NELJÄS LUKU
Liitukaivos
Niin perin hämmennyksissä kuin tällaisesta heräämisestä olinkin, oli minulla kuitenkin tarpeeksi ymmärrystä käsittääkseni mitä näin. Ja tärkein asia oli tyttö. Hän oli jotenkin pitkä ja hoikka olento, puettuna ratsastustakkiin ja polvihousuihin ja sievästi viimeistelty aina valkoiseen kravattiin ja kiilloitettuihin saappaisiin asti, huolimatta varhaisesta aamuhetkestä; jonkinlainen amatsoonityttö, vaikkakin perin naisellinen; hänen hiustensa kullanpuna hämmästytti minua samoin kuin ruskeitten silmien välke ja poskien ja huulten lämmin väri, ja hänen huulensa olivat juuri silloin vakavat, melkeinpä kovat, ja hänen hienosti kaartuvien kulmakarvojensa välissä oli vähän ryppyjä, ilmeisesti todistaen, että hän oli melkein kiihtyneessä mielentilassa. Näin myöskin, mikä oli saattanut minut ajattelemaan kiinalaisen veistä kylkiluitteni yhteydessä. Tytöllä oli kädessään tukeva ratsupiiska, ja löydettyään minut nukkumasta hän oli puskenut sillä minua, kunnes heräsin. Paraikaa hän oli työntämässä sitä jotenkin pontevasti kainalokuoppaani, kun alistuin sen kutsuun ja aukaisin silmäni häntä kohden.
Ponnistelin istuma-asentoon ja katsoin pitkään häntä ja hänen orittansa, ja nurmea ja kanervikkoa ympärilläni. Kun silmäni taas kohdistuivat häneen, alkoi hän puhua.
"Mitä teette täällä? Puhukaa suunne puhtaaksi!"
Hänellä oli miellyttävä ääni, mutta milloinkaan en ole kuullut koulunopettajan puhuvan vaativammin, ja juuri hänen sanontansa jyrkkyys selvitti pääni — jotakuinkin.
"Sitäpä juuri haluaisin itsekin tietää", vastasin minä.
Ryppy kulmakarvojen välissä syveni ja minä näin hänen hoikkien sormiensa lujemmin puristavan ratsupiiskaa.
"Älkää siinä omianne panko!" huusi hän. "Olette nukkunut täällä ulkona. Mutta uni tietenkin petti, ja minä sain teidät kiinni ennenkuin ehditte herätä ja piiloutua. Älkää siinä valehdelko tai tehkö verukkeita minulle. Olette nukkunut täällä ulkona vakoillaksenne noita!"
Äkkiä hän kohotti ratsupiiskansa ja pyörittäen sitä vähän ympäri osoitti pitkin takanansa olevaa nummea. Ja silloin minä näin ylängöllä olevalla tasaisella paikalla jonon kilpa-ajohevosia käyntiharjoituksessa. Koneellisesti laskin ne — yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Ja minä käsitin hänen tarkoituksensa. Hän oli luullut minua joksikin vakoilijaksi, joka hiiviskeli ympäri saadakseen kilpa-ajojen vedonlyöntiä varten varkain silmäillä jotakuta arvattavasti hyvinkin kallisarvoista hevosta.
"Vastatkaa!" tiukkasi hän. "Eikö olekin asia niin?"
Minä puistelin päätäni, epäilemättä hyvin vaisusti hymyillen.
"Ei sinne päinkään!" sanoin minä. "Hevosiako? Hyvä Jumala! Tuskin hevosta kameelista erotan! Ovatko nuo kilpa-ajohevosia? Niin kai — vaan minä en ole milloinkaan edes kilpa-ajoja nähnyt! Ei, sen vuoksi en ole täällä!"
"No, miksi sitten olette täällä?" hän tiedusti, tarkastaen minua yhä enemmän kummastuen. "Puhutte kuten herrasmies — olette hyvin puettu — olette — niin, mitä tämä kaikki tietää? Tämä on yksityisaluetta nummella — minun omaisuuttani. Mitä teette täällä — nukkumassa maaliskuun aamuna? Katsokaa — vaatteenne ovat kasteen peittämät!"
