KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kädet esille!
Olisin saattanut huutaa — tanssiakin — pelkästä ilosta, kun nuo edellämme astelevat roistot, täysin yllätettyinä, kohottivat aseensa taivasta kohden niin reippaasti, että ymmärsin heidän hyvin tuntevan oman toimensa ankarat säännöt. Kaikki kolme käsiparia kohosi ilmaan sotilaallisen täsmällisesti — ja pysyivät koholla! Eikä ihmekään — kun viisi rotevaa miestä seisoi edessä ja sivuilla, ja viisi ilkeän uhkaavaa revolveria silmien ja korvien lähimmässä naapuristossa. Ja kaikista kolmesta vain johtaja puki loukatut tunteensa sanoiksi Sanat olivat lyhyet ja katkerat.
"Saakeli! Satimessa!"
Noihin kahteen sanaan sisältyi kiteytyneenä kaikki, mitä kiikkiin sattunut paholainen saattoi mustasta kurkustaan ilmoille sylkäistä — vihaa, katkeruutta, toivottomuutta, voimatonta raivoa. Ja seuraava ääni, joka katkaisi yön rauhallisen hiljaisuuden, tuli todellisena virkistyksenä. Se oli noista viidestä miehestä suurimman ääni, jonka samassa tunsin muutamaksi rotevaksi poliisikersantiksi. Hän oli entinen sotilas, nyt virassa eräässä paikassa lähellä Renardsmereä.
"Tarkastakaa heidät, Burton! Liikuttakaapa sormeanne tai varvastanne jokukaan teistä kolmesta, niin…"
Eräs poliiseista pani revolverinsa laukkuun ja tutki nuo kolme vankia sekä perusteellisesti että kuitenkin nopeaan. Yhdessä minuutissa — liioittelematta — hän oli siepannut samat aseet, jotka olivat saattaneet Walkerin puoliksi järjiltään, miesten sivutaskuista ja pistänyt ne minun käteeni; samassa jo jyrisi poliisikersantin uusi komento:
"Kädet esille! Sukkelaan!"
Seisoimme lumottuina tuijottaen, kun vangit koneellisesti laskien käsivartensa alas ojensivat kätensä. Jotakin kirkasta välähteli kuun hohteessa; kuului pikaista, terävää teräksen kilkettä… poliisit hellittivät tiukkaa käytöstään ja vetäytyivät hiukan loitommas. Mutta he käsittelivät yhä revolverejaan.
"Poistakaa nuo naamarit, Burton!" komensi poliisikersantti. "Katsotaan poikien kasvoja!"
Siirryin vielä lähemmäs, yhä värisevän Walkerin vikisevästä vastalauseesta huolimatta. Minäkin halusin nähdä nuo kasvot. Kuten jo mainitsin, oli joukossa mies, joka olisi mielestäni saattanut olla kiinalainen. Mutta kun Burton kätevästi kiskaisi nuo vaatesuikaleet, näin, ettei joukossa ollut ainoatakaan kiinalaista; kaikki kolme olivat valkoihoisia. Ja johtaja oli kaunis mies, jolla oli varsin säännölliset piirteet, ja hän näytti älykkäältä ja voimakkaalta, mutta silmät olivat ilkeimmät, mitä olen milloinkaan nähnyt. Kersantti meni häntä läheltä katsomaan, ja mies katsoi häntä vastaan ja aukaisi samassa huulensa.
"Saakeli soikoon!" sanoi hän hiljaisella, ivansekaisella äänellä. "Ette ole vielä milloinkaan ennen minua nähnyt!" "Kyllähän piankin näen melko paljon teitä! — lähitulevaisuudessa!" virkkoi kersantti. Hän kääntyi minuun. "Eihän neiti Mansonille ja teille ole mitään vahinkoa tullut, herra Cranage?"
