KOLMAS LUKU
Päivänkoittareni
Tuo kolkutus oli jossakin suhteessa omituinen. Se ei ollut yhden nyrkin hellittämätöntä sisäänpääsyvaatimusta, vaan monen — säännöllistä ja ehdottoman vaativaa rystyjen taontaa. Holliment kuuli sen yhtä hyvin kuin minäkin, ja kesken kaiken hän korotti äänensä, joka tähän asti oli ollut aika hiljainen, melkeinpä huudon tapaiseksi.
"Tulkaa toki sieltä!" hän huusi. "Tulkaa — sukkelaan. Kulkekaa seinän puolta — aivan läheltä!"
Ja toistamiseen ja ehkä kolmannenkin kerran hän näin muistutti seinästä, ja uskokaa pois, etten minä suinkaan tälläkään vaaran hetkellä sitä varoitusta halveksinut. Mutta itse seinä oli melko inhottava, eikä ollut hauska sitä liiaksi lähestyä. Se oli niitä seiniä, jotka tuntuvat — jos todella on pakko niihin koskea — siltä kuin olisi vuosisatojen pöly ja törky asettunut niiden pinnalle; siinä oli ihan paksunaan sellaista kerrostumaa, ja kun minä kiireesti kiertelin sen kaikki mutkat, luikerrellen halki pimeyden kuin pakeneva varas ja peläten joka hetki, että nuo vanhat ja selvästi lahonneet portaat romahtaisivat altani maahan, tuntui kuin olisi lukinverkkosuikaleita tarttunut minua olkapäihin ja kuin olisi joitakin elollisia olentoja liukunut yli kasvojeni ja sormieni ympäri.
Kolkutus ovelle kävi joka hetki kovemmaksi, ja se kannusti minua, sillä siinä oli jonkinlainen pahaenteinen, ehkei kuitenkaan aivan henkeä uhkaava tuntu, ja minä kiipesin yhä ylemmäs — kunnes vihdoin huohottavana ja hermot pilalla kaikesta tästä saavuin Hollimentin luo ylimmälle sillakkeelle, ja samassa silmänräpäyksessä kolkutus taukosi ja aivan yhtä äkkiä kuin se oli tauonnut, kaikui korviimme toinen ääni, joka oli vähällä säikäyttää meidät peräti tolkultamme, ja tämän äänen aiheutti katuoven murtuminen.
Olen jo maininnut, että olimme jättäneet lampun, sydän korkealle kierrettynä, palamaan tuohon pieneen toimistopahaseen ja että ulkona oli jossakin kaasulamppu, joka jonkun verran valaisi tornin alaosan ikkunan läpi, niin likainen kuin se olikin. Kun Holliment ja minä tässä valaistuksessa levottomina tuijotimme korkealta orreltamme allamme olevaan syvyyteen, näimme sekavan joukon, jossa oli kolme, ehkä neljä, ehkä viisi tai ehkä kuusikin miestä ryntäävän murretusta ovesta läpi kaupan ja peräkaupan torniin johtavaan holvikattoiseen käytävään, melkein samalla tavalla kuin koirat hyökkäävät kaadetun ketun kimppuun.
Minusta nähden nämä miehet luultavasti olivat joutoväkeä ja katujätkiä, jotka maksusta avustivat tänne aiottua ryöstöretkeä, kavereita, jotka olivat vetäneet lakinreuhkansa silmilleen, ynnä muuta sellaista; olin myöskin näkevinäni puukon välkehtivän siellä täällä, kun he yhä uudestaan kulkivat valojuovien poikki. Tietenkin Holliment näki kaiken sen, minkä minäkin — mutta erään heistä varsinkin kumpikin meistä epäilemättä näki.
Kun tuo roskaväki romukasojen joukosta siirtyi torniin, sattui keltainen valojuova suoraan kiinalaisen kasvoille. Ja tämän nähdessään ja pikemmin kuin minä ennätin tarttua häntä käsivarteen ehkäistäkseni häntä, sieppasi Holliment revolverinsa ja laukaisi yhdesti, kahdesti, kolmasti vainoojiemme joukkoon.