Se oli minusta hyvin vähäpätöinen seikka. Katselin asuani ja näin, että siisti sininen verkapukuni näytti siltä kuin olisi hämähäkin verkkoja kudottu siihen. Yritin nyt nousta — pääsin polvilleni — sitten jaloilleni — ja samassa hoipertelin kuin juopunut. Tuota pikaa tyttö kietoi käsivartensa ympärilleni, ja hänen äänensä muuttui naisellisen huolestuneeksi.
"Mikä nyt tuli?" hän pelästyneenä huudahti. "Oletteko — sairas?"
Minä tein nyt lujan ponnistuksen ja sain kiinni oriin satulasta. Se oli vankka elukka, ja siihen nojaamalla tunsin itseni turvalliseksi. Silloin tyttö äkkiä pisti kätensä lievetakkinsa taskuun, otti esiin pienen hopeapullon, kiersi sen pään auki ja työnsi pullon vapaaseen käteeni. "Juokaa!" hän käski.
Minä join. Konjakkia — hyvää vanhaa konjakkia. Se johdatti mieleeni Hollimentin ja viime yön, ja se vahvisti minua. Työnsin hänelle pullon takaisin nyökäten ja katselin hitaasti ympärilleni. Tuolla puolella maa aleni laaksoksi; laakson toisella puolen näkyi harjuja loppumattomana jonona, siellä täällä kohosi joku torni ja toisaalla kartanoitten ja maatalojen päätyjä ja savupiippuja ja siintävässä etäisyydessä häämötti jonkun kaupungin rakennuksia ja torneja; sen takana oli meri. Osoitin kaupunkia. "Mikä paikka tuo on?" kysyin häneltä. "Tuoko?" huudahti hän. "Portsmouth!" Oikaisin itseni oriin lapoja vastaan. "Hyvä on!" sanoin minä. "Viimeinen asia, jonka muistan ennen kuin herätitte minut, on se, että ajoin ulos Portsmouthista autossa! Minulla ei ole sen enempää käsitystä kuin teilläkään siitä, miten tänne olen joutunut. Mutta minulle on juotettu unijuomaa. Missä minä olen?"
Hänen silmänsä olivat tällä hetkellä hämmästyksestä sepposen selällään; kuitenkin hän vastasi melko nopeasti:
"Missäkö olette? Tämä on Chilverton-nummi — kahden penikulman päässä
Portsmouthista", hän sanoi. "Sanoitteko, että lähditte sieltä autossa?
Milloin?"
"Puoliyön seutuvilla", vastasin minä. "Mutta minkä puoliyön, sitä en tiedä. Olipa nyt minkä hyvänsä — aivan varmaan minulle on juotettu unijuomaa. Nukahdin oitis autoon mentyäni enkä sen jälkeen enää tiedä mistään mitään. Kulkeeko mikään tie Portsmouthista Lontooseen tämän nummen kautta?"
"Ei mikään suora tie", vastasi hän, "mutta vähän matkan päässä tästä, missä seisomme — juuri tuon suuren keltatappuraviidakon takana kulkee tie. Kuka teitä kuljetti?"
"Hm!" sanoin minä. "Sitä itsekin ihmettelen! En ole asiasta varma. Luulin — mutta ei kannata aprikoida. Nukuttamisen vaikutti tietenkin viimeinen ryyppy."
"Olitteko — juovuksissa?" kysyi hän äkkiä suorasukaisesti.
"Juovuksissako? En ollut!" vastasin nauraen. "Jos tietäisitte —"
Mutta siihen paikkaan minä pysähdyin. Tarvitsin nenäliinaa ja olin pistänyt käteni povitaskuuni ottaakseni sen esiin. Sielläpä oli muutakin kuin nenäliina. Rahaa! Sormeni koskettivat jotakin kovaa, metallimaista.
"Hyvä Jumala!" sanoin minä. "Mitä ihmettä tämä on?"
Aloin lappaa niitä taskusta, syytäen kädestä toiseen — puntia! — loputtomasti: viimein oli minulla koura täynnä, aivan kukkuroillaan. Niihin aikoihin ei punnan näkeminen yleensä ketään ihmetyttänyt; siitä huolimatta tyttö huudahti hämmästyksestä.
