SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kädet ylös!
Tunsin tuona jännityksen hetkenä Peggien käden tarttuvan käsivarteeni ja hänen lämpöisen hengityksensä poskellani samalla kuin hänen huuliltaan kuului äkillinen, kuiskaava huudahdus.
"Jim!" sanoi hän. "Pidätetyt!"
"Niin!" vastasin sukkelaan. "Satimessa! Odota!"
Nuo kolme miestä astuivat lähemmäs, revolverit yhä koholla. Kaksi heistä tähtäsi Walkeria; kolmas astui auton viereen, sille puolelle, mistä me heitä katselimme. Hänen oikea kätensä piteli revolveria ilkeästi suunnattuna ihan nenänvarttani kohden: vasemmalla hän kiskaisi auton oven selälleen.
"Tulkaa ulos sieltä!" sanoi hän lujalla, päättävällä äänellä, jonka tunsin sivistyneen miehen ääneksi. "Nostakaa kätenne ylös, kun sieltä tulette! No", jatkoi hän, kun reippaasti noudatin hänen käskyjään, "oletteko aseistettu?"
Vaivoin kykenin säilyttämään mielenmalttiin, mutta minun onnistui kuitenkin naurahtaa — vaikkei se mahtanut erinomaisesti käydä.
"Aseistettuko?" vastasin. "En! Miksi olisin aseistettu?"
Mutta ase oli yhä suunnattuna minuun, ja samassa huomasin Walkerin — joka, vaikka olikin taitava autonkuljettaja ja hyvähermoinen siinä suhteessa, mahtoi ampuma-aseen uhkaamana olla aika pelkuri — seisovan väristen vierelläni, kädet korkealle lakkinsa yli kohotettuina. Ja sillä aikaa kuin kaksi miehistä tarkkaili jokaista liikettämme, tai oikeammin jokaista liikkeen aihettakin, tarkasti kolmas mies meidät niin perinpohjaisesti, että hän luullakseni olisi voinut kirjoittaa inventaarion niistä tavaroista, jotka meillä oli taskuissamme. Ja kun hän mutisi sanan, laskivat toiset aseensa, ja mies, joka oli meitä tutkinut, kääntyi autoon päin viitaten minua taas menemään sisälle. Samalla aikaa toiset käskivät Walkerin taas panna koneen käyntiin ja mennä takaisin ajajan istuimelle. Kuulin hänelle lausutun tiukan sotilaallisen komennon.
"Ajakaa tuota vasemmalla olevaa kujaa ylös rappeutunutta tornia kohden. Antakaa mennä hitaasti — pysähtykää heti käskyn saatuanne! Jos koetatte vähimmälläkään tavalla olla tottelematon, niin teidät ammutaan kuoliaaksi! Sammuttakaa nyt nuo valot ja lähdetään!"
Auto lähti hitaasti liikkeelle, ja kääntyi mainittuun kujaan. Yksi miehistä seisoi meidän ovemme edessä olevalla astuimella; toiset kaksi Walkerin kanssa edessä. Kuja oli epätasainen ja ruohoa kasvava; hyvillä vietereillä varustettu auto hyppi ja tärisi. Kohosimme yhä korkeammalle "Admiral's Follya" kohden; sen puoliksi ränstyneet tornit häämöttivät yhä korkeampina edessämme: ilmeisesti nuo rosvot aikoivat kuljettaa meidät sinne tai johonkin sen läheisyyteen. Ja auton pimennossa Peggie ja minä etsimme toistemme käsiä ja pusersimme niitä lujasti.
"Jim!" kuiskasi hän. "Aikovatko he ampua meidät?"
"Eivät toki — eivät he meille pahaa tee!" vastasin vakuuttavasti, vaikka vakuutukseni oli enemmän teennäinen kuin todellinen. "Olen jo keksinyt, mitä he haluavat. Uutisia, tietoja. Parasta, Peggie, että kohta alun pitäen muistamme, että — olemme tuon kirotun koplan kynsissä!"
"Murhakoplanko?" kysyi hän.
"Niin", vastasin. "Sama saki — epäilemättä!"
"Mutta — mutta hehän puhuvat kuin herrasmiehet", sopersi hän.
"Sen pahempi meille", sanoin. "Kun herrasmies muuttuu piruksi, niin se se vasta on oikea piru! Mutta — auto pysähtyy."
Olimme saapuneet syvälle kohtaa kujaan, missä puut sitä tuuheasti varjostivat ja josta lähti sivutie metsän syvyyteen. Sinne auto kääntyi ja pysähtyi samassa. Ovellamme seisova mies aukaisi sen.
