SEITSEMÄS LUKU
Kymmenentuhannen punnan maksuosoitus
Eteishuoneen ovi oli auki, ja minä näin yhdellä silmäyksellä, kuinka herra Percy Neamoren, kuka hän sitten olikaan, oli onnistunut saapua Renardsmere Houseen niin varhain aamulla; parvekkeen juurella seisoivat ajoneuvot, jotka tiesin vuokratun lähimmältä asemalta — ne olivat ainoat sieltä saatavissa olevat kulkuneuvot. Vierailija oli siis nähtävästi tullut kaupungista ensimmäisellä aamujunalla — mikä näytti todistavan, että hänen asiansa oli kiireellinen. Koetin arvostella häntä astellessani eteishuonetta pitkin häntä kohden; hän oli, kuten jo olen sanonut, nuhteettomasti puettu, ehkä liiankin koreilevasti, ja täynnä tyytyväistä itseluottamusta — varmastikin juutalainen, ja jokin hänessä johdatti mieleen rahaa tai timantteja. Hän osasi käyttäytyä ja lähestyessäni hän kumarsi ja hymyili kohteliaasti.
"Tekö haluatte tavata lady Renardsmereä henkilökohtaisesti?" tiedustin minä, katsoen kädessäni olevaa käyntikorttia.
Taasen hän kumarsi ja hymyili miellyttävästi.
"Asioissa", hän vastasi. "Yksityisasioissa."
"Lady Renardsmere aikoo lähteä kaupunkiin puolen tunnin kuluttua tai niillä vaihein", huomautin minä. "En oikein tiedä, ottaako hän vastaan ketään tänä aamuna. Ylipäänsä hän ei ota ketään vastaan — asioissa — ilman sopimusta. Minä olen hänen yksityissihteerinsä — ettekö voi ilmoittaa minulle asiaanne?"
Hän katsoi taasen minuun hymyillen, mutta päättävästi ja puisteli sysimustaa, kiharaista päätään.
"Pelkäänpä, etten voi", hän vastasi. "Olen pahoillani, mutta asiani koskee vain lady Renardsmereä."
"Tunteeko hän teidät?" kysyin.
"No niin — ei!" vastasi hän vähän mietittyään. "Mutta — saisinko käyntikorttini tänne hetkiseksi."
Annoin sen hänelle, ja hän otti esille kultaisen kynäkotelon ja kirjoitti jotakin nimensä alapuolelle.
"Jos lady Renardsmere näkee tämän", sanoi hän luottavasti, "niin hän ymmärtää, kun hän näkee kirjoitukseni". Tämän jälkeen aukaisin erään aamuhuoneen oven ja käskien häntä istumaan lähdin etsimään lady Renardsmereä. Tämä oli juuri lopettamassa aamiaistaan ja oli tullut alas valmiiksi puettuna kaupunkimatkaa varten. Annoin hänelle käyntikortin ja ilmoitin, että sen lähettäjä odotti alhaalla. Lisäsin, ettei hän halunnut minulle ilmoittaa asiaansa.
"Neamoreko?" sanoi hän silmäillen nimeä. "En tunne häntä!" Sitten katseli hän alempana olevia lyijykynällä piirrettyjä sanoja, joita itse en ollut välittänyt katsoa. Hänen äänensä muuttui. "Oh!" hän jatkoi. "Aivan niin! No viekää hänet toimistoon, Cranage."
Huone, jota lady Renardsmere nimitti toimistokseen, oli pieni eteishuoneeseen avautuva suoja. Se muistutti enemmän miehen pesää kuin naisen vastaanottohuonetta, ja sitä olisi voinut pitää työkaluvajana paremmin kuin minään muuna. Siellä lady Renardsmere säilytti puutarhakalujaan, puutarhapukuaan ja -kenkiään, ampuma-aseitaan, kalastusvehkeitään ja kaikenlaisia muita ulkotavaroita; siellä oli myöskin hyllyjä, täynnä kilpa-ajoja koskevia kirjoja sekä Ruffin Matkaopas kokonaisuudessaan; siellä oli myöskin iso kirjoituspöytä, täyteen ahdettu papereita, jotka parhaasta päästä koskivat hänen hevossiittolaansa ja sen asioita; pöydän ääressä, jossa minäkin joka aamu ilmoittauduin, hän toimitti kaikki liikeasiansa. Tänne minä johdatin herra Percy Neamoren ja ongittuani tuolin esille kasaantuneen rojun joukosta pyysin häntä odottamaan. Jonkun hetken kuluttua minä näin oman, aivan vieressä olevan virkahuoneeni avoimesta ovesta lady Renardsmeren menevän hänen luokseen.
Seuraavan puolen tunnin tapaukset olivat — tähän taloon nähden — erikoiset. Noin kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin lady Renardsmere oli mennyt vieraansa luo, tuli Neamore ulos huoneesta paljain päin ja näyttäen hyvin tyytyväiseltä itseensä. Hän meni ulos etuovesta vaunujensa luo ja maksoi ajajalle, joka heti paikalla asettui istuimelleen ja ajoi pois. Sitten Neamore palasi takaisin lady Renardsmeren luo, ja seuraavan neljännestunnin he viettivät visusti lukkojen takana. Sen ajan kuluttua tuli lady Renardsmere ulos ja minun huoneeseeni.
"Cranage", sanoi hän, "antakaa minulle A-tilini maksuosoituskirja — saatan tarvita sitä kaupungissa".
Renardsmereen tultuani oli minulla ollut huostassani kaikki talon emännän maksuosoituskirjat; hänellä oli niitä useita, kaikki eri tileihin kuuluvia, ja sen, jota hän nyt pyysi, olin huomannut koskevan hänen omaa yksityistiliään. Otin sen esille kaapista ja ojensin hänelle; hän pisti sen käsilaukkuunsa, ja huomauttaen ainoastaan, että hän luultavasti tulisi kotiin johonkin aikaan illalla tai yöllä, lähti takaisin vieraansa luo. Kymmentä minuuttia myöhemmin ajoi hänen autonsa pääoven eteen, ja kohta ilmestyivät hän ja Percy Neamore pyhäköstä ja menivät sen luo.
Kun minulla oli jotakin kysyttävää ennen lähtöä, menin minäkin ulos. Hämmästyksekseni oli Neamore jo astunut ja sijoittunut hyvin mukavasti sen upeaan sopukkaan; lady Renardsmere seisoi vielä parvekkeen portailla antaen määräyksiään autonkuljettajalleen.
"Ajakaa suoraan Ritziin, Walker", käski hän. "Tämä herra ja minä syömme aamiaista siellä. Ajakaa minut sinne täsmälleen kello yhdeksi. Sen jälkeen voitte ajaa auton Park Lanelle, ja minä soitan teille, kun sitten myöhemmin teitä tarvitsen."
Hetkisen kuluttua lähti iso auto liikkeelle, ja minä palasin sisään melko ymmällä. Kuka kummassa oli tämä herra Percy Neamore, että lady Renardsmere veisi hänet autolla kaupunkiin ja söisi aamiaista hänen kanssaan Ritzissä? Kolme neljännestuntia sitten oli tämä ollut hänelle vento vieras — mistä tämä äkillinen tuttavallisuus? Liikeasioitako — ja jos niin oli, millaisia? Tässä muistui mieleeni Neamoren käyntikortti ja hänen kirjoituksensa siihen, ja minä lähdin lady Renardsmeren huoneeseen katsomaan, näkyisikö sitä. Siinä se oli pöydällä, ja minä otin sen käteeni. Mutta Neamoren kirjoituksesta en saanut mitään valaistusta asiaan. Se, mitä hän oli kirjoittanut nimensä alle, näytti olevan vain jonkun liikkeen nimi — Gildenbaum ja Roskin. En tiennyt heistä mitään — mutta jotenkuten tekivät he minuun saman vaikutuksen kuin Neamorekin.
Lady Renardsmere ei ollut vielä palannut, kun laskeusin levolle sinä iltana — melko myöhään — mutta nähtävästäkin hän tuli kotiin pikkutunneilla, sillä hän oli toimistossa kun seuraavana aamuna tavalliseen aikaan pistäysin sinne. Hän tarkasti yhdessä minun kanssani saapuneet kirjeet ja antoi määräyksensä niistä; kun sitten olin lähdössä, ojensi hän minulle maksuosoituskirjan, jonka olin edellisenä päivänä antanut hänelle. Hän ei maininnut käyttäneensä sitä, mutta myöhemmin, kun olin sitä kaappiin panemassa, vilkaisin siihen nähdäkseni, oliko hän kaupungissa ollessaan kirjoittanut mitään maksuosoitusta. Hän oli kirjoittanut yhden — siinä oli kanta. Ja sen mukaan se oli ollut kymmenentuhannen punnan maksuosoitus, asetettu Percy Neamorelle.
Minun on tässä selitettävä eräs lady Renardsmeren omituisuus tai kiihko tai tapa — miksi sitä nyt nimittäisikään. Olen jo maininnut, että hänellä oli useita maksuosoituskirjoja, kaikki eri tileihin kuuluvia. Hänellä oli tarkkana sääntönä, että milloin hyvänsä maksuosoitus jostakin suoritettiin, olipa sitten kysymyksessä suurempi tai pienempi summa, maksun yksityiskohdat merkittiin kantaan. Jos siis esimerkiksi minun oli maksettava Holroydille niin tai niin paljon hänen viikkoisesta heinä-, olki- tai kauralaskustaan, oli minun merkittävä kantaan yksityiskohdat tarkkaan; tämä tapa oli käytännössä joka maksuosoituskirjaan nähden, ja lady Renardsmere noudatti sitä itse täsmällisesti omassa yksityisessä maksuosoituskirjassaan, jonka hän juuri oli antanut minulle takaisin. Se oli sääntö, jota hän ei milloinkaan rikkonut, jota hän oli äärimmäisen tarkka noudattamaan. Mutta tässä tapauksessa hän oli sen rikkonut — kannassa ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut, miksi lady Renardsmere oli maksanut Percy Neamorelle kymmenentuhatta puntaa.
En ole sen enemmän enkä vähemmän utelias kuin ihmiset yleensä — se tietää, että minussa on hyvä määrä luonnollista ja ymmärrettävää uteliaisuutta. Olin utelias tuosta Neamoren asiasta — tahdoin päästä sen perille. Ja käyttäen hyväkseni asemaani ja hänen menettelytapojensa tuntemusta, vein maksuosoituskirjan takaisin lady Renardsmerelle ja osoitin hänelle viimeistä kantaa.
"Tähän ei ole merkitty mitään yksityiskohtia", sanoin minä ikään kuin ohimennen ja niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin, samalla katsoen häntä tarkasti. "Siinä ei ole muuta kuin nimi ja määrä."
Melkeinpä ainoan kerran, muistaakseni, koko yhdessäoloaikanamme näytti lady Renardsmere joutuvan hämilleen.
"Hm — no niin, olkoon tällä kertaa, Cranage", sanoi hän melkein kuin anteeksi pyytäen. "Se — se on vain minun yksityinen, pieni liikeasiani."
"Kiinnitin vain huomionne siihen", sanoin minä, "koska teillä on tarkkana sääntönä merkitä tällaiset yksityiskohdat kantoihin".
"Tiedän — tiedän!" vastasi hän nopeasti. "Aivan oikein muistuttaa siitä — sellainen tapa minulla on. Mutta tässä tapauksessa — yksityisasiassa, kuten sanoin. Tietysti minä tiedän, mistä maksuosoitus suoritettiin! Hyvä on, Cranage — te olitte aivan oikeassa kiinnittäessänne huomioni siihen."
En siis saanut mitään tietää enkä ollut entistä viisaampi siitä, miksi hän oli maksanut herra Percy Neamorelle niin suuren summan. Ehkä, mietin minä, se oli vedonlyöntiasia. Tiesin, että lady Renardsmerelle silloin tällöin pälkähti päähän uskaltaa rahaa ei ainoastaan omista hevosistaan, vaan myöskin muitten omistajien; tiesin myöskin, että hän löi suunnattomia vetoja siitä, että Välkehtivä Rubiini voittaisi Derbyn. Ehkä oli tämä kymmenentuhatta puntaa summa, joka oli annettu Neamoren haltuun levitettäväksi eri vedonlyönti-asiamiesten kesken. Yksi seikka ainakin oli varma — se oli maksettu, ja lady Renardsmere ja Neamore olivat ainoat, jotka tiesivät miksi. Ainakin näytti asiassa olevan jotakin salaperäistä — Neamoren saapuminen oli salaperäinen — hänen menonsa kaupunkiin lady Renardsmeren kanssa oli salaperäinen; sekin oli omituista, ettei lady Renardsmere voinut tai tahtonut täyttää tuon maksuosoituksen kantaa.
Mutta vielä enemmän salaperäistä ilmeni. Minulla oli tapana syödä aamiaista omassa arkihuoneessani; juuri kun olin sinä päivänä lopettanut ja olin pujahtamassa nojatuoliin piippuineni ja sanomalehtineni, lähetti lady Renardsmere hakemaan minua. Tapasin hänet toimistossaan, ja kirjoituspöydällä hänen edessään oli pieni käärö, sievästi käärittynä vankkaan kirjepaperiin ja kovasti sinetöitynä. Sen vieressä oli kirje, varustettu nimellä ja osoitteella, jotka lady Renardsmeren suurella, epäsäännöllisellä käsialalla kirjoitettuina täyttivät kirjekuoren koko etusivun.
"Cranage", sanoi hän. "Olettehan syönyt aamiaista? Pyydän teitä toimittamaan jotakin puolestani. Näette tämän kirjeen ja tämän pienen mytyn. Tahtoisin teidän itse vievän nämä asianajajalleni, herra Pennithwaitelle Lincoln's Inn Fieldsiin."
"Tänään iltapäivälläkö?" kysyin.
"Nyt heti!" vastasi hän. "Saatte Rolls-Roycen. Walker on syönyt päivällistä, ja hän ajaa teidät kaupunkiin puoli viideksi. Pennithwaite ei milloinkaan lähde toimistostaan ennen viittä — te tapaatte hänet helposti. Mutta, Cranage —" tässä hän pysähtyi ja levottomuutensa ylenpalttisuudessa, kuten saatoin nähdä, laski kätensä käsivarrelleni siinä seisoessani hänen vieressänsä — "Cranage, luvatkaa, ettette pysäytä autoa ettekä lähde siitä pois missään — ette missään paikassa ensinkään, koko matkan varrella!"
"Varmastikaan en, lady Renardsmere!" vastasin minä. "Miksi sitä pysäyttäisin?"
"No, enpä tiedä!" sanoi hän. "Nuoret miehet luullakseni pysähtyvät, saadakseen lasillisen tai jotakin sentapaista. Mutta ettehän te tee sitä, Cranage, ettehän? Te ajatte suoraan minun oveltani Pennithwaiten ovelle — te otatte tämän käärön minun kädestäni ja tämän kirjeen ettekä ajattele mitään muuta, kunnes olette ne jättänyt hänen käsiinsä?"
"Tietysti, lady Renardsmere!" vakuuttelin minä. "Teen ihan niin kuin käskette. Antakaa määräyksenne Walkerille, että hän ajaa suoraan täältä, pysähtymättä, Lincoln's Inn Fieldsiin."
"Sen teen", sanoi hän. "No niin — hän on siis valmis kymmenessä minuutissa. Kiitos, Cranage. Ja — mihin aiotte panna nämä?"
Minä näytin hänelle. Pistin käärön — pienen neliönmuotoisen, kolmituumaisen esineen — housuntaskuuni; kirjeen povitaskuun.
"En edes itse aio niihin koskea, kunnes annan ne herra Pennithwaitelle", sanoin minä. "Luottakaa siihen, että ne ovat niin hyvässä turvassa kuin olla saattaa."
"Kunnon poika!" sanoi hän iloisemmin. "Tunsin, että voin luottaa teihin. No niin, kun olette tavannut Pennithwaiten, olette vapaa. Syökää päivällinen jossakin — hyvä päivällinen — sopikaa Walkerin kanssa kotiinpaluusta — tehkää mitä hyvänsä, kun vain olette toimittanut perille käärön ja kirjeen. Kas tässä — maksakaa tällä päivällisenne, nuori mies!"
Ennenkuin ehdin vastustaa tai estää häntä, oli hän pistänyt viiden punnan setelin käteeni ja lähtenyt huoneesta. Menin valmistautumaan matkaa varten; kun tulin alas taasen, oli hän eteishuoneen ovella, antaen Walkerille täsmällisiä ohjeita.
"Ja sen jälkeen saatte määräyksenne kotiinpaluusta herra Cranagelta", lopetti hän. "Tällä hetkellä pidätte vain mielessänne — suoraan perille, pysähtymättä."
Astuin autoon, ja me lähdimme liikkeelle, lady Renardsmeren luodessa minuun puoleksi varoittavan, puoleksi kehoittavan katseen, kun nostin hänelle hattuani. Ymmärsin hänen tarkoituksensa: se oli muistutus siitä, mitä hän oli sanonut minulle huoneessansa. Ja kun me jätimme kylän ja ajoimme Lontoon ja Portsmouthin välistä maantietä kohden, jolle oli yhdeksän kilometriä matkaa poikkimaitse, ihmettelin, miksi hän oli niin huolissaan siitä, ettei matkallani Renardsmere Housen ja Lincoln's Inn Fieldsin välillä tapahtuisi mitään keskeytystä. Maantierosvojen ajat olivat olleet ja menneet. Mutta mitä minä olin viemässä herra Pennithwaitelle? Nähtävästi jotakin hyvin kallisarvoista tai tärkeätä, pienuudestaan huolimatta. Pelkäsikö hän, että minut pysäytettäisiin — kirkkaalla päivällä, kauniina kevätiltapäivänä? Ajatus tuntui naurettavalta — ja kuitenkin oli hänen pelkonsa ollut todellista kylläkin; niin todellista, että se vaikutti minuun itseenikin jossakin määrässä, ja ainoa huoleni oli päästä kaupunkiin ja saada asiani toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Mitä Walkerin osuuteen asiassa tulee, ei minulla ollut mitään valittamista — poiketen Lontoon tielle Petersfieldin kohdalla hän ajaa porhalsi tuota kuuluisaa valtatietä pitkin oikealla ennätysvauhdilla ja vihdoin hän kääntyi Kingswaylta Lincoln's Inn Fieldsiin, täsmälleen kahtakymmentäviittä vailla viisi.
Herra Pennithwaiten toimisto (Pennithwaite, Mallaby ja Pennithwaite) sijaitsi alueen eteläosassa. Se oli muuan noita vanhoja taloja, jotka ovat säilyneet jälleenrakentamis- ja korjaamisvimmalta ja ovat jäljellä osoittamassa, kuinka paljoa parempi kaunoaisti rakennustaiteeseen nähden isovanhempiemme isovanhemmilla oli kuin meillä. Ja herra Pennithwaite oli kotona ja otti minut vastaan suuressa huoneessa, jossa oli kauniisti muovailtu katto ja hieno tulisija — hän oli sen tapainen mies, joka missä muussa ympäristössä hyvänsä olisi näyttänyt oudolta, ollen itsekin juhlallinen ja vanhanaikuinen ilmestys — ja hänelle, tultuani vakuutetuksi, että hän oli herra Pennithwaite, minä jätin kirjeen ja käärön. Hän luki kirjeen minun läsnä ollessani; sitten hän, ottaen käärön mukaansa, vetäytyi erääseen sisähuoneeseen. Siellä hän viipyi jonkun aikaa; kun hän palasi — jätettyään todennäköisesti käärön tai sen sisällön sinne — istuutui hän pöytänsä ääreen, kirjoitti äkkiä jotakin postipaperiarkille, sulki sen kirjekuoreen ja sinetöi ja ojensi minulle kohteliaasti kumartaen.
"Lady Renardsmerelle, että hän tietäisi teidän onnellisesti tuoneen perille kirjeen ja käärön", sanoi hän myhäillen. Sitten hän tarkasti minua huolellisemmin. "Hänen armonsa uusi sihteeri, luullakseni?" lisäsi hän.
"Aivan niin, herra Pennithwaite", vastasin minä.
Hän nousi puristaakseen kättäni.
"Tulette huomaamaan hänet hyväksi emännäksi", sanoi hän, "omituiseksi, mutta hyväsydämiseksi. Jääkää hyvästi."
Menin Walkerin ja auton luo, jollakin tavalla tavattomasti keventyneenä päästyäni eroon tuosta salaperäisestä pikku kääröstä. Sovimme Walkerin kanssa asioista. Hänen oli määrä viedä auto lady Renardsmeren Park Lanen varrella olevaan kaupunkitaloon, juoda teetä siellä ja kohdata minut määrätyllä paikalla lähellä Piccadillyn sirkusta täsmälleen puoli yhdeksältä. Hän lähti — ja minä lähdin joutilaana astelemaan, nauttien vapaudestani. Kuljeskelin aikani kuluksi Strandia, pistäysin Haymarketilla ja Coventry-kadulla ja vihdoin, vähän yli kuuden, poikkesin Trocaderoon rauhassa nauttimaan hyvää päivällistä.
Vaikka olikin varhaista, oli paikka jo jotenkin täynnä, ja seuraavan tunnin kuluessa se yhä enemmän täyttyi — kello seitsemältä oli tuo iso huone, jossa olin syömässä, melkein ahdinkoon asti täynnä. Pitkä ajomatka oli tehnyt minut kuitenkin nälkäiseksi, ja kiinnitin vähän huomiota lähelläni oleviin ihmisiin. Mutta kun olin tyydyttänyt ruokahaluni, aloin katsella ympärilleni ja äkkiä huomasin huoneen perällä, nurkkaan asetetun pöydän ääressä, mutta täydessä valaistuksessa, Neamoren ja hänen kanssaan — Hollimentin.
Ei ollut kysymys mistään erehdyksestä minun puoleltani — siellä he yhdessä istuivat päivällistä syöden. Huone ei ollut niin iso eikä etäisyys niin suuri, etten olisi heitä selvästi nähnyt. Heillä oli välillänsä iso samppanjapullo ja he söivät ja joivat ahnaasti. Mutta he keskustelivat myöskin innokkaasti ja vakavasti, niin innokkaasti, etteivät he kiinnittäneet huomiota mihinkään tai kehenkään ulkopuolellaan olevaan. Holliment — Neamoren seurassa, jolle lady Renardsmere oli maksanut kymmenentuhatta puntaa edellisenä päivänä! Mistä?
Puolen sekunnin verran ajattelin mennä Hollimentin luo ja puhutella häntä. Mutta se mielijohde meni yhtä nopeaan kuin oli tullutkin. Ei! — Minä olin sattumalta keksinyt tarpeeksi tällä kertaa. Holliment oli Lontoossa ja hän tunsi Neamoren. Kuulisin joka tapauksessa kummastakin vielä. Ja jotteivät hän tai Neamore näkisi minua, maksoin heti syötyäni laskuni ja lähdin pois lähimmän oven kautta ja menin toiseen paikkaan kahvia juomaan ja tupakoimaan. Asiain tällä kannalla ollessa näytti minusta parhaalta, ettei kumpikaan noista miehistä huomaisi minua.
Tapasin Walkerin autoineen puolivälissä alempaa Regent-katua kello puoli yhdeksältä, ja me heitimme hyvästit Lontoolle ja lähdimme kotiin. Lady Renardsmere oli vielä ylhäällä saapuessamme, ja vaikka hän sanoi vähän, näin minä, että hän tunsi kevennystä ja mielihyvää, kun annoin hänelle asianajajan kirjelipun. Mutta suorittamani lähetyksen laadusta hän ei mitään maininnut, enkä minäkään kertonut hänelle, mitä olin Trocaderossa nähnyt. Olin vielä seuraavana aamuna näitä asioita miettimässä, kun noin kello yhdeltätoista minua haettiin eteishuoneeseen tapaamaan jotakuta henkilöä, joka palvelijan sanojen mukaan tahtoi puhutella minua viipymättä.
Tuo joku oli salapoliisi Spiller, Portsmouthista. Hän tuli aivan lähelleni ja kuiskasi:
"Herra Cranage, teidän on tultava minun kanssani!" sanoi hän. "Kaupunkiin, heti paikalla! — Minulla on auto tuolla ulkona odottamassa. Te ette tietenkään ole mitään kuullut. No niin, tuo Holliment niminen mies — tiedättehän? Hänet löydettiin West Endin kaupunginosassa varhain tänä aamuna, kuolleena! — Murhattuna!"