I.
Tettinki eli Heinäsirkka.
Tässä se sulla nyt on kertomus, jonka lupasin.
Sä muistat: oli lämpimänä päivänä heinäkuussa. Me astuimme vihannalle kedolle. Oli vähää ennen sitä hetkeä, jolloin aurinko on korkeimmalle en päässyt. Päivän kulta-silmä säteili kirkkaita, kuumia säteitä. Likeisestä metsästä kaikuivat lintujen viserteet, ja järven laineet kävivät leikkisillä rannan ruokojen kanssa.
Mutta viheriöitsevällä, avaralla kedolla oli oma kummallinen elämä. Täällä oli ääretön paljous hyönteitä ja pikku-eläviä, jotka vilkkaasti mennä riensivät ristin rastin ketoa, ja jotka olivat tänne ottaneet ikään kuin rakentaaksensa uuden pikku-maailman itsellensä. Kullan- ja hopean-kiiltävät kuoriaiset toimiskelivat täällä ykstotisessa innossa; täällä ahkeroitsi muurahainen, tuo ihmisen voittaja uutteruudessa; täällä kiipeilivät musta-pilkkuiset kulta-tertut ruohojen päihin ja laskeusivat sieltä lennolle. Hurja-ilossa hyörivät kukkien kauniit rakastajat, kaunosiipiset perhoset, tuoksuvassa kukkaistossa; totisemmalla mielellä lentelivät kukasta kukkaan hyrräilevät mehiläiset, suu siivet simassa. Ja koko tämä ilomaailma se riemuiten lauloi, lauloi kesäpäivän ihanuutta, lauloi kukin taitoansa myöten. Mutta korkeammalle kaikkia kaikui heinäsirkkain heleät äänet, ihan kuin pikkola-huilun säveleet hyvinvarustetussa orkesterissa.
Sinun teki silloin mieli nähdä näitä heleä-äänisiä laulajia, ja me rupesimme niitä kilpaa ajamaan, saadaksemme yhden kiinni. Mutta turhiinpa olisi yrityksemme mennyt, ellei yksi näistä olisi vahingossa tarttunut hattusi harsi-vaatteesen.
Nyt sait siis likemmältä nähdä heinäsirkan. Sinua kummastutti sen hoikka rakenne ja soukat jalat. Mistähän heleät laulajamme näin ovat laihoiksi joutuneet, arvelit sä. Lupasin silloin sulle sen kertoa.
Tässä se nyt on kertomus. Nämä laulavat laihat olennot ovat, näet sä, nekin ennen olleet ihmisiä.
* * * * *
Siirrymme siihen aikaan, jolloin Muusat eli runottaret eivät vielä olleet olemassa, eikä siis mitään lauluakaan, sillä nämä ne laulun ja runouden jumalattaret ovat, joitta ei laulua, ei runoutta. Muita jumaloita kyllä oli, ja nämä asuivat autuaallisessa rauhassa Olympossa, kuolemattomien taivaallisessa kodissa. Ihmisiä oli myöskin jo maailmassa. Nämä asuivat niinkuin ainakin maan päällä, eleskellen tavallista elämätänsä, mutta ilman laulutta ja runoutta, sillä näitähän ei vielä ollut.
Silloin tapahtui häät Olympossa. Itse jumaloiden korkea isä Zey nai näet taivaan jalon kuningattaren Junon eli Heran, ja tästäkö nyt loistavat pidot jumalain kodissa. Kaikki jumalat kutsuttiin ja tulivatkin saapuville. Kun sitten pidot ja jumalalliset juomingit olivat parhaillansa, kysyi Zey-isä muilta jumaloilta, oliko heillä jotain pyytää tai toivoa, niin hän sen nyt tahtoi täyttää. Nämä isälle vastaamaan, että kaikki oli niin hyvin luotu ja rakennettu, että tuskinpa olikaan enään mitään jälellä, mitä osaisi pyytää. Se vaan olisi suotavaa, että kun näin oli kaikki kauniissa järjestyksessä, hän heille loisi senkaltaisia jumalallisia olentoja, jotka sanan ja äänen voimalla ylistäisivät ja kiittäisivät kaikkea tätä kauneutta ja suloisuutta.
Tämä heidän tahtonsa sattui Zeyn mieleen, ja hän loi nyt Apollonin, runouden jumalan, runottarein johtajan, ja — Muusat, laulun jumalattaret.
Nyt tuli laulu, riemu ja tanssi Olympoon, jossa uudet jumalat saivat asuntonsa. Mutta eipä ainoastaan Olympoon tätä iloa tullut, vaan myöskin maan päälle. Sillä taivaan asujat tulivat usein maan päälle ja harjoittivat kanssakäymistä ihmisten kanssa. Niinpä tulivat Muusatkin maan päälle ja valitsivat itselleen rakkaaksi asuntopaikaksi varsinkin Helikoni-vuoren, jonka selänteellä olevassa Hippokrenen lähteessä he kylpivät, ja toimittivat suloiset kööri-tanssinsa.
Täältä kulkivat he sitten ympäri maata, tanssien ja laulaen, ja toivat iloa ja riemua ihmislapsille.
Mutta kun ihmiset kuulivat nämät oudot äänet, joita ei ennen oltukaan kuultu, täytti ihmeellinen tunne heidän sielunsa autuuden vavahduksella. Eihän he olleetkaan ikinänsä kuulleet mitään näin jumalallista. He ihan kuin joutuivat lumouksiin. Työnsä, rientonsa, itsensä, kaikki unohtivat he, kuuntelivat vaan uutta ilmestynyttä ihanne-ihmettä.