"Te ja neiti tulkaa ulos!" komensi hän samalla jyrkällä, mutta sivistyneen äänellä. "Ja neuvokaa neitiä olemaan pelkäämättä — ei hänelle harmia tule eikä teillekään ja kuljettajalle, jos olette mukautuvia."
"Mukautuvia mihin, saako kysyä?" utelin minä astuessamme vaunusta.
Hän ei vastannut kysymykseeni. Sen sijaan hän kädellään viittasi määrättyyn paikkaan ja eleistä arvasimme tarkoituksen olevan, että asettuisimme siihen seisomaan, ja ylivoimaan alistuen asetuimmekin siihen. Sitten kääntyi joukon johtajalta näyttävä mies Walkeriin, joka toisten kahden käskystä oli laskeutunut maahan. Muutamin lyhyin, terävin lausein hän lausui hänelle määräyksen, jonka kuljettaja (jonka tähän mennessä arvasin olevan melko lailla pelästyneen ja hermostuneen) kiireesti pani täytäntöön ja josta oli seurauksena, että auto ainakin sillä hetkellä oli käyttökelvoton — arvasin meidän olevan miten kuten pidätettyinä, ja ryöstäjämme eivät halunneet jättää mitään sattuman varaan. Ajattelin asemamme outoutta ja avuttomuutta sillaikaa kuin Walker pakkohommansa vuoksi itkien ja kuuluvasti nyyhkien pani käskyn täytäntöön. "Admiral's Folly" oli syrjäisen kukkulan harjalla monen kilometrin päässä kaikista asutuista paikoista; sinne pääsi vain muutamia harvoja kehnoja kujateitä pitkin, samanlaisia kuin juuri itse olimme pidättäjiemme käskystä ajaneet, eikä ollut vähimmälläkään tavalla todennäköistä, että kukaan sattuisi tulemaan sen läheisyyteen, sillä lähin ympäristö oli koskematonta, viidakkoista rämeseutua, ainoina asukkaina muutamia laihanruipeloja lampaita. Ainoa yhdysside meidän ja sivistyneen maailman välillä oli se tie, jolla meidät oli vangittu — ja jolla luultavasti kylläkin oli liikettä; päivisin paljonkin, öillä vähemmän. Mutta… me olimme nyt runsaan kilometrin päässä siitä.
Walker sai valmiiksi vastenmielisen tehtävänsä — varmaan hänen sydäntään kirveli pilatessaan rakkaan koneensa noiden roistojen käskystä — ja johtaja viittasi häntä liittymään Peggien ja minun seuraan.
"Valmiina!" komensi hän kuin parahin harjoitusupseeri. "Eteenpäin kaikki, kujaa ylös, tuonne raunioille. Älköön yrittäkö kukaan teistä paeta, ei oikealle eikä vasemmalle. Mars!"
Aloimme edetä — Peggie keskellä, minä oikealla, Walker hänen vasemmalla puolellaan. Pidättäjämme seurasivat kohta kintereillä. Astelimme äänettöminä (jos ei ota huomioon sitä, että Walker yhä silloin tällöin vetisteli); samoin he. Noin satakunta metriä kuljettuamme saavuimme "Admiral's Follyyn". Parisen kertaa olin siellä käynyt — vain uteliaisuuttani tyydyttääkseni, paikka kun oli niin eriskummainen — ja minä tunsin sen sekä sisältä että ulkoa. Se oli kummallinen esimerkki rikkaan miehen päähänpistoa. Korkean, pyöreän tornin alaosaa ympäröi neljä pienempää tornia, joista kustakin erikseen pääsi päätorniin. Nämä pienemmät tornit olivat melkein kokonaan rappiolla, mutta iso rakennus oli melko eheä, ja sen pohjakerroksessa oli huone, jota sen perustaja, vanha merikarhu, oli pitänyt juhlahuoneenaan; paikalliset muistotiedot kertoivat siellä vietetyn monet hauskat juomingit. Eräs tämän paikan omituisuus oli vielä jälellä — kivipöytä ja sen ympärillä kivi-istuimet. Ja koska arvasin, että pidättäjämme tunsivat sen yhtä hyvin kuin minäkin, johdatin joukkoni suoraan sinne, ja riisuttuani päällystakkani taitin sen kokoon tyynyntapaiseksi, Peggien istuttavaksi.
