YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Neljäs murha
Minun ei tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista silmäänpistävän otsakkeen jatkona olevaan tekstiin, kun jo käsitin, mitä oli tapahtunut. Ennenkuin olin sanaakaan edemmäs lukenut tiesin löytäväni sieltä erään nimen… ja tuossahan nimi olikin —
Pennithwaite!
En välitä, vaikka tunnustan, että tämä masensi minua pahemmin kuin mikään seikka, joka siihen hetkeen asti oli saatu ilmi. Sen teki salaperäisyyden tuntu — murha, salainen ja aistein koskematon, joka tuli pikemminkin hiipien, kuin aineeton kappale eikä käsin kosketeltavana. Ennenkuin luin riviäkään edemmäs, näin mielikuvituksessani tuon ison, juhlallisen huoneen Lincoln's Inn Fieldsissä olevassa talossa… tuon jäykän, vanhahkon lakimiehen… koko tuon paperien ja pergamenttien täyttämän ilman… siellä vallitsevan järjestyksen, aivan kuin sitä päivittäin siistisi joku touhukas, turhantarkka vanhapiika… uuninreunalla olevan kellon rauhallisen ja säännöllisen tikutuksen ja kellon yläpuolella jonkun juhlallisimpaan virkapukuunsa ja tekotukkaansa puetun oikeuden puheenjohtajan kuvan… ja… ja tämä kuva häipyi toiseksi… jossa sama jäykkä, vanha mies, joka oli niin korskean itsetietoinen esiintymisessään, niin ilmeisen tarkka ympärillään vallitsevasta järjestyksestä, makasi poikkipuolin pöydällään, viruen omassa veressään… puukotettuna!
Pennithwaite! Neljäs murha — neljäs uhri! Entä — seuraava? Sillä vaikka kiinalaisen kolme toveria tai välikappaletta, joita he epäilemättä olivat, oli hyvässä tallessa salpojen ja lukkojen takana Portsmouthin vankilassa, oli hän itse vapaana. Ennenkuin edes luin koko kirjoitusta, tiesin tämän hänen työkseen. Sillaikaa kuin toiset kolme olivat pelättämällä ja pakottamalla koettaneet saada tietoonsa minun käyntini lady Renardsmeren asialla Pennithwaiten luona, oli hän oleskellut Lontoossa ja omin neuvoin etsinyt käsiinsä Pennithwaiten… ja siitä saivat sanomalehdet lisää tekstiä!
Vaivoin kykenin sen verran hallitsemaan hermojani, että saatoin pidellä sanomalehteä vakavasti edessäni. Minun pitikin luopua koko yrityksestä; se tutisi ja vapisi niin kovasti käsissäni, että rivit sekaantuivat keskenään: täytyi panna se eteeni pöydälle ja kumartua sen yli.
Paljoa ei siinä ollut luettavaa, ja minusta tuntui, ettei ollut sanaakaan, jota en olisi pystynyt ennakolta arvaamaan. Tämä vain:
"Uusi salaperäinen ja kammottava murha, joka nähtävästi kuului neljäntenä melkein pirullisella taituruudella suunniteltujen ja suoritettujen murhien sarjaan, saatiin ilmi eilen aamulla, kun herra Pennithwaite; tunnettu asianajaja, joka oli laajalti tekemisissä maanomistajaperheiden kanssa, tavattiin Lincoln's Inn Fieldsissä olevan toimistonsa yksityishuoneessa kuoliaaksi pistettynä. Yksityisseikat, mikäli poliisilaitos niitä tähän asti on päästänyt julkisuuteen, näyttävät pintapuolisesti katsoen melko yksinkertaisilta. Herra Pennithwaitella, joka oli vanhanpuoleinen, naimaton mies ja jolla oli yksityisasunto Sevenoaksissa, näyttää olleen makuuhuone toimistonsa yhteydessä, jota hän käytti, kun sattumoisin jäi yöksi kaupunkiin. Tiistai-iltana hän sanoi toimiston vahtimestarille aikovansa jäädä kaupunkiin yöksi ja käski panna makuuhuoneensa kuntoon. Konttoripäällikkö oli nähnyt hänet kello kuudelta, jolloin hän oli käskenyt tämän jättää eräitä papereita hänen kirjoituspulpetilleen, jotta hän saisi tutkia niitä myöhemmin illalla. Vahtimestari sanoo, että herra Pennithwaite oli konttoristien poistuttua lähtenyt kerhoonsa päivälliselle. Poliisi on todennut että hän söi siellä päivällisensä ja viipyi siellä kello kymmeneen.
