VIIDES LUKU
Vanha näyttämökuningatar
Tämä luonnollinen kysymys epäilemättä askarrutti niiden parinkymmenen paikkakuntalaisen ajatuksia, jotka seisoivat siinä ympäri, vuoroon katsellen murskaantunutta autoa ja vuoroon meitä itseämme.
Mutta poliisi tiesi vielä jotakin ja hän oli innokas kertomaan sitä. "Olen käynyt tuolla huipulla, neiti Manson", hän jatkoi, osoittaen liitukaivoksen reunaa korkealla yläpuolellamme. "Niin, lähdin sinne ylös heti tämän sekasotkun nähtyäni, vaikka tietysti ensin otin tarkan selon, ettei mitään ruumista tai sellaisen osaa ollut täällä alhaalla. Ja minä tarkastin huolellisesti ympäristöä, en ainoastaan tuota paikkaa juuri tuolla ylhäällä, vaan myöskin sen takana kulkevaa maantietä. Tietysti minunlaiseni harjaantunut silmä näkee sellaista, mitä — no niin, mitä eivät muut ihmiset näe. Ymmärrättekö minua?"
"Täydellisesti, Roberts", vastasi neiti Manson. "Ja mitä te näitte?"
"Saattepa kuulla", vastasi poliisi ylpeällä itseluottamuksella. "Tuo auto on tullut tietä myöten, joka kulkee teidän talonne takaa, mäenrinnettä pitkin ja etelästä päin; se ei ole tullut vastaiselta suunnalta. No, miksei? Jo ennenkuin menin tuonne ylös, tarkastin huolellisesti pyöränrenkaita — voitte huomata niiden olevan erikoista mallia ja sen tähden jättävän erikoiset jäljetkin.
"No niin, huomaatte noiden jälkien tulevan ylös teidän taloltanne päin eikä alas, ja jos te ja tuo herrasmies menette tuonne ylös, niin huomaatte, että juuri tämän liitukaivoksen kohdalla nuo tiellä olevat jäljet loppuvat — äkkiä! Kerronpa teille, neiti, mitä tapahtui — se kaveri, joka ohjasi tuota autoa, pysähtyi siihen. Sitten hän luultavasti kävi tarkastamassa tätä hirveätä rotkoa puolelta ja toiselta, vaikka hän nähtävästikin tunsi sen ennestään. Sitten hän vei autonsa ruohikolle tuon ulkoneman kohdalle, hyppäsi itse pois silloin kun se lähti liikkeelle ja antoi sen — huilata. Mies seisoi ylhäällä vahingoittumattomana ja auto meni yli reunan — murskaksi. Miltä selitys kuuluu — neiti?"
"Se on todistus siitä, että teillä on erinomainen kyky tehdä huomioita ja johtopäätöksiä, Roberts", sanoi neiti Manson.
"Teidän sijassanne, niin nuori kuin te vielä olette, rupeisin salapoliisiksi."
"No niin, olen sitä jo ennemminkin ajatellut, neiti", huomautti poliisi mielissään. "Mutta muuan seikka minua oudostuttaa tässä asiassa, nimittäin — mitä syytä saattaisi kellään ihmisellä olla tuolla lailla särkeä autonsa — ehdoin tahdoin. Se ei ollut niin sanottu ensiluokkainen eikä toisluokkainenkaan auto, eipä edes keski-ikäinenkään, mutta se oli kuitenkin vielä käyttökelpoinen ja rahan arvoinen se oli. Te kai ajattelette, että tuo tuommoinen oli hullun työtä, neiti, eikö niin?"
Neiti Manson vastasi olevansa aivan samaa mieltä kuin poliisikin, ja sitten hän ja minä palasimme Iiitukaivoksen huipulle ja huomasimme todeksi poliisin kertomuksen mäkitiellä näkyvistä pyörän jäljistä.
Ei ollut epäilystäkään siitä, että auto oli tullut tähän paikkaan sen paikan läheisyydestä, johon minut oli yöksi jätetty, eikä siitäkään, että sen syöksyminen Iiitukaivoksen reunan yli oli ollut harkittu teko, sillä ajotietä huolellisemmin tarkastaessamme huomasimme paikan, missä se oli käännetty melkein suorakulmaisesta ja toisen paikan, missä se nähtävästi oli seisonut, ennenkuin se oli taas pantu liikkeelle ja lähetetty turmioonsa.
