KAHDESTOISTA LUKU
Toinen murha
Häpeämättä tunnustan, että ilkeä, kylmä väristys kulki karmien pitkin selkäpiitäni, kun salapoliisi kuiskasi nuo viimeiset sanat. Murha — taasenko! Toisen kerran jo kolmen päivän kuluessa kuulin sellaisen miehen murhasta, jonka itse olin nähnyt hengissä, terveenä ja voimakkaana vain muutamia tunteja ennenkuin hänet oli isketty kuoliaaksi. Ja — kenenkähän vuoro ensi kerralla?
Jätin huudahtamatta tavalliseen, jokapäiväiseen tapaan. Seisoin vain ja tuijotin.
"Mahdotonta! Quartervayneko? — Miksi —"
Mutta hillitsin itseni ajoissa. Ei, en kertoisi mitään Jifferdenelle, ennenkuin olin käynyt Renardsmeressä. Katselin kaihoten junaa, joka juuri hävisi etäisyyteen — siinä meni viimeinen mahdollisuuteni päästä Renardsmereen sinä iltana — paitsi tietenkin, jos vuokraisin auton. Ja sillä välin…
"Mitä mahdotonta siinä on!" väitti Jifferdene. "Epäilemättä se on
Quartervayne — kuvauksen mukaan."
"Niinkö?" huudahdin. "Te ette siis ole aivan varma?"
"Olen aivan varma itse puolestani", vastasi hän, vetäen minua asemasillan päässä olevaa aidaketta kohden. "Tulkaa! — meidän täytyy mennä sinne. Kiiruhdin pysähdyttämään teidät heti kuultuani asiasta."
"Missä se on?" kysyin minä.
"Hotellissa — halpahintaisessa paikassa - alhaalla telakka-alueen puolella", vastasi hän. "Asia tapahtui seuraavasti — sen mukaan kuin puhelimella ilmoitettiin. Eräs mies tuli hotelliin hyvin myöhään eilen illalla ja otti huoneen, sanoen ennättävänsä johonkin tänään keskipäivällä lähtevään Batavian-linjan höyrylaivaan ja antaen määräyksen, ettei häntä saisi häiritä ennen puolta kahtatoista. He menivät koputtamaan hänen ovelleen määräaikana, eivät saaneet mitään vastausta, menivät vihdoin huoneeseen, löysivät hänet kuolleena — murhattuna. Kuvauksesta päättäen se on Quartervayne!"
"Vaan ehkei olekaan" sanoin minä, vaikka, muistaen mitä Quartervayne itse oli kertonut minulle lähdöstään Hollantiin salassa olin vakuutettu siitä, että Jifferdenen otaksuma oli oikea. "Entäpä jos ei olekaan!"
"Kohta sen näemme!" sanoi hän jyrkästi. "Te tunnette hänet ainakin. Tulkaa! — lähdetään sinne." Hän johti minut kiireesti kaupungin rautatielle ja sieltä itään päin lähtevään junaan. En tehnyt mitään yritystä jutella matkan varrella; mietin tiukasti omia asioitani, miten vasta menettelisin. Ja päätin mielessäni, että käytyäni hänen kanssaan paikassa, missä hyvänsä, johon yhdessä nyt juuri olimme menossa, jättäisin hänet ja lähtisin Renardsmereen, olkoonpa sitten vaikka keskellä yötä ja maksakoon auto minulle vaikka kymmenen puntaa. Olipa nyt kysymys mistä hyvänsä, oli minun ensin puhuteltava lady Renardsmereä.
Me poistuimme junasta Mark Lanella ja kuljettuamme poikki Tower Hillin ja Mintin ohi jouduimme muutamille St. Katherine-telakan välittömässä läheisyydessä oleville kurjille ja likaisille kaduille. Jifferdene nähtävästi tunsi tiensä aivan hyvin. Hän johti minut suoraan eräälle poliisiasemalle, jossa hän tuota pikaa oli vilkkaassa keskustelussa viranomaisten kanssa. Pian hän osoitti minua, joka seisoin siinä syrjässä.
"Tuo herrasmies voi todistaa hänen henkilöllisyytensä", sanoi hän. "Hän tuntee sen miehen — jotensakin hyvin."
