YHDESTOISTA LUKU
Juna lähtee
Makasin pitkän aikaa valveilla sinä yönä koettaen pohtia asioita. Minusta näytti, että jos tahtoi päästä johonkin selvyyteen tästä kerrassaan hämmästyttävästä tilanteesta, oli mentävä mahdollisimman kauas taaksepäin - ainakin johonkin määrättyyn kohtaan, josta nämä nykyiset asiat alkoivat. Ja niin pitkälti kuin minä tosiseikkoja tunsin, näytti kaikkien asiain alkuna olevan tuo viekas, valpas, tutkimaton vanha kiinalainen, jonka olin nähnyt Langham-hotellissa — herra Cheng. Koetin panna tapaukset järjestykseen — laskien tietysti hyvin laajalti todennäköisyyksiä. Kuvittelin asiaa näin: herra Cheng on rikas kiinalainen liikemies. Hän saapuu Euroopaan liikeasioissa: hänellä on kirjureja ja palvelijoita mukanaan. Hänen oleskellessaan Pariisissa ryöstää joku näistä seuralaisista häneltä jotakin — eli täsmällisesti, sen mukaan mitä jo olen saanut tietää, tämä mies on muuan Chuh Sin. Ryöstettyään herraltaan tämän "jonkin" pakenee Chuh Sin Englantiin. Hän ilmestyy Portsmouthiin — ehkä poikkesi sinne Southamptonista matkustettuaan Havren kautta. Hän asettuu asumaan Hollimentin raittiusravintolaan ja jonkun ajan kuluttua, sairastuttuaan, menee sairaalaan jättäen kaikki tavaransa Hollimentin huostaan. Palattuaan odottamatta sairaalasta huomaa hän, että Holliment on anastanut tuon jonkin. Hän lähtee hakemaan Hollimentia — kokoo joukon tyhjäntoimittajia ja johtaa hyökkäystä Hollimentin kauppapuotiin. Holliment pakenee — ja Chuh Sin pääsee jollakin tavalla hänen jäljilleen. Ehkä Chuh Sinillä on englantilaisia ystäviä Lontoossa — ainakin joku murhaa Hollimentin ja penkoo hänet kiireestä kantapäähän, kuin mielettömästi etsien tuota jotakin. Kaikki tuo näyttää selvältä, suoralta, johdonmukaiselta. Ja tämä herättää mielessä muutamia kummallisia kysymyksiä.
Mikä on tuo jokin?
Miksi herra Chung ei halua kertoa Englannin poliisille, mitä se on?
Olivatko Holliment, Quartervayne ja Neamore osakumppaneita tuossa anastuksessa eli suoraan sanoen varkaudessa?
Möikö Neamore tuon jonkin lady Renardsmerelle — kymmenestä tuhannesta punnasta?
Kuljetinko minä — täydellisessä viattomuudessa — sen, mitä hyvänsä se olikin, lady Renardsmereltä herra Pennithwaitelle?
Onko se — tämä esine, joka näyttää aiheuttavan murhia ja kaikenlaisia kauhuja ja ikävyyksiä — nyt hyvässä tallessa Pennithwaiten kassakaapissa Lincoln's Inn Fieldsissä, sillä välin kun eräs verenhimoinen kiinalainen, epäilemättä joidenkuiden englantilaisten rikostoverien suojelemana, kuljeskelee ympäri hellittämättä hakien sitä?
Minusta tuntui siinä maatessani täysin valveilla tuijottaen pimeään huoneeseeni, että minä tiesin enemmän koko asiasta kuin kukaan muu! Ja yhä uudelleen tunki mieleeni kysymys: olisiko minun kerrottava kaikki mitä tiedän poliisille, Jifferdenelle, heti paikalla?