"Auto on sama, jolla teidät viime yönä tuotiin Portsmouthista!" selitti kumppanini lujalla vakaumuksella. "Aivan varmasti."
"Niin", myöntelin minä. "Mutta missä on kuljettaja? Ja minkä tähden hän tämän teki? Ja ettekö luule, että minun olisi parempi mennä takaisin Portsmouthiin ja kertoa poliisille kaikki mitä tiedän?"
"Ei, enpä tiedä, että teidän sijassanne tekisin niin", vastasi hän. "Te ette ole tehnyt mitään, olette vain sattumalta sekaantunut omituisiin tapauksiin. Teidän sijassanne odottaisin nähdäkseni, miten asia kehittyy."
"Ja pitäisittekö nämä rahat?" kysyin minä, taputtaen taskuani, jossa kulta ilkeästi painoi.
"Miksei? Ne on pistetty sinne", hän sanoi. "Ainakin minä ne pitäisin! Mutta saattepa kuulla jotakin — ennemmin tai myöhemmin. Kaikessa tässä piilee joku salaisuus. Ja — mihin nyt aiotte ryhtyä?"
"Mennä Lontooseen kai", vastasin minä. "Missä on lähin asema?"
"Kahdeksan tai yhdeksän kilometrin päässä", vastasi hän. "Mutta — minullapa on eräs tuuma teihin nähden."
"Tuuma — minuun nähden?" huudahdin, osoittaen hämmästystäni. "Mikä sitten?"
"Haluaisitteko uutta sihteerin paikkaa?" kysyi hän.
"Haluan mitä tahansa hyvää ja kunnollista — senlaatuista tointa", vastasin minä. "Totta puhuakseni, ei minulla näyttämöllä juuri ollut menestystä — luulen paremminkin sopivani tuohon toiseen toimeen. Mutta — onko teillä tiedossa ketään, joka tarvitsee sihteeriä?"
"Onko teillä suosituksia ja todistuksia?" tiedusteli hän asiallisesti.
"Oikein hyviä?"
Vastaukseksi vedin esille taskukirjani, otin siitä muutamia kirjeitä ja papereita ja ojensin vaieten hänelle. Äänettömänä hän luki ne kaikki, sitten hän antoi ne takaisin, osoitti yli laakson erästä puoleksi puitten peitossa olevaa suurta taloa pienen kylän yläpuolella, jonka olin huomannut liitukaivoksella käydessämme.
"Näettekö tuota kartanoa?" sanoi hän. "Se on Renardsmere House; lady Renardsmere asuu siinä — silloin kun hän ei ole kaupungissa. Ehkä te ette tunne häntä sillä nimellä. Hän oli — joku aika sitten — hyvin tunnettu näyttelijätär — Helena Reading. Tunnettehan sen nimen. Hän meni naimisiin sir William Renardsmeren kanssa, joka on nyt kuollut, ja rouva on saanut kaikki hänen maansa ja kaikki hänen rahansa — ja niitä on loputtomasti. Ja viimeisten viiden vuoden kuluessa hän on innostunut kilpa-ajoihin, ja minä olen saanut talliini hänen Derby-ehdokkaansa — Välkehtivän Rubiinin…"
"Välkehtivän Rubiinin!" huudahdin minä. "Niin, sen nimen minä tietysti tunnen. Siitä lyödään suuria vetoja, eikö niin?"
"Kolme yhtä vastaan tällä hetkellä", vastasi hän melkein välinpitämättömästi. "Mutta nousee se vieläkin, niin totta kuin nimeni on Peggie Manson! Välkehtivä Rubiini tulee voittamaan Derbyn yhtä varmasti, kuin tuo on minun taloni ja nuo minun tallejani ja tämä tässä minun maatani. Mutta se sikseen. Tärkeintä teille tällä hetkellä on se, että lady Renardsmere, joka inhoo kirjelappusenkin kirjoittamista ja vihaa tilejä — hakee sihteeriä. Luullakseni te todistustenne ja suositustenne sekä erikoisesti tuon Barrett Oliverin kirjeen perustuksella olette juuri hänelle sopiva mies!"