"Ei mitään vahinkoa, kersantti, kiitos vain", sanoin minä. "Mutta onpa ihme! Nuo kaverit —"
"Älkää heistä nyt välittäkö, herra Cranage", keskeytti hän. "Olemme nyt saaneet heidät kiinni — kiitos tämän herra Peytonin. No niin, teidänhän on auto tuolla alhaalla — löysimme sen ylös tullessamme. Meillä on toinen kujan alapäässä. Noilla miehilläkin on omansa jossakin lähellä, mutta emme nyt viitsi heiltä kysyä, mihin se on kätketty; pääasia tällä hetkellä on saattaa heidät lukkojen taa. Me viemme heidät oikopäätä pois, ja seuratkaa te autollanne Mallantiin — niin kuulette, mikä meidät tänne sai tulemaan, kun menette sikäläiselle poliisiasemalle. No niin, te kolme, mars! — ja muistakaa, että teitä ympäröi viisi aseistettua miestä ja että jos vähimmälläkään tavalla pakoon yritätte, ammutaan teidät. Jatkakaa kulkuanne — suoraan kujan alapäähän. Sukkelaan!"
Seuraavassa hetkessä tämä kamala kulkue jo liikkui eteenpäin; minuutin kuluttua se jo katosi pimentoon, ja kolmisin me jälelle jääneinä katsoimme sen menoa. Luulen, että Walker rupesi lukemaan kiitosrukouksiaan; ainakin hän mutisi itsekseen jotakin, mikä kuulosti hartailta sanoilta. Mutta minä herätin hänet niistä mietteistä.
"Walker!" sanoin. "Saatteko auton liikkumaan? Vai onko se —"
Hän hypähti kissan tavoin, kun laskin käteni hänen olkapäilleen.
Kenties hän oli peräti unohtanut koko auton.
"Autonko, herra Cranage, autonko, sir? Kyllä, sir, saan minä auton liikkumaan", sanoi hän ääni värähdellen. "He pakottivat minut vain — kyllä vain, sir, saan minä sen liikkumaan. Mutta, Jumala paratkoon, herra Cranage, luuletteko, että he ovat todellakin menneet? — eikö ole enää vaaraa, herra Cranage —"
"Pankaa auto kuntoon!" sanoin. "Tulkaa nyt — rauhoittukaa jo! —
Emmehän saata pitää neiti Mansonia täällä seisomassa kaiken yötä.
Ruvetkaapa toimeen!"
Hän reipastui äkkiä ja syöksyi auton luo, ja minä käännyin Peggieen.
Tuijotimme toinen toistamme ensin hyvän aikaa.
"Onko tämä oikein totista totta, Jim?" sanoi hän vihdoin.
Vedin syvään ja raskaasti henkeä.
"Tottapa hyvinkin!" vastasin. "Hyi!"
"Niin", sanoi hän. "Niin se on. Samaa tunnen itsekin. Hyi mutta —"
Seisoimme taas äänettöminä.
"Onpa ihme!" mutisin. "Onpa ihme-"
"Tiedän, mitä ajattelet", keskeytti hän. "Mitenkähän tuo amerikkalainen
Peyton pääsi heidän jäljilleen?"
"Saammepa kuulia", vastasin. "Hänellä ei ollut äsken aikaa kertoa minulle. Mutta etkö nähnyt hänen nyökkäävän minulle ja iskevän silmää, kun he poistuivat? Ja näitkö miten hän vartioi niitä miehiä — ja hänen ilkeännäköistä revolveriaan — ja isoa tatuoitua kuviota ranteessaan? Ja minä kun häntä hieman epäilin hänen Renardsmeressä käyntinsä jälkeen! Salaperäistä! Mutta ajetaanpa Mallantiin, niin kuullaan kaikki. — Peggie!"
"Mitä?" kysyi hän, kun astelimme kujatietä alaspäin.
"Voitko pahoin?" kysyin naurahtaen, vaikka ääneni olikin epävakainen.
"En nyt", vastasi hän. "Mutta — huomenna —"
"Älä sitä sure!" sanoin. "Huomenna —"
"Auto kunnossa, sir", huusi Walker äänellä, joka jonkin verran — vain jonkin verran — muistutti hänen tavallista ääntään. "Tässä paikkaa on kuitenkin vaikea kääntää. Sopisiko teidän ja neiti Mansonin kävellä maantielle asti?"
