KOLMASTOISTA LUKU
Neiti Hepple puuttuu asiaan
Mansonin huvila, jonka Peggien isä, tuo entinen kuuluisa valmentaja, oli rakennuttanut oman makunsa ja suunnitelmansa mukaan, oli iso kartano, jossa oli monta pääkäytävää. Mutta tunsin sen jo aivan hyvin, ja suuntasin kulkuni suoraan eräälle ovelle, joka oli juuri Peggien oman makuuhuoneen alapuolella; sen ikkunoista saattoi nähdä tallit niihin liittyvine rakennuksineen. Siinä ovessa oli soittokello, sähkökello, joka johti Peggien huoneeseen, niin että häntä voitiin kutsua mihin aikaan yöllä hyvänsä. Ja minä olin juuri painanut sitä sormellani ja kuullut yläpuolella olevasta huoneesta kimeän soiton puoliavoimen ikkunan kautta, kun pitkä roteva mies hypähti esiin jostakin — todellisuudessa lähellä olevasta pensaikosta — ja laski kätensä ilkeän raskaasti käsivarrelleni.
"Hoi, mies!" tiukkasi hän.
"Hoi itse!" vastasin minä, hypähtäen taaksepäin hänestä. "Kuka hiivatissa te olette? Ottakaa kätenne pois!"
"En, ennenkuin tiedän mitä haette, nuori mies!" vastasi hän. "Mitä asiaa teillä on kuljeskella täällä ympäri tähän aikaan yöllä?"
"Mitä itse teette täällä, yksityisalueella?" tiedustelin minä. "Sanokaa se!"
"Oma asiani!" vastasi hän. "Entä te?".
"Mitä se teille kuuluu!" sanoin minä. "Päästäkää käteni, taikka —".
Mutta samassa ilmestyi joku valkopukuinen olento yläpuolellamme olevaan ikkunaan, ja kuulin Peggien äänen.
"No, mitä nyt!" huusi hän. "Kuka siellä?"
Minä ennätin ensin.
"Peggie!" sanoin, käyttäen hänen ristimänimeään kiihkeydessäni. "Minä täällä olen — Cranage! Tulkaa alas ja laskekaa minut sisään! Olen autolla ajanut koko matkan kaupungista tänne, teitä tavatakseni! — Minun pitää heti saada tavata teitä. Tulkaa alas ja ottakaa neiti Hepple mukaanne. Ja täällä on eräs mies kuljeskelemassa teidän alueellanne —"
"Vai niin!" huudahti hän. "Hyvä on, herra Robindale, se on herra
Cranage, lady Renardsmeren yksityissihteeri. Minä tulen alas heti."
Herra Robindale, oli hän kuka hyvänsä, laski käteni vapaaksi ja murisi.
"Miksi ette sanonut, kuka olitte?" kysyi hän.
"Miksi te ette sanonut, kuka te olitte?" vastasin minä. "Ja mitä tekemistä teillä on täällä?"
Hän siirtyi minusta poispäin talleja kohden.
"Kysykää emännältänne", mutisi hän.
Hän lähti matkoihinsa, yhä muristen, ja minä menin ovelle odottamaan. Kului muutamia minuutteja; sitten ilmestyi valoa lasioven taakse; lukot ja salvat poistettiin, ovi aukeni ja siellä seisoivat silmät suurina hämmästyksestä Peggie ja neiti Hepple, aamupuvuissaan, lamput käsissä. Minä pujahdin sisään ja suljin ja telkesin oven omin käsin.
"Kuka tuo mies tuolla ulkopuolella on?" kysyin minä kiivaasti. "Hän on jättänyt isojen sormiensa jäljet käsivarrelleni, senkin tolvana!"
Peggie pudisti päätään, katsellen edelleen kummastuneena minuun.
"Eilisestä lähtien on lady Renardsmere jostakin syystä toimittanut niskoilleni pari yksityisetsivää", vastasi hän. "Toinen on vahdissa koko päivän; toinen koko yön. Tuo oli yömies — Robindale. Mutta — te?"
"Ottakaa minut ensin ruokasaliin ja antakaa minulle jotakin juotavaa", vastasin. "Olen tullut niin nopeaan kuin mahdollista — vuokrasin yksityisauton — tavatakseni teitä ja neiti Heppleä, ennen kuin menen lady Renardsmereä tapaamaan. Ette voi aavistaakaan, mitä aion teille kertoa — kaikki on muuten tuon Portsmouthin jutun jatkoa! Asiasta on sukeutunut murha — oikein joukkomurha! Ja hyvä Jumala — en tiedä, miten menetellä!"