"Olette erinomaisen ystävällinen huolehtiessanne minusta!" sanoin minä.
"Olette laupias samarialainen, neiti Manson."
"Enpä tiedä!" sanoi hän nauraen. "Aina kuitenkin halukas tekemään hyvän palveluksen. Kuulkaahan nyt — mikään ei ole sen parempi kuin toimittaa asiat heti. Vanhalla isäkullallani oli tapana sanoa, että kolme hienointa sanaa maailmassa oli — tee se nyt! Lähden kanssanne lady Renardsmeren luo — minun täytyy tavata hänet tänä aamuna, niin että me lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mutta tulkaa ensin talleja katsomaan, niin minä näytän teille sen pikku ladyn, joka tulee voittamaan Derbyn."
Hän johdatti minut taloaan ympäröivien puutarhojen kautta aivan vieressä olevalle valmennuslaitokselle. Minulle, joka en milloinkaan ennen ollut nähnyt tällaista laitosta ja jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millä tavoin täysiverisiä valmennetaan, oli koko paikka ihme; vielä ihmeellisemmältä näytti, että nuori tyttö vain sitä kykeni johtamaan. Mutta kohta näin, ettei neiti Margaret Manson ollut ainoastaan johtaja, vaan täydellinen itsevaltias; kokonainen armeija miehiä ja poikia, joiden sivu kuljimme tarkastusretkellämme, nähtävästi vapisivat hänen viittauksestaan ja kuuntelivat hänen pienintäkin sanaansa — suuremmalla kunnioituksella ja kuuliaisuudella ei komentavaa upseeria kasarmin tarkastuksessa vastaanotettu kuin häntä, kun hän kuningattaren tavoin kulki pienen valtakuntansa läpi.
Yhtäläiseltä kuningattarelta näytti Välkehtivä Rubiinikin ylen tarkasti suojatussa ja erityisesti vartioidussa asunnossaan, johon hänen valmentajansa minut nyt johti. En tietänyt mitään hevosista silloin ja olin hirveän tietämätön täysiveristen erikoisista tuntomerkeistä; ainoa minkä tiesin oli, että erinomaisen kaunis nainen omasta maailmastamme oli kutsunut minua katsomaan vastinettaan hevosmaailmassa, hienosti muodostunutta olentoa, kaikki pelkkää elämää ja tulta, jonka kiiltävän ruskea karva, säihkyvät silmät, herkät sieraimet ja täydellisen siromuotoiset jäsenet olivat minusta jotakin aivan yliluonnollista. Ja kun neiti Manson käsi eläimen kaulalla, parin tallirengin kunnioittavasti vierestä katsoessa, kysyi minulta, eikö tämä ollutkin kaunotar, en voinut muuta tehdä kuin — kuvaannollisesti puhuen — langeta maahan ja palvella.
"Onko — onko se milloinkaan ottanut osaa kilpa-ajoihin?" kysyin arasti.
Yhden hirvittävän sekunnin ajan palvelijat töllistelivät minua suut ammollaan, voiden tuskin korviaan uskoa; seuraavana ne jo taas seisoivat tylsän kunnioittavina. Neiti Manson nauroi.
"On toki, on se ottanut osaa kilpa-ajoihin!" vastasi hän. "Kahdesti jo. Se voitti Champagne-palkinnon viime vuonna Doncasterissa, kahden vuoden vanhana, kolmella pituudella. Ja viime viikolla se vast'ikään voitti tuhannen punnan palkinnon Newmarket'issa, neljällä pituudella. Tässä ovatkin sen pienet saavutukset! Niin — on se siis juossut… vähäisen!"
"Minähän kerroin teille, etten tiedä mitään kilpa-ajoista", sanoin nöyrästi. "No niin — toivotan siis vain parasta onnea ja menestystä sille! Ja minäpä menen Epsom'iin katsomaan, miten se voittaa Derbyn."
"Enpä luule, että teidän menoanne sinne tarvitsee epäillä", huomautti neiti Manson hetkistä myöhemmin, kun hän ja minä lähdimme pilttuusta, "se on jotenkin varmaa!"
