talossaan Park Lanella tunnin tai kaksi iltapäivänä tai iltana, jolloin hän livahti täältä tiehensä, mutta sen jälkeen hän epäilemättä lähti mannermaalle Doverin kautta — sain tiedon, että hänet oli nähty Doverissa 'Loordi Wardenin hotellissa' sinä yönä."
"Tekö saitte?" huudahdin minä.
"Sainhan minä — en jättänyt kiveäkään kääntämättä löytääkseni hänet, sillä saatuani hänet kerran käsiini voisin saada häneltä muutamia hyvin tarpeellisia tietoja", hän vastasi. "Mutta hän pääsi menemään. No niin, kuten tiedätte, päätimme me muutamia päiviä sitten päämajassa saattaa koko jutun yleisön tietoon kaikessa laajuudessaan ja antaa sanomalehdistölle täyden luottamuksemme; sen johdosta sitten ilmestyivät ensin ilta-, sitten aamulehtiin nuo pitkät, koko juttua käsittelevät selostukset, meidän näkökannalta katsoen — päivä oli juuri sama, jolloin teillä oli tuo seikkailunne noiden kolmen lurjuksen kanssa, jotka olen nähnyt tänä aamuna Portsmouthin vankilassa. Eilen minua sitten tuli tapaamaan Daily Sentinelin Pariisin kirjeenvaihtaja, joka oli tullut Lontooseen lehtensä asioissa. Hän kertoi minulle, että hän päivää ennen Pariisista lähtöään sattumalta kävi Bristol-hotellissa ja näki siellä lady Renardsmeren keskustelemassa erään vanhan kiinalaisen herrasmiehen kanssa, joka ilmeisesti oli tärkeä henkilö. Hän tunsi lady Renardsmeren ulkonäöltä aivan hyvin, sillä hän oli ollut sanomalehtimiehenä Lontoossa, ennen kuin ryhtyi nykyiseen virkaansa Pariisissa, ja tunsi jokaisen huomattavan henkilön suuressa maailmassa; kiinalaista herrasmiestä hän ei tuntenut, mutta kuten kaikki sanomalehtimiehet, oli hän valmis ottamaan siitä selvää ja saikin kohta kuulla, että se oli herra Cheng, hyvin korkea-arvoinen kiinalainen liikemies. Hän, tuo kirjeenvaihtaja, oli tietenkin lukenut koko tuon salaperäisen jutun Lontoon lehdistä ja nähnyt lady Renardsmeren nimen mainittuna, samoin kuin herra Chenginkin, niin että hänestä oli mielenkiintoista nähdä heidät yhdessä. Kun hän tiesi jonkun tunnin kuluttua lähtevänsä Lontooseen, päätti hän käydä tapaamassa meikäläisiä Scotland Yardissa ja kertoa meille, mitä oli nähnyt. Ja kun hänellä silloin oli jonkun verran aikaa liikenemään ja hän oli hyvin perillä asiasta, joka oli voimakkaasti kiinnittänyt hänen mieltänsä, päätti hän samalla, kun kerran oli paikkakunnalla, antaa meille vähän käytännöllistä apua. Ja sen hän tekikin."
"Millä tavalla?" kysyin minä. "Millaista käytännöllistä apua?"
