TOINEN LUKU
Kiinalainen
Tämä oli ensimmäinen ostaja, minkä olin nähnyt — mies, joka halusi jotakin vanhaa rautaa ja jolla oli vähäiset rattaat kadulla, joilla hän aikoi kuljettaa sen pois. Itse hän sitä haki, kun olin kertonut miten asiat olivat, ja huomautettuaan, että nimensä oli Toller ja että herra Holliment hänet hyvin tunsi, vei hän ostoksensa ulos ja meni menojansa. Tämä antoi alkusysäyksen alkoi tulla muitakin ihmisiä. Kaikki näyttivät tuntevan talon tavat ja olivat valmiit mainitsemaan nimensä; sitä eniten kummastelin, mihin he oikeastaan tarvitsivat noita tuollaisia esineitä, joita valitsivat varastosta ja veivät mukanaan. Kukaan ei näyttänyt olevan siitä kummissaan, että Holliment oli poissa; eikä tuntunut kukaan ihmettelevän sitä, että minä häntä edustin. Sain sen käsityksen, että tämä oli omituista kauppaa, mutta iltapäivän kuluessa tein vähin hiilikauppojakin: muuan mies tilasi vaununlastin, toinen halusi neljä tonnia; ennen pimeän tuloa olin ehtinyt merkitä näitä hiilitilauksia pitkän luettelon, joka edusti huomattavaa rahaerää. Niin kului aika puoli viiteen, kun taas astui sisälle tuo ystävällinen viinuri mukanaan uusi tarjotin. Aika tilava teekannu tällä kertaa, kiehuvan kuuma, sen vieressä läkkiastia, jossa oli iso kasa voipiiraita. Tulin uudestaan varmuuteen siitä että Holliment osasi elää mukavasti.
Viinuri vei päivällisastiat mennessään; niitä kootessaan hän ilmoitti minulle tulleensa "Amiraali Hawkesta", joka oli seuraavassa kulmassa, ja kysyi, olisinko ehkä tässä virassa huomennakin, sillä huomenna tarjottiin häränpaistia ja viiniä, ja hän huolehtisi siitä, että saisin runsaan annoksen. Sanoin hänelle, että minun tietääkseni pitäisi Hollimentin jo kohta palata, ja minun väliaikainen toimeni oli silloin päättynyt, mutta, sanoin, jos vielä seuraavana päivänä puolen päivän tienoissa olisin Portsmouthissa, tulisin käymään "Amiraali Hawkessa" ja söisin siellä päivälliseni, jos sinne vain sopi tulla. Hän vastasi, että sopi hyvinkin; kello yhdeltä siellä tarjottiin puolen kruunun ateria, jolloin sai paljon parempaa ruokaa, kuin hotelleista, joissa isoiset ihmiset kävivät.
Sitten hän meni tiehensä kilisevine tarjoittimineen ja astioineen, ja minä join teetä ja söin kuumia piiraita tyytyväisenä elämääni. Ja pian sen jälkeen alkoi hämärtää ja sitten pimetä, ja avonaisista kaupan kaksoisovista näin tulien alkavan loistaa kadun poikitse. Vastapäätä olevien talojen välistä kujaa pitkin, josta pilkisti satama ja kaukainen Gosportin ranta, näin toisten tulien välkehtivän, punaisten, viheriäin ja keltaisten, jotka lankesivat ohikulkevien laivojen raakapuille. En tiedä, miksi noiden valojen näkeminen sai minut toivomaan, että Holliment palaisi ja maksaisi minulle palkkani tästä valvonnasta ja laskisi minut menemään.
Toimistopahasen karkealla pöydällä oli lamppu, ja heti kun olin teeni ja piirakkani nauttinut, sytytin sen — pimeys alkoi käydä liian kiusoittavaksi. Katuovesta tuleva ilmanveto pani lampun savuamaan. Lähdin sitä sulkemaan. Samassa kulki katua poika huudellen jonkun sanomalehden kello viiden painosta; ostin yhden ja palasin toimistoon, ja koska minulla ei ollut omaa tupakkaa, otin Hollimentin varastosta uuden sikaarin ja istuin kehnoon nojatuoliin lukemaan ja tupakoimaan.
Kului näin tavoin noin kymmenen tai ehkä viisitoista minuuttia — kun katsahtaessani sattumalta sanomalehden yli likaisiin ikkunaruutuihin päin, näin lasia vastaan puristuneina keltanaamaisen kiinalaisen litistyneen nenän ja vinot silmät.