"Miten niin?" kysyin katsellen häntä ihmeissäni.
"Sentähden, että luulen lady Renardsmeren antavan sen teille toimeksi", vastasi hän kerkeästi. "Hän on hyvin mieltynyt kaikkiin tai kaikkeen, millä on tai on ollut jotakin tekemistä hänen vanhan virkansa kanssa, ja se tärkeä seikka, että olette polkenut näyttämöpalkkeja ja ollut tekemisissä Barrett Oliverin kanssa, tulee olemaan suunnaton suositus. Mutta tulkaa — lähdetään Renardsmere Houseen."
Hän johti minut — tällä kertaa eri polkua — takaisin laakson ja sitten kylän kautta, jonka jo olin mäenrinteeltä nähnyt. Se oli soma, vanhanaikainen paikka harmaine kirkkoineen, olkikattoisine majoineen ja puitten keskellä olevine talonpoikaistaloineen, kaikissa tyynen onnellisuuden leima. Pienuudestaan huolimatta huomasin siellä tilavan näköisen vanhanaikaisen majatalon; ulkona riippuvalla kyltillä näkyi nimi "Renardsmeren Vaakuna".
"Kaikki täällä on Renardsmereä", huomautti neiti Månson, nähdessään minun katsovan sitä. "Kylän nimi on Renardsmere; majatalo on Renardsmere; iso kartano on Renardsmere. Mutta otaksun, että te ajattelette lady Renardsmereä Helena Readinginä, vai kuinka?"
"Olen nähnyt kuvia hänestä Helena Readinginä", sanoin minä. "Mutta tietysti minä en koskaan ole nähnyt häntä näyttämöllä. Hän oli kuuluisa kaunotar muistaakseni."
"Totisesti, ei hän ainakaan enää ole!" huudahti neiti Manson. "Ehkäpä joitakin jälkiä siitä — mutta olkoon nyt miten hyvänsä. Viiden minuutin kuluttua te näette hänet."
Tapasimme lady Renardsmeren muutamassa laajan puutarhansa kolkassa. Kulkiessamme sen läpi oli minusta tuntunut päivänselvältä, että hän pitää palveluksessaan suuren joukon puutarhureita, mutta itse asiassa, kun me tapasimme hänet, puettuna karkeaan ja hyvin tahraantuneeseen puutarhapukuun ja vanha hattu sidottuna päähän yhtä kehnolla nauhalla, oli hänen armonsa juuri kaivamassa viisihaaraisella tadikolla lantaa multapenkkiin, jonka tarkoituksen hän itse paraiten tiesi. Hän suoristi kookkaan vartalonsa, kun lähestyimme, ja laskien toisen kätensä lanteille tarkasti kiinteästi minua — vierasta. Yhtä kiinteästi minäkin tarkastelin häntä. Merkillinen nainen! ajattelin minä — syvävakoinen, omituisen uurteinen suu ja tummat, vielä tulta säihkyvät silmät.
"Kuka on tuo nuori mies?" tiukkasi hän, ennenkuin olimme päässeet kuuden askeleen päähän hänestä. "Onko hän teidän ystäviänne, Peggie Manson? Pulska poika, niin — hänessä on ryhtiä — hm!"
"Tämä on muuan nuori herrasmies, lady Renardsmere, joka on saanut kuulla, että te tarvitsette sihteeriä, ja hän luulee sopivansa teille hyvin", vastasi neiti Manson, kun minä tein kumarrukseni. "Hän on jo ollut kuuluisan teaatterijohtajan Barrett Oliverin sihteerinä ja hänellä on erinomaiset todistukset."
Näin ihmeellisen loiston syttyvän tuon vanhan naisen silmiin.
"Barrett Oliver! Hyvä Jumala — hän oli juuri alkamassa, kun minä lopetin!" hän sanoi. "Hm! — ja mikä on teidän nimenne, nuori mies!"
"Minun nimeni, lady Renardsmere, on James Cranage", vastasin minä.
"Itsekin ollut näyttelijänä, vai kuinka?" hän tuikeasti tiedusteli. "Sitä ajattelinkin. Siltä näytättekin. Osaatte pitää leukanne pystyssä ja puhua äidinkieltänne. Hm!"