Ne muutamat hänen kerhotoverinsa, joita asian johdosta on puhuteltu, sanovat hänen olleen hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella. Lincoln's Inn Fieldsin vahtimestari näki hänen tulevan kotiin puoli yhdentoista aikaan; hän sanoi vahtimestarille hyvää yötä ja meni yksityistoimistoonsa. Vahtimestari kuuli hänen lukitsevan oven. Makuuhuoneeseen, jota herra Pennithwaite näissä tilaisuuksissa käyttää, mennään yksityistoimistosta; muuta tietä ei sinne pääse.
Eilen aamulla, kun konttoristit tavalliseen aikaan kokoontuivat, kello yhdeksän ja kymmenen välillä, ei herra Pennithwaite vielä ollut tullut yksityishuoneistaan eikä avannut sinne vievän oven lukkoa. Puoli yhdeltätoista meni konttoripäällikkö, kuultuaan vahtimestarilta, että herra Pennithwaite varmasti oli huoneustossa, ja kun hän yhä uusittuihin kolkutuksiinsa ei ollut saanut vastausta, rakennuksen takapuolelle ja huomasi, että makuuhuoneen ikkuna oli hieman raollaan. Hän hankki itselleen pienet nuoratikkaat ja päästyään huoneeseen meni edelleen yksityistoimistoon. Siellä hän tapasi herra Pennithwaiten poikkipuolin kirjoituspöydällään, kuolleena ja verissään viruen. Hänet oli nähtävästi pistetty kuoliaaksi lukiessaan asiapapereitaan pöydän ääressä istuen; hänen edessään olevat paperit olivat aivan veriset; puoliksi poltettu sikaari oli pudonnut hänen kädestään matolle; pöydällä oleva lasi oli puolillaan wiskyä ja vettä: kaikesta näkyi, että hänet oli yllätetty ja äkkiarvaamatta isketty kuoliaaksi. Kun vilkaisi yltympäri tuon aika kookkaan huoneen, näki selvästi, mikä oli ollut murhaajan tarkoituksena. Pöydän kaikki laatikot oli aukaistu ja tyhjennetty; sisällys oli viskelty huiskin haiskin lattialle. Murhatun miehen taskut oli myöskin käännetty nurin hänen istuessaan; huoneessa olevasta kahdesta kaapista löytyivät toisen lukosta hänen avaimensa riippumassa; kaappien sisällykset olivat sekamelskana niiden edustalla. Yksityishuoneessa oli useita arkkuja ja lipastoja; kaikki ne oli järjestelmällisesti tutkittu.
Oliko murhamiehen onnistunut löytää etsimänsä, mikä se sitten lieneekin ollut, ei ole tietenkään tiedossa, mutta hän oli nähtävästi päässyt yksityishuoneeseen sillä aikaa kuin herra Pennithwaite oli kerhossaan, ja hän surmasi uhrinsa kohta tämän palattua ja sitten kulutti suurimman osan yötä — ainakin keskiosan — tuohon hurjaan hakuhommaan. Eikä tarvitse kovinkaan epäillä sitä, että tämä murhaaja on kuulunut noiden kolmen miehen Hollimentin, Quartervaynen ja Neamoren murhaajiin ja että murhan on tehnyt erään ovelan salaperäisesti työskentelevän koplan jäsen. Ainoa tyydyttävä piirre asiain nykyisessä tilassa on se, että poliisien uskon mukaan jo kolme tämän koplan jäsentä on vangittuna, ja heidän vakaumuksensa on, että on helppo todistaa heidän sekaantuneen näihin murhiin. Kuitenkin, mitä herra Pennithwaiten murhaan tulee, ei tätä kirjoittaessamme vielä ole olemassa kaukaisinta aavistustakaan siitä, ketkä murhaajat ovat ja missä he oleskelevat. Surettavin piirre jutussa on se helppous, millä hän sai suoritetuksi pirullisen tekonsa ja pääsi pakenemaan rikospaikalta."