Me kävelimme maantielle. Mutta kun juuri olimme kääntymässä muuatta kujan äkkimutkaa, vain muutaman metrin päässä sen suusta, tarttui Peggie äkkiä toisella kädellään käsivarteeni ja osoitti toisella kädellään eteenpäin. Siellä keskellä maantietä seisoi mies, jonka hänen ja kuun välille kohoavan ison jalavan varjo puolittain pimitti. Pysähdyimme kumpikin; mies kääntyi, näki meidät ja huusi meille iloisesti:
"Tulkaa vain suoraan, herra Cranage — minä vain täällä olen — Peyton!"
Menimme suoraan häntä kohden: puristimme hänen kättään, juhlallisesti; vaikka jo olin korvia myöten rakastunut Peggieen, en olisi hitustakaan välittänyt, vaikka Peggie olisi kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa ja suudellut häntä. Ja sitten me molemmat aito anglosaksilaiseen tapaan, ennenkuin virkoimme sanaakaan toisillemme, vedimme piiput taskuistamme, täytimme ja sytytimme ne kaikessa rauhassa ja rupesimme tupakoimaan.
"Sinun pitäisi esittää meidät, Jim!" sanoi Peggie äkkiä.
Minä esitin heidät, juhlallisemmin kuin olisi ollut tarpeellista, ja pyysin anteeksi kömpelöä käyttäytymistäni.
"Tällaisina hetkinä kuin — kuin tämä", lisäsin, "pitäisi kaikenlaiset hienot käyttäytymiset työntää hiiden kattilaan".
Peyton nyökkäsi ränstyneitä raunioita kohden, jotka olivat korkealla päämme päällä.
"Teillä taisi olla kuuma paikka tuolla ylhäällä, vai mitä?" kysyi hän.
"Enemmän kuin tarpeeksi — ainakin hetken aikaa", vastasin. "On ihme, ettei autonkuljettajamme tällä hetkellä ole raivohullu! Mutta kersantin sanoista päättäen te kuulutte olevan pelastajamme! Mistä se johtuu?"'
"Jäinkin muista juuri selittääkseni sen teille", sanoi hän. "Minusta tuntui, että kun nuo kolme rosvoa olivat aika lujasti käsiraudoissa — eräs teidän poliiseistanne kertoi minulle, etteivät nämä uudet käsiraudat ole leikintekoa, kunhan kerran ovat käsissä — ja kun heitä vartioi neljä rohkeata ja hyvin aseistettua miestä, niin oli minun turha kauemmin mukana keikaroida, vaikka silti tietenkin tulen teidän matkassanne sinne Mallantiin, josta kersantti puhui. Mistäkö johtui?" jatkoi hän. "No niin, se johtui siitä, että teidän nöyrin palvelijanne on jonkin verran lintutieteilijä eikä ollut vielä milloinkaan eläissään satakieltä kuullut! Siitä kaikki johtui — ei muusta!"
"Kertokaa meille koko asia!" huudahti Peggie. "Miten satakieli asiaan vaikutti?"
"Tällä tavoin!" vastasi hän naurahtaen. "Sitten kun tämä herra Cranage toissapäivänä oli näyttänyt minulle Renardsmeren kartanon lähdin kuljeskelemaan ympäristössä ilman määrää. Ja eräässä majatalossa, mihin satuin varhain tänä iltana jossakin sielläpäin, jouduin puheisiin miehen kanssa, joka oli lintujen ystävä, kuten minäkin. Hän sanoi minulle, että tässä laaksossa aivan tuon vanhan raunion alapuolella kuulee runsaasti satakielen laulua. Kun siis alkoi hämärtää, pyöräilin tänne, katsoin itselleni sopivan paikan, panin pyöräni varmaan talteen ja piilottauduin tiheikköön. Aikomukseni ei ollut vain kuulla, vaan nähdäkin satakieli ja oppia tuntemaan sen elintapoja. No niin, jättääkseni liialliset sivuseikat sikseen, nuo kolme miestä saapuivat autolla. He pysähtyivät tiheikköni lähelle. Auton he kätkivät — tiedän missä se on. Ja vähääkään aavistamatta, että minä olin heistä vain muutaman metrin päässä — liioittelematta — he istahtivat penkille, aivan sen pensaikon taakse, missä minä olin piilossa, ja keskustelivat. Suuri osa heidän keskustelustaan oli minulle käsittämätöntä — mutta sen sain selville, että he kovin kiihkeästi halusivat päästä käsiksi lady Renardsmereen ja että kun hän oli hävinnyt, olivat he virittäneet nerokkaan juonen saadakseen houkutelluksi hänen sihteerinsä loukkuun vielä samana iltana ja aikoivat väijyä häntä vähä ylempänä, kun hän palaisi Winchesteristä, jonne he olivat hänet narranneet."