Hän riisui puutarhakäsineensä ja nakkasi ne menemään.
"Missä ovat teidän paperinne?" kysyi hän. "Katsotaanpa niitä."
Ojensin hänelle suositukset ja todistukset, jotka jo olin näyttänyt neiti Mansonille.
Vanha rouva luki ne kaikki, muuttamatta kasvojensa ilmettä; lopuksi hän erotti kaksi kirjettä ja osoittaen nimikirjoituksia ja osoitteita kysyi:
"Tunsivatko nämä kaksi herrasmiestä teidät henkilökohtaisesti?"
"Aivan läheisesti — lapsuudesta asti, lady Renardsmere", vastasin minä.
"Tiedustelen puhelimitse heiltä tämän päivän kuluessa", sanoi hän.
"Te tulette tänne huomenaamulla kello kymmeneltä. Silloin me sovimme
asiasta. Minä pidän teidän paperinne siihen asti — selvä on siis. No,
Peggie Manson, mitä asiaa teillä on?"
Kumarsin lady Renardsmerelle ja vetäydyin sen puutarhanurkkauksen päähän, jossa tuleva mahdollinen työnantajani ahersi kuin mikäkin päiväpalkkalainen. Viidessä minuutissa neiti Manson yhtyi minuun, ja me lähdimme pois.
"Kummallinen nainen!" huomautin, kun olimme poissa hänen kuuluviltaan.
"Kummallinenko? Odottakaa, kunnes tunnette hänet!" huudahti neiti Manson. "Sen kuitenkin saatan kertoa teille — hän on lämminsydämisin nainen Englannissa."
"Niitä näyttää siis täällä olevan aika tiheässä", sanoin minä arasti.
"Tai sitten minulla on aivan erikoinen onni!"
"Ei mitään kohteliaisuuksia!" sanoi hän käskevästi. "No niin, teidän on siis mentävä sinne kello kymmenen huomenaamulla. Millä kulutatte aikanne siihen saakka?"
"Missä on lähin kaupunki — jossa olisi laatuun käypiä kauppoja?" sanoin minä.
"Ei ole mitään kaupunkia lähellä", vastasi hän. "Mutta suuri kylä on — Chilbourne — kolme kilometriä tietä alas Renardsmerestä — ja siellä on hyviä kauppoja."
"Sitten minä lähden sinne, hankin itselleni muutamia tarpeellisia tavaroita, tulen takaisin ja menen 'Renardsmeren Vaakunaan' yöksi", vastasin. "Ja jos lady Renardsmere huomenaamulla on minulle suosiollinen ja ottaa minut palvelukseensa, niin pyydän kahdenkymmenenneljän tunnin loman, voidakseni mennä kaupunkiin noutamaan tavaroitani."
"Hän kyllä ottaa teidät", vastasi neiti Manson varmana. "Tunnen hänet, hän mieltyi teihin heti kun hänen terävät, vanhat silmänsä sattuivat teihin. Olette onnen poika."
"Niin, ollut aivan määrättömästi onnellinen kello kuudesta asti tänä aamuna, enkö olekin?" sanoin minä. "Nyt ei enää luullakseni muuta puutu kuin että haalin kokoon niin paljon rahaa kuin suinkin ja uskallan ne Välkehtivän Rubiinin puolesta ensi Derbyssä."
"En koskaan kehoita poikia lyömään vetoa", keskeytti hän melkein ankarasti. "Antakaa vedonlyönnin olla! Ja kun nyt olemme majatalon luona, on teidän paras mennä sisään ja ryhtyä hommiinne — minä lähden, sillä minulla on paljon tekemistä." Hän hymyili ja nyökkäsi minulle ja lähti mäenrinteelle johtavaa polkua, kun rohkenin kutsua häntä takaisin.
"Mikä on?" kysyi hän yhä hymyillen.
"Tuota — saanhan minä nähdä teitä taasen, enkö saakin?" pyysin minä.
"Jos te sovitte asioista lady Renardsmeren kanssa — kuten jotenkin varmasti teettekin — niin saatte ehkä aivan väsyksiin asti minua tavata!" vastasi hän. "No, menkää nyt sisään ja ryhtykää hommiinne."