Vangiksiottajamme eivät virkkaneet mitään, kun Walker minun viittauksestani istahti, eikä siihenkään, että itse istahdin. Itse he istahtivat minua vastapäätä. Kuten jo sanoin, oli kuutamoyö — erikoisen kirkas yö — ja kun tuo vanha torni oli katoton ja kun sen seinissä oli monta ränsistynyttä ikkunaa ja aukkoa, saatoimme kaikki nähdä melko selvästi toinen toisemme. Ensi töikseni aloin — mahdollisuuden mukaan — tarkoin tutkia ryöstäjiämme. Heidän kasvojaan oli tietenkin tuiki mahdoton nähdä, sillä kullakin oli kasvoillaan musta naamari, niin että vain hitunen leukaa oli näkyvissä. Mutta heidän vartaloitaanhan saatoin arvioida ja tutkin niitä tarkoin. Yksi lyhyenläntä, vanttera mies; arvelin hänen saattavan olla kiinalaisen eurooppalaisissa pukimissa. Toinen oli jonkin verran pitempi ja hoikempi — vaikeasti kuvattava olento. Mutta kolmas, johtaja, oli iso, ruumiikas kaveri, vankkarakenteinen ja leveäharteinen — pelottava junkkari. Kaikki kolme he olivat puetut tummaan pukuun ja kaikilla kolmella oli lakit vedettyinä naamarin yläosan peitteeksi.
Koko seuraavan toimituksen aikana puhutteli meitä vain johtaja, vaikka muut kaksi hänelle silloin tällöin kuiskailivat. Mutta alusta lähtien hän esiintyi puhemiehenä — eikä hän suinkaan aikaa turhaan kuluttanut, vaan ryhtyi viipymättä toimeen. Ja kuten olin arvannutkin, mies, jota hän kaipasi, olin… minä.
"Nimennehän on James Cranage", alkoi hän.
"Niin on nimeni", vastasin reippaasti.
"Tehän olitte yhden päivän satunnaisesti toimessa Hollimentin liikkeessä, Portsmouthissa", jatkoi hän.
"Saatan kai sen myöntää", sanoin.
"Tehän näitte miesjoukon hyökkäävän Hollimentin liikkeeseen myöhään illalla?"
"Näin — kiinalaisen johdolla."
"Älkää te välittäkö kiinalaisesta — vastatkaa vain aivan yksinkertaisesti. Sittenhän teistä tuli lady Renardsmeren sihteeri, ja olette yhä hänen palveluksessaan?"
"Sekin on oikein."
"Muistatteko Neamore-nimisen miehen tulleen tapaamaan lady Renardsmereä, joka lähti heti paikalla hänen kanssaan Lontooseen ja palasi yksin samana iltana."
Aloin miettiä vähän perusteellisemmin. Tähän asti en ollut mitään salaisuuksia paljastanut; nämä asiat olivat jo levinneet yleiseen tietoon, enkä siis uskonut saavani aikaan mitään vahinkoa, vaikka vastasinkin viime kysymykseen.
"Muistan kyllä", sanoin.
Hän kumartui eteenpäin ja tuntui käyvän tiukemmaksi; oltiin ilmeisesti joutumassa ratkaisevalle kannalle.
"Entä sitten! Kävitte seuraavana päivänä lady Renardsmeren puolesta matkalla, kuljettaen pientä esinettä tai kääröä hänen puolestaan! Vastatkaa!"
"Enkä vastaa", sanoin. "Minulta ette mitään kuule!"
Seurasi kuolonhiljaisuus. Sitte johtaja puhui melkein kuiskaten.
"Ammumme teidät tuon tytön nähden, jollette vastaa!" murisi hän. "Ja heti paikalla!"
"No silloin ette ainakaan mitään minulta kuule!" intin minä. "Ellette elävänä minusta mitään irti saa, niin kuolleena ette ainakaan."
"Vastatkaa!" sanoi hän. "Annamme teille minuutin miettimisaikaa. Sen kuluttua —"
Enempää eivät Walkerin hermot sietäneet. Hän oli värissyt kaiken aikaa, mutta nyt hän puhkesi aivan ulvomaan.
"Voi, herra Cranage, sir, kertokaa heille!" huusi hän äkkiä käsiään väännellen. "Kertokaa heille, herra Cranage, Jumalan tähden, ennen kuin meidät kaikki ammutaan! Eihän siitä voi olla mitään haittaa, herra Cranage! — kertokaa heille, että pääsemme asiasta, herra Cranage…"
Johtaja nauroi ja kääntyi minusta kuljettajaan.