"Mennään pieneen aamuhuoneeseen", sanoi Peggie. Hän hommaili siellä, sytytti lampun, toi minulle wiskyä ja soodaa ja keksiä ja kielsi minua puhumasta enempää, ennen kuin olin juonut ja syönyt. Kun hän sitten näki, että olin vähän rauhoittunut, nyökkäsi hän rohkaisevasti. "No kertokaa nyt kaikki", sanoi hän, "ja aivan levollisesti — täällä olemme turvassa!"
Siinä me sitten kolmisin, minä pölyisenä ja matkakunnossa, Peggie komeassa aamupuvussa, upea tukka löysästi siron pään ympäri kiedottuna, ja neiti Hepple, päällään kirjava kokoelma huiveja ja peitteitä, istuimme yhdessä erään pöydän ympärillä. Kaksi silmäparia, joista minä vuoroin katsoin toiseen, vuoroin toiseen, seurasi kiinteästi minua koko ajan kertoessani perusteellisesti, mitä oli tapahtunut minulle siitä saakka kun Spiller vei minut Renardsmere Housesta vajaat neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten. En säästänyt yksityiskohtia, kertomiseen meni jonkun verran aikaa; uuninreunalla kello löi kolme, kun lopetin.
"Niin on asia!" sanoin päätteeksi. "Ja mitä on minun tehtävä?"
"Yhtä asiaa en oikein käsitä", sanoi Peggie. "Miksi ette kertonut
Lontoon poliiseille kaikkea, mitä tiesitte — Neamoresta ja aamiaisesta
Ritzissä Quartervaynen ja Hollimentin seurassa ynnä muuta? Ilmi se
kuitenkin tulee."
"Olkoonpa niin — mutta en halunnut sen tulevan ilmi minun kauttani", vastasin. "Nähkääs, jos olisin kertonut kaikki heti paikalla, miten olisin ollut varma siitä, ettei lady Renardsmere joutuisi mihinkään vaaraan, ennen kuin olin ennättänyt häntä varoittaa? Uutiset olisivat voineet levitä poliisilaitoksen ulkopuolelle, joutua sanomalehtiin, ja silloin olisivat tuo kiinalainen ja hänen koplansa — ja sellainen varmastikin on olemassa! — saaneet tietää paljon asioita, joita he toivoakseni eivät nyt tiedä."
"Hän menetteli oikein!" huomautti neiti Hepple äkisti. "Hänen tulee kertoa lady Renardsmerelle kaikki, mitä on kertonut meille, ja antaa ladyn tehtäväksi ilmoittaa poliisille."
"Mitä sitten?" kysyi Peggie.
"Minun mielestäni koko asia on aivan yksinkertainen", vastasi neiti Hepple, jonka olin huomannut seuraavan kertomustani hyvin tarkkaavaisena, jopa aivan eläytyneenä siihen. "Minusta ainakin näyttää siltä, että herra Chengiltä, ilmeisesti hyvin vaikutusvaltaiselta kiinalaiselta pohatalta, varastaa hänen sihteerinsä Chuh Sin Pariisissa jonkun erinomaisen kallisarvoisen esineen — emme tiedä mitä. Chuh Sin, tämä esine mukanaan, pakenee Englantiin ja asettuu asumaan Hollimentin raittiusravintolaan Portsmouthiin. Holliment ja Quartervayne epäilemättä yhteisesti anastavat (sanokoon Quartervayne mitä hyvänsä tätä vastaan tai olkoon sanomatta!) tuon varastetun tavaran. Chuh Sin ryhtyy takaa-ajoon ja saa luultavasti avukseen muutamia englantilaisia kelmejä — eikö se olekin oikea sana? Holliment saavutetaan ja murhataan. Mutta he eivät löytäneet varastettua esinettä häneltä. Silloin he etsivät käsiinsä ja murhasivat Quartervaynen. Ja nyt on kysymys siitä", sanoi neiti Hepple lopuksi, katsellen tiukasti minua silmälasiensa läpi, joita hän ei ollut kiireellisestä pukeutumisestaan huolimatta unohtanut panna nenälleen, "löysivätkö ne sen häneltä?"