Vielä kerran minun oli pakko hyvin vastahakoisesti seurata Jifferdeneä ruumishuoneeseen. Se oli aivan lähellä ja, jos mahdollista, vielä kolkompi ja kurjempi kuin se, jossa olin nähnyt Hollimentin ruumiin. Ja samassa huomasinkin jo katselevani Quartervaynea.
"Kyllä!" mutisin. "Niin kyllä! Tuo on — Quartervayne! Ja lähdetään nyt pois täältä!"
Menimme ulos. Jifferdene tarttui käteeni ja puristi sitä.
"Älkää olko millännekään, nuori mies!" sanoi hän melkein ystävällisesti. "Nyt se on ohi — ja mentävä sinne oli, kuten tiedätte. Olin oikeassa, näettehän. No niin — se oli toinen!"
"Miten — miten se tapahtui?" kysyin minä. "Ette ole maininnut."
"Puukotettiin! — kuten toinenkin", sanoi hän päätään pudistaen. "Puukotettiin, mutta tällä kertaa neljän seinän sisällä. Tulkaa — lähdemme hotelliin, jossa se tapahtui."
Mies, joka oli seurannut meitä paikalliselta poliisiasemalta, johti meidät parin vielä viheliäisemmän kadun kautta rauhalliselle kujalle, jonka alemmassa päässä näin korkean muurin ja sen takana laivojen ja höyryjen mastoja ja savutorvia.
"St. Katherine-telakka!" mutisi Jifferdene, nähdessään minun katsovan siihen suuntaan. "Nähtävästi hän aikoi lähteä meritse täältä. Mutta sanoivat hänen puhuneen Batavian linjasta — sen laivat lähtevät lähempää Lontoon-siltaa. Sinne ei kuitenkaan ole monen minuutin matkaa reippaasti astellen. Ja täällä hän ainakin loppunsa kohtasi."
Hän viittasi kädellään, ja minä näin, että olimme saapuneet murhapaikalle; kehno ränstynyt rakennus, kehnon ränstyneen kadun varrella. Kaksi tai kolme vanhaa, harmaata tiilitaloa oli liitetty yhteen: ensi kerroksen ikkunain tasalla kulki pitkä kapea puukilpi — sinisellä pohjalla näkyi kulunein kultakirjaimin: Kellermanin Yksityis-Hotelli. Yhteen noista synkistä ikkunoista oli kiinnitetty ilmoitus: Kahvila; toiseen: Majatalo. Minusta tuntui käsittämättömältä, miten kumpikaan saattoi kävijöitä houkutella; jo pelkkä likaisten kaihtimien ja ikkunaverhojen näkeminen riitti.
Astuimme sisään. Likaisessa eteissalissa, jossa ilma tuoksui pilaantuneelta rimalta, keitetyltä teeltä, lampaankyljykseltä ja vihanneksilta, tuli meitä vastaanottamaan eräs mies — lihava, likainen mies, paitahihasillaan, jonka päätunnusmerkkinä tällä hetkellä oli hermostunut levottomuus. Hän kumarsi melkein alistuvan kohteliaasti molemmille salapoliiseille ja minulle ja kiiruhti aukaisemaan ovea huoneeseen, joka nähtävästi oli hänen oma yksityinen vierashuoneensa. Siellä istui ompeluksineen hyvin lihava nainen, joka meidän ilmestyessämme tuli yhtä hermostuneeksi ja kiihtyneeksi kuin mieskin. Hän rupesi hommailemaan tuoleja meille, sillä välin kun mies seisoi mykkänä tarkastaen meitä: näin selvästikin, että hän oli aivan suunniltaan. Mutta Jifferdene, saatuaan seuralaiseltaan tietää, että tämä oli herra Kellerman, saattoi hänet keveämmälle mielelle muutamalla sanalla.
"Ilkeä juttu teille, tämä, herra Kellerman", sanoi hän lohduttaen. "Eihän se tietenkään teidän vikanne ollut, mutta ikävä vain, kun tuollaista talossa tapahtuu."