Sitä seurasi kaksi huudahdusta — toinen oli kova tuskan parahdus, samanlainen, mikä pääsee ihmiseltä, kun häntä ampiainen pistää; toinen oli paremminkin yltyvää murinaa. Mutta olen varma, ettei yksikään miehistä kaatunut, ja kuten olin aavistanut, eivät nämä laukaukset suinkaan hidastuttaneet takaa-ajoa, vaan paremminkin kiihdyttivät. Hetken aikaa näimme ylöspäin suunnattuja kasvoja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä koko joukko syöksyi vanhoille portaille ja ryntäsi niitä ylös. Kuulin heidän jalkojensa jyskeen ja töminän; mutta samalla kuulin likeltäni Hollimentin naurua. Se ei ollut hyvänsuopaa naurua; naurun sävyssä oli jotakin, mikä sai minut pelästymään pahemmin kuin vielä tähän asti olinkaan peljästynyt, ja minä siirryin loitommas hänestä, mutta juuri nauraessaan hän äkkiä tarttui lujasti ja vavisten käsivarteeni.
Juuri sillä hetkellä vanhat portaat romahtivat. Luulen, että miehet sillä hetkellä olivat puolitiessä ylös, rynnäten raivohuudoin eteenpäin. Ne hajosivat äkkiä pauhulla ja ryskeellä lahopuiksi ja ruostuneiksi rautapulteiksi sekä mahtavaksi ja tukahuttavaksi pölypilveksi, ja samassa tunsin myöskin, että Holliment veti minua jonkun takanamme olevan käytävän läpi ja että seisoimme pilkkosen pimeässä lujalla ja kestävällä alustalla.
Mutta Holliment ei ilmeisesti myöskään aikonut sallia meidän vitkastelevan; oli myös selvää, että joko hän näki tässä pimeydessä taikka sitten tunsi tämän uuden alueen kuin viisi sormeaan. Tässä pölypilven alta kuuluvassa huutojen, voihkinain ja kirousten sekamelskassa hän tiukensi otettaan käsivarrestani ja lähensi huulensa minun korvaani.
"Joutukaa!" hän kuiskasi. "Tuosta joukosta olemme nyt selviytyneet! Joutukaa — astukaa vain eteenpäin älkääkä pelätkö. Tämä kyllä kestää — suoraan tätä käytävää pitkin — sitten rappuja alas! Juotavaa! Jumal'avita — toivoisinpa, että jotkut noista olisivat niskansa taittaneet, toivoisin, että kaikki olisivat! Joutukaa!"
Annoin hänen kuljettaa itseäni halki pimeyden ja pitkin lattiaa, joka noiden lahonneiden portaiden perästä tuntui oikein virkistävän tukevalta, ja heittäydyin hänen johtoonsa siinä mielessä, että tuli mikä tuli, pahempaa ei ainakaan voisi tulla kuin se, mistä vastikään olimme selviytyneet.
Kymmenkunta askelta astuttuaan hän pysähtyi, hellitti käsivarteni, aukaisi oven, työnsi minut siitä läpi, heitti minut taas ja väänsi salalyhdyn valaisemaan, joka hänellä luultavasti oli ollut kaiken aikaa taskussaan. Huomasin silloin, että seisoimme aivan tavallisten portaitten yläpäässä. Se seikka, että ne näyttivät niin jokapäiväisen tavallisilta, viihdytti mieltäni, vaikka ne ilmeisesti olivat aika ränstyneet.
Ensi töikseen Holliment asetti paikoilleen kaksi tukevaa salpaa siihen oveen, mistä juuri olimme tulleet; sitten hän kohotti vapautuneen kätensä ja pyyhkäisi hihan laskoksella otsaansa. Tässä hänen menetelmässään oli jotakin, mikä sai minut seuraamaan esimerkkiä; huomasin silloin, että kasvoni valuivat hikeä — isoja, raskaita karpaloita — ja samassa huomasin, että kieleni ei vain tuntunut liian suurelta suuhuni, vaan että se oli kuiva ja halkeillut kuin ikivanha nahka. Katsahdimme merkitsevästi toisiamme silmiin; hän pudisti vain päätään, mutta minun onnistui saada soperretuksi pari sanaa.
"Sanoitteko — juotavaa?" minä änkytin "Juotavaa —"
Hän osoitti rappuja alas ja alkoi laskeutua viitaten minua seuraamaan itseään.