"Herra tiesi" sanoin minä. "Mutta arvelen — etteivät löytäneet!"
"En minäkään usko!" sanoi hän nyökäten arvokkaasti kuin tuomari. "Minä en usko, että he löysivät. Sentähden —"
"Ovat he edelleen vaanimassa?" jatkoin minä.
"Aivan niin!" myönsi neiti Hepple. "Ja vielä me kuulemme uudesta murhasta!"
Peggie hengähti syvään kauhusta. Mutta neiti Hepple ja minä olimme nähtävästäkin samaa maata siinä suhteessa, että katsoimme asioita tiukasti silmiin.
"Neamore — hänkö on seuraava?" sanoin minä vilkaisten neiti Heppleen.
"Luullakseni on", vastasi hän. "Jos he tietävät — mitä te tiedätte."
"Ja jos he edelleen jatkavat", sanoin minä, "niin entä seuraava järjestyksessä — lady Renardsmerekö?"
Neiti Hepple pudisti päätään.
"Ei kai!" vastasi hän. "Luulenpa — jos he vain pääsevät asiain perille — että seuraava on Pennithwaite, asianajaja. Sillä en hitustakaan epäile, että tuo esine — joka varmasti on aivan harvinaisen kallisarvoinen tai tärkeä, kun ottaa huomioon, mitä ponnistuksia tehdään sen takaisinsaamiseksi — nyt on Pennithwaiten hallussa!"
"Te luulette, että minä kuljetin sen hänelle?" sanoin.
"Niin luulen!" myönsi hän. "Minusta tapausten kulku oli seuraava: Holliment, Quartervayne ja Neamore tunsivat kaikki hyvin toisensa jo ennen tämän asian alkua. Kun Holliment ja Quartervayne menivät Lontooseen paettuaan Portsmouthista, kertoivat he Neamorelle, mitä olivat saaneet. Noiden kolmen keskinäiseksi päätökseksi tuli sitten, että Neamore möisi sen. Neamore oli nähtävästi mies, joka tuntee asiat — joka tapauksessa on aivan varma, että hän tuntee erään lady Renardsmeren erikoisen heikkouden."
"Minkä heikkouden?" kysyin minä.
Neiti Hepple katsahti Peggieen ja hymyili.
"Luulenpa jokaisen tietävän sen!" sanoi Peggie. "Se on julkinen salaisuus!"
"Nähtävästi herra Cranage ei tiedä", huomautti neiti Hepple. Sitten kääntyi hän minuun taas. "Lady Renardsmerellä", jatkoi hän, "on tavaton intohimo ostaa jalokiviä! Hänen on täytynyt tuhlata huomattavat määrät sir Williamin hänelle jättämästä suunnattomasta omaisuudesta niiden ostamiseen. Kukaan ei tiedä, mitä varten hän niitä ostaa, kun itse ei niitä käytä, missä hän niitä säilyttää — ehkäpä pankissaan tai jossakin holvilokerotoimistossa. Mutta muutamat hänen ostonsa ovat tulleet yleisesti tunnetuiksi — olisinpa luullut teidänkin kuulleen niistä puhuttavan, herra Cranage. Hän osti Metshnikovski-timantin joku vuosi sitten — satumaisesta hinnasta. Kukaan ei ole sen jälkeen sitä nähnyt. Hän omistaa maailman ihmeellisimmät helminauhat — ja täydentääkseen kokoelmaansa antoi hän joku aika sitten eräälle ulkomaalaiselle kauppiaalle hirvittävän summan kolmesta helmestä, jotka olivat vertaansa vailla, mitä kokoon ja puhtauteen tulee. Niin, kaikki tuo on hyvin tunnettua! Ja minun käsitykseni on, että tuo varastettu esine, jonka onnistuneitten anastusten kautta miehiä on joutunut surman suuhun, on joku harvinainen jalokivi ja että Holliment, Quartervayne ja Neamore tarjosivat ja möivät sen lady Renardsmerelle. Luulen, että hän toi sen mukanaan kotiinsa Lontoosta tuona iltana, ja lähetti teidät viemään sitä takaisin Lontooseen herra Pennithwaitelle seuraavana päivänä. Siellä se nyt on, herra Cranage!" lopetti neiti Hepple, läiskäyttäen kevyesti kättään pöytään. "Ja minä olen kyllin utelias myöntääkseni, että toivoisin tietäväni, mitä se on!"