Siihen kysymykseen en osannut vastata. En tahtonut sekoittaa lady Renardsmereä tuohon juttuun — en ainakaan, ennenkuin olin nähnyt ja puhutellut häntä. Kunhan vain Jifferdene antaisi minun mennä takaisin Renardsmereen, voisin kertoa lady Renardsmerelle kaikki mitä tiesin, kaikki mitä olin saanut selville Neamoresta, kuka hän olikaan, ja siitä, että hän epäilemättä oli liitossa Hollimentin ja Qurtervaynen kanssa, ja minä pyytäisin lady Renardsmereä itse ilmoittamaan asian poliisille. Sillä olin sillä hetkellä varma siitä, etteivät Chuh Sin ja hänen englantilaiset ystävänsä häikäilisi mitään saadakseen takaisin tuon esineen, ja meillä Renardsmeressäkin saattaisi tapahtua murha. Kertoisin koko jutun lady Renardsmerelle — heti kun hänet tapaisin. Ja Peggie Mansonille myöskin — ehkä Peggielle ensin. Sillä olin nähnyt Peggietä kyllin, tietääkseni, että jos kellään nuorella naisella konsanaan oli pää oikealla paikallaan, niin Peggiellä oli.
Mutta minua odotti tuo inhoittava tutkinto. Kammoksuin koko hommaa. En ollut milloinkaan eläissäni esiintynyt todistajana — en tutkintotuomarin enkä ruumiinkatsastajan edessä. En tiennyt, mitä he vielä saisivat minusta irti. Kun olin täysin tietämätön menettelytavoista, otaksuin, että poliisilla ainakin oli jotakin tekemistä asiassa; ehkä, jopa todennäköisestikin, oli Jifferdene jo vihjaissut ruumiintarkastajalle, että minä tiesin koko joukon. Pelkäsin, että minun oli mainittava lady Renardsmeren nimi — siinä yhteydessä. En tietänyt, mitä kysymyksiä minulla oli odotettavissa. Ja jos minä puhuin suuni puhtaaksi, kääntyisi Jifferdene minuun ja kysyisi, niiksi perhanassa minä en ollut kertonut hänelle kaikkea tuota? Niin, aivan varmaan, sanoin itselleni siinä käännellessäni ja väännellessäni, tiesin minä aika paljon enemmän kuin Jifferdene tiesi minun tietävän — ja sydämeni pohjasta toivoin, että en olisi tiennyt.
Nukuin vähän liian kauan sulasta uupumuksesta lopultakin, ja kello kävi jo kymmentä, kun menin kahvihuoneeseen aamiaiselle. Kesken aamiaista, kun par'aikaa luin kertomusta Hollimentin murhasta, hyvin varovaista ja suppeaa kuvausta, joka nähtävästi oli poliisilaitokselta lähtöisin ja joka viittasi asiassa olevan enemmän salaperäistä kuin siinä todellisuudessa tiesin olevan, kutsuttiin minut puhelimeen. Jifferdene oli toisessa päässä. Hän sanoi olevansa hommassa tutkinnon alkamisen johdosta Hollimentin asiassa Paddingtonissa sinä iltapäivänä, ettei niin voinut tulla minua tapaamaan kahteen tai kolmeen tuntiin — olisinko minä hotellissa puoli yhden ja yhden välillä? Lupasin olla — ja sitten tein hänelle erään kysymyksen.
"Kuuluuko mitään?"
"Ei", vastasi hän. "Vaan ehkä saan jotakin tietooni puolipäivään mennessä. Kuulkaahan — pysykää alallanne, kunnes minä tulen — älkää kuljeskelko ympäri, pysykää vaiteliaana!"
"Hyvä on", vastasin. "Siis puoli yksi tai pian sen jälkeen täällä."
Soitin kiinni, ennenkuin hänellä oli tilaisuutta sanoa enempää. Sillä jo puhuessamme ja heti kun olin kuullut, ettei hän tarvinnut minua ennen puoltapäivää, olin päättänyt, koska minulla oli kaksi tuntia vapaasti käytettävänäni, toimia vähän salapoliisina omaan laskuuni. Palasin ja lopetin aamiaiseni ja sitten ryhdyin panemaan tuumaani toimeen.