Tuo inhoittava ja vastenmielinen näky katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin — niin äkkiä todellakin, että hetkisen epäröin, olinko nähnyt harhanäyn. Mutta samassa riensin kaupasta kadulle ja katsahdin sinnepäin, missä kiinalaisen olisi pitänyt olla. Siellä häntä ei ollut; siellä ei ollut ketään, katu oli siltä kohdalta aivan tyhjä. En nähnyt edes vaatteen vilahdusta sen kujan kulmasta, mihin Holliment oli muutamia tunteja aikaisemmin hävinnyt. En muuta nähnyt kuin heikot, himmeät valot, joita oli tuon likaisen kadun varrella, ja toisia valoja, vihreitä ja punaisia, jotka liukuivat tumman vesikaistaleen pinnalla.
Palasin toimistoon ja sen lampun ystävälliseen seuraan ja tunsin, että sydämeni tykytti tavallista nopeammin. Olin pelästynyt. Eikä ollut ihmekään. Mitä tuo pergamenttinaamainen kiinalainen tahtoi? Miksi hän kurkisti ikkunan ruudun kulmasta sisään sen sijaan että olisi tullut kauppaan? Jo paljas tietoisuus siitä, että oli tarkastelun alaisena, oli ilkeätä, mutta noiden silmien ilme sai minut varmaksi siitä, että niiden omistaja urkki. Miksi? Ketä hän haki? Totta Hollimentia. Toivoin kaikesta sydämestäni, että Holliment tulisi. Eihän ollut sopimukseemme sisältynyt, että minun tuommoisen ilkeänaamaisen itämaalaisen tarkastuksen alaisena piti istua tällaisessa kehnossa, pimeässä luolassa. Ja välittämättä sen enempää mahdollisista ostajista palasin heti katuovelle ja tutkittuani sen sulkemislaitteita panin jykevän teljen paikoilleen. Kolkuttakoon Holliment, kun palasi; sitä ennen ei tarvinnut yhdenkään elävän olennon yrittää tuon likaisen kynnyksen yli.
Sen ikkunan yläpuolella, josta kiinalainen oli kurkistanut, oli kaihdin, ja kun palasin toimistoon, tartuin sen nuoraan vetääkseni sen alas. Koko vehje lähti käteeni vanhuuttaan ja käyttämättömyyttään mädäntyneenä. Mutta olin lujasti päättänyt, etteivät enää mitkään kasvot tulisi kurkistamaan ikkunastani; löydettyäni muutamia nauloja, kiipesin Hollimentin pulpetille ja naulasin kaihtimen ikkunan puitteisiin, estäen siten pimeyden ja vastapäisten talojen valontuikkeet näkymästä. Tämän tehtyäni yritin taas lukea sanomalehteä.
En ehtinyt lukea monta riviä, kun kuulin äänen — hiljaisen, mutta selvän — sen oven ulkopuolelta, jonka juuri olin sulkenut. Hiivin lattian poikki ja kuuntelin. Ensin oli kaikki hiljaista, mutta viimein kuulin liikettä ulkoa — hyvin hiljaista tassutusta. Ja sitten väännettiin oven ripaa, hiljaa ja hitaasti. Näin messinkisen rivan liikkuvan, mutta kuka siellä lieneekään ulkoripaa pidellyt, huomasi kai pian, että huone oli häntä vastaan turvattu, ja kohta kuulinkin noiden hiiviskelevien askelien poistuvan. Epäilemättä se taas oli kiinalainen.
Olisin mielelläni lähtenyt pois ja jättänyt nämä tämmöiset hommat sikseen; olin saanut tästä kylläkseni. Mutta tuntui vastenmieliseltä poistua huoneesta, kun ei omistaja ollut saapuvilla. En myöskään ymmärtänyt, miten olisin oven lukinnut ulkopuolelta — jos siihen oli olemassa avain, oli Holliment luultavasti pistänyt sen taskuunsa. Olisi sopimatonta heittää kauppa oman onnensa nojaan. Ja sitäpaitsi halusin saada puntani. Ja mieshän oli sanonut palaavansa sinä iltana, ja kellohan oli jo paljon yli kuuden.