"Niin!" sanoin minä. "Olenpa totisesti itsekin ihmeissäni. Mutta — heipä hei, täällä on vielä jotakin!"
Taskun pohjassa oli paperi, jotenkuten mykerrettynä. Vedin sen esiin ja koetin parhaani mukaan aukaista sitä. Vain kolme lyijykynällä töherrettyä sanaa siinä oli:
Pitäkää kielenne kurissa!
Tiesin, että tytön teki mieli nähdä tuota paperia. Enkä minä aikonut sitä näyttää hänelle. Pistin sen takaisin, pistin rahatkin taskuuni ja ponnistin kaiken ajatusvoimani. Sitten minä katsoin häneen.
"Olen hyvin pahoillani, että minut on löydetty teidän yksityiseltä alueeltanne", sanoin niin kohteliaasti kuin suinkin, "ja olen kiitollinen teille konjakista ja — ja osanotostanne. Totta puhuen, olin sattumalta sekaantunut mitä harvinaisimpaan seikkailuun viime yönä Portsmouthissa. Se mies, joka oli ollut osatoverinani, lupasi ajaa minut Lontooseen ja antoi minulle väkevän ryypyn juuri ennen lähtöä. Hän on selvästikin antanut minulle unijuomaa ja tänne tultuaan jättänyt minut siihen, mistä minut löysitte. Nyt minä lähden. Mutta olen vielä vähän sekaisin ja heikkona — voitteko sanoa minulle jotakuta majataloa tai mökkiä, mihin voisin mennä hetkeksi levähtämään?"
Hän oli kuunnellut kaikkea tätä hyvin hartaasti, tarkastaen minua läheltä, ja nyt hän sanaa sanomatta veti hopeapillin taskustaan ja puhalsi siihen kimakasti. Mies, jonka olin nähnyt istuvan liikkumatta hevosen selässä vähän matkan päässä, kääntyi nopeasti tämän äänen kuullessaan ja tuli nelistäen luo. Hän oli perikuvallista hevosmiehen lajia, rohkeakasvoinen, teräväsilmäinen, ja lähestyessään hän tarkasteli minua kysyvästi.
"Bradgett!" sanoi tyttö. "Lähden alas kartanoon. Pidäpä kaikesta huolta — en tule enää tänä aamuna tänne." Mies kosketti lakkiaan tallirengin tapaan ja poistui yhtä äänettömänä kuin oli tullutkin, ja tyttö kääntyi minuun. "Tulkaa mukaan minun talooni", hän sanoi. "Annan teille vähän aamiaista. Pitäkää kiinni oriin satulasta, niin teidän on helpompi kävellä."
Siitä olin varsin iloinen, sillä tällä haavaa tunsin oloni oudommaksi kuin tuntoihin tullessani.
"Te olette kovin hyvä aivan oudolle — joka on tavattu omituisissa olosuhteissa", sanoin minä, kun hän johdatti minua mäenrinnettä alas. "Saisinko tietää, kenelle olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa?"
Hän katseli minua omituisesti, hymykuoppien alkaessa ilmestyä hänen poskilleen.
"Sanoitte, muistaakseni, ettette ole milloinkaan nähnyt kilpa-ajoja", hän huomautti.
"En milloinkaan", vastasin minä. "En tiedä kilpa-ajoista mitään — en kerrassaan mitään."
"Ette kai", vastasi hän naurahtaen. "Muussa tapauksessa olisitte tuntenut minut. Olen neiti Margaret Manson, valmentaja. Ettekö ole kuullut puhuttavan suuresta Kit Mansonista, joka valmensi viisi Derby- ja kuusi Sr. Leger-ajojen voittajaa? Hän oli isäni, ja hänen kuoltuaan perin minä hänen ammattinsa. Ja syynä siihen, että niin tiukasti tahdoin tietää, miten olitte tänne tullut ja mitä olitte tekemässä, oli se, että olen saanut Derby-ehdokkaan vaimennettavakseni, enkä kärsi mitään vieraita ihmisiä ympärilläni kurkkimassa ja nuuskimassa, ymmärrättekös? Luulin teitä vakoilijaksi."