Peyton astui huoneeseeni juuri kun olin lukemassa tämän selostuksen viime lauseita. Osoitin sanaa sanomatta otsikkoa ja sitä seuraavaa palstaa; sanaa sanomatta hän kumartui olkani yli ja luki itsekseen koko jutun, samalla kuin minä luin toistamiseen osan siitä. Ja kun olimme lukeneet, nousimme pystyyn ja katsoimme toinen toistamme.
"Kiinalainen!" sanoi hän hiljaa. "Hänen työtään! Enkö sitä sanonut?
Niin kauan kuin hän on vapaana tulee tapahtumaan murhia!"
"Niin kuin minä en sitä tietäisi!" sanoin minä.? "Ja — kuka on seuraava?"
Hän nyökäytti päätään ja istahtaen tuolille rupesi piippuaan täyttämään.
"Tämäkö vanha lakimies nyt?" kysyi hän. "Hänkö oli lady Renardsmeren asianajaja?"
"Hän!" myönsin. "Sama mies, jolle vein käärön."
"Joka", sanoi hän juhlallisesti, "epäilemättä sisälsi sen esineen, olihan mikä oli, minkä tähden tämä kiinalainen tappaa ihmisiä! Nuo toisöiset kaverithan pakottivat teidät tunnustamaan, että olitte vieneet sen Pennithwaitelle?"
"Niinhän ne pakottivat! — puserrettuaan sen ensin revolvereineen Walkerista, joka siten saattoi minut pulaan", vastasin. "Mutta minä en tietenkään tiennyt mitä käärössä oli enkä siis voinut heillekään sanoa."
"En nyt sitä tarkoittanut", huomautti hän. "Sitä minä tarkoitin, että — nuo roistothan kytkettiin ja teljettiin ennenkuin ehtivät mitenkään käyttää hyväkseen sitä tietoa, jonka teiltä saivat. Mutta — Pennithwaite on tarkastettu ja murhattu. Toimiiko siis kiinalainen yksikseen, vai onko hän jäänyt Lontooseen ja siellä saanut tietoonsa Pennithwaiten asian eikä ole hukannut kallista aikaa? Kumpi?"
"Se sietää hieman aprikoimista", sanoin hetken vaitiolon jälkeen. "Uskon, että kiinalainen on jäänyt Lontooseen, kun muut kolme tulivat tänne. Tällaisella hiljaisella maaseudulla olisi kiinalainen heti huomattu; Lontoossa —"
"Niitä taitaa olla paljon Lontoossa?" kysyi hän keskeyttäen.
"Aika paljon! East Endissä koko joukko — Limehouse on paljasta Kiinaa, kauttaaltaan", vastasin. "Mutta ne ovat — alhaisia kiinalaisia, luulemma. Toisissa paremmissa kaupunginosissa on ylhäisempiä — herrasmiehen tapaisia — Enimmin minua ihmetyttää tuossa erityisessä Chuh Sinissä — sen kummemmin en ole kuullut häntä mainittavan — se, että hän on menettänyt osan toisesta korvastaan! Hän on siis helposti tunnettava. Minne hän pääsee? Mihin piilottautuu? — miten hän saattaa säilyä näkymättömänä, kun ei vielä tähän asti ole tavattu? Merkillinen juttu! Kiinalainen, joka on menettänyt alaosan korvastaan! — Luulisipa, että poliisi olisi jo aikoja sitten saanut hänet seulotuksi erilleen koko Lontoon kiinalaisväestöstä."