"No niin", jatkoi Jifferdene, "jos olisitte lukenut sanomalehdissä olleen kertomuksen, niin olisitte nähnyt, että siinä suoraan sanottiin tuon herra Chengin asuneen juuri Bristol-hotellissa Pariisissa, silloin kun hänen sihteerinsä Chuh Sin ryösti häneltä jonkun erinomaisen arvokkaan esineen — mitä se lieneekin, sillä me emme ainakaan tiedä. Tuo sanomalehtimies — nokkela veitikka muuten! — ajatteli, että hän koettaisi hankkia vähän kuvausta Chuh Sinistä niiltä henkilöiltä Bristol-hotellissa, jotka muistivat hänet. Se hänelle onnistuikin — aivan helposti — ja hän toisti minulle heidän kertomuksensa miehestä, jota me niin kiihkeästi etsimme: jos herra Cheng olisi ollut meille suora ja vilpitön, olisi meiltä ehkä säästynyt paljon vaivaa, ja murhia olisi tapahtunut vähemmän. Tuo Chuh Sin on niitä kiinalaisia, sanottiin, jotka helposti käyvät eurooppalaisesta; hän kuuluu käyneen hyvin hienosti puettuna Pariisissa, ja harvat ihmiset, arvelivat he, olisivat tunteneet häntä kiinalaiseksi; toisaalta kuitenkin, lisäsivät he, jos hänet näki kotimaansa puvussa, jota hän toisinaan käytti, oli ulkomuodon ero hämmästyttävä. Mitä häneen muuten tulee, puhuu hän englantia ja ranskaa täydellisesti, englantia ilman pienintäkään murteellisuutta, ja on kauttaaltaan hyvin viekas, vikkelä henkilö. Hotellin isäntä, joka oli ollut paljon asioissa hänen kanssaan, mainitsi sanomalehtimiehelle hänen olevan todella älykkään miehen — ja luullakseni, herra Cranage, me tiedämme, että niin on laita."
"Me tiedämme myöskin, Jifferdene, että hänessä on huomattava epämuodostus", sanoin minä. "Ja niin ollen pitäisi hänen olla helposti tunnettavissa."
"Kyllä kai — suoranaisessa kosketuksessa ollen!" myönsi hän. "Mutta kukaan ei ole milloinkaan ollut suoranaisessa kosketuksessa hänen kanssaan. Me nyt kuitenkin yritämme. Mutta — mitä asiaa luulette lady Renardsmerellä olleen tuolle vanhalle kiinalaiselle?"
"Minä en aio ruveta arvailemaan, Jifferdene", vastasin, "lady Renardsmerellä on omat menettelytapansa eikä hän kärsi, että niihin sekaannutaan. Ja hän lukee sanomalehdet — ollen innokaskin lukija — ja tietää siis, mitä tapahtuu ja missä vaarassa hän itse on."
"Vaarassa", hän sanoi. "Niin juuri — jos hän, kuten epäilen, on sekaantunut asiaan, on hän vaarassa, niin kauan kuin tuo kiinalainen käy vapaana. Me mietimme lähettää jonkun Pariisiin tapaamaan ja varoittamaan häntä…"
"Ja sinne tultuanne huomaatte hänen todennäköisesti olevan tiessään", sanoin minä. "Minä puolestani uskon, ettei hän näyttäydy täällä ennen kuin juuri Derbyn edellä."
"Niin, Derby!" huudahti hän. "Tosiaan, silloin hän tulee kotiin! Mutta paljon ehtii vielä vettä juosta Lontoon-sillan alitse, ennenkuin se päivä koittaa, vaikka jo alkaakin olla lähellä. Nyt minä lähden." Hän puristi kättäni ja kääntyi mennäkseen ajurin luo, mutta pysähtyi jälleen viitaten taloa kohden. "Kumma on", sanoi hän tuttavallisesti kuiskuttaen, "kumma on minusta, ettei ole yritetty hyökätä tuonne! — hänen kimppuunsa, silloin kun hän oli siellä. Mutta ehkä kinu kavereineen on vasta hiljakkoin saanut tietää, että hän on asiaan sekaantunut. Mutta entä jos —"
"Mitä sitten, Jifferdene?" kysyin minä.
"Jospa kiinalainen käy teillä jonakuna yönä vieraisilla?" esitteli hän.
"Se on hyvin mahdollista!"
"Talossa on paljon miehiä ja ampuma-aseita myöskin", vastasin minä.
"Itse olen jo viikon päivät pitänyt revolveria povitaskussani."
"Siinä luullakseni menettelette viisaasti", huomautti hän. "Surma kulkee vapaana, vai miten? No, me emme voi muuta tehdä kuin parhaamme, herra Cranage. Ja parastamme yritämme, uskokaa pois."