"Kyllä vain — juotavaa täällä alhaalla", sanoi hän vapisevalla äänellä olkansa yli. "Turvallinen paikka, tämä. Tyhjä talo — minun omaisuuttani sekin. Olen piileillyt täällä kaiken päivää. Tulkaa! Jumal'avita! — olisipa vain tuo joukko hyökännyt kimppuumme, ennen kuin ennätimme nousta noita vanhoja portaita! Tulevaisessa elämässä oltaisiin tällä haavaa molemmin! Mutta — täällä ollaan turvassa. Eipä turvallisempaa paikkaa voisi löytää."
Laskeusimme useita porrasjaksoja — montako lieneekään ollut? Sivuutettiin monta sillaketta; kuljettiin monesta ovesta. Niistä toiset olivat kiinni, toiset auki. Ovet aukenivat aina tyhjään, luolamaiseen huoneeseen. Vaikka vapisinkin, koetin kuitenkin pysytellä valppaana ja tehdä huomioita kaikesta näkemästäni.
Vanha talo; aikoinaan komea; veistellyt pilariaidakkeet; koristellut katot; rakennustaiteellista aistikkuutta; kaikesta näkyi, että se oli aikoinaan ollut jonkun varakkaan kauppiaan talo. Samoin näkyi kaikesta, ettei siinä ollut asuttu pitkiin vuosiin; viiteen-, kuuteen-, seitsemäänkymmeneen vuoteen — häviö, rappeutuminen, lika, pöly kaikkialla. Ja hiljaisuus, jonkalainen vallitsee vain autioissa taloissa, ja samanlainen haju kuin jonkun vanhan kirkon alaisessa syvässä holvissa. Saavuimme vihdoin suureen, kolkkoon huoneeseen, joka nähtävästi oli talon eteissali — mikäli nimittäin minä kykenin erottamaan, sillä siellä Holliment piteli salalyhtyään vielä entistäkin varovammin, niin että näin vain epämääräisiä välähdyksiä ympäristöstäni.
Taas hän pysähtyi ovelle, aukaisi sen ja viittasi minua menemään siitä sisään. Taas oli edessämme rappuja, jotka nähtävästi veivät kellarikerrokseen, mutta niiden alapäässä oli valoa, mikä tuli avonaisesta ovesta. Ja tämän oven sisäpuolella näin tuossa valaistuksessa lämminvärisen maton reunan, punaisen luullakseni, mutta ainakin se oli viihdyttävä ja kodikas — todella outo ja odottamaton näky tässä muuten niin autiossa talossa! Hetkistä myöhemmin — kun tämä viimeinen ovi vielä oli lukittu ja teljetty — olimme näiden portaiden juurella, ja siellä oli sanomattomaksi hämmästyksekseni sievä ja viihtyisä arkihuone, joka oli siististi kalustettu vanhanaikaisilla, hyvillä huonekaluilla, ja pesässä paloi kirkas tuli.
Vasta tämän tulen hehkun nähdessäni tunsin, että minun oli kylmä — hirveän kylmä, mutta samalla oudon kylmä. Hollimentilla oli nähtävästi sama tunne; ainakin hän, heti kun oli laskenut lyhdyn luotaan ja vääntänyt isommaksi pöydällä olevan lampun liekin, meni oikopäätä nurkkakaapille, otti sieltä pullon ja laseja ja kääntyen päin viittasi minua tuomaan osoittamaltaan sivupöydältä vesiastian. Annoin sen hänelle, että hän pääsi juomaa sekoittamaan; ei huvittanut minua tällä hetkellä muu kuin saada juotavaa ja väkevää sittenkin. Ja sainkin — aika väkevää.
Hän huokasi syvään nielaistuaan puolet lasinsa sisällöstä ja laskettuaan sen pöydälle, ja kun hän vielä oli huokaissut, pudisti hän minulle päätään ja nyökkäsi pulloon päin.
"Konjakkia!" sanoi hän. "Tuskin sitä ainetta milloinkaan maistan — whisky on minun juomani, enkä sitäkään paljoa ryyppää — olen kohtuuden mies, periaatteellisista syistä. Mutta tällaisen seikkailun jälkeen on konjakki paikallaan. Kelpasipas minulle nyt hyvin- ja kelpasipa teillekin, nuori mies! Miltä tuntuu nyt?"