Istahdin taas ja taas yritin lukea. Se oli kurjaa hommaa; hetket kuluivat kovin hitaasti. Mutta vihdoin kuulin läheisen tornikellon lyövän seitsemän ja heti sen jälkeen kuulin jotakin muuta — hiljaista, hiipivää liikettä kaupan vieressä olevasta tornimaisesta rakennuksesta. Mutta tuskin ennätin sen huomata, kun se jo taukosi. Minuutin tai parin kuluttua kuulin sen taas — ja taas se taukosi. En tosin epäillyt sitä, että talossa oli rottia, mutta hillityssä äänessä oli jotakin, joka sai minut varmaksi siitä, että sen aiheutti ihmisolento.
Ei minua haluttanut siinä istua kuuntelemassa ja miettimässä, mitä se oli, vaan otin lampun ja menin huoneeseen. Lamppu vaikutti siellä yhtä mitättömästi kuin yksinäisen tulitikun valo pimeässä luolassa; sen valossa näin vain pienen alueen jalkojeni ympäriltä, mutta päälläni oleva avara tila oli pimeänä. En tietenkään nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta olin aivan varma siitä, että jokin taikka joku siellä oli. Ja kun palasin toimistoon, olin tehnyt päätökseni, että jos Holliment ei ollut palannut siihen mennessä kun tornikello seuraavan kerran löisi niin minä lähtisin.
Kahden tai kolmen viime päivän tapahtumat — huoli ja levottomuus sen johdosta, että olin joutunut tuuliajolle ja että olin epätietoinen tulevaisuudestani — nämä seikat eivät suinkaan olleet hermojeni tilaa parantaneet, ja tunsin, että jos vielä kauan viipyisin tässä paikassa kuvittelemassa, miten kiinalainen nuuskien kierteli taloa, niin menisivät hermoni vielä paljoa pahemmin pilalle kuin suinkaan olisin halunnut. Punta, jonka poismenemällä kadottaisin, ei suinkaan ollut sen arvoinen — lähtisin siis varmasti, jos ei Holliment äkkiä ilmestyisi.
En kuullut enää tuota liikehtimistä isosta rakennuksesta, ja aika raahusti hitaasti eteenpäin, kunnes ensimmäinen kahdeksanlyönti katkaisi vallitsevan hiljaisuuden. Sen kuullessani hyppäsin tuoliltani, viskasin sanomalehden kädestäni ja hain kynän ja paperinpalasen. Aioin jättää lipun pöydälle, jossa ilmoittaisin Hollimentille, etten jaksanut olla kauempaa. Tunsin itseni sillä hetkellä aivan välinpitämättömäksi siitä, löytäisikö hän lipun sinä iltana vai vasta seuraavana aamuna. Puntaani en myöskään surrut. Halusin päästä ulos siellä raitista ilmaa hengittämään. Mutta tuskin olin ehtinyt kahta riviä kirjoittaa, kun kuulin hiljaisen suhisevan merkkiäänen ja pyörähtäen ympäri paikallani aivan kuin luodin osaamana näin sen miehen, jolle paraillaan kirjoitin, seisovan kaupan pimennossa kuuden metrin päässä toimiston oven ulkopuolella ja nyökkäävän minulle. Miten hän minun huomaamattani siihen oli tullut, sitä en ruvennut miettimään, vaan olin sanomattoman iloinen hänet nähdessäni ja lähdin melkein riemumielin astumaan häntä kohden. Hän kohotti kätensä selvän varoittavasti.
"Vetäkää toimiston kaihdin alas!" hän kuiskasi. "Aivan alas, niin ettei kukaan näe huoneeseen!"
"Se on alhaalla", vastasin. "Se on ollut alhaalla jo kello kuudesta alkaen."
"Hyvä on, vääntäkää lamppukin alas", hän jatkoi. "Ja teljetkää katuovi.
Sukkelaan."
"Sekin on ollut teljettynä jo kello kuudesta alkaen", sanoin, tarttuen samassa lampun ruuviin. "Kyllä se on hyvästi kiinni."
Hän odotti kunnes liekki oli alentunut himmeäksi hehkuksi, niin että parahiksi erotimme toinen toistemme kasvot, ja tuli sitten varjossa pysytellen lattian poikki asettui toimiston nurkkaan ja katsahti kysyvästi minuun.
"Onko käynyt ketään?" kysyi hän merkitsevästi.
Osotin muistilistaa, jonka olin valmistanut ja pannut kirjoituspöydälle.
"Kaikki on merkitty tuohon", vastasin. "Siinä on kaikki, mikä kauppaa koskee."