Sitten hän lähti, ja minä palasin Peytonin luo, jonka kanssa minulla riitti joutavaa juttua loputtomasti. Peyton oli suuresti innostunut asiaan, johon sattuma oli hänet viskannut, ja ollen mies, jolla oli kyllin aikaa ja varoja, oli hän päättänyt seurata sen kehitystä loppuun saakka. Eikä hän oikeastaan voinutkaan päästä siitä erilleen vähään aikaan, sillä kun noita kolmea lurjusta kerta toisensa jälkeen tutkittiin, oli hänenkin välttämättä oltava todistamassa, ja niin häntä, minua, Peggietä ja Walkeria kuulusteltiin todistaja-aitiossa heidän kanssaan vastatusten, kunnes aivan kyllästyimme katselemaan heidän yrmeitä tai uhkaavia kasvojansa. Kun en voinut pitkittää lady Renardsmeren vieraanvaraisuutta Peytonia kohtaan ikuisesti, asettui hän asumaan 'Renardsmeren Vaakunaan', joka oli sopiva keskus hänen pysyäkseen kosketuksissa sekä minun että poliisin kanssa. Koska minulla siihen aikaan oli vähän tekemistä, olimme paljon yhdessä ja vietimme ison osan päivästä aina Mansonin huvilassa, jossa Välkehtivää Rubiinia, yötä päivää vartioituna kuin kuningatarta, jonka henki ja valtaistuin ovat vaarassa, lopullisesti viimeisteltiin Derbyä varten. Tämmöisissä hommissa kului aika, kunnes oli enää yksi viikko jälellä Derbyyn. Asema oli silloin seuraava: Kiinalaista ei ollut löydetty, eivätkä poliisit olleet tavanneet hänestä ainoatakaan jälkeä. Mutta esiintyneitten varsin raskauttavien todistusten nojalla, joitten joukossa johtajalta tavatut muistiinpanot olivat tärkeänä tekijänä, syytettiin noita kolmea miestä asianmukaisesti Hollimentin, Quartervaynen ja Neamoren murhasta ja pidettiin tutkintovankilassa seuraaviin käräjiin saakka. Johtajan henkilöllisyys oli täysin vahvistettu; mitä noihin molempiin toisiin tuli, kieltäytyivät he edelleen ehdottomasti ilmoittamasta nimiään, eivätkä poliisit tähän mennessä olleet päässeet selville siitä, keitä he olivat. Ja tärkeämpi ehkä kuin mikään muu oli meille itsellemme se seikka, ettemme tähän asti, se on perjantaihin ennen Epsomin kevätkilpailujen alkamista, olleet kuulleet sanaakaan lady Renardsmerestä, emme saaneet häneltä kirjettä emmekä sähkösanomaa. Mutta mainittuna perjantaina vaitiolo päättyi.
Minulla oli par'aikaa käsillä sen aamuinen kirjeenvaihto — paljon ei ollut saapunutkaan lady Renardsmeren poissa ollessa — kun taloudenhoitaja Burton noin puolenpäivän aikaan ilmestyi huoneeseeni. Hän näytti salaperäiseltä, johon tuli lisäksi, niin kuvittelin, jonkinlainen kevennyksen ja tyydytyksen tunne. Hän tuli aivan pöytäni viereen ja rupesi, tarpeettomasti kylläkin, kuiskaten puhumaan.
"Herra Cranage! Joycey on täällä, sir — tahtoo tavata teitä."
Katsahdin häneen kysyvästi.
"Joycey?" sanoin minä. "Kuka on Joycey?"
"Unohdin, että te ette sitä tietänyt, sir. Hän on Park Lanen taloudenhoitaja. Luullakseni hän tuo jotakin ilmoitusta hänen armoltaan. Teille, herra Cranage."
Nousin pöydästäni — epäilemättä vähän kiihkeästi.
"Tuokaa hänet sitten heti tänne, Burton!" sanoin minä. "Eikö hänellä ole mitään ilmoitusta teille?"
"Minulleko — ei ole, sir. Teille vain. Minä — minä en ole tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, sir. Jos —"
"Mitä, Burton?"