"Paljon paremmalta, herra Holliment", vastasin minä, kun olin kulauttanut kurkkuuni saman verran kuin hänkin, "niin paljon paremmalta, että olen tarpeeksi ujostelematon uudestaan kysymään samaa, mitä jo — oliko se kymmenen minuuttia sitten vai sata vuotta aikaisemmin? — ennen teiltä kysyin. Mitä tämä nyt kaikki tietää?"
"Ja minä vastaan teille, kuten ennenkin, nuorimies", vastasi hän aivan hyväntuulisena, "te ette kuitenkaan ymmärrä. Mutta olen pahoillani, että olette sattunut sekaantumaan asiaan. Teillä ei kuitenkaan ole mitään vaaraa. Olemme molemmat turvassa — täällä. Mutta juuri paraaseen aikaan pelastuimme. Mutta toistan vieläkin — olemme turvassa! Vieläpä ehjin nahoin!"
Join loput konjakista ja laskin lasin pois.
"Annatte minun nyt siis mennä, herra Holliment?" sanoin minä. "Te luultavasti osaatte neuvoa jonkun turvallisen tien tästä talosta pois, ja —"
Hän tuijotti minuun ikään kuin olisin esittänyt jotakin erinomaisen haaveellista ja mahdotonta asiaa, ja näin heti, että jo olin tuomittu johonkin arvaamattomaan paljastukseen.
"Turvallisen tien tästä talosta!" hän toisti. "Ei ole mitään turvallista pääsytietä tästä talosta, nuori mies, muutamaan tuntiin, jos mahdollisesti loppuyöllä! Viimeisen penninne voitte siitä veikata! Olkaa tyytyväinen! Kuten sanoin, olemme turvassa täällä. Mutta ulkopuolella —"
Hän irvisteli merkitsevästi, samaan aikaan survaisten vapaata kättään ulos puukoniskua muistuttavalla tavalla. Ja taas hän joi, ja minusta näytti, että toiseen kertaan lasi vähän kalisi hänen hampaitaan vastaan. Katsoin epäilevästi.
"Tarkoitatteko — noita kavereita?" kysyin.
"Niitä heistä, jotka eivät ole taittaneet kirottuja niskojaan tai jalkojaan tai käsiään", vastasi hän julmasti. "Jotkut kyllä pääsivät vahingoittumattomina, siitä voi vaikka vetoa lyödä — sellaiset paholaisen sikiöt aina pääsevät. Ja niitä on varmasti väijyksissä joka haaralla tässä ympäri, enkä minä antaudu mihinkään vaaraan enää tänä yönä. Ne eivät voi päästä tänne sisään — mutta, kuten sanoin, ulkopuolella — huu!"
"Mutta poliisi, herra Holliment?" sanoin. "Varmaankin tuollainen nielu on herättänyt heidän huomionsa, puhumattakaan katuoven rikkomisesta ja kaikesta muusta? Luulisin heidän tällä haavaa olevan huoneustossanne."
"Ei ole niinkään varmaa vastasi hän". "Tämä on autiota seutua, niin sanoakseni — ei paljon väkeä ulkona öisin, ja lähin poliisi on saattanut olla monen kadunkulman päässä, neljännestunti sitten. Ainakin — turha heittäytyä vaaraan! Sitä paitsi, mikä teillä täällä on hätänä? Ottakaa vielä tilkkanen konjakkia, kuten minäkin aion, ja pankaa sauhuksi — tuolla on sikaareja, hyvää laatua, tuossa laatikossa — ja kun olemme pikkusen rauhoittuneet, haemme esille vähän illallista, ja sitten tuumimme edelleen. Tärkein asia, nuori mies, on ettemme viru selällämme varastohuoneessa, muutama tuuma kylmää terästä kurkussamme! Kaatakaa itse tällä kertaa."
Minä kaadoin itse ja tarpeen se olikin, sillä olin vielä järkytetty, ja sytytin sikaarin, ja istuuduin sohvalle tulen läheisyyteen. Holliment seurasi esimerkkiä ja vaipui vastapäätä olevaan nojatuoliin; jonkun aikaa istuimme maistellen laseistamme ja tupakoiden — äänettöminä. Kului ehkä kokonainen tunti, ennenkuin kumpikaan meistä puhui tai liikkui; silloin Holliment äkkiä nousi ja heitti sikaarin pätkän uuniin.