"Niinpä kylläkin", sanoi hän juhlallisesti nyökäten, "mutta tämäpä kiinalainen onkin oikea ylitaituri kaikenlaisissa asioissa, joita länsimaalaiset eivät kykene käsittämään. Tuo kaveri taistelee ankarasti siitä salaperäisestä esineestä, jota hän tavoittelee, eikä häntä vähät pidätä! Oma mielipiteeni on tietenkin, ettei hän löytänyt sitä Pennithwaiten luota. Ja siksi —"
Hän pysähtyi ja katsoi minua kiemurrellen kohoavan savun läpi… tarkoittavasti.
"Mitä niin?" sanoin.
"Juttu jatkuu", huomautti hän lakoonisesti. "Holliment! Siinä ensimmäinen. Quartervayne! Siinä toinen. Neamore! Siinä kolmas! Pennithwaite! Siinä neljäs. Viides on tietenkin — heh?"
"Jumalan tähden, hyvä mies, kuka sitten?" huudahdin. "Tämähän on aivan…"
"Kirottua!" myönsi hän. "Kirottuapa hyvinkin! Mutta… ei voi välttää.
Seuraava on tietenkin lady Renardsmere."
En sanonut mitään. Istuin vain ja tuijotin häneen. Näin mielikuvituksissani vanhan, omituisen työnantajani — puutarhassaan maata kaivamassa. Lady Renardsmere…
"Lady Renardsmere!" toisti hän. "Siitä ei ole epäilystä! Hänellä se esine on! Tai jos se ei ole varsin hänen hallussaan, niin ainakin hän tietää sen olinpaikan. Kuulkaapa nyt, mitä sanon, ja tarkatkaa, onko siinä mitään virhettä! Holliment ja Quartervayne epäilemättä ryöstivät Chuh Siniltä saman esineen, jonka hän oli herra Chengiltä ryöstänyt; Holliment, Quartervayne ja Neamore möivät saman esineen lady Renardsmerelle kymmenestätuhannesta punnasta; Chuh Sin ja hänen koplansa murhasivat Hollimentin, Quartervaynen, Neamoren ja Pennithwaiten yrittäessään saada sen haltuunsa. Mutta… niin totta kuin että tässä nyt istumme, tuo kiinalainen tietää tähän mennessä, että jos on maailmassa elävää olentoa, joka tietää tuon esineen — olihan mikä oli — olinpaikan, niin lady Renardsmere on se olento! Ja… hänen kimppuunsa kiinalainen nyt käy! Ehkei kuitenkaan murhaten, tällä kertaa."
"Sitten hänen täytyy poistua Englannista", sanoin minä. "Lady
Renardsmere on mantereella."
"Mistä sen tiedätte?" virkkoi hän. "Ehkäpä ei olekaan. Päättäen kaikesta siitä, Cranage, mitä olette minulle kertonut, minusta tuntuu, että tämä vanha rouva pelaa hyvää puijauspeliä! Minä en vain käsitä — mihin hän pyrkii? Mikä on esine, jonka hän on saanut haltuunsa? — jonka omistamiseksi on murhattu oikealle ja vasemmalle? Mikä se oikein on? Tehän sanoitte hänen olevan monen miljoonan omistajan! — no niin, eikö hän siis pysty ostamaan kaikkea, mitä mielensä tekee? Mikä on tuo esine?"
"Oma mielipiteeni on, että se on joku äärettömän hieno kivi — suunnattoman arvokas timantti tai muuta sen tapaista", vastasin. "Sanoinhan teille, että hän on vallan hullaantunut sellaisten esineitten omistamiseen eikä haikaile mitään pyrkiessään saavuttamaan, mitä mielensä tekee. Olen kuullut kummallisia asioita kerrottavan hänestä siinä suhteessa — tänne tuloni jälkeen. Mutta tässä asiassa — miksi kaikki tämä salamyhkäisyys? Sillä lyönpä vetoa miten paljosta hyvänsä, että hän ostaessaan tuon esineen Neamorelta uskoi kaupan täysin lailliseksi — tarkoitan, että hän ei tiennyt tuota esinettä varastetuksi."