"Niin olen minäkin!" sanoi Peggie. "Taas uusi iso timantti arvatenkin."
Hetken aikaa harkitsin ääneti asioita.
"Luullakseni olitte oikeassa kaiken matkaa puhuessanne, neiti", huomautin minä vihdoin neiti Heppleen kääntyen. "Ja minä kai myöskin olen oikeassa, kun sanon, että paras on minun nyt ensimmäiseksi mennä lady Renardsmeren luo kertomaan kaikki, mitä olen teille tänä yönä kertonut, vai miten?"
"Tietenkin!" vastasivat he yhteen ääneen. "Muuta ette voi tehdä. Ja vielä — heti paikalla!"
"Te siis tulette minun kanssani!" sanoin minä Peggieen kääntyen. "En siksi, että yksinkään pelkäisin käydä häneen käsiksi, mutta parempi on jonkun olla mukana — siveellisenä tukena."
"En minä!" vastasi Peggie. Hän osoitti pöydän yli. "Neiti Hepple saa
tulla teidän mukaanne! Hän on oikea henkilö — juuri omiaan siihen!
Kun te olette sanottavanne sanonut, on neiti Hepplen osoitettava lady
Renardsmerelle, mitä opetusta siitä on otettava. Ottakaa hänet!"
"Olisitteko niin hyvä, neiti?" kysyin minä.
"Lähden teidän mukaanne", vastasi neiti Hepple melkeinpä vilkkaasti. "Lähdemme paikalla aamiaisen jälkeen. Ja sillä välin, koska kello vasta on puoli neljä, arvelen minä, että menemme nukkumaan. Tulkaa minun mukaani, herra Cranage, vien teidät Siniseen Kamariin."
Nukuin hyvin loput yötä ainakin. Neiti Hepplen levollisuus ja tervejärkinen katsantokanta olivat jotenkin rohkaisseet mieltäni, eivätkä Holliment tai Quartervayne ensinkään unissani kummitelleet. Ja kun me kaikki kohtasimme toisemme aamiaisella kello yhdeksältä, olin lujasti päättänyt puhua suuni puhtaaksi lady Renardsmerelle — neiti Hepplen avustamana — ja saada hänet vakuutetuksi vaarasta, jonka alaisina olimme me kaikki, jotka jollakin tavalla olimme sekaantuneina tuon kauhean esineen — olipahan mikä oli! — varkauteen.
"Minkä vuoksi on nuo etsivät — yksityisetsiviäkö lienevät vai muita — toimitettu teidän kimppuunne?" kysyin minä Peggieltä, nähdessäni toisen heistä kulkevan Bradgettin seurassa pihan poikki. "Lady Renardsmeren päähänpistoa tietenkin?"
"Niinpä tietenkin!" vastasi hän. "Hän ei edes neuvotellut minun kanssani ensin — lähetti vain ilmoituksen, että tästälähin tulisivat nuo kaksi miestä aina Derby-päivään asti oleskelemaan täällä, toinen vahdissa päivisin, toinen öisin, ja että Välkehtivää Rubiinia oli vartioitava yötä päivää."
"Pelänneekö hän jotakin häiriötä?" kysyin minä.
"Ties mitä pelännee tai ajatellee, tai mistä lie kysymys! Kyllä minä pidän huolta, ettei mitään häiriötä tapahdu! Voi taivas aivan kuin emme minä ja Bradgett lakkaamatta olisi pitäneet silmällä tammaa kuukausimääriä! Ei, minä en tiedä, mitä hänellä on mielessä. Mutta jotakin muuta minä tiedän."
"Mitä?"
Peggie alensi vaistomaisesti ääntänsä.
"Tiedän mitä puhutaan!" mutisi hän. "Ja Bradgett tietää. Lady Renardsmere tekee vedonlyöntejä Välkehtivästä Rubiinista rajattomasti! Aikoo sillä voittaa kokonaisen omaisuuden. Löytyy kuulemma tuskin ainoatakaan huomattavaa vedonlyöntiasiamiestä, jonka kanssa hän ei olisi asioissa. On kysymys suunnattomista summista — kaikki aivan ennenkuulumatonta!"