"Olen kunnossa taas!" hän sanoi. "Aivan entiselläni! Sen se konjakki tekee. Miltä teistä itsestänne tuntuu nyt?"
"Siltä kuin en olisi mitään juonutkaan", sanoin. "Mutta ellei tuota tappelua olisi ollut lähellä, olisin tällä hetkellä päihdyksissä."
"Juuri niin — juuri niin!" hän vakavana myönsi. "Samanlaiselta minusta itsestänikin lie tuntunut. Jotakin hermostosta riippuvaa, epäilemättä — lääkärin asioita, sellaiset, enkä minä ole mikään lääkäri. Mutta asiasta toiseen, minun on — nälkä. Haemme esille vähän syötävää — minulla on maukas kimpale kylmää häränlihaa ja lohkare oivallista vanhaa juustoa — miltä se kuuluu? Oluen kanssa tietysti. Minulla on runsaasti pullo-olutta täällä."
"Kuuluu tavattoman houkuttelevalta, herra Holliment", vastasin. "No toimeen sitten", hän sanoi, "alanpa valmistella". Hän alkoi hyöriä ja pyöriä ja minä jäin sohvalle istumaan häntä joutilaana tarkastellen. Näin heti, että hän oli järjestyksen mies, kuten myöskin mies, joka oli tarkkatapainen, mitä syömiseen ja juomiseen tulee. Pöydän keskellä olevasta laatikosta hän otti esille puhtaanvalkoisen pöytäliinan ja ruokaliinoja sekä huolellisesti puhdistettuja ja kiilloitettuja veitsiä ja haarukoita; hän otti alas lautasia telineeltä ja puhtaita laseja sivupöydältä, ja oli tuota pikaa järjestänyt pöytänsä yhtä sievästi ja näppärästi kuin harjaantunut sisäkkö. Ja tuotuaan jonkinlaisesta huoneen perällä olevasta ruokakaapista kimpaleen kylmää näränpaistia, mainion juustokappaleen, leipää, voita ja ruukullisen säilykepähkinöitä, hän veti korkit parista olutpullosta, tyhjensi niiden sisällön laseihin ja nyökäten minua tulemaan pöydän ääreen, kävi käsiksi paistihaarukkaansa ja veitseensä.
"Te olette nälissänne tähän aikaan - niin kuin luonnollista on", hän jutteli. "Nyt onkin jo kenen hyvänsä illallis- tai päivällisaikaa myöhempi, eikö niin?"
"Minun on nälkä, herra Holliment", myönsin. "Ja paistinne näkeminen tekee minut nälkäisemmäksi."
"Minulla on aina varattuna muutamia ruokapaloja tänne", hän sanoi, leikaten herkullisia viipaleita. "Tulee hyvään tarpeeseen. Mutta saitte päivällisenne kunnollisesti, vai miten?"
"Ja teetä, kiitos", vastasin. "Molemmat oikein hyvää ja runsasta.
'Amiraali Hawken' tarjoilija toi ne — kuten olitte luvannut."
"Jim", hän nyökäten huomautti. "Niin, siivo, kohtelias poika, tuo Jim. On ollut viinurina siellä monta vuotta. Te ette tunne tätä osaa kaupunkia?"
"En", sanoin. "Mutta löysin aivan helposti talonne — ystävänne, herra
Quartervaynen, antamien ohjeitten mukaan."
Hän säpsähti vähän tätä sanoessani, antaen paistiveitsensä pysähtyä.
"Niin, tietysti!" hän mutisi. "Quartervaynepa tietenkin teidät lähetti.
Olin hetkeksi unohtanut, kuinka tulitte luokseni — kumma kyllä. Ja —
ellette pane pahaksi kysymystäni — missä hommissa olitte kohdatessanne
Quartervaynen?"
"Jos tahdotte tietää, herra Holliment, olin Clarence-laiturilla, tuuliajolle joutuneena", vastasin. "Pari päivää olin oleskellut täällä Portsmouthissa odottaen erästä rahalähetystä, joka ei ollut saapunut — ainakaan sitä ei ollut saapunut Quartervaynen tavatessani."