Aioin lähteä Ritz-hotelliin. Minulla oli määrätty tarkoitusperä. Kun lady Renardsmere oli vienyt Neamoren autollaan kaupunkiin, olin kuullut hänen käskevän Walkerin, autonkuljettajan, ajaa suoraan Ritziin — tahdoin tietää, oliko Neamore mennyt sinne hänen mukanaan, ja ennen muuta, oliko joku liittynyt heidän seuraansa. Sillä minusta näytti hyvin todenmukaiselta, että toimitus, jonka tuloksena oli ollut se, että lady Renardsmere antoi kymmenentuhannen punnan maksuosoituksen Neamorelle, oli suoritettu siellä — ja mahdollisesti kolmannen — ja ehkäpä neljännenkin läsnä ollessa — joiden henkilöllisyyttä jo aloin arvailla.
Menin Ritziin. Taitavasti menettelemällä sain käsiini erään hyvin tärkeän henkilön tarjoilualalta, joka tietääkseni oli selvillä siitä, kuka oli syönyt siellä päivällistä kolme päivää sitten. Käytin hyväkseni erästä pientä asetta, jolla Jifferdene oli minut varustanut — hänen omaa virallista käyntikorttiaan. Tätä minä teeskennellyn salamyhkäisenä näytin kysymyksessä olevalle miehelle vietyäni hänet sivulle.
"Haluaisin teiltä vähän tietoja", sanoin minä. "Asia on aivan yksityisluontoinen ja sen täytyy tietenkin jäädä meidän keskeiseksi vain. Tunnetteko lady Renardsmeren?"
"Park Lanelta?" vastasi hän heti. "Tunnen, hyvinkin."
"Tuliko hän syömään tänne päivällistä kolme päivää sitten?"
"Tuli kyllä — aivan niin!" hän vastasi.
"Erään nuorenpuoleisen, hyvin, melkeinpä koreilevasti puetun herrasmiehen, erään juutalaisen seurassa?" kysyin minä.
"Niin juuri", myönsi hän.
"Tunsitteko hänet?"
"En — en muista milloinkaan nähneeni häntä ennen — en täällä enkä muualla."
"Yhtyikö heidän seuraansa ketään?"
Hän nyökkäsi — hänellä näytti olevan kyky hyvin selvästi muistaa asiat.
"Kun he saapuivat — lady Renardsmeren autolla — tuli hän sisään ja tilasi pöydän neljälle. Sitten nuori herrasmies meni puhelimeen. Sen jälkeen he yhdessä odottivat sohvalla istuen. Noin puoli kahdelta tuli kaksi miestä — lady Renardsmeren seurassa oleva mies esitti heidät hänelle. Sitten he kaikki yhdessä söivät aamiaista."
"Voitteko kuvailla minulle nuo miehet?" kysyin minä.
"Kyllä vain", vastasi hän. "Tahtoisin sanoa — ymmärrättehän? — että he eivät olleet herrasmiehiä. Hyvissä vaatteissa, ja hyvin käyttäytyivät — mutta tiedättehän mitä tarkoitan. Pidin heitä kilpa-ajojen kanssa tekemisissä olevina miehinä: tietysti me tunnemme lady Renardsmeren ja tiedämme, että hän on hyvin tunnettu hevosten omistaja: tuo hänen tammansa, Välkehtivä Rubiini, kuuluu olevan aivan varma Derby-voittaja. Luulimme näiden miesten olevan tapaamassa hänen armoansa kilpa-ajoasioissa."
"Mutta — entä heidän ulkomuotonsa?"
"Toinen oli pitkä, tanakka, kasvot punakat; toinenkin oli tanakka, mutta lyhyt. Kummallakin oli harmaa kesäpuku — uuden uutukainen vielä päälle päätteeksi. Ja harmaa Homburg-hattu, mustilla nauhoilla. Sillä miehellä, joka tuli lady Renardsmeren mukana, oli kaupunkilaisvaatteet ja silkkihattu."
"Huomasitteko, että he olivat missään kauppa-asioissa keskenään?" kysyin minä. "Että jokin paperi allekirjoitettiin, tai muuta sentapaista."
"Kyllä", hän vastasi. "Vein itse heille aamiaisen jälkeen kahvia ja näin lady Renardsmeren erään sivupöydän ääressä kirjoittavan maksuosoitusta. Hän ojensi sen miehelle, joka ensiksi tuli hänen kanssaan tänne."
"Siinäkö kaikki?"
"Siinä."
"Lähtivätkö he kaikki yhdessä?" kysyin minä.
"Ei", sanoi hän. "Nuo kolme miestä lähtivät tiehensä heti sen jälkeen kun olin nähnyt lady Renardsmeren kirjoittavan maksuosoituksen; hän odotti täällä, kunnes hänen autonsa tuli häntä noutamaan kello kolmelta."
"Te näette koko joukon ihmisiä", huomautin minä. "Olitteko milloinkaan aikaisemmin nähnyt ketään noista kolmesta miehestä?"
"En!" vastasi hän varmasti. "En milloinkaan! Aivan outo- ja minulle — kaikki kolme! Ja tunnen tämän osan kaupunkia melko hyvin!"
Lähdin pois ja tiesin nyt, että kuka hyvänsä Neamore olikaan, oli hän esittänyt Hollimentin ja Quartervaynen lady Renardsmerelle Ritz-hotellissa ja kaiken todennäköisyyden mukaan tämä oli ostanut noilta kolmelta sen esineen jonka Holliment oli varastanut Chuh Siniltä ja jonka Chuh Sin oli ryöstänyt herraltansa, sfinksimäiseltä herra Chengiltä. Mitähän se oli? Ja miksi, vieläkin sanoakseni, ei herra Cheng halunnut kertoa meille?
Palasin omaan hotelliini aprikoiden näitä salaperäisiä asioita — ja puoli yhdeltä asteli Jifferdene sisään ilmeisesti pahantuulisena.
"No tämäpä nyt sotkua!" huudahti hän istuutuessaan vieressäni olevalle tuolille tupakkahuoneessa. "Tuo perhanan vanha kiinalainen on livistänyt!"
"Herra Chengkö?" kysyin.
"Sama mies! Lähti tiehensä — viime yönä", vastasi hän. "Ja vain hyvin vähän aikaa sen jälkeen kun me olimme häntä tavanneet. Lähti Pariisin yöjunalla, senkin tulen vietävä! — koko tämänaamuinen puuhani tai suurin osa siitä, on mennyt hukkaan."
"Miten niin?" kysyin.
"No niin, nähkääs", vastasi hän. "Suunnittelin viime yönä mielessäni, että toimittaisin hänet tutkintoon; tiesin, että jos saisimme hänet todistaja-aitioon, olisi hänen kerrottava, mitä hän ei meille tahtonut kertoa, ja kun ei tällä haavaa ole mitään toiveita saada häntä tutkintotuomarin eteen, ajattelin toimittaa hänet ruumiintarkastajan eteen. Ja minä ryhdyin toimiin, sopien asiasta tänä aamuna Paddingtonin ruumiintarkastajan kanssa, ja sain hänet lähettämään haasteen herra Chengille ja lähdin sitä itse erään oikeudenpalvelijan kanssa perille viemään. Mutta kun tulimme Langham-hotelliin, oli tuo vanha pöllö jo lentänyt tiehensä! Ja siinä sitä oltiin! Sillä luullakseni on herra Chengillä hallussaan asian avain."
"Miten niin?" kysyin minä, haluten kuulla Jifferdenen ajatuksen.
"No niin", hän vastasi. "En ollenkaan epäile sitä, että Hollimentin murhasi se kinu, jonka herra Cheng tahtoo saada käsiinsä — enkä sitäkään epäile, että kinu varasti jotakin herra Chengiltä ja että Holliment vuorostaan ryösti häneltä. Luulen, että kinu käänsi Hollimentin nurin narin, niin sanoakseni, etsiessään tuota saalista. Tuntuuko se teistä todenmukaiselta?"
Minusta tuntui, siihen nähden mitä tiesin, ja sen sanoinkin,
"Niin, tahdoin pakottaa herra Chengin kertomaan meille suoraan, mitä se oli", hän sanoi. "Se tekisi asian yksinkertaisemmaksi, mutta, kuten sanoin, hän on pujahtanut pois!"
"Luuletteko herra Shenin tietävän?" kysyin.
"Hän ei tiedä!" vastasi hän. "Me lähdimme sinne heti huomattuamme, että herra Cheng oli matkustanut. Herra Shen tuli vähäsen kuorestaan ulos tällä kertaa ja vakuutti meille, ettei heillä ollut vähintäkään aavistusta siitä, miksi herra Cheng tahtoi saada käsiinsä tuon salaperäisen kinun — sen he vain tiesivät, että hän kaikin mokomin tahtoi saada ja oli halukas suorittamaan kaikki asiasta koituvat kustannukset."
"Te ette siis ole juuri entistä viisaampi?" sanoin minä.
"Tuiki vähäsen!" murisi hän tyytymättömänä. "Ja tähän asti emme ole löytäneet mitään johtolankaa, mitään jälkiä — paitsi mitä te jo tiedätte."
"Entä tutkinto?" kysyin minä.
"Kello kolmelta tänään iltapäivällä", vastasi hän. "Se on vain pelkkä muodollisuus. Siellä esiintyvät todistajina poliisi, joka löysi Hollimentin, ja poliisilääkäri ja te. Sitten ruumiintarkastaja lykkää jutun viikon tai kahden päähän. Emme pääse sen pitemmälle tällä kertaa."
"Tekevätkö he minulle paljonkin kysymyksiä?" tiedustelin.
"Eivät tänään ainakaan", sanoi hän. "Teidän on vain todistettava hänet mieheksi, jonka tunsitte Portsmouthissa Holliment nimisenä. Myöhemmin, kun olemme saaneet enemmän yksityiskohtaisia tietoja, saatte kertoa, mitä tapahtui Hollimentin kaupassa. Mutta tänään — eipä juuri mitään. Muodollisuus! Mennäänpäs hakemaan vähän aamiaista, ja sitten lähdetään Paddingtoniin kuulemaan, onko Birkem saanut mitään lisätietoja."
Birkem, jonka myöhemmin tapasimme Paddingtonin poliisiasemalla, oli vähäsen edistynyt. Hän oli kuullut eräästä oudosta miehestä, joka oli asunut eräässä Delaware-tien varrella olevassa talossa viimeiset kaksi tai kolme viikkoa ja äkkiä lähtenyt sieltä Hollimentin murhan jälkeisenä päivänä. Ja kun hän juuri aikoi mennä toimittamaan tarkempia tiedusteluja asiasta, lähdimme hänen mukaansa — taloon, jonka pääty-ikkunaan oli kiinnitetty ilmoitus: 'Huoneita vuokrattavana'. Talon emäntä, jota me heti puhuttelimme, oli muuan noita kuihtuneita olentoja, joiden paljas ulkomuoto ja käytös tekevät tarpeettomaksi heidän itsensä kertoa, että ovat nähneet parempia päiviä, ja hän oli aivan valmis kertomaan poliisivirkamiehille, mitä suinkin tiesi. Hänellä oli ollut noin kolmen viikon ajan vuokralainen, joka nimitti itseään herra Carriksi. Hän oli pitkä, komea herra, jolla nähtävästi oli runsaasti rahaa ja joka söi ja joi erittäin hyvin. Hän ei enimmäkseen mennyt mihinkään, paitsi eräänä iltana. Hän otti paljon sanomalehtiä, erittäinkin urheilulehtiä ja oli jättänyt jälkeensä noin korkean pinon sanomalehtiä ja paljon kilpa-ajoja koskevia kirjoja. Hän kirjoitti joukon kirjeitä, ja hän oli saanut aika monta sähkösanomaa eräänä iltapäivänä klo puoli kolmen ja kuuden välillä.
"Tuloksia!" mutisi Jifferdene. "Kävikö hänen luonaan vieraita, rouva?"
"Hänellä ei milloinkaan ollut ainoatakaan vierailijaa, paitsi toissa iltana", vastasi emäntä. "Silloin, hyvin myöhään tosin — lähes kahdeltatoista — tuli kaksi herraa häntä tapaamaan; minä olin maata menossa, kun he koputtivat ovelle."
"Näittekö heitä, rouva?" kysyi Jifferdene.
"Laskin heidät sisään — itse", vastasi hän. "Toinen oli lyhyt paksu herra; toinen oli nuorempi — luulisinpä hänen olleen juutalaisen. He kysyivät herra Carria ja minä vein heidät hänen arkihuoneeseensa. He viipyivät siellä ehkä kymmenen minuuttia — sitten kaikki kolme lähtivät yhdessä ulos."
"Sanoiko herra Carr teille mitään ulosmenonsa johdosta"? kysyi Birkem.
"Ei, hänellä oli portinavain", sanoi emäntä. "Kuulin hänen palaavan noin kolmen seuduilla aamulla."
"Yksinkö?"
"Yksin!"
"Sanoiko hän perästäpäin teille mitään sen johdosta, että oli ollut ulkona niin myöhäiseen?"
"Ei sanonut! Hän tuli aivan hiljaa sisään. Hän oli hyvin hiljainen, hyvin kunnollinen mies."
"Entä hänen lähtönsä?" kysyi Birkem. "Lähti äkkiä, eikö niin?"
"Aivan äkkiä! Eilen iltapäivällä. Hän tuli minulle kertomaan, että hänen oli lähdettävä mannermaalle liikeasioissa, ja hän pakkasi tavaransa ja sitten meni tiehensä vuokra-ajurilla kahdessakymmenessä minuutissa. Haluaisitteko nähdä hänen arkihuonettaan? Se on juuri samassa kunnossa kuin lähtiessä."
Salapoliiseja halutti nähdä arkihuone, ja he tutkivat sen perinpohjin. En tiedä, näkivätkö heidän ammattitaitoiset silmänsä jotakin, jota minun eivät huomanneet; minä näin vain huomattavan kokoelman sentapaisia julkaisuja kuin Urheilija' ja 'Urheilulehti' ja 'Ruffin Opas' ynnä muita ja hyvän määrän sähkösanomia, huolellisesti päällekkäin ladottuina eräällä sivupöydällä, josta minä päättelin, että herra Carr oli huvitellut hiljaisen olonsa aikana Delaware-tiellä lyömällä vetoa mielikuvituksessaan ja että hän oli milloin voittanut, milloin hävinnyt.
"Tuo oli tietenkin Quartervayne", huomautti Jifferdene, kun me lähdimme. "Kunhan vain olisimme saaneet hänet itsensä käsiimme! Mutta siinäkin on mannermatka esteenä. No niin… pian alkaa tutkinto."
Tutkinto, jota niin peläten olin ajatellut, osoittautui pelkäksi muodollisuudeksi — vain oikeudenkäynnin aluksi. Ja loppujen lopuksi ei minua ensinkään kutsuttukaan. Hollimentin raittiusravintolan taloudenhoitajatar — joka muuten oli joku hänen sukulaisensa — oli nähtyään uutisen hänen murhastansa rientänyt kaupunkiin ja todisti hänen henkilöllisyytensä. Minä olisin yhtä hyvin saattanut pysyä poissa.
"Mutta seuraavalla kerralla teitä tarvitaan, herra Cranage", sanoi Jifferdene, kun ruumiintarkastaja lykkäsi kuulustelun pari viikkoa eteenpäin. "Silloin kaikki tämä tulee julki — ja epäilemättä paljon muuta lisäksi."
"No niin, saanko nyt mennä?" tiedustelin. "Minä ehdin parahiksi neljän ja viidenkymmenenkolmen junaan Victoria-asemalle."
Me erosimme, ja minä lähdin — matkalle iloisena siitä, että olin vapaa, ja innokas pääsemään takaisin Renardsmereen kertomaan Peggie Mansonille kaikki ja pyytämään häneltä neuvoa. Minulla oli kova kiire ja ehdin Victoria-asemalle vain pari minuuttia ennen neljän ja viidenkymmenenkolmen junan lähtöä. Ja juuri ollessani kiipeemässä siihen kuulin takaani huutoa ja meteliä ja kääntyessäni näin Jifferdenen juoksevan pitkin asemasiltaa, viitaten minua pysähtymään. Pysähdyin — ja juna lähti. Jifferdene lähestyi hengästyneenä, läähättäen.
"Quartervayne!" kuiskasi hän tultuaan luo. "Quartervayne! Löydetty East
Endistä! Murhattuna!"