"Toivon, että voisitte saada häneltä tietää, missä hänen armonsa on, sir! Minä — asia on niin, että minua alkaa huolettaa ja kummastuttaa! Ja Joycey — ollen noita umpimielisiä luonteita — ei kyllä kertoisi minulle mitään, vaikka kuinka paljon kyselisin! Jos te, sir —"
"No niin, Burton; käskekää hänet sisään. Ehkä hän selittää kaikki.
Ainakin…"
Seisoin pöytäni luona odottaen Park Lanen taloudenhoitajan tuloa. Siinä hän kohta olikin, moitteettomasti mustiin puettu henkilö, käynti pehmeä, ääni pehmeä, lempeä, kohtelias, mies kuin kissanpenikka, naama sellainen, jollaisen silloin tällöin näkee muotikirkon saarnastuolissa ja sattumalta tapaa lakimiehenkin tekotukan alla, ja hän teki kumarruksen, joka ei olisi voinut olla sen kunnioittavampi, vaikka olisi ollut tarkoitettu kuninkaalle.
"Hyvää huomenta, Joycey", sanoin minä. "Teillä on ilmoitus minulle."
"Niin on, sir. Hänen armoltaan."
"Hyvä on!" sanoin minä. "Istukaa. Mikä se on?"
Hän istui, asettaen silkkihattunsa, hansikkaansa, sateensuojansa sievään järjestykseen ympärilleen.
"Ehkä suvaitsette odottaa jonkun minuutin, sir", vastasi hän. "Seikka on sellainen, että ilmoitus on tarkoitettu teille ja neiti Mansonille yhteisesti. Neiti Mansonille on sähkötetty, sir, että hän olisi täällä täsmälleen kello kaksitoista. Nyt puuttuu siihen minuutti tai kaksi, sir."
"Ymmärrän!" sanoin minä. "Ilmoitus on siis neiti Mansonille ja minulle.
Hyvä on. Katsotaanpas, näkyykö neiti Mansonia tulevan."
Menin ikkunan luo ja katsoin ulos ajotielle. Peggie ratsasti juuri pihalle. Lähdin parvekkeelle häntä vastaanottamaan. Hän nyökkäsi hypätessään oriinsa selästä alas, osoittaaksensa, että tiesi mistä oli kysymys.
"Onko hän täällä?" kysyi hän, antaessaan oriin erään palvelijan huostaan, joka oli rientänyt ulos. "Joycey tarkoitan?"
"Hän on täällä minun huoneessani", vastasin minä. "Hänellä on ilmoitus sinulle ja minulle — yhteisesti."
"Lady Renardsmereltäkö?" tiedusteli hän.
"Keneltäkäs muulta? Tule — että saamme kuulla, mistä on kysymys."
Me astuimme yhdessä huoneeseen. Joycey nousi ja kumarsi. Viittasin häntä uudelleen istuutumaan ja annoin Peggielle nojatuolin siihen vastapäätä.
"No, Joycey!" sanoin minä. "Me olemme pelkkänä korvana. Miten kuuluu ilmoituksenne?"
Hän karisteli kurkkuaan — muistuttaen minusta entistä enemmän muotisaarnaajaa — ja alkoi pehmeällä hunajanmakealla äänellä ja melkein saarnanuotilla:
"Hänen armoltaan, sir — teille ja neiti Mansonille. Hänen armonsa tahtoo ilmoittaa teille, että hän on vuokrannut Marengo-huvilan Epsomissa kilpa-ajoviikoksi. Ensi maanantai-illasta, sir, seuraavaan lauantaiaamuun saakka. Minä lähden sinne mukanani tarpeellinen määrä palvelijoita Park Lanen talosta varhain maanantaina. Hänen armonsa pyytää teitä olemaan niin hyvä ja saapumaan sinne maanantai-iltapäivänä, mihin aikaan teille itsellenne vain parhaiten sopii, sir, kunhan vain ennätätte ajoissa päivälliselle, joka tarjotaan kello seitsemältä."
Hän pysähtyi katsoen kysyvästi minuun.