Tämän sanottuaan hän päättävästi lähti taakseen katsomatta, ja minä menin "Renardsmeren Vaakunaan" ja ilmoitin sen emännälle, että koska minulla oli asioita kartanon armon kanssa, oli minun välttämätön yöksi jäädä kylään. Tämä ilmoitus hankki minulle parhaimman huoneen: nähtyäni sen menin tarjoiluhuoneeseen saamaan lasin juotavaa ennen Chilbournen-matkaani. Siellä oli kyläläisiä miehiä päivällistuikkuaan ottamassa, ja he puhuivat liitukaivoksessa murskaantuneesta autosta. Ja kuten tämmöisissä tilaisuuksissa ja paikoissa on tavallista, oli sielläkin mies, joka esiintyi muita tietävämpänä. Hän istui nurkassa olutpullo edessään ja esiintyi mahtavasti.
"Älkkän tulkk kukka sanoma mnul, ettei tua asjan takan oi paljonki rötöksi!" sanoi hän paraillaan, kun minä astuin huoneeseen. "Mont sortti puhett o liikkel tost autost, ko on tual vanha liitukaivoksen pohjal. Polisi ny höpisevä yht ja toist, mutt uskokkan pois, kyll mnää tiädä, mikä tämä asjan takan oikke on!" "No, mikä sen takan sitt on?" kysyi eräs joukosta. "No, mikäst muu ko semne murtovarkkaus taas, ko lehdist olett luken", selitti oraakkelimme. "Murtovarkkautt — sitä se just tiätä! Joku noit herrasvarkkait, kon tleeva Lontost päi. Odottakka vaa ehtosse astik, nii jollet saa kuul, ett johonkki isson taloho on murrett just viime yö aikan ja viätty kaikk kultkello ja hoppikaffeli, nii mnuu nimen ei ol se ko mnää se luulisi oleva! Nii varastett — kultkelloi ja hoppikaffelei."
"Mit tekemist sill o auton kanss, ko o löydett liitukaivoksen pohjast?" kysyi epäilevä ääni. "En ymmär —"
"No, kyll snuu järjejuoksus lait o sitt vähä nii ja näi", keskeytti oraakkeli. "Mnuu miälestän asi o valla yksinkertane. Täll tavall mnää sen käsitä. Nua kaveri — herrassakiks kai semssi sanota — tleeva Lontost tänn vanhall autoll. He murtava ja varastava, niinko sanas sanota. Sitt he lähtevä matkoihis nummi pitkin. Ja peittäkses jälkes antava auto huilat liitukaivokse syrjä yli tuhansiks säpäleiks ja paserava itt vallan toisse suuntta. Nii siin käyn on. Pois he ova pasaran muin miähin, hulla ja hopja plakrisas."
Tätä mielenkiintoista kekseliästä selitystä seurasi kuolonhiljaisuus. Sen keskeytti lopulta miettivän näköinen mies, joka oli hartaana kuunnellut.
"Ei se valla hullump selitys ollukka", huomautti hän. "Eik ol viäl tunttiakan kulun siit ko mnää tual alhal Chibournes kuuli, ett siäl oi ensmätteks tänäp aamust enne auringo noussu näht kaks viarast miäst astumas lähimppä rauttiäasemat päi. Toine oi pitk ja paks ja toinen piän ja paks…"
Join olutlasini loppuun ja lähdin ulos. Quartervayne ja Holliment ilman epäilystä! Toinen pitkä; toinen lyhyt; kumpikin aika paksuja. Mitä tämä tarkoitti? Sen saatoin käsittää, että he juottivat minulle unijuomaa ja jättivät minut nummelle, saatoin käsittää kultarahat taskussani ja äkkiä töherretyn kirjelipun, kaikki se oli selitettävissä heidän kannaltaan katsoen. Mutta miksi rikkoivat auton?
Olipa nyt miten hyvänsä, hyödytöntä oli tällä hetkellä aprikoida niitä asioita: minun oli ajateltava omia asioitani! Kävin ulkona sinä iltapäivänä, vietin yön mukavasti "Renardsmeren Vaakunassa" ja seuraavana aamuna täsmälleen kello kymmeneltä olin lady Renardsmeren luona. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli ottanut minut sihteerikseen.