Isäntä huokasi aivan kuin helpotuksesta kuullessaan ystävällisiä sanoja. Mutta emäntä puhui. "Niin, sir — ja kun me emme tienneet siitä mitään — ennen kuin palvelusmies teki tuon kammottavan löydön", sanoi hän. "Emme edes tienneet, että tuo herra oli talossa." "Niinkö?" huudahti Jifferdene. "Ette tienneet — mutta ettekö te tiedä, mitä vieraita teillä on täällä?"
"Asia oli näin, herrat", sanoi isäntä, puhuen hitaasti ja tavallaan kankeasti, kuten henkilö, joka käyttää myöhemmin oppimaansa kieltä. "Tämän talon homma on vähän poikkeuksellista. Telakat — ne ovat tässä aivan lähellä, ihmiset — merenkulkijat — tahtovat päästä tänne mihin aikaan hyvänsä yöllä, haluten vain yösijaa muutamiksi tunneiksi. Me siis pidämme yövartijaa, joka valvoo koko yön. Me itse — vaimoni ja minä — me olemme päivisin kovassa työssä — ja panemme yhdeltätoista maata. Sen jälkeen — me emme tiedä, kuka talossa lienee — niin on laita!"
"Kuka sitten tietää?" tiukkasi Jifferdene. "Yövartijako? No niin — me tahdomme tavata häntä siis."
Isäntä lähti ulos ja palasi piammiten mukanaan mies, joka, kuten Jifferdene perästäpäin huomautti, näytti entiseltä ammattinyrkkeilijältä, joka oli hengissä läpäissyt monta mukilointia. Hänellä oli nenä muodoton, kasvot arpiset, silmät valppaat, ja minulle juolahti mieleen, että hän todennäköisesti olisi yhtä omiaan vieraita ulosheittämään kuin niitä vastaanottamaankin. Hän loi salapoliisiin levollisen ja varovan katseen, ja kun Jifferdene käski häntä istumaan, sovitti hän ison raskaan ruhonsa tuolin reunalle, aivan kuin sillä tavalla ilmaistakseen, ettei hän ollut mies, joka mitenkään paljastaisi itseään, ei sanoin eikä teoin.
"Te olitte siis viime yönä toimessa täällä, sen jälkeen kun herra ja rouva Kellerman olivat menneet levolle?" tiedusteli Jifferdene. "Kertokaa siis meille kaikki, mitä tapahtui, kun tuo murhattu mies tuli tänne."
Yövartija oli nähtävästi valmistunut tähän. Hän ryhtyi kertomaan niin suoraa päätä, että selvästi huomasi hänen edeltäpäin ajatelleen kaikki valmiiksi.
"Sikäli kuin minä olin mukana, herra komisarius, ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapahtunut!" vastasi hän. "Ei mitään! Minä ryhdyin virkaani kello yhdeltätoista, kuten tavallista, kun isäntä menee levolle —"
"Kolme herrasmiestä oli silloin talossa", keskeytti rouva Kellerman.
"Kolme hyvin kunnioitettavaa herraa — kaikki vieraita. Kauppiaita.
Jotka kaikki vetäytyivät huoneisiinsa yöksi."
"Kello yhdeltätoista", jatkoi portinvartija häiriintymättä. "Kaikki on sitten hiljaista — aivan hiljaista, kunnes kello on viisi minuuttia yli kahdentoista — keskiyöllä. Silloin tämä herra, jonka löysimme kuolleena tänä aamuna, tulee tänne. Hän sanoo haluavansa makuuhuonetta eikä häntä saisi mennä puhuttelemaan tai häiritsemään ennen puolta kahtatoista, koska hänen laivansa ei lähtisi ennen kuin puolipäivän jälkeen ja hän aikoi nukkua oikein hyvin. Hän maksaa vuoteesta ja aamiaisesta edeltä käsin — kuten sääntönä on — neljä shillingiä. Sitten sanoo hän, ettei hän vielä ole uninen, ja haluaa vähän tupakoida. Minä osoitan hänet pieneen, eteissalin kyljessä olevaan tupakkahuoneeseen, ja silloin kysyy hän minulta, voisinko toimittaa hänelle korkkiruuvin, puhtaan lasin ja vähän raitista vettä? Lähden niitä noutamaan, ja kun palaan, on hänen eteensä pöydälle ilmestynyt wiskypullo. Hän veti korkin suulta, kaatoi itse lasiin ja istui sitten tupakoimaan."