"Aivan niin, Joycey", sanoin minä. "Ilmoittakaa lady Renardsmerelle, että minä olen siellä — hyvissä ajoin ennen päivällistä."
"Olen kiitollinen teille, sir", jatkoi tuo lempeä ääni. Henkilö, jolle se kuului, kääntyi erikoisesti Peggien puoleen. "Hänen armoltaan terveisiä neiti Mansonille ja neiti Hepplelle", hän jatkoi. "Hänen armonsa pyytää ystävällisesti neiti Mansonia ja neiti Heppleä olemaan hänen vierainaan Marengo-huvilassa kilpa-ajoviikon ajan, maanantaista lauvantaihin."
Uudelleen sama kysyvä katse. Peggie vilkaisi minuun ja nyökkäsi sitten lähetille.
"Lady Renardsmere on todella hyvin ystävällinen", sanoi hän. "Ilmoittakaa lady Renardsmerelle, että neiti Hepple ja minä otamme vastaan hänen kutsunsa, Joycey. Se tuleekin juuri sopivaan aikaan, sillä minä en ollut vielä päättänyt, mitä tehdä tai missä asua. Kyllä me tulemme!"
"Olen hyvin kiitollinen teille, neiti", sanoi hän. "Saisinko pyytää teitä myöskin, neiti, saapumaan ajoissa päivälliselle maanantaina?"
"Kyllä vain, Joycey, kyllä me tulemme", vastasi Peggie. "Me saavumme johonkin aikaan iltapäivällä."
"Kiitos, neiti. Minulla on vain yksi asia enää ilmoitettavana", jatkoi ääni jälleen soluen monasti toistetun huolellisesti opitun läksyn nuottiin. "Neiti Mansonille. Lady Renardsmere luottaa siihen, että neiti Manson, apunaan yksityisetsivät ja hänen omassa palveluksessaan olevat etsivät, huolellisesti vartioi Välkehtivää Rubiinia matkalla Mansonin huvilasta Epsomin talleihin."
"Voitte kertoa lady Renardsmerelle, Joycey, että neiti Manson tekee kaiken tuon!" sanoi Peggie naurahtaen. "Välkehtivä Rubiini viedään niin sankan vartijajoukon keskellä, ettei mikään Derby-ehdokas milloinkaan ennen ole saanut eikä vasta tule saamaan — tarpeettoman suuren joukon, minun mielestäni. Voitte kertoa lady Renardsmerelle myöskin, että olen jo hankkinut Välkehtivälle Rubiinille tallin Epsomissa ja järjestänyt sen niin, että sitä siellä vartioidaan ja suojellaan jok'ikinen sekunti, kunnes se seisoo valmiiksi satuloituna Derbyä varten. Ja voitte kertoa hänelle myöskin, Joycey, että se varmasti voittaa useammalla pituudella kuin mitä minä saatan arvatakaan!"
"Olen kiitollinen teille, neiti — olen kiitollinen teille, sir Siinä oli kaikki, sir", sanoi ääni. Henkilö, jolle se kuului, nousi, kumarsi ja katsahti oveen. "Pyydän kunnioittavasti toivottaa teille ja neiti Mansonille hyvää huomenta, sir."
"Kiitos, Joycey — samaa teille", sanoin minä. "Mutta vielä hetkinen. Te olette ilmoittanut asianne ja saanut vastauksemme, jotka te nähtävästi toimitatte lady Renardsmerelle. Onko hänen armonsa kaupungissa?"
Nuo lempeät miellyttävät kasvot kävivät tutkimattomiksi; ääni, kun se sitten kaikui, kuulosti vähän kylmänlaiselta.
"Sitä minun ei ole lupa sanoa, sir."
"Tietenkin hän tulee Marengo-huvilaan?"
"Sitä minun ei ole myöskään lupa sanoa, sir."
"Mutta — eikö sinne tule muitakin vieraita paitsi meitä? Isompaa seuruetta, vai mitenkä?"
"Marengo-huvilaan ei tule muita vieraita kuin neiti Hepple, neiti
Manson ja te itse, sir."