"Muistan — muistan!" hän sanoi. "Hän antoi teille punnan. Ja mihin nyt oli aikomuksenne mennä?"
"Lontooseen", vastasin. "Olisin lähtenyt Lontooseen Quartervaynen punnalla, jollette te olisi pyytänyt minua huolehtimaan liikkeestänne."
Hän oli jo alkanut syödä, mutta tämän kuullessaan hän, posket paistia pullollaan, laski pois veitsensä ja haarukkansa ja tuijotti hetken suoraan eteensä.
"Lontooseen?" hän äkkiä mutisi. "Lontooseenko nyt? Se ei ole tosiaankaan hullumpi tuuma. Jos maailmassa on olemassa turvallista paikkaa —"
Hän keskeytti lauseensa kääntyen minuun päin.
"Yhäkö haluatte mennä Lontooseen?"
"Ensimmäisellä junalla, jonka tavoitan päästyäni täältä", vastasin.
Hän otti käsiinsä veitsen ja haarukan taas ja alkoi syödä tasaisesti.
"Kuulkaahan!" sanoi hän hetken kuluttua. "Minä vien, teidät Lontooseen ja lähden sinne itsekin! Paras paikka. Niin kauan kuin tuo kirottu kiinalainen on hengissä — jos on — ja yhtä hyvin voi koettaa myrkyttää paholaista — ei tule olemaan… mutta välipä tuolla! Lontooseen piletti! Nyt kuulkaa. Minulla on auto — ei uusi, mutta hyvä tässä aivan lähellä, ja siinä on vielä runsaasti petrolia, kaikki valmiina. Kun olemme illallisemme lopettaneet, käyn huolellisesti tarkastamassa ympäristöä, ja jos asiat näyttävät selviltä, pujahdamme ulos, menemme autooni ja sitten matkaan. Vai mitä arvelette?"
"Mikään ei minulle paremmin sopisi, herra Holliment", vastasin. "Minä olen mukana!"
"Asia on siis päätetty, ja syökääkin vankasti illallista, sillä meillä on edessämme kylmä ajo kautta loppuyön", hän sanoi. "Enemmän paistia nyt!"
Molemmat söimme hyvän illallisen — vankan illallisen. Sitten me korjasimme hänen pöytänsä, pesimme lautaset ja muut tavarat sinkkikulhossa ja asetimme ne kaikki paikoilleen taas. Ja sen jälkeen hän, kehoittaen minua olemaan pelkäämättä hänen poissa ollessaan, lähti portaita ylös ja meni ulos. Hän ei ollut ulkona kymmentä minuuttia kauemmin, ja palattuaan hän ensi töikseen otti alas kaksi raskasta päällystakkia, antoi toisen niistä minulle samalla nyökäten merkiksi, että kaikki oli hyvin. Sitten hän sammutti lampun, johdatti minut ulos ja ylös eteissaliin, josta jo olen puhunut. Menimme ulos jollakin hänelle tietyllä tavalla ja sitten lehtikäytävien ja pihojen kautta aitaukseen, jossa pimeässä törrötti auto. Aivan vieressä oli puoliavoin ovi, josta loisti valo — Holliment poikkesi sinne sisään ja tuli heti takaisin kädessään kaksi lasia, joista hän toisen ojensi minulle huomauttaen, että se oli tilkkanen whiskyä kylmää vastaan. Me joimme — ja sitten hän käski minun mennä autoon sisään ja jos halusin ruveta nukkumaan. Hän itse ajaisi, ja minä noudatin hänen kehoitustaan… ja ennenkuin olimme kaupungista päässeet, olin jo vaipunut sikeään uneen.
Heräsin äkkiä kovasti säikähtäen. Keltanaamainen kiinalainen oli ollut iskevinään puukon kylkiluitteni väliin. Mutta huomasin, etten ollutkaan Hollimentin autossa. Sen sijaan huomasin makaavani laajan nummen ylimmällä huipulla. Kaikkialla ympärilläni oli keväisen päivänkoiton täysi kirkkaus ja vieressäni, pidellen tulista oritta kuolaimista ja uteliaasti katsellen säikähtyneisiin silmiini, seisoi viehättävin tyttö, minkä kaksikymmentäkolme-vuotisen elämäni aikana olin nähnyt.