"Tarjosiko hän teille ryyppyä?" kysyi Jifferdene.
"Ei tarjonnut! Minä lähdin pois", jatkoi yövartija. "Jos tahdotte tietää, olin itse puolestani varannut pienen rommitilkkasen tuonne ulkopuolelle, missä istun öisin. Olin juuri sytyttänyt piippuni ja aioin ruveta lukemaan iltalehteä, kun kaksi miestä tuli sisään etuovesta. He halusivat kumpikin yösijaa ja maksoivat niistä. Ja nähdessään tupakkahuoneen oven avoinna ja valon sieltä loistavan, mainitsivat he jotakin sikaarista ja menivät sinne."
"Ennenkuin jatkatte", keskeytti Jifferdene, "voitteko kuvailla nuo miehet?"
"En tarkemmin", vastasi yövartija pudistaen päättävästi päätään. "En kiinnittänyt heihin niin paljon huomiota. Merimiehiä kai. Molemmat olivat puetut sinisiin sarssipukuihin ja luullakseni noin kolmen- tai neljänkymmenen ikäiset. Heissä ei ollut mitään huomattavaa — varsinaisesti. Toisella miehellä oli kultarenkaat korvissaan — sen satuin huomaamaan."
"No niin", sanoi Jifferdene. "Tapahtuiko mitään?"
"Ei viiteen minuuttiin tai niille vaihein", vastasi yövartija "Silloin mies, joka oli ensiksi tullut sisään, koputti pöytään. Lähdin katsomaan, mitä hän halusi. 'Tuokaa vielä kaksi puhdasta lasia, hyvä mies', sanoi hän, 'ja lisää vettä — nämä herrat juovat minun kanssani'. Toin siis, mitä he halusivat, ja molemmat toiset nostivat tuolinsa hänen pöytänsä ääreen ja minä jätin heidät sinne juttelemaan ja juomaan yhdessä."
Rouva Kellerman pisti väliin huomautuksen, joka nähtävästäkin oli jonkinlainen anteeksipyyntö.
"Tietysti", sanoi hän katsellen lempeästi salapoliisia, "tietysti, jos joku herrasmies haluaa tuoda mukanansa pullon ja tarjota siitä jollekin toiselle herrasmiehelle —"
Jifferdene teki kädellään poistavan liikkeen, ikäänkuin merkiksi, että asia oli vähemmän tärkeä, ja nyökkäsi yövartijalle.
"Jatkakaa!" sanoi hän. "Kaikki kolme jäivät siis laseja kilistelemään.
Ja kuinka kauan he sitä jatkoivat?"
"Kunnes he olivat tyhjentäneet pullon, jonka ensimmäinen mies oli tuonut", vastasi yövartija. "Kello oli silloin lähes kaksi. Silloin he kaikki tulivat eteishuoneeseen ja pyysivät minua näyttämään heille heidän huoneensa."
"Miten te tiedätte, että he olivat juoneet pullon loppuun?" kysyi
Jifferdene.
"Koska minä katsoin sitä, kun tulin alas ja menin kaasua sammuttamaan.
Tyhjä oli!"
"Olivatko he selvät?"
"Selvätpä hyvinkin — aivan selvät, siitä ei epäilystä. Sanoivat aivan kohteliaasti hyvää yötä toisilleen ja minulle."
"Ette kuullut mitään riitelemistä tai muuta?"
"En ensinkään. Kuulin suurimman osan siitä, mitä he puhuivat juodessaan. He keskustelivat ulkomaan paikoista — kauppa-asioista ja muista sentapaisista."
"Entä heidän makuuhuoneensa?" kysyi Jifferdene. "Olivatko ne lähekkäin?"
"Sillä miehellä, joka tuli yksikseen — hänellä, jonka me löysimme kuolleena — oli numero viisitoista. Ja noista molemmista muista oli toisella numero kuusitoista, toisella kahdeksantoista. Numero viisitoista on aivan vastapäätä kuuttatoista."
"Milloin te sen jälkeen näitte heidät?"