Vastaukseni oli tahallisen tarkoittava, ja kohta hän sen huomasi.
"Ja — mitä muuta?" sanoi hän huolekkaana. "Entä — kauppaa koskematonta."
"En tiedä, koskeeko se kauppaa, vai eikö koske, herra Holliment", vastasin, "mutta pimeän tultua, ja ennenkuin olin tuon kaihtimen paikoilleen kiinnittänyt, satuin katsomaan tuohon ikkunaan ja näin rumat kiinalaiskasvot niitä vastaan painautuneina."
Tarkastin häntä. Toistamiseen minä sinä päivänä näin hänen kasvojensa käyvän kalmankalpeiksi — se vain erotusta, että ne tällä kertaa, mikäli tässä himmeässä valaistuksessa saatoin nähdä, olivat vielä entistäkin kalpeammat — ja hän veti henkeä aivan kuin nyyhkyttäen.
"Kii-kiinalainen!" hän kuiskasi "Oletteko varma?"
"No en ole vielä eläissäni ollut mistään niin varma", vastasin.
"Kerrassaan varma!"
"Entä sitten?" sai hän vaivoin kysytyksi.
"Sitten — kun olin kaihtimen kiinnittänyt ja teljennyt oven — kuulin hiipiviä askelia ulkoa ja näin jonkun koettelevan oven ripaa", jatkoin. "Sen jälkeen minä — vähän ennen teidän tuloanne — kuulin merkillisiä ääniä tuosta teidän tornihuoneestanne, mutta kun menin sinne, en nähnyt mitään. Kummallisia asioita, herra Holliment."
Kädet hänellä oli ristissä rinnalla, ja minä huomasin, että sormet olivat kovassa puuhassa. Jos lienevät olleet vialliset minun hermoni, niin kylläpä hänen olivat aivan pilalla.
"On kyllä", myönsi hän päätään nyökäyttäen. "Te — te ette tietenkään käsitä —"
"En käsitä vähääkään enkä haluakaan, herra Holliment", keskeytin minä. "Mutta olisin kiitollinen, jos antaisitte minulle punnan, jonka lupasitte, ja laskisitte minut menemään. Haluan pois täältä."
Hän veti heti paikalla rahaa taskustaan ja hämmästyksekseni antoi minulle kaksi puntaa ja työnsi ne tulemaan pöytää pitkin luokseni eleellä, joka ilmeisesti tarkoitti, että ne minä kyllä sain aivan kernaasti.
"Niin", sanoi hän puoleksi hajamielisesti, "tietenkin haluatte lähteä täältä. Mutta — tuosta ovesta ette voi kadulle mennä! Voisi maksaa teidän henkenne — kenen hyvänsä hengen — mennä tuosta ovesta ulos tänä iltana."
Olin jälkeenpäin iloinen siitä, että hän sen sanoi. Se reipastutti minua, tyynnytti hermojani. Sen sijaan että minulla tähän asti oli ollut vain epämääräisiä arveluja ja epäilyksiä, ininä nyt tiesin, että meitä todellakin väijyi jokin tosivaarallinen, ja käteni oli aika vakava, kun otin pöydältä nuo kaksi puntaa ja pistin ne taskuuni.
"Kiitos", sanoin. "Paljon kiitoksia. Tuosta luettelosta saatte kyllä kaikki kauppa-asiat selville. Mutta — entä nuo muut seikat, herra Holliment? Mitä tuo kaikki oikein tarkoittaa?"
Näin, että hänen korvansa olivat kaiken aikaa olleet valppaat. Mies kuunteli niin tarkkaan kuin suinkin; ja kun hän taas puhui, tapahtui se vieläkin hiljaisemmalla äänellä.
"Sanoinhan — että te ette käsitä", vastasi hän. "Mutta minä selitän teille vähäsen. Se kirjelippu, jonka minulle aamulla toitte — senhän olitte saanut eräältä toveriltani, kookkaalta, komealta mieheltä, eikö niin? Ja se oli varoitus. Hän ja minä — me olemme vaarassa. Täällä Portsmouthissa on liikkeellä niitä, jotka tahtovat omansa takaisin — ymmärrätte hän."
"Tuo kiinalainen!" sanoin.