"Viaton olen minä, neiti Manson", vastasin. "Nimeni on Cranage, James Cranage — ammatiltani olen oikeastaan näyttelijä, mutta viimeksi olen ollut Barret Oliverin, tuon kuuluisan teatterinjohtajan, sihteerinä; Oliver on mennyt Australiaan, kiertueelle, eikä minua haluttanut mennä hänen mukanansa, ja olen etsimässä itselleni jotakin muuta tointa. Ehkäpä tässä kerron teille, miten satuin sekaantumaan vasta mainitsemaani seikkailuun —" "Odottakaa, kunnes olette saanut vähän aamiaista", keskeytti hän. "Näytätte vielä kehnonlaiselta. Mutta meillä ei ole pitkä matka — vain tuon metsikön ympäri."
Kohta tulivatkin näkyviin talo ja tallit, jotka siihen saakka olivat olleet hänen juuri osoittamansa tiheän metsikön peitossa. Kun en milloinkaan ollut nähnyt valmennuslaitosta, hämmästytti minua rakennusten koko ja laajuus sekä melkein palatsimainen yksityisasunto, johon minut nyt johdettiin. Ja kynnyksellä minä pysähdyin.
"Palvelijanne", sanoin minä, "luulevat, että olette tuonut aamiaiselle jonkun maankiertäjän".
"Eivät luule, kun olette kunnollisesti peseytynyt!" vastasi hän naurahtaen. "Vain sen puutteessa te näytätte olevan — ensi hätään. Mutta tulkaa ensin ruokahuoneeseen." Hän oli ilmeisesti ymmärtäväinen ja neuvokas tyttö. Hän vei minut hienoon ruokahuoneeseen, johdatti sivupöydän ääreen ja otti pullokaapista pienen samppanjapullon, jonka hän sitten hyvin näppärästi aukaisi hennoilla sormillaan.
"Te juotte tämän!" sanoi hän käskevästi, kaataen lasiin kuohuvaa nestettä. "Ja tunnette itsenne uudeksi ihmiseksi. Sitten saatte mennä kylpyhuoneeseen, ja aamiaisen aikana kerrotte, — eikö niin?"
Hän nauroi iloisesti ojentaessaan minulle lasin, ja minäkin nauroin tyhjentäessäni sen.
"Terveydeksenne!" sanoin minä. "Olette oikeaa lajia joka tapauksessa.
Pitkää ikää ja paljon onnea teille!"
Tunnin kuluttua tunsin itseni uudeksi ihmiseksi — hän oli varustanut minulle kylpyhuoneeseen partaveitset ja muut, ja kun minä pestynä ja puhdistettuna palasin alas aamiaiselle, saatoin tuskin todeksi uskoa, että minut pari tuntia sitten oli hylkytavarana korjattu avonaiselta kedolta. Näin hänenkin hyväksyvästi katsovan minuun, kun astuin huoneeseen, jossa hän odotti minua miellyttävän näköisen vanhanpuoleisen naisen seurassa, jonka hän esitti minulle tädikseen, neiti Millie Heppleksi.
"Voitteko paremmin?" kysyi hän aamiaiselle ruvetessamme.
"Totta kai, muuten olisin kiittämättömämpi ja säädyttömämpi kuin olenkaan!" sanoin. "Kiitos teille, voin nyt niin paljoa paremmin, että jos teitä haluttaa kuulla, saatan kertoa teille eilispäiväiset ja viimeöiset seikkailuni."
"Enpä tahdo kieltää, että olen aivan naisellisen utelias niitä kuulemaan", nauroi hän, leikatessaan edessään olevaa hienoa yorkilaista lampaanpaistia. "Kertokaa minulle kaikin mokomin — jos vain teitä huvittaa."