"Milloin hän sen sellaiseksi tiesi?" kysyi hän.
"Silloin luullakseni kun neiti Hepple ja minä keskustelimme hänen kanssaan ja kun ne kaksi etsivää saapuivat tänne ja hän heidän käsistään livisti", vastasin. "Silloin hän lähti matkoihinsa."
"Hoo!" sanoi hän miettivästi. "Luulenpa sitten senkin tietäväni, mitä varten hän lähti matkoihinsa!"
"Olisipa hauska tietää!" huudahdin. "Mitä varten hän lähti?"
"Minusta se tuntuu aivan yksinkertaiselta, Cranage", vastasi hän. "Hän meni oikopäätä Pennithwaiten toimistoon Lontooseen ja otti tuon esineen pois hänen hallustaan. Ja missä hän itse nyt lieneekin, luullakseni tuo esine on hänen taskussaan. Ja sehän tekee tilanteen —"
Samassa kuului kolkutus ovelleni ja palvelija astui huoneeseen.
"Herra Jifferdene kysyy teitä, sir", ilmoitti hän.
Käännyin hämmästyneenä; mutta Jifferdene oli jo astumassa huoneeseen: minusta hän näytti tavallista vakavammalta. Kiiruhdin esittämään Peytonin.
"Jonka nimen olette lehdissä nähnyt, Jifferdene, toisöisen tapahtuman yhteydessä", sanoin. "Tiedättehän miten nuo kolme miestä pantiin rautoihin —"
"Tulen juuri Portsmouthin vankilasta, missä olen ollut heitä katsomassa", keskeytti hän, istahtaen välillemme. "Lähdin sinne ensi töikseni tänä aamuna tarkkaan katsomaan heitä."
"Tunsitteko ketään heistä?" kysyin minä.
"En ainoatakaan! Eivät ole silmäni sinä ilmoisna ikänä sattuneet yhteenkään näistä mammanpojista!" vastasi hän. "Yksi heistä tosin on tunnettu, niin kuin tietänette — tuo lääkäriluopio, joka on vetelehtinyt Portsmouthissa siitä asti kun hänet ajoi luotaan muuan lääkäri, jonka apulaisena hän oli ollut, ja poliisit ovat pitäneet häntä silmällä jonkun aikaa. Mutta muut — kukaan ei ole heitä vielä näihin mennessä tuntenut. Mutta ehditäänhän siihen, herra Cranage. Pääasia on, että he ovat tuon koplan jäseniä — kiinalaisen."
"Pääasia — oikea pääasia, Jifferdene, on, että kiinalainen on vapaana!" sanoin. "Hän murhasi Pennithwaiten! Yksi ainoa kiinalainen — joka lisäksi on menettänyt toisen korvansa alaosan — Lontoon koko poliisilaitoksen keinoja vastassa!"
Hän nyökkäsi, aivan kuin täysin ymmärtäen tarkoitukseni, mutta ei näyttänyt loukkaantuneelta eikä masentuneelta. Ja sen sijasta, että olisi ruvennut vastaamaan tai selittelemään, hän äkkiä kumartui eteenpäin ja taputti minua polvelle.
"Herra Cranage!" sanoi hän. "Tiedättekö missä lady Renardsmere on?"
"En!" vastasin reippaasti. "En minä tiedä! Tiedättekö te?"
Ei hän siihenkään vastannut. Äkkiä hänen silmänsä kääntyivät pöydällä olevaan sanomalehteen.