"Vai niin, vai tiedätte tekin sen, ystäväiseni!" sanoi hän. "Suu puhtaaksi sitte! Ajoitteko —"
"Pitäkää suunne kiinni, Walker!" keskeytin minä. "Olkaa mies! Eivät he uskalla —"
Ennenkuin ennätin vielä kunnolleen lausua viime tavun, olivat he kaikki kolme siepanneet revolverinsa, ja johtaja oli pannut omansa ilkeän lähelle minun nenääni.
"Pitäkää itse suunne kiinni", sanoi hän rauhallisella äänellä, joka vaikutti paljoa uhkaavammalta kuin mikään ärjyntä. "Nouskaa! Te ja tyttö menkää tuonne komeroon tuolla, ja olkaa siellä kunnes kutsumme teitä. Pian, nyt! — Älkää jaaritelko joutavia, jos henkenne on teille rakas."
Tunsin silloin, että oli hyödytöntä juonitella, tai yrittää nolata tai uhmata noita kavereita: heillä oli tosi mielessä. Kosketin Peggien käsivarteen; nousimme ja lähdimme osoitettuun paikkaan, joka oli jonkinlainen syvennys eteishuoneen seinässä. Pöydän ääressä istuvat miehet kokoontuivat kaikki kuljettaja paran ympärille, käsitellen kukin tarkoittavasti revolveriaan.
"Mitä hän tietää kertoa?" kuiskasi Peggie, meidän seistessämme vierekkäin pimennossa.
"Paljon!" sanoin minä. "Hänhän kyyditsi minua!"
"Mutta — mitään tärkeää?"
"Niin — hän tietää!"
"Mitä? — kaikkiko?"
"Ei — mutta tarpeeksi. Ja — kun nuo kaverit ovat selvinneet hänestä, niin on minun enää turha olla vaiti. He ovat päässeet tahtonsa perille!"
Seisoimme hiljaa hetken ja odotimme. Näimme Walkerin kolmen revolverin uhkaamana puhuvan niin nopeasti kuin häntä pelko pakotti; emme tietenkään kuulleet sanaakaan siitä, mitä hän sanoi, mutta tiesin kyllä, mitä hän kertoi ja mikä siitä olisi seurauksena. Ei ollut aikaakaan, kun jo kaikki kolme sujauttivat revolverit taskuunsa ja viittasivat meille.
"Tulkaa sieltä tänne taas!" komensi hän sellaisella korskealla tavalla, joka sai kynteni syhymään halusta iskeä häntä vasten suuta. "Istukaa tuohon taas! No niin", jatkoi hän, kun me noudatimme hänen käskyään. "Olemme tulleet askelta pitemmälle. Tämä mies on meille kertonut vieneensä lady Renardsmeren ja Neamoren Lontooseen ja lady Renardsmeren kaikista sen päiväisistä puuhista: tarkoitan häneen liikkeistään. Seuraavana päivänä hän lady Renardsmeren käskystä vei teidät Lontooseen iltapäivällä, Lincoln's Inn Fieldsiin, hänen asianajajansa Pennithwaiten toimistolle. No niin, turha teidän on olla puhumatta, ja narrimaista marttyyriksi ruveta, niin että vastatkaa siis kysymyksiini. Miksi lähetti lady Renardsmere teidät Pennithwaiten luo? Pian nyt!"
Oli turha minun kauemmin estellä: tuosta päättävästä äänestä kajahti murhaa. Vastasinkin sen tähden sukkelaan:
"Viemään kirjettä ja kääröä!"
"Pennithwaitelle itselleenkö?"
"Pennithwaitelle itselleen."
"Te siis kai tiedätte, mitä oli tuossa pienessä käärössä?"
"En tiedä! Ei ole minulla aavistustakaan!"
"Ettekä sitäkään, mitä kirjeessä oli?"
"Enpä tietenkään — sen oli lady Renardsmere kirjoittanut itse yksityishuoneessaan ja sinetöinyt."
"Oliko hän huolissaan siitä, että se vietäisiin suoraan Pennithwaitelle käteen?"
"Oli hyvinkin."
"Ja te veitte sekä käärön että kirjeen hänelle käteen?"
"Niin."
"Mitä hän käärölle teki?"
"En tiedä — muuta kuin että hän kirjeen luettuaan vei käärön johonkin sisähuoneeseen. Sitten hän palasi ja antoi minulle kuitin kirjeestä ja kääröstä."