"Kuusitoista ja kahdeksantoista tulivat alas neljännestä vailla seitsemän, juuri kun minun hommani oli lopussa. He sanoivat, etteivät halunneet täällä syödä aamiaista ja lähtivät tiehensä."
"Huomasitteko minne päin he lähtivät?"
"He lähtivät astelemaan telakoille päin", sanoi yövartija.
"Hyvä — ja entä kolmas mies?" tiedusteli Jifferdene hetken vaitiolon jälkeen.
Yövartija irvisteli.
"Niin!" sanoi hän. "Olin juuri mennyt levolle, kun asia tuli ilmi! Minä panen maata joka aamu kello yhdeltätoista ja nousen kello kuudelta illalla. Palvelusmies — hän tulee ja ajaa minut ylös ja sanoo, etteivät he saa mitään vastausta viidestätoista. Minä siis lähden hänen mukaansa, ja hetken kuluttua hän ja minä ja tämä isäntä aukaisimme oven. Ja silloin — no niin — siellä oli verta! Puukko isketty — suoraan läpi kurkun. Ja me lähetimme hakemaan poliiseja."
"Jotka siitä asti ovat huolehtineet kaikesta ja pitäneet huoneen oven suljettuna, herrat", huomautti rouva Kellerman. "Siellä ylhäällä on nytkin muuan konstaapeli vahdissa — ehkä hän odottaa teitä?"
"Ehkä", myönsi Jifferdene. "Lähdetään sinne."
Kerrosta ylempänä talo oli vielä likaisempi, vielä kurjempi kuin ennen. Kuljimme parin käytävän kautta; vihdoin tulimme erääseen, joka johti talon takaosaan. Sen loppupäässä olevan ikkunan luona seisoi virkapukuinen poliisi, nähtävästi hyvin ikävystyneenä. Hän tuli vastaan nähdessään paikallisetsivän ja otti esiin avaimen. Hetken kuluttua olimme kaikki numero viidessätoista.
"Mihinkään ei ole koskettu tai mitään liikutettu", huomautti poliisi hiljaisella äänellä. "Ei ainakaan sen jälkeen kun meidät tänne kutsuttiin."
Yksi silmäys vuoteeseen riitti minulle — olin iloinen kääntyessäni pois ikkunan luo, jonne Jifferdene syystä tai toisesta oli vetäytynyt heti sisään tullessamme. Hän kosketti kyynärpäätäni osoittaen toisella kädellään.
"Ikkunapuitteissa ei ole kiinnipitimiä", mutisi hän. "ja ikkunakin on avoinna. Mitähän tuolla ulkopuolella on?"
Hän aukaisi alemman ikkunapuoliskon ja katsoi alas. Aivan alla siinä oli jonkun matalamman rakennuksen tasainen katto; sen kummallakin puolella oli vesitorvet; alhaalla näkyi piha, josta lähti pimeä matala porttikäytävä.
"Kiipeämään tottunut mies olisi voinut tulla tänne sisään tämän ikkunan kautta", huomautti Jifferdene miettivänä. "Minun oma mielipiteeni onkin, että joku niin teki — tuosta toisesta jutusta en oleta mitään! No niin — katsellaanpas sitten ympäri."
Hän ja paikallismies alkoivat tutkia huonetta ja murhatun miehen vaatteita. Tunsin heti paikalla puvun, jonka olin nähnyt Quartervaynen yllä edellisenä iltana; näin myöskin, että se oli joutunut samanlaisen käsittelyn alaiseksi kuin Hollimentin vaatteetkin — vanu olkapäillä oli revitty palasiksi; missä vain oli paikka, jossa jotakin olisi saattanut olla piilotettuna, siellä oli puukko ollut työssä. Mitä tulee kuolleen miehen tavaroihin, niin hänen kellonsa perineen — arvokkaita esineitä muuten — oli lipaston päällä, sen vieressä oli lompakko, jossa oli joukko Englannin pankin seteleitä ja erään amsterdamilaisen pankin maksettavaksi asetettu huomattavan suuri matkakreditiivi; aivan lähellä oli useita muita yksityisesineitä, kuten hopeinen sikaarikotelo, hopeinen tulitikkulaatikko ynnä muuta. Ja kukkaro siinä oli — mutta tyhjänä.