"Minut noudettiin tuota asiaa tutkimaan!" sanoi hän hiljaa. "Saavuin sinne — Lincoln's Inn Fieldsiin — puolen tunnin kuluttua siitä kun konttoripäällikkö oli asian keksinyt. Tuo kiinalainen — jos se oli kiinalainen — on nähtävästi ollut huoneustossa tuntikaupalla — tunteja! Näytti siltä kuin olisi hän tutkinut joka tomuhiukkasen! Ja olen itsekseni ihmetellyt — löysikö hän, mitä etsi?"
Hän katsoi meitä toisesta toiseen. Ja Peyton vastasi hänen kysymykseensä.
"Enpä luulisi!" sanoi hän. "Ei."
Jifferdene katsoi häneen tarkasti ja myhäillen.
"Niinkö? — ja mikä teidät saa niin luulemaan, sir?" kysyi hän. "Onko teillä syitä?"
"Hyvätkin!" sanoi Peyton. "Koska en usko, että se esine — mikä se sitten liekin — ollenkaan oli siellä. Turha vaiva!"
"No missä te sitten luulette sen esineen — mikä se sitten liekin, niin kuin te sanotte, — voivan olla, sir?" kysyi Jifferdene. "Te tunnutte olevan hyvin asian perillä."
"Olen lehdistä lukenut siitä mahdollisimman paljon, ja tämä herra Cranage on kertonut lisää", vastasi Peyton. "Luulen sen esineen olevan lady Renardsmeren taskussa."
Jifferdene huokasi ja nyökkäsi useita kertoja.
"Olenpa melkein yhtä mieltä kanssanne", sanoi hän hiljaa. "Ja jos tuo kiinalainen yhä jatkaa, silloin… lady Renardsmere on seuraava."
"Ellette te ole siepannut häntä kiinni, ennen kuin hän ehtii lady
Renardsmeren kimppuun", sanoin minä. "Mutta tarkoitatteko todellakin,
Jifferdene —"
Hän nousi seisomaan ja teki torjuvan liikkeen kädellään, ikään kuin pyytäen päästä enemmistä huomautuksista.
"Olen kokenut paljon merkillistä iälläni, hyvät herrat", sanoi hän. "Olen nähnyt toisenkin kummallisen ja ihmeellisen asian, olenpa itsekin suorittanut töitä, jotka on arvioitu sekä älykkäiksi että viekkaiksi. Mutta sanonpa teille — en vielä ikinä ole tavannut tämän veroista pirullisen viekasta konnaa! Puuttuu vain nähdäkseni hänet! Ei ole epäilystäkään, että hän on oleskellut Lontoossa siitä Portsmouthin tapahtumasta asti, johon te, herra Cranage, otitte osaa; eikä ole epäilystä siitäkään, että ne kolme miestä, jotka tunti sitten näin, ovat hänen apulaisiaan tai tovereitaan tai kumpiakin, mutta mies itse — Jumala paratkoon, hän ehkä on aineeton henkiolento, ja —"
"Uskonpa hänen olevan hyvinkin aineellista lihaa ja luuta — keltaisen", keskeytti Peyton. "Eivät aineettomat henkiolennot puukkoa kanna!"
Jifferdene nyökkäsi taas — tyhjälle. Sitten hän huomauttaen, että hänellä oli auto ulkopuolella ja että hänen oli lähdettävä, hyvästeli Peytonia ja viittasi minua seuraamaan itseään ulos. Parvekkeelle päästyä hän kääntyi tuttavallisesti puoleeni.
"Herra Cranage", kuiskasi hän, "muuan sana yksin teille! Ettekö sano tietävänne, missä lady Renardsmere on? Minäkään en tiedä, missä hän mahdollisesti jo tänään on, mutta tiedän, missä hän oli kolme päivää sitten. Pariisissa! Hän on nähty siellä Bristolin hotellissa. Ja arvatkaapa kenen seurassa — nähty keskustelevan hänen kanssaan?"
"Menkää jo arvaamisinenne!" tokaisin. "Sanokaa!"
"Herra Chengin!" vastasi hän, katsoen minuun tarkoittavasti. "Herra
Chengin — jolta Chuh Sin-rosvosi!"