"Hoo!" sanoin. "Se siis oli heidän metkujaan!"
"Siltä näyttää", vastasi Peyton. "No niin, kuulin tarpeeksi asti, tietääkseni, että te ja neiti Manson olitte vaarassa — hänellekin he halusivat tehdä muutamia kysymyksiä lady Renardsmerestä. Onneksi eivät istuneet koko aikaa samassa paikassa, vaan kuljeskelivat jonkun verran yltympäri; onni onnettomuudessa oli myöskin, että olin jättänyt pyöräni pensaikon toiselle puolelle. Hiivin siis ääneti sinne — olen tottunut metsänkävijä — ja sain viedyksi pyöräni pensasaidan suojassa tielle ja huristin lähimpään kylään. Pääsimme puhelimella jonkun kilometrin päässä olevalle Mallantin poliisiasemalle, ja puolessa tunnissa tuo kersantti ja ne muut miehet olivat matkalla tänne nopealla autolla, kaikki hyvin aseistettuina. Ja… parahiksi ennätimme. Mutta keitä luulette noiden miesten olevan? Muuten olen paikkakunnalle saavuttuani tavallista ahkerammin lukenut sanomalehtiä ja myös muodostanut asiasta oman käsitykseni."
"No — ja mikä on käsityksenne?" kysyin.
"Käsitykseni on, että nuo kolme ovat miten kuten yksissä noiden lontoolaisten murhaajien kanssa", vastasi hän. "Heidän keskustelussaan esiintyi salaviittauksia — kuulin erään nimen mainittavan."
"Minkä nimen?"
"Holliment! Hänhän ensin tuli murhatuksi."
"Luullakseni ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että nämä kolme vintiötä ovat tuon koplan jäseniä", sanoin. "Olen ollut asiasta varma siitä asti kun he pidättivät meidät."
"Aivan niin", myönsi hän. "Olen itsekin varma siitä! Mutta kuten jo sanoin olen viime aikoina tarkkaan lukenut teikäläisiä sanomalehtiä ja seurannut tuota juttua, ja jos oletamme varmaksi, että nuo kolme ovat tuon koplan jäseniä, johtuu mieleeni tärkeä kysymys. Johtuuko teidän?"
"Haluaisin tietää, mikä se on, ennenkuin vastaan", sanoin minä. "Mikä on kysymys?"
Hän katseli meitä toisesta toiseen, ja hänen innokkaille kasvoilleen levisi kuutamossa vielä innokkaampi ilme.
"Missä on kiinalainen?" sanoi hän. "Kiinalainen, joka murtausi
Hollimentin liikkeeseen Portsmouthissa ja jälestäpäin peräti hävisi?
Sillä… kiinalainen on tämän kaiken takana! Kiinalainen on noiden
miesten takana! He ovat välikappaleita!"
Walker oli ajanut auton esille. Hän oli ilmeisesti kärsimätön joutumaan matkaan, ja minä tiesin syyn. Tämä ympäristö herätti hänessä kauhua; Walker ei enää milloinkaan ehdoin tahdoin tulisi 'Admiral's Follyn' läheisyyteen! Hän oli yhä hermostunut ja epäili Peytonia, olipa niin rohkea, että tyrkkäsi minua kyynärpäähän. Peyton huomasi hänen puuhansa ja puhutteli häntä.