"Huvittaa hyvinkin!" vastasin päättävästi. "Olette arvostelukykyinen ja järkevä nainen, ja mielisinpä tietää teidän ajatuksenne asiasta. Sillä se käy kerrassaan yli minun ymmärrykseni, enkä tiedä, eikö minun oikeastaan pitäisi palata Portsmouthiin ja asettua yhteyteen poliisin kanssa. Kuitenkin…"
Aamiaisen aikana minä kerroin noille kahdelle naiselle koko jutun, alkaen kohtauksestani Quartervaynen kanssa Clarence-laiturilla, siihen asti kun heräsin Chilverton-nummen ylimmällä huipulla. En säästänyt yksityiskohtia kertoessani heille sanasta sanaan sen, mitä olen tässä kirjoittanut. Kertominen vaikutti eri tavalla kumpaankin kuulijaan. Neiti Hepple, joka myöhemmin myönsi minulle, että hän piti jännitysromaaneista, oli ihmeissään siitä, että todellisessa elämässä tapahtui sellaisia asioita, jotka olivat ainakin yhtä merkillisiä kuin mitä ammattikirjailijat kuvittelivat mielessänsä; hän ahmi kaikki halulla ja nautinnolla. Mutta neiti Mansonin mielenkiinto oli laadultaan käytännöllisempää; hän näytti harkitsevan asiaa, laskien mahdollisuuksia, miettien todennäköisyyksiä; kuta enemmän kerroin, sitä miettivämmäksi hän kävi.
"Ja tämä on lorun loppu", päätin minä äkkiä.
"Tarkoitatte — asian alku", sanoi hän. "Tai jos se on loppu, on se vain ensi luvun loppu. Asia on tietenkin vasta alkanut. Esirippu laskenut ensi näytöksen jälkeen — siihen asti olette tullut. Nyt seuraa — toinen näytös."
"Jossa minä en esiinny!" sanoin päättävästi.
"Mistä sen tiedätte?" kysyi hän. "Saattaa olla, että te joudutte — teidät pakotetaan — siihen! Oli miten oli, kuten sanoin, on tämä vasta alkua."
"Minä taas tahtoisin tietää", huomautti neiti Hepple teetarjottimensa takaa, "mitä tämä kaikki merkitsee? Te ette tietystikään tiedä, sir?"
"En sen enempää, neiti Hepple", vastasin minä, "kuin Bacon-Shakespeare -väittelyn merkityksestä. Kaikki minkä tiedän — olen teille jo kertonut. Tähän asti on koko asia salaperäisyyden peitossa."
"Oletteko laskenut nuo rahat?" kysyi neiti Manson äkkiä.
"Olen kyllä! Niitä on sata puntaa kultarahoina", vastasin.
"Vaikenemisen palkaksi tietysti", hän huomautti.
"Jotakin sen tapaista epäilemättä", sanoin minä. "Kuitenkin luulen, ottaen huomioon viimeöiset kärsimykseni, olevani oikeutettu niihin."
"Pitämään ne ainakin", hän sanoi. "Mutta mitä tulee poliisille kertomiseen, arvelen, että teidän pitäisi odottaa asiain kehitystä. Odottakaa seuraavia uutisia. Ei koskaan tiedä —"
Hänen vielä puhuessaan tulivatkin jo seuraavat uutiset, asia joutui uuteen vaiheeseen. Ovelle ilmestyi palvelijatar kertomaan, että Bradgett oli eteishuoneessa ja että hänellä oli tärkeää asiaa. Neiti Manson nousikin heti paikalla aamiaispöydästä. Näin, että hän oli jo levoton ja että hän pelkäsi jotakin tapahtuneen kallisarvoisille suojateilleen. Mutta parin minuutin kuluttua hän katsahti sisään huoneen avoimesta ovesta ja nyökkäsi minulle. "Herra Cranage", sanoi hän, "tulisitteko tänne ulos?" Minä menin. Bradgett seisoi avaran eteishuoneen ovipuolessa; neiti Manson vei minut päinvastaiseen suuntaan. "Onko teillä mitään käsitystä siitä, minkälainen se auto oli, jossa teitä viime yönä kuljetettiin?" kysyi hän kuiskaten. "Minkälainen? Tarkoitatteko minkä tehtaan?" vastasin minä. "Ei minulla ole siitä aavistustakaan. Aitauksessa, josta lähdimme, oli pimeä, aivan pilkkopimeä. Muuta en tiedä kuin että se oli auto — melko ränsistynyt — mielestäni? Mutta miksi?"