Näin suuri oli laulun voima.
Ihmisten joukossa oli muutamia, joidenka sielut olivat jumalalliselle ilmaukselle vielä aukeammat, kuin muiden. Nämä joutuivat vielä syvempään intoon, eivätkä voineet itseänsä siitä irroittaa. Heidän lumotut sielut rippuivat kiini laulun suloisissa sävelissä, ja ikään kuin sulivat yhteen näiden kanssa. Ja kun Muusat ja taivaallinen laulu kulkivat eteenpäin, niin seurasivat nämä ihmiset heitä vastustelematta, sillä koko heidän olemisensa oli heiltä unohtunut, ja laulu oli heidän sielunsa, heidän kaikkensa. Ja syömisen juomisen he unohtivat, nälkä ja jano ei tuntunut, heidän ruumiinsa eli lumottua elämää.
Mutta kun ruumiilta puuttuu ravintoa, se nääntyy, kuolee. Niin kävi näidenkin ihmisten. Kun he ilman mitään luonnollisetta ravinnotta yhä seurasivat Muusain kulkua pitkin maata, nauttien ihanata laulua vaan, niin laihtuivat he ja nääntyivät ja menivät päivä päivältä pienemmiksi, lyhyemmiksi ja hoikemmiksi. Ja viimein he kuolivat.
Mutta kun Muusat tulivat tuntemaan heidän ääretöntä intoansa ja ihastustansa ja siitä seurannutta kuolemaa, kävi niiden heitä sääli. He päättivät herättää heitä eloon takasin. Kuitenkaan he eivät voineet saada niille samaa ko'okasta ruumisvartta, mikä niillä alusta oli, kun olivat ihmisiä. Tämä ei ollut heidän vallassansa. Mutta elon voimaa voivat he takasin antaa. Ja näin syntyi silloin heinäsirkkain suku, tettingit elikkä cikadit.
Mutta laulun jumalallinen sävel ei kuolemankaan kautta ollut näiltä kadonnut, vaan heti maailmaan taas tultuansa he muistivat taivaallisia ääniä, ja lauloivat sitä myöten kuin he niitä osasivat. Ja näin yhä laulavat he läpi elämänsä eikä lopu milloinkaan heidän riemu-laulunsa.
Ja tämä heidän loppumaton rakkautensa laulua kohtaan tuotti heille Muusain suosion, ja nämä tekivät heidät ystäviksensä maan päällä. Tästä riemuiten hyppivät heinäsirkat nyt iloisesti paikasta paikkaan ja laulavat. Myöskin kuuntelevat he ihmistenkin lauluja. Ja kun he sitten kuolevat, pääsevät he Muusain tykö ja kertovat näille, mitkä ihmislapset laulua ja musiikkia rakastavat, ja näitä tekevät sitten Muusat ystäväksensä, ja suovat näille yhä enemmän suloa ja laulunhalua, muiden ihmisten niinkuin omaksikin ihastukseksi ja mielihyväksi.
* * * * *
Ja tämmöinen oli nyt tämä juttu.
Mutta, kuulen ma sun arvelevan, mistäs tulee se, että Kreikkalaiset olivat niin ihastuneet heinäsirkkain lauluun, emmehän me pidä sitä niin erinomattain kauniina.
Tosiaan heidän kimeä äänensä ei niinkään herätä meidän ihastustamme. Toinen oli kuitenkin laita Kreikassa. Huomattava onkin, että mainitut tettingit elikkä cikadit eivät ole samaa lajia, kuin meidän tavalliset heinäsirkat, vaan toista isompata[1]. Niillä on siivet, ja ne oleskelevat mielellään puissa ja pensaissa. Kun päivä kuumasti paistaa, hierovat ne alemmalla siipiparillansa rintaansa, ja aikaansaavat täten heleän ja kauniin äänen, minkä vanhat pitivät niin armaana, että he käyttivät sitä kuvaukseksi, kun tahtoivat oikeen kiittää ihmisäänen suloisinta suloa. "Hänen äänensä on ihana kuin tettingin ääni", oli Kreikkalaisissa oivallisinta kehumista.
[1] Cicada ornis Linn. cicada plebeia.
Puhelijainkin niinkuin myös kuuluttajain ääni verrattiin niitäkin tettinki-ääniksi, jolloin ei tarkoitettu ainoastaan äänien suloa, vaan myöskin selvyyttää ja heleyttä. Tässä tarkoituksessa käyttää maailman kuulu Homero tätä vertausta, kun hän, Iliadi kirjassaan kertoo miten Troialaisten vanhat ruhtinaat Priamo, Thymoites, Lampo, "sodan vesa" Hakataioni y. m. istuen skaijisessa portissa kehoittivat äänillä semmoisilla kuin tettinkien poikiansa ja nuorisoa urhollisesti taistelemaan maansa ja jumalainsa suojelukseksi. Itse olivat he näet liian vanhat ottamaan osaa taisteluun.
Näin "sokea runoruhtinas" kertoo.
Useat runoilijat ovat ottaneet tettingit varsin laulunsa aineeksi. Min esimerkiksi kultasuinen Anakreoni. Eräällä hänen runoelmista on nimenä "