"Mutta sanoittehan Välkehtivän Rubiinin aivan varmasti voittavan", sanoin minä.
"Olen siitä niin tuiki varma kuin yleensä kuolevainen voi olla varma jostakin asiasta!" vastasi hän nopeasti. "Jos vieläkin etevämpi löytyy, niin se tietysti voittaa, vaan en usko löytyvän! Uskon Välkehtivän Rubiinin voittavan aivan helposti — viimeisen pennini löisin pöytään — ei, sehän ei ole mitään — tarkoitan, uskaltaisin kaikki, mitä minulla on, rahat, talot, maat siitä enkä milloinkaan hetkeäkään epäilisi. Mutta en aio löydä vetoa, ja —"
"Mitä?" kysyin minä hetken vaitiolon jälkeen.
"Monta on mutkaa matkassa!" sanoi hän päätään puistaen. "Milloinkaan ei voi lopulta olla aivan varma. Mitä minä sanon, pitää paikkansa siinä tapauksessa, että kaikki sujuu hyvin. Välkehtivä Rubiini voittaa Derbyn yhtä varmasti kuin minun nimeni on Peggie Manson."
"Jossa tapauksessa lady Renardsmere —"
"Korjaa taiteensa kokonaisen rahavuoren!" sanoi hän. "Omituinen nainen. Vaan muistakaa te molemmat olla pontevia tässä asiassa, teroittakaa hänelle sen vaarallisuutta!"
"Olen iloinen siitä, että neiti Hepple lähtee mukaani", sanoin minä. "Vaikka iloinen ei ole oikea sana! Olen äärettömän kiitollinen — ja mieleni on keventynyt. Lady Renardsmere ei ole sellainen henkilö, johon on helppo käydä käsiksi tämäntapaisessa omituisessa asiassa."
Kohta neiti Hepple ja minä lähdimme matkaan. Keskustelimme lady
Renardsmerestä kulkiessamme laakson poikki kartanoa kohden.
"On eräs erikoinen lady Renardsmereä koskeva asia, josta teidän pitäisi olla selvillä tässä tapauksessa, herra Cranage", sanoi kumppanini, kun lähestyimme tiluksia. "Kerroin teille varhain tänä aamuna, että minun käsitykseni mukaan joku jalokivi on kaiken tämän pohjana ja että lady Renardsmere epäilemättä sai sen Neamorelta. Nyt kerron teille jotakin, mikä on yleisesti tunnettua — lady Renardsmere on jalokivien suhteen taikauskoinen! Ja jos hän on saanut sen käsiinsä ja hänellä on sen suhteen joku merkillinen taikausko, niin saa siihen yritykseen panna taivaat ja maat liikkeelle, mutta irti ei sitä häneltä mikään saa!"
"Eikö edes murhan pelko?" huudahdin minä.
"Tuskinpa hän tietää, mitä pelko onkaan", sanoi neiti Hepple. "Hän on kerrassaan välinpitämätön kaikista sentapaisista asioista. Mutta voisittehan — käyttääkseni tavallista lausepartta — kasata tulisia hiiliä hänen päällensä, kertomalla hänelle kaikki, mitä näitte Lontoossa."
Tapasimme lady Renardsmeren toimistossaan. Hän näytti hyvin hämmästyneeltä nähdessään neiti Hepplen, mutta kun viipymättä selitin hänelle, että neiti Hepple oli tullut sinne minun erikoisesta pyynnöstäni puhuakseen hänelle minun puolestani, tuli hän tavattoman ystävälliseksi, osoittautuen ei ainoastaan halukkaaksi, vaan vieläpä uteliaaksikin tietämään, mistä oli kysymys.
"Sulkekaa ovi sitten, Cranage, ja istukaa molemmat ja käykää asiaan!" sanoi hän. "Olin aikeissa lähteä maata kaivamaan, vaan saatan odottaa. Mistä on kysymys, nuori mies?"
Kerroin hänelle. Siihen meni täsmälleen tunti ja kaksikymmentä minuuttia — kellon mukaan. Hän käyttäytyi mainiosti. Siinä vieressä oli savukelaatikko — väkeviä, mustia pötkyjä, joita hän tuotti jostakin ulkomailta, ja niitä hän poltti toisen toisensa jälkeen, tarkkaavasti kuunnellen. Ja kun olin lopettanut, nyökkäsi hän, aivan kuin hyväksyvästi.
"Hyvin kerrottu, nuori mies!" sanoi hän. "Näppärästi, täsmällisesti, lyhyesti, hyvässä järjestyksessä — en muuta tiedä, paitsi että teidän olisi pitänyt ruveta asianajajaksi. Otamme sen asian vielä puheeksi, Cranage, sillä te olette vielä lapsi. Mutta mitä tahdotte minun nyt siis sanovan teille?"
En kuolemakseni tietänyt, kun siitä tuli kysymys, mitä oikeastaan tahdoin hänen sanovan.
"Minä — minä tahdoin vain, että tietäisitte kaikki, lady Renardsmere", änkytin.
"No, nyt minä siis tiedän", sanoi hän. "Eikä minulla ole mitään vastaan kertoa, että ostin jotakin noilta kolmelta mieheltä, uskoen, että heillä oli oikeus myydä se."
"Mitä se oli?" kysyin minä ajattelemattomasti.
"Se on minun asiani, nuori mies!" vastasi hän. "Saatan olla yhtä salaperäinen kuin tuo teidän herra Chenginnekin siinä kohden. En aio kertoa sitä kelle hyvänsä!"
"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "hakevat nämä kaverit — sillä niitä täytyy olla useampia, tuo Chuh Sin keskipisteenä ja yllyttäjänä — hakevat he jok'ainoan meistä käsiinsä, lady Renardsmere, jotka olemme olleet kerran tekemisissä tuon jutun kanssa, ja silloinhan saamme kaikki olla valmiit siihen, että kurkkumme katkaistaan".
"Hupaisaa kuulla!" sanoi hän ivallisesti naurahtaen. "Mutta minuun tuo ei tehoo! Minä en pelkää!"
"Minä pelkään hirveästi!" vastasin painokkaasti. "Enkä myöskään häpeä sitä tunnustaa! Jos olisitte nähnyt, mitä minä olen, lady Renardsmere, niin luullakseni viskaisitte tuon esineen, olkoon vaikka mikä, lähimpään ojaan!"
Hän hymyili omituiseen julmaan tapaansa ja katsahti seuralaiseeni, joka tähän asti oli pysynyt äänetönnä.
"Jos noudattaisin neuvoanne, nuori mies", sanoi hän, "niin katkaisisivat he kurkkuni vain saadakseen minut ilmaisemaan, mihin ojaan sen viskasin! Mutta asiasta toiseen — mitä on neiti Hepplellä sanottavaa siihen? Te kuulutte erikoisen järkeviin naisiin, neiti Hepple, eikö niin?"
"Haluaisin puhua muutaman sanan teidän kanssanne kahden kesken, lady Renardsmere", sanoi neiti Hepple. "Olen varma siitä, että herra Cranage ei pane sitä pahaksensa — me olemme jo siksi tutut."
Minä jätin heidät kahden kesken ja lähdin parvekkeelle. Neiti Hepple viipyi lady Renardsmeren luona pitkän aikaa. Kun hän tuli ulos, katsahti hän minuun rohkaisevasti.
"Me keskustelimme asiasta", sanoi hän. "Luullakseni hän kykenee järjestämään kaikki — tyydyttävästi. Teidän sijassanne en sanoisi enkä tekisi mitään enempää. Antakaa poliisien noudattaa omia menettelytapojaan — pysykää te rauhassa. Älkää olko huolissanne. Hän ei ole missään vaarassa! Antakaa asiain mennä menojaan — niin kuin tähänkin asti."
Hän lähti matkoihinsa, — vieläkin rohkaisevasti nyökäten. Lady
Renardsmere tuli ulos.
"Ettekö sanonut poliisille sanaakaan minusta, Cranage?" sanoi hän. "Ettehän? Se oli oikein, nuori mies! No niin, ruvetkaa siis toimeenne taas. Ei se ainakaan teidän asianne ole."
Ryhdyin tavanmukaisiin hommiini — vaikka ei työ oikein käynyt. Kolme päivää kului. Ei mitään tapahtunut. Mutta kun neljäntenä aamuna kotiinpaluuni jälkeen aukaisin sanomalehden, näin, että Neamore oli murhattu Kensington-tarhassa, keskellä kirkasta päivää, noin kello kolme edellisenä iltapäivänä.