KYMMENES LUKU
Quartervayne
Vaikka olikin myöhäinen, seisoskeli useita miehiä vielä eteissalissa, ja jotta en herättäisi heidän huomiotaan, en osoittanut mitään hämmästystä nähdessäni odottamattoman vieraani, vaan menin suoraan häntä kohden ja ojensin käteni (vastahakoisesti kylläkin, totta puhuakseni) aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa nähdä hänet siellä. Hän puristi melkein suonenvedontapaisesti kättäni; hänen oma kätensä oli kuuma ja kostea, ja näin heti paikalla, että hän oli kiihtynyt ja hermostunut.
"Sana kanssanne!" hän kuiskasi. "Jossakin rauhallisessa paikassa."
Katsahdin tupakkahuoneeseen, jonka avonaisen oven läheisyydessä me seisoimme. Se oli jotensakin täynnä miehiä, mutta huomasin erään tyhjän sopen, ja johtaen Quartervaynen huoneeseen vein hänet sinne.
"Jotakin juotavaa!" hän mutisi, kun istuuduimme. "Ja väkevää! Sitten — puhutaan."
Kutsuin viinuria ja pyysin vierastani tilaamaan, mitä hän halusi. Hän halusi konjakkia, oikein aika annoksen — ja soodaa. Kun viinuri oli mennyt tuomaan niitä, käännyin Quartervayneen, päättäen ottaa heti selkoa eräästä asiasta.
"Miten tiesitte minun olevan täällä?" kysyin minä.
"Näin teidät Strandilla Jifferdenen, tuon Scotland Yardin miehen, seurassa", vastasi hän, iskien silmää ja sysäten kättäni kyynärpäällään. "Tunnen hänet — jotenkin hyvin! Nokkela mies! Ja minäpä seurasin teitä, kunnes tulitte tänne — ja nyt minä sitten pujahdin tänne sisään. Tahdoin tavata teitä — hyvin tärkeästi."
Konjakki ja sooda tuotiin, ja hän otti siitä kulauksen, huokasi kun se oli mennyt alas ja kääntyi taas minuun hiljentäen ääntään.
"Tietenkin olette kuullut Hollimentista?" sanoi hän.
"Oletteko te?" tiedustelin minä vuorostani.
"Jokainen on — tähän mennessä", vastasi hän. "Sehän on iltalehdissä."
En ollut nähnyt mitään iltalehtiä ja sanoin sen. Hän veti esiin yhden ja osoitti minulle kappaletta viimeisten tietojen osastosta:
"Mies, joka löydettiin murhattuna varhain tänä aamuna Blomfield-tiellä Maida Valessa, on tunnettu erääksi Roger Hollimentiksi, joka viime aikoihin asti on pitänyt sekatavara- ja hiilikauppaa Portsmouthissa. Vielä ei ole mitään vihiä murhaajasta, mutta poliisit toimittavat tehokkaita tiedusteluja murhan lähiseuduilla."
"Arvatenkin te todensitte hänen henkilöllisyytensä?" hän jatkoi, katsellen minua sivusta pitkään. "Epäilinkin, että he olivat saaneet teidät käsiinsä. Holliment tietenkin — aivan niin! Ei mitään vihiä — miten lie? Mutta lyönpä vetoa, että te ja minä tiedämme jotakin — vai miten?"
"Minkä vuoksi olette tänne tullut, herra Quartervayne?" tiedustelin.
"Sitäpä tahtoisin tietää!"
"Kerron teille!" hän halukkaasti vastasi. "Teidän tähtenne! Minä teidät tähän kirottuun juttuun sotkin, nuori mies, ja minun velvollisuuteni on selvittää teidät siitä. Siksi minä tänne tulin! Teidän vuoksenne — ja turvallisuutenne vuoksi!"
Katsoin häntä tutkivasti ja huomasin hänen puhuvan totta. Hän nyökkäsi minulle aivan kuin asian vahvistukseksi.
"Totta se on!" hän sanoi. "En minkään muun vuoksi."
"No niin, te olette epäilemättä hyvin ystävällinen, herra Quartervayne", vastasin minä. "Mutta — missä erikoisessa vaarassa minä olen?"
Ennenkuin vastasi, veti hän esiin sikaarikotelon, tarjosi siitä minulle, ja kun minä kieltäydyin syyttäen myöhäistä iltaa, otti hän itse sikaarin ja alkoi polttaa. Huomasin, kuinka hänen sormensa vapisivat tulitikkua sytyttäessään, ja saatoin nähdä, että hän, vaikka olikin iso mies, oli suuresti kiihtynyt. Mutta toinen kulaus lasista ja pari vetäisyä sikaarista näyttivät rauhoittavan häntä.
"Kuulkaahan, nuori mies!" hän äkkiä puhkesi puhumaan. "Ei hyödytä leikkiä piilosilla! Tiedämme, kuka Hollimentin surmasi! Tuo kirottu kinu! Yhtä varmasti kuin että me nyt olemme tässä! Ja hän tekee lopun minusta ja tekee lopun teistä — jos me annamme hänelle tilaisuuden! Ei siis auta muu kuin — laputtaa. Minä lähden — ja jos olette viisas, niin lähdette itsekin."
"Minäkö — mihin sitten?" kysyin.
"No vaikka mihin — pois täältä niin pitkälle kuin tietä riittää!" hän vastasi. "Laittakaa niin, että meri on hänen ja teidän välillänne — ainakin tällä haavaa. Minä lähden — jopa heti huomenaamulla. Flushingiin tai Middelburgiin — minulla on kumppaneita kummassakin paikassa. Tulkaa tekin mukaan — olette nokkela nuori mies, ja minä pidän teistä huolta. Rahoista ei ole kysymys — minulla on paljon — aivan yllin kyllin. Tulkaa — voitte ruveta apulaisekseni siellä. Minä voin hoitaa liikettäni Middelburgista käsin tai Flushingista tai mistä ulkomaisesta paikasta hyvänsä yhtä hyvin kuin Portsmouthista tai Lontoosta. Mitä kannattaa jäädä tänne, jossa voi saada tuon kinun verisen puukon kurkkuunsa — ennemmin tai myöhemmin. En minä ainakaan jää — pois se!"
"Herra Quartervayne", sanoin minä. "Olen kiitollinen, jos kerrotte minulle suorin sanoin, mistä syystä tuo kiinalainen tahtoisi iskeä puukkonsa minun kurkkuuni tai teidän — tai tuon Holliment-raukan? Ja kertokaa rauhassa, herra Quartervayne — me olemme aivan turvassa täällä."
"No niin, sehän kuuluu oikein mukavalta!" sanoi hän ympärilleen katsellen. "Olen ollut hypyssä koko päivän, keskellä kirkasta päivääkin. Mutta ensiksi saatte te kertoa minulle — kuinka paljon olette kertonut poliisille — mitä olette kertonut tuolle Scotland Yardin miehelle?"
"En muuta kuin puhtaan totuuden seikkailustani Portsmouthissa, alkaen ensimmäisestä kohtauksestani teidän kanssanne, kunnes minä huomasin unijuomaa saatuani viruvani Chilvertonin nummella", vastasin minä katsoen rohkeasti häneen. "En voinut muuta tehdä."
"Ette kai!" myönsi hän. "Mutta — mitä he tietävät?"
"Tuskin mitään", sanoin minä. "Paitsi että täällä jossakin hiiviskelee tai lymyilee eräs kiinalainen, jota eräs hänen mahtava maanmiehensä syystä tai toisesta etsii ja jonka arvellaan murhanneen Hollimentin."
"Onko heillä mitään vihiä hänen olinpaikastaan?"
"Ei — tähän asti", minä vastasin. "Mutta onko teillä?"
Hän levitti kätensä virnistellen. Sitten hän joi konjakkinsa loppuun, kutsui viinuria uudelleen täyttämään hänen lasinsa ja kääntyi minuun tyynempänä mieleltään kuin mitä hän oli tähän saakka osoittanut.
"Minullako?" hän sanoi. "Hyvä Jumala, ei ole! Lontoossa hän jossakin on, siitä voitte olla varma viimeöisen tapahtuman jälkeen! Mutta te haluatte tietää eräitten asioitten syitä ja perustuksia. Minäpä kerron teille — niin ymmärrätte paremmin. Odottakaa hetkinen."
Hän odotti, kunnes oli saanut toisen konjakkilasinsa ja ottanut siitä aimo kulauksen; sitten hän siirtyen lähemmäksi minua sohvalla, jolla istuimme, jatkoi hiljaisella, tuttavallisella äänellä.
"Holliment", hän sanoi. "Niin, Holliment, hänellä oli monta hommaa siellä Portsmouthissa. Ensiksikin oli siellä tuo hylkytavarain- ja sekatavarakauppa. Sitten oli hänellä hiilitoimisto, minä olin hänellä osakkaana siinä — näppärä homma muuten — kannatti hyvin. Ja hän oli vähän osallisena minun kanssani eräässä toisessakin liikehommassa — olen kilpa-ajoasioitsija — vedonvälittäjä, nähkääs — ammatiltani, mutta minulla on ollut monta rautaa tulessa. Mutta Hollimentilla oli vielä eräs homma, joka oli kokonaan hänen omansa. Hän piti — tai ainakin sitä hoidettiin hänen nimessään — erästä yömajaa ja ruokapaikkaa Portseassa. Halpahintainen paikka, ymmärrättehän, jonkinlainen raittiusravintola. Köyhänpuoleiset pikkukauppiaat käyttivät sitä — tunnettehan tuon ihmislajin — yösija ja illallinen kolmella shillingillä, ja muut hinnat saman mukaiset — sentapainen se oli. No niin — sinne tuli eräs kiinalainen. Tämä kiinalainen!"
"Ennenkuin jatkatte, herra Quartervayne", sanoin minä keskeyttäen hänet. "Tahtoisitteko sanoa minulle yhden asian — näittekö milloinkaan sitä miestä?"
"Vain kerran pari — vähän matkan päästä", hän vastasi. "Kadulla —
Hollimentin seurassa."
"Voisitteko sanoa, oliko hänessä jotakin muodotonta?" kysyin minä.
"Arpi — erään haavan jälki — tai jotakin sentapaista?"
"En voi sanoa", hän vastasi. "En ollut milloinkaan kyllin lähellä.
Hän oli siististi puettu mies — eurooppalaiset vaatteet, nähkääs —
paremmin puettu kuin useimmat Hollimentin vieraat siinä yömajassa.
Mutta — kinu!"
"Entä sitten?" jatkoin minä. "Mikä oli hänen nimensä?"
"Sanoi nimekseen Chuh Sin", hän vastasi. "Chuh Sin! Kertoi Hollimentille tulleensa tänne tutkimaan elämää suuressa brittiläisessä merisatamassa. Mutta miten ollakaan, tuli hän sairaaksi, ja heidän oli kutsuttava lääkäri. Lääkäri luuli tuon miekkosen taudin kehittyvän isoksirokoksi ja ajoi hänet siinä tulisessa paikassa sairaalaan. No niin, mies oli majaillut Hollimentin luona neljä tai viisi viikkoa eikä ollut maksanut Hollimentille pennyäkään! — sanoi aina vain odottavansa joitakin rahalähetyksiä. Ja kun lääkäri kertoi Hollimentille, että hän luuli siitä koituvan vaikean tapauksen ja että mies luultavasti kuolisi, teki Holliment kirotun tyhmän työn. Hän möi tuon miekkosen tavarat — kirjat, jotkut työkalut ja muuta — hänen velkansa suoritukseksi. Ja silloin, äkkiarvaamatta, tuo kaveri ilmestyikin! Koko isorokkojuttu oli ollut tyhjää hälytystä; hän oli aivan terve, ja sairaalan väki toimitti hänet pois. Kuulin asiasta eräältä henkilökuntaan kuuluvalta varhain eräänä aamuna — että nimittäin tämä kiinalainen oli laskettu sairaalasta — ja minä sain kiireen livistää. Uskokaa pois! Silloin minä juuri kohtasin teidät."
Käännyin ja katsoin häntä pitkään ja vakavasti.
"Kerrotteko te minulle tosissanne, herra Quartervayne, että te pakenitte ilmeisen pakokauhun vallassa vain sen vuoksi, että kiinalainen oli laskettu sairaalasta?" kysyin. "Menkää nyt — en ole toki sellainen houkka, että sitä uskoisin! Enemmän tämän asian takana on!"
"Te ette tunne noita kavereita, nuori mies", väitti hän. "Minä tiesin, että tuo kinu, saadessaan selville, että Holliment oli myynyt hänen tavaransa, kostaisi hänelle samoin kuin jokaiselle, joka oli joissakin suhteissa häneen. Ja hän tiesi, että minä olin Hollimentin liikekumppani."
"Riippuu siitä, mitä noiden tavarain joukossa oli, herra Quartervayne", huomautin minä ivallisesti. "Te ainakin tiedätte! Mutta jatkakaa."
"Ei ole sen enempää kertomista", hän sanoi. "Minä livistin — siksi päiväksi ainakin. Lähetin tuon kirjelipun Hollimentille teidän välityksellänne. Lopun tunnette. Kinu lähti hakemaan Hollimentia — niinkuin tiedätte. Tiedätte myös, mitä sitten tapahtui."
Muutaman hetken olin vastaamatta. Koetin mielessäni selvitellä asioita tavalla tai toisella. Ja minulle alkoi valjeta. Holliment oli tutkiessaan kiinalaisen vaatteita löytänyt jotakin arvokasta — ehkä hyvinkin kallisarvoista. Hän oli näyttänyt sitä, mitä se sitten olikaan, uskotulleen Quartervaynelle, ja he olivat sen anastaneet ja myöneet. Mihinkään muuhun johtopäätökseen ei voinut tulla. Mutta turhaa oli Quartervaynen ristikuulustelu — vain parista minua henkilöllisesti koskevasta asiasta halusin selvyyttä. Ja muistelin mielessäni, ennenkuin annoin keskustelullemme tämän käänteen, ettei Quartervayne luultavastikaan tiennyt mitään suhteistani lady Renardsmereen.
"Niin, minä tiedän mitä tapahtui tuossa Hollimentin kaupassa, herra Quartervayne", sanoin. "Kukapa paremmin tietäisi. Mutta nyt tahtoisin tehdä teille pari kolme kysymystä. Holliment vei minut Portsmouthista sinä yönä autossa, joka oli hänen omansa — lähdimme eräältä hänen asuntoaan lähellä olevalta pihalta. Nyt haluaisin tietää — olitteko te hänen mukanaan?"
"Vai niin, nuori mies, jos siitä on kysymys", sanoi hän, äänessä jotakin teennäistä myöntyväisyyttä, "olin kyllä! En lähtiessä — hän otti minut mukaan vähän matkan päästä, Coshamin puolelta — kaupungin loppupäässä."
"Minä kai olin nukuksissa?" sanoin. "Sikeässä unessa auton sisällä."
"No niin, asian laita oli niin, että teidät oli nukutettu", vastasi hän kylmästi. "Muistatte kai, että hän antoi teille juomaa — kylmää vastaan — juuri ennen lähtöä? No niin, — siihen oli sekoitettu jotakin, ymmärrättehän? Aivan vaaratonta kuitenkin — teille ei koitunut siitä mitään vahinkoa."
"Ja yhdessä te laskitte minut Chilvertonin nummelle, eikö niin?" sanoin.
"Valmentaja Mansonin maatilasta vähän ylöspäin", hän vastasi. "Niinpä niin, minä tunsin vanhan Mansonin varsin hyvin! Paikka on nyt hänen tyttärensä hoidossa — perhanan nokkela tyttö muuten ja viisas! Niin, me laskimme teidät sinne alas hyvin mukavasti — sata puntaa taskussanne ja kirjelappunen. Jonkinlaista hyvitystä — ja sata puntaa on sata puntaa, nuori mies! Tuli hyvään tarpeeseen luulemma — olitte kuitti minut kohdatessanne."
"Vain satunnaisesti, herra Quartervayne, satunnaisesti!" sanoin minä. "Vain sillä hetkellä. Mutta miksi ajoitte auton vanhan liitukaivoksen reunan yli?"
"Tuo kirottu laitos meni rikki — auttamattomasti!" hän vastasi. "Holliment ei saanut sitä käyntiin, ei vain, ja niin me otimme pois numerolevyn ja kaikki muut sentapaiset ja piilotimme ne kanervikkoon — siellä ne ovat vieläkin, jos vain löydätte oikean paikan. Sitten hän ja minä työnsimme tuon vanhan arkin ruohikon ja sitten liitukaivoksen reunan yli ja annoimme sen mennä murskaksi; me emme halunneet jättää mitään jälkiä, nähkääs."
"Ja sen jälkeen kävelitte seudun halki varhain aamulla, arvelen minä, ja astuitte junaan jollakin asemalla matkan varrella", sanoin.
"Aivan oikein!" myönsi hän. "Niin teimmekin. Ja tulimme tänne — ja täällä me olemme olleet siitä saakka. Silloin — ilmestyy tuo kirottu kinu, niinkuin pelkäsinkin, ja hän on surmannut Hollimentin!"
"Herra Quartevayne!" sanoin minä. "Jos olette niin varma siitä, että tuo kiinalainen Hollimentin murhasi, niin miksette mene poliiseille juttuanne kertomaan?"
"En mene!" huudahti hän viipymättä. "En mene! En tahdo olla missään tekemisissä noiden veikkosten kanssa — en ole milloinkaan ollut enkä vastakaan tahdo olla! Hoitakoot itse omia asioitaan! — minä en heitä halua auttaa."
"Teidän olisi vain kerrottava heille kaikki, mitä olette kertonut minulle", sanoin.
"En kerro heille — mitään!" selitti hän. "Ja miten voisin erottaa kiinalaista toisesta? Kaksi kiinalaista muistuttaa toisiaan kuin kaksi hernettä — keltaiset naamat, vinot silmät — en voi tuntea erikseen kinua ja kanua. En!"
"Tämän miehen nimi on Chuh Sin, oman ilmoituksenne mukaan", huomautin minä.
"Luullakseni kiinalainen voi vaihtaa nimeä yhtä helposti kuin englantilainenkin", väitti hän vastaan. "Ehkä hän on joku Lo Ping tai Ah Fu tällä haavaa. Minä en rupea tekemisiin minkään poliisin kanssa! Olen kyllääntynyt tähän paikkaan. Lähden pois — ensi työksi huomenaamulla. Hook of Hollandin kautta matka. Tulkaa mukaan — menemme Flushingiin tai Middelburgiin. Maksan teille hyvän palkan apulaisenani — näenhän hyvin, että olette nokkela nuori mies ja epäilemättä melko lukenut. Minä en ole — en ole milloinkaan saanut paljoakaan koulua."
"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Quartervayne, mutta minä en lähde", sanoin. "En pelkää tuota salaperäistä ja kavalaa kiinalaista, vaikka kieltämättä, sen mukaan kuin te olette koko asian kertonut, siinä näyttää piilevän jotakin vaaraa jokaiselle, joka onnettomuudekseen on joutunut vain kerran Hollimentin seuraan. Mutta haluaisin tehdä vielä yhden kysymyksen tai kaksikin. Ensiksikin — tiedättekö millaisissa olosuhteissa Hollimentin ruumis löydettiin?"
Häntä puistatti väkisinkin ja hänen silmänsä välähtelivät.
"Minä tiedän, missä hän löydettiin ja mitä hänelle tapahtui!" mutisi hän. "Nuo kirotut kinut — puukko -? eivätkös totisesti osaakin käyttää sitä! Huh!"
"Sitä en tarkoittanut", sanoin minä. "Tiedättekö, että Hollimentin kello perineen — viidenkymmenen punnan arvoinen vähintään — oli hänen vieressänsä polulla, että hänellä oli kolme- tai neljäsataa puntaa puhdasta rahaa mukanaan, jotka myöskin olivat huolettomasti viskatut syrjään — ja että hänen vaatteensa olivat revityt tai viilletyt auki joka paikasta, missä vain jotakin saattoi olla piilotettuna vanun sekaan tai saumoihin? Tiedättekö kaiken tuon? Te tiedätte — no kertokaa siis minulle — mitä etsi murhaaja? Antakaa kuulla!"
Mutta tiesin heti paikalla tuon suoran kysymyksen tehtyäni, etten saisi mitään suorasukaista vastausta Quartervaynelta. Kuinka hermostunut ja kiihtynyt hän olikaan, oli hän kuitenkin kylliksi oma herransa hillitäkseen kasvojensa ilmettä, ja hänen iso kuutamonaamansa kävi tyhmän ja tietämättömän näköiseksi. Hän kohotti paksut sormensa, siveli poskeaan ja puisteli päätään.
"En voi sanoa!" vastasi hän. "Mikä noitten itämaalaisten kaverien metkut tietää — käy minun ymmärrykseni yli!"
"Ehkäpä — mutta tunnette kylliksi ihmisluontoa tietääksenne, että olipa sitten kysymyksessä itä tai länsi, arvokas kultakello ja kolme- tai neljäsataa puntaa ovat j jonkun verran houkuttelevia, kun ei tarvitse muuta tehdä kuin pistää ne taskuunsa!" sanoin minä katsoen häntä edelleen tarkkaan. "Ja tiedätte erinomaisen hyvin, herra Quartervayne, ettei tämä ollut mikään tavallinen murha! Se ei ollut minkään maantierosvon työtä, sen takia suoritettu, mitä uhrilta saattoi ryöstää. Kuka hyvänsä Hollimentin murhasikin — ja ehkä se ei ollutkaan tuo kiinalainen, kun kaikki käy ympäri —"
"Kuka muukaan sen saattoi tehdä?" kysyi hän kiivaasti. "Kuka muu?"
"No vaikkapa joku englantilainen", sanoin. "Minä en tiedä — ettekä te tiedä. Mutta kuten sanoin, kuka hyvänsä sen tekikin, hän haki jotakin, minkä luuli Hollimentilla olevan muassaan. Hän etsi sitä mielettömässä kiireessä heittäen kaiken muun menemään —"
"Kuulkaahan, nuori mies!" keskeytti hän. "Te olette epäilemättä perhanan ovela, mutta muitakin teorioja on kuin teidän! Esimerkiksi tämä — kinu tuli jotenkin keskeytetyksi, ennenkuin hän ehti korjata kellon ja rahat! Hän kuuli jonkun tulevan ja kiireessä häneltä jäi kaikki!"
"Tuota voitte syöttää tyhmille, herra Quartervayne", huudahdin minä. "Tuo teoria on täynnä aukkoja. Siinä ei vesi pysyisi minuutinkaan vertaa! Hänellä oli aikaa repiä rikki Hollimentin vaatteet, viileskellä hartioilla olevaa vanua, tarkastaa ja leikata hänen housunvyötäryksensä. Hän etsi jotakin. Sanokaa mitä?"
"Sanon, etten sitä tiedä!" vakuutti hän. "En tiedä siitä mitään!"
"Olkoonpa niin!" sanoin minä. "Mutta tunnetteko Neamore nimistä miestä
— Percy Neamorea?"
Hän hätkähti aivan kuin olisin suunnannut revolverin häntä kohden, ja hänen isot kasvonsa kalpenivat.
"Mitä te Neamoresta tiedätte?" kysyi hän jyrkästi. "Milloin —"
"Mitäpä siitä!" vastasin minä. "Tunnetteko hänet? Luulenpa, että tunnette, ja kerron teille, miksi luulen. Holliment ja Neamore olivat Warrington-hotellissa, Maida Valessa, hyvin myöhään eilen illalla, ja kun he yhdessä poistuivat, lähtivät he tapaamaan jotakuta henkilöä, joka asuu Delaware-tiellä, siinä aivan lähellä, eikä kaukana murhapaikalta. Teitäkö he tulivat tapaamaan, herra Quartervayne? Koska minä näin teidät Delaware-tiellä juuri tänä iltapäivänä ajurinrattailla! Antakaa kuulua — kuka on Neamore?"
Hän tuijotti tylysti minuun hetken aikaa mitään virkkamatta — sitten hän äkkiä nousi ja lähti suoraan ulos huoneesta. Ennenkuin ehdin seurata, oli hän jo poistunut hotellista ja hävinnyt yön pimeyteen.