"Ottanut pikkurahat tällä kertaa!" huomautti Jifferdene merkitsevästi.
"Mutta — ei hän niiden vuoksi tullut!"
Lähdin ulkopuolelle odottamaan; vihdoin menin alas julkipuolelle ja sieltä kadulle tympeytyneenä koko asiaan. Kului jonkun aikaa ennen kuin Jifferdene seuralaisineen yhtyi minuun.
"Saitteko mitään ilmi?" kysyin minä poispäin astellessamme.
"Erään seikan panin merkille", huomautti Jifferdene hetken vaitiolon jälkeen, jolla aikaa hän näytti kovasti miettivän. "En myöskään luule, että se on mikään tavallisuudesta poikkeava asia tämän luokan hotelleissa ja tässä osassa kaupunkia. Ovi oli varustettu hyvällä lukolla ja vahvalla salvalla — ei millään semmoisella turhalla korusalvalla, joita paremmissa hotelleissa näkee. Mitenkähän oli — käyttikö hän kumpaakin?"
"Ei ollut voinut käyttää salpaa", huomautti toinen salapoliiseista, "koska isäntä aukaisi oven pääavaimella. Jos salpa olisi työnnetty eteen —"
"Niin, minä uskonkin, että murhaaja tuli ikkunasta sisään!" sanoi Jifferdene. "Ja tulipa hän sitten mitä tietä hyvänsä, teki hän työnsä! Se on tuo luihu kiinalainen, herra Cranage", päätteli hän, kun me olimme päässeet kahden kesken. "Eikö kertonutkin herra Cheng meille, että tapahtuisi toinen murha ja kolmas ja —"
"Arveletteko siis, että molemmat ovat saman käden työtä?" kysyin minä.
"Varmastikin!" vastasi hän. "Miettikää asianhaaroja! Joku tietenkin seurasi Quartervaynen jälkiä tänne — ja teki hänestä lopun. Kinu se oli!"
"Ettekö epäile niitä kahta miestä, jotka seurasivat häntä tänne hotelliin?" kysyin minä.
"En yhtään! Otaksun heidän olleen satunnaisia vieraita — kuten hän itsekin. Ei, — joku viirusilmäinen kiinalainen se oli! Vilkaiskaapa tänne!"
Hän otti taskustaan jonkun esineen, joka oli huolellisesti kääritty pehmeään paperiin ja hänen omaan nenäliinaansa, ja kun hän oli poistanut peitteet, tuli näkyviin tavallinen sileä makuuhuoneen juomalasi, jota hän piti kohotettuna minun ja valon välillä. Sen sivupinnoilla näin selvästi kahden tavattoman hoikan etusormen ja peukalon jäljet.
"Mikään eurooppalainen käsi ei ole tuota tehnyt!" sanoi Jifferdene voitonriemuisena. "Itämaalainen peukalo ja itämaalaiset sormet sen tekivät! Hän joi lasin vettä verisen työnsä jälkeen, ja siinä sitä ollaan! Herra Cranage, meidän täytyy penkoa koko Lontoo saadaksemme käsiimme tuo kinu, taikka saamme vielä yhden tämmöisen jutun. Mutta — kuka on seuraava? Älkää kuitenkaan säikähtykö. Pysykää minun seurassani päivisin ja hotellissanne pimeän tultua, ja…"
Mutta minulla ei ollut aikomustakaan mennä hotelliin, vaikka en sanonut mitään, josta Jifferdene olisi voinut sitä arvata. Erosin hänestä jollakin tekosyyllä. Sitten menin ja söin hyvän päivällisen, että luontoni vähän rohkaistuisi, ja heitin päättävästi mielestäni pois kaikki äskeisten tapausten hirveät muistot. Myöhemmin kävin eräällä autoasemalla, ja kun minulla oli mukanani runsaasti rahaa enkä välittänyt, mihin sitä kului, vuokrasin hyvän auton ja lähdin Lontoosta. Ja kello oli liki yksi aamulla, kun pysähdyin Peggie Mansonin talon kohdalla, lujasti päättäneenä tavata hänet.