Minä käännyin ja katsoin Peggietä ja Peggie kääntyi taloudenhoitajaan.
"Mutta tietenkin lady Renardsmere tulee katsomaan, miten hänen oma hevosensa juoksee!" huudahti hän. "Varmastikin hän tulee Epsomiin, varmastikin —"
"Siitä asiasta minä en tiedä mitään, neiti", vastasi Joycey. "Minulla ei ole myöskään lupaa ilmoittaa muuta kuin mitä jo olen ilmoittanut. Olen pelkkä sanantuoja, neiti. Ja kun nyt olen tehtäväni suorittanut —"
"Niinpä niin, Joycey", sanoin minä. "Me emme tahdo teitä pidättää. Maanantai-iltapäivällä olemme sitten Marengo-huvilassa. Nyt saa luullakseni Burton pitää teistä huolta, ennenkuin palaatte kaupunkiin?"
"Kiitos, sir", vastasi hän. "Burton ja minä olemme oikein hyvät ystävät, ja hän pitää minusta hyvän huolen, sir." Hän vetäytyi ovelle vielä kerran kumarrettuaan. Mutta käsi ovenkahvalla hän äkkiä muuttui kerrassaan inhimilliseksi. Hän katsahti Peggieen ja puoleksi ujo, puoleksi leikillinen hymy hiipi hänen suupieliinsä. "Totta kai se tamma varmasti voittaa, neiti?" hän kysyi. "Onkohan se aivan varmaa?"
"Aivan!" sanoi Peggie juhlallisesti. "Sitä ei mikään voi voittaa! Mutta miksi kysytte, Joycey, oletteko lyönyt vetoa siitä?"
Hän nyökkäsi miettivästi ja hänen silmiinsä tuli kauas tähtäävä ilme.
"Toivon voittavani paljon rahaa, neiti", vastasi hän yksinkertaisesti. "Minun on onnistunut aina viime syksyn asti saada kohtuullisia voittoja, ja minä olen jatkuvasti sijoittanut rahojani ihan viime aikoihin saakka, jolloin tietysti voittomahdollisuudet ovat pienentyneet. Minusta tulee aika varakas mies, neiti, jos Renardsmeren värit ensimmäisinä sivuuttavat ensi keskiviikkona. Mutta ellei…"
Hän väänsi kasvonsa hautajaisilmeeseen, puisteli päätään, muisti missä oli ja muuttui taas hyvin harjaantuneeksi palvelijaksi, kumarsi ja hävisi. Peggie ja minä katselimme toisiamme.
"Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?" sanoi hän. "Eikö hän aiokaan tulla Epsomiin?"
"Ellei hän tule, olen enemmän kummissani kuin milloinkaan eläessäni olen ollut!" vastasin minä. "Tämä on vain muuan hänen oikkujaan. Varmasti hän näyttäytyy Marengo-huvilassa maanantaina — tai tiistaina — selvä kuin päivä. Tunnetko muuten Marengo-huvilaa?"
"Tunnen kyllä", vastasi hän. "Melko hyvin. Se on vanha, kaunis talo kaupungin alemmassa osassa, runsaasti puita kasvavan puutarhan keskellä. Sen omistaja vuokraa sitä kilpa-ajoviikoksi. Se on kylliksi iso suurelle vierasjoukolle."
"Sitten me kolme siihen mukavasti sovimme!" sanoin minä. "Minusta tuntuu oikein hauskalta. Olen vähän kyllästynyt täällä olooni enkä välitä kuinka pian maanantai jännityksineen saapuu. Meillä on ollut liian paljon väärää jännitystä viime aikoina."
"Saatpa kyllä kokea jonkun verran jännitystä keskiviikkona, hyvä Jim!" sanoi hän nauraen. "Odota vain kiltisti!"
Mutta sitä sain jo ennemmin, ja vielä toisenlaista sittenkin. Samana iltana sain poliisiviranomaisilta erään ilmoituksen — noiden kolmen vangitun miehen johtaja tahtoi välttämättä tavata minua.