"Olkaa rauhassa, hyvä mies!" sanoi hän naurahtaen. "Ei täällä enää rosvoja ole, ja jos olisi, on minulla takataskussani pieni esine, joka saa heidät rauhoittumaan. Kuulkaahan! — ajakaa te autonne sievästi tuon notkon pohjalle. Näette puistikkokäytävän siellä -pyöräni on sen suussa. Nostakaa se autoonne — ja me olemme kohta siellä. No niin", jatkoi hän, kun kuljettaja kohta noudatti saamaansa käskyä, "sitähän minä sanon, neiti Manson ja herra Cranage — missä on kiinalainen? Nuo kolme kaveria ovat hänen välikappaleitaan — yhtiötovereitaan — hänen kaikki kaikessa — mutta hän on esimies! Heidät ovat poliisinne saaneet käsiinsä — mutta hän on vapaana. Ja niin kauan kuin hän on vapaana — hm?"
"Aivan niin!" myönsin minä, kun hitaasti seurasimme Walkeria mäkeä alas. "Kiinalainen on epäilemättä kaiken pohjalla. Mutta — minusta tuntuu, että te muutamissa suhteissa tiedätte enemmän asiasta kuin minä. Minä — esimerkiksi — en tiennyt, että yleisön tietoon oli tullut niin paljon kiinalaisesta."
Hän pysähtyi ja tuijotti hämmästyneenä minuun.
"Mitä?" huudahti hän. "Ettekö sitten ole lukenut Lontoon iltalehtiä? Ettekö? No, minä ostin muutamia kello seitsemältä Mallantin rautatienasemalta, kun menin siitä ohi. Teikäläisen poliisilaitoksen Lontoon päämaja — Scotland Yard — on turvautunut julkisuuteen. Koko juttu on lehdissä — teidätkin mainitaan — alusta loppuun asti. Kiinalaisen nimi on Chuh Sin, ja hän on ollut maalaisensa, Cheng-nimisen pohatan, sihteerinä, ja hänen luullaan varastaneen jotakin ylen arvokasta — jalokiven ehkä — Chengiltä Pariisissa ja paenneen se mukanaan tähän maahan, jossa se varastettiin häneltä, ja nyt hän ja hänen kokoamansa kopla etsivät tuota varastettua esinettä eivätkä keinoja valitse, kun yrittävät saada sen uudestaan haltuunsa. Chuh Sin — kiinalainen, joka on menettänyt vasemman korvansa alaosan!"
"Hoo!" sanoin, kun muistin tuon ilmoituksen, jonka herra Cheng niin vastahakoisesti oli ilmaissut Jifferdenelle ja minulle Langham-hotellissa. "Vai on se lehdissä, niinkö?"
"Se ja paljon muuta", vastasi hän. "Kaksi sanomalehteä minulla on taskussani. Teikäläinen poliisi nähtävästi huomaa, että mahdollisimman suuri julkisuus on ainoa keino ja värvää sanomalehdistön palvelukseensa. Hoo, lehdissä on kerrottu vaikka mitä! — tietäkää, se juttu on kerrottu aivan alkaen teidän ja Hollimentin hommista Portsmouthissa aina viimeiseen murhaan asti. No niin, luultavasti tämä tämäniltainen tapahtuma taas on uusi luku! — Nuo kolme juupelia ovat kiinalaisen osatovereita, ainakin joku heistä. Mutta… missä hän on? Sillä niin kauan kuin hän elää…"
Hän teki merkitsevän eleen, ja me katselimme kysyvästi häntä.
"Niin mitä?" kysyi Peggie.
"Tapahtuu murhia!" vastasi hän. "Sillä viekkaus ja oveluus… mutta ajetaanpa sinne Mallantiin kuulemaan onko poliisi saanut mitään irti noista kolmesta."
Walker, joka pelkäsi kuutamoisen maantien jokaista varjoa, ajoi meidät Mallantiin puolessa tunnissa. Pieni kaupunki nukkui umpi unessa; sen tyhjillä kaduilla ei kuulunut yhdenkään jalankulkijan askelia, ja sievistä, vanhoista taloista oli jo aikoja sitten tulet sammutettu. Mutta poliisiasemalla oli valoja paljon, ja virkapukuisia miehiä liikkui runsaasti rapuissa ja käytävillä. Muuan vei meidät heti saavuttuamme suoraan erääseen yksityistoimistoon, missä tapasimme kersantin ja kaksi muuta miestä, nähtävästi alempia virkailijoita. Heidän edessään olevalla pöydällä oli sekalainen kokoelma esineitä — arvasin mitä ne olivat ennenkuin kersantti puhuikaan.
"Nämä heiltä löysimme, herra Cranage", sanoi hän. "Puhdasta rahaa aivan määrättömästi, niin kuin näette. Hyvät kellot — henkilökohtaisia muistoesineitä — kaikkea sen semmoista. Mutta tärkein esine on tämä", jatkoi hän ottaessaan pöydältä pienen taskukirjan. "Tämä oli johtajalla. Siinä on merkintöjä Hollimentista, Quartervaynesta, Neamoresta — Lontoon osoitteet. Siinä on sellaisia merkintöjä, joita emme vielä ole selvittäneet, ja muutamia merkintöjä teistä ja lady Renardsmerestä. Eikä ole epäilystäkään siitä, että nämä kolme ovat ottaneet osaa noihin Lontoon murhiin!"
"Siitä saatte luullakseni olla aivan varmat", sanoin minä. "Itse puolestani olen ollut asiasta varma kaksi viime tuntia. Mutta — keitä he ovat?"
"Älkää luulkokaan heidän sitä meille ilmaisevan, herra Cranage", vastasi hän ilkeästi irvistäen. "Se täytyy muuten saada selville. He tietenkin kieltäytyvät nimiä ja osoitteita ilmoittamasta. Mutta johtaja jo tunnetaan, vaikkei hän sitä itse tiedäkään."
"Tunnetaan?" huudahdin. "Nyt jo!"
"Nyt jo, sir", vastasi hän. "Eräs miehistämme, joka ennen palveli
Portsmouthissa, tuntee hänet; tunsi hänet heti, kun hän tänne tuotiin.
Hän oli jonkun aikaa erään portsmouthilaisen lääkärin apulaisena —"
"Mutta — sittenhän hän on itsekin lääkäri!" sanoin hämmästyneenä.
"Aivan niin, herra Cranage — nuori lääkäri. Hänelle sattui joitakin ikävyyksiä toimessaan. Hän tuli tavalla tai toisella erotetuksi, ja kuljeksi sen jälkeen jonkun aikaa toimettomana Portsmouthissa: nähtiin tietenkin arveluttavien henkilöiden seurassa. Ja helppo on arvata, että hän silloin joutui tekemisiin tämän kiinalaisen kanssa, josta tämäniltaisissa lehdissä kerrotaan. Muut kaksi ovat tietenkin hänen rikostovereitaan — emme tiedä keitä he ovat… vielä. Ja… missä on kiinalainen?"
"Saman kysymyksen olemme keskenämme tehneet", vastasin.
"No niin — olemmehan ainakin saaneet nämä kolme käsiimme", sanoi hän, vilkaisten kahteen toveriinsa. "Heistä ei huolta! No, herra Cranage, viekää neiti Manson kotiin — ja tulkaa kaikki kolme takaisin huomenna puoli yhdeltätoista. Miehet tuodaan silloin tänne ja määrätään tutkintovankeuteen… ja sitten… no niin, sitten saavat sanomalehdet taas uutisia, vieläpä hyviä!"
Lähdimme pois. Veimme Peggien kotiinsa Mansonin huvilaan. Sitten vein Peytonin matkassani Renardsmeren kartanoon. Seuraavana aamuna palasimme Mallantin poliisiasemalle. Siellä olivat nuo kolme miestä syytettyjen aitiossa: äänettöminä, odottavina, mutta kauniista kasvoistaan huolimatta johtaja oli vielä entistäänkin ilkeämmän ja synkemmän näköinen. Kun pari kolme meistä oli vähän esiintynyt todistajana, määrättiin heidät tutkintovankeuteen ja kuljetettiin pois lujasti vartioituina. Lähdimme taas kaikki kotiin — Peyton minun matkassani. Eikä sinä päivänä mitään tapahtunut, eikä tapahtunut seuraavanakaan päivänä mitään. Mutta kun kolmannen päivän aamuna aukaisin sanomalehden, näin aivan ensimmäiseksi joukon paksua, mustaa kirjoitusta, mikä vähitellen kehittyi silmissäni seuraavaksi:
"Uusi salaperäinen murha!