"Onko ihan varmaa, ettette muuta tiedä asiasta?"
"Ihan varmaa!"
"Eikö lady Renardsmere milloinkaan, missään tilaisuudessa, maininnut teille, mitä tuo käärö sisälsi?"
"Ei milloinkaan!"
Hän näytti aprikoivan hetken; äkkiä hän teki uuden kysymyksen.
"Olemme tässä nimittäneet sitä kääröksi; minkä suuruinen se oli?"
"Riippuu siitä, mitä kääröllä tarkoittaa — oikeastaan se oli pieni paketti, hyvin pieni paketti, joka helposti sopi liivintaskuun. Sinetöity."
"Ja kun Pennithwaite oli sen saanut, ette enää tunne sen vaiheita?"
"En vähääkään!"
Hän nyökkäsi, vaikeni hetken aikaa, viittasi sitten tovereilleen, jolloin he kaikki kolme nousivat, loittonivat vähän matkan ja alkoivat kuiskaten keskustella. Hetken kuluttua he palasivat, ja istahtamatta johtaja aloitti uuden kysymysten sarjan.
"Tiedättekö missä lady Renardsmere nykyään on?" kysyi hän.
"En paremmin kuin tekään!" vastasin. "Ehkä täällä!"
"Pysykää siivolla! Onko teillä minkäänlaista ajatusta siitä, missä hän on."
"On minulla eräs ajatus, mutta enpä voi väittää, että minulla siihen olisi erinomaisia perusteita. Mantereella."
"Mikä saa teidät niin luulemaan?"'
"Koska hänen viimeinen tiedonantonsa tuli Doverista."
Äkkiä hän kääntyi Peggieen.
"Te olette neiti Manson, lady Renardsmeren valmentaja", sanoi hän sellaisen miehen vakuuttavalla äänenpainolla, joka tietää, mitä hän puhuu. "Missä te luulette hänen olevan?"
"Mantereella", vastasi Peggie reippaasti. "Miksi?"
"Samasta syystä kuin herra Cranagekin. Viimeinen tiedonanto, jonka lady
Renardsmereltä sain, tuli Doverista."
Taas hän kääntyi minuun.
"Onko teillä mitään aavistusta siitä, miksi lady Renardsmere olisi mennyt — äkkiä — mantereelle — juuri nyt?" kysyi hän.
En kuolemakseni kyennyt pidättymään vastaamasta hänelle niin kuin vastasin. Minulla oli kaiken aikaa ollut kova halu iskeä häntä vasten silmiä: ehkä nyt saatoin iskeä häntä toisella tavalla. Ja niinpä vastasin:
"On!" sanoin. "Luulen hänen menneen tapaamaan erästä kiinalaista, herra
Chengiä!"
Se oli isku hänelle! Se oli isku kaikille kolmelle. Näin heidän hätkähtävän — selvästi. He loittonivat taas juttelemaan. Pian johtaja kutsui meitä.
"Tulkaa mukaan! Olemme kuulleet kylliksemme. Seuratkaa meitä kujaa alas autonne luo."
Kuulin Walkerin, joka ei koko aikana ollut herjennyt penikan lailla vikisemästä, päästävän äänen, josta kajahti alistuvaa kiitollisuutta. Nousimme kaikki ja seurasimme ryöstäjiämme raunioista pois ja kujaa alas. He astelivat edellämme rinnakkain, kädet rennosti heiluen, ja keskustelivat hyvin salamyhkäisesti. Kuu oli vielä entistäkin kirkkaampi, mutta kujan kahden puolen olevat pensaikot olivat pimeitä kuiluja.
Silloin aivan äkkiä, ennenkuin ennätimme käsittääkään, mitä oikein tapahtui, ja niin sukkelaan, etteivät edellämme astuvat miehet älynneet, mistä oli kysymys ennenkuin jo kaikki oli ohi, hyppäsi noista pensaista viisi rotevaa miestä, revolverit kädessä yhden lujasti huutaessa "kädet ylös!" Tummansinisistä virkapuvuista saatoin heti ensi silmäyksellä päättää neljä heistä poliiseiksi, mutta viides oli siviilipukuinen Hän oli minua lähinnä, kun hän ja poliisit piirittivät nuo valmistumattomat veijarit, ja kun kuun hopeinen hohde sattui hänen ojennettuun käsivarteensa, näin suureksi kummakseni ja ylenpalttiseksi tyydytyksekseni hänen teräksenjäntevässä ranteessaan ison tatuoidun merkin. Amerikkalainen - Peyton!