"Niin, hänkin on niitä, vaikka en oikein odottanut kuulevani hänen ryhtyneen toimeen", vastasi hän. "Kuuluu niihin — niitä on enemmän. Laittautua tiehensä — se on tunnussana, kun tuo saki on lähellä. Quartervayne — hän, jonka näitte — hän on kyllä poistunut johonkin rauhalliseen Paikkaan, vesimatkan taa, ja saman teen itsekin, kunhan täältä pääsemme. Tietäkää — minä olen ollut pakosalla kaiken aikaa, minkä te olette täällä ollut — niin, vaan en ole ollut sadankaan metrin päässä! Lymyillyt hiljaisuudessa — turvallisessa paikassa — tämän kadun varrella. Ja — meidän täytyy täältä lähteä aivan heti!"
"Mistä kautta te sisään pääsitte?" kysyin.
"Samaa tietä, jota nyt lähdemme täältä", hän vastasi. "Emme ainakaan tuon katuoven kautta, olkaa siitä varma! En halua puukkoa pistetyksi kylkiluitten lomaan. Kuulkaas nyt — vääntäkää tuon lampun liekki ylös! Jättäkää se palamaan. Siinä ei ole paljon öljyä, ja se kyllä pian palaa loppuun. Kun jätämme sen palamaan — niin he luulevat, että me olemme — ainakin, että minä olen — täällä vielä. Ja nyt seuratkaa minua."
Hän pujahti taas kaupan pimentoon, viitaten minua seuraamaan itseään viereiseen tornimaiseen rakennukseen. Siellä hän pysähtyi, tarttuen minua käsivarteen. Siihen kohtaan sattui vähän valoa ulkopuolella olevasta katulampusta juuri sen verran, että näimme ne raput, joita olin iltapäivällä katsellut. Hän osoitti niitä ja viimeisen sillakkeen yläpuolella olevaa pimeyttä.
"Tuonne — noita rappuja ylös — tuon oven kautta tuolla korkealla ja naapuritaloon, joka on tyhjänä", hän kuiskasi. "Mutta raput eivät kestä kahta! Lahot! — mutta yhden kerrallaan ne kyllä kestävät; tulin vasta äsken niitä alas. Minä menen edellä — kun pääsen ylös, niin vihellän, lähtekää te sitten ylös. Pysytelkää hyvin lähellä seinää — nojatkaa sille puolelle, ymmärrättekö? Silloin ei ole mitään vaaraa."
"Minua ei haluta niskaani taittaa, herra Holliment", huomautin. "Eikö ole muuta pääsyä täältä — mitään takaovea?"
"No jos ette puukkoa pelkää, niin onhan tuolla toisella puolella", sanoi hän. "Tulkaa vain, kyllä se kestää. Minähän painan kaksin verroin kuin te!"
Samassa hän hellitti otteeni käsivarrestani, ja minä huomasin hänen pujottavan kätensä lanteilleen, ja kohta kuulin jotakin metallin kilkettä.
"Mikä se on?" kysyin.
"Revolveri", hän kuiskasi, "ei silti, että luulisin sitä tarvittavan, mutta — no niin, nyt sitä mennään! Pysykää poissa portailta siihen asti, että vihellän."
Hän livahti pois viereltäni ja hävisi pimentoon; kohta sen jälkeen kuulin hänen varovasti hiipivän portaita ylös. Ne äänet, jotka hän tällöin aiheutti, muistuttivat minulle niitä, joita olin tästä huoneesta kuullut aikaisemmin illalla. Mutta kovin hän liikkui hiljaa, sillä nuo äänet olivat kovin heikkoja, ja ensimmäiselle porrassillakkeelle päästyä ne kokonaan lakkasivat kuulumasta — siellä oli nähtävästi pölyä niin paksulti, että se pehmeän maton tavoin peitti paikat.
Kerran näin hänet välähdykseltä, kun hän meni erään toisen sillakkeen poikki — siihen kohtaan sattui nimittäin seinään valoa katulyhdystä. Hän hiipi seinän viertä pitkin, niin kuin oli kehoittanut minua tekemään, ja hänellä oli enää vain yhdet portaat kiipeämättä, päästäkseen katon alla olevalle mustalle oviaukolle. Jännittyneenä jo valmistausin häntä seuraamaan.
Mutta juuri kun hapuillen tavoittelin mädänneitä käsipuita ja työntäysin niistä poispäin likelle seinää, kuulin kolkutusta katuovelta, mikä ääni sai hermoni värähtelemään äkkiä näpäytetyn viulunkielen tavoin.