"Odottakaa hetkinen", vastasi hän. Sitten hän kääntyi Bradgettiin. "Hyvä on, Bradgett", puhui hän. "Lähden sinne itse. Sanoitteko: ylempi liitukaivos?"
"Niin, ylemmässä liitukaivoksessa se on", vastasi Bradgett. "Pohjalla tietysti."
"No niin — nyt minä lähden", sanoi hän. Kun mies oli poistunut eteishuoneesta, kääntyi hän taas minuun. "Muuan tallirengeistämme on juuri tullut sellaisia uutisia tuoden, että kilometrin päässä olevan liitukaivoksen pohjalta on tänä aamuna löydetty auto, kerrassaan murskana tietenkin. — On suoraan porhaltanut yli reunan — ehkä seitsemän tai kahdeksankymmenen jalan putous!"
"Oliko siinä ketään?" huudahdin. "Seitsemän- tai kahdeksankymmentä jalkaa! No sitten —"
"Se juuri onkin merkillinen seikka", sanoi hän. "Ei löydy jälkeäkään kenestäkään. Tietenkin, jos joku olisi ollut siinä sisässä, niin kahdeksankymmenen jalan syöksyminen —"
Hetken aikaa seisoimme molemmat äänettöminä toisiimme tuijottaen. Sitten hän sieppasi vieressä olevasta telineestä saarnipuisen kävelykepin ja viitaten minua tekemään samoin lähti eteishuoneen ovea kohden.
"Lähtekää mukaan!" sanoi hän. "Olemme kumpikin jo lopettaneet aamiaisemme, ja nyt lähdemme sitä katsomaan. Sillä olisipa hauska tietää — onko tämä se auto, joka teidät toi nummen huipulle?"
"Ja jos on", sanoin minä, "niin missä on Holliment? Sillä Holliment varmasti sitä kuljetti. Ja jos tämä on hänen autonsa ja hän sen mukana meni yli reunan —"
"Se on aivan mahdotonta", selitti hän. "Ei kukaan ihminen voi ajaa tuon liitukaivoksen reunan yli, pudota kahdeksankymmentä jalkaa ja sitten hengissä lähteä laputtamaan. Mutta ei kannata miettiä — sittepä nähdään."
Hän johti minut talosta mäenrinnettä pitkin ja ylöspäin jonkinlaista vuoritietä noin puolen kilometrin verran. Äkkiä hän poikkesi siitä ja kuljettuaan vähän matkaa sitkeää ruohoturvetta vei minut suoraa päätä aitaamattoman ja kerrassaan suojaamattoman liitukaivoksen äärimmäiselle reunalle. Kun katselimme alas, näimme auton, Hyvinkin kahdeksankymmentä jalkaa alempana. Minusta auto näytti särkyneen yhtä moneksi sirpaleeksi kuin maailmassa on päiviä. Sen ympäri oli kokoontunut väkeä, paimenia, renkipoikia, töllistelijöitä läheisestä kylästä, ja me menimme alas mäenrinnettä lammaspolkua pitkin ja liityimme heihin. Muuan poliisikin oli siellä; hän kertoi meille, että asian oli täytynyt tapahtua varhain aamulla, sillä hän oli itse käynyt liitukaivoksessa erään metsänvartijan kanssa puoliyön seutuvilla, eikä siellä silloin ollut mitään näkynyt; hän sanoi myöskin, että se renki, joka ensiksi oli löytänyt hylyn kello seitsemältä, ei ollut huomannut ketään ihmisolentoa siinä läheisyydessä. Ja sitten hän kiinnitti huomiomme tärkeään seikkaan — sirpaleiden joukossa ei ollut mitään, josta autoa olisi voinut tuntea — kaikki sellaiset osat oli poistettu.
"Ja asiasta voi tulla vain yhteen johtopäätökseen", hän selvitteli. "Autosta on kuljettaja poistunut ylhäällä tuolla, pannut sen käyntiin ja laskenut menemään reunan yli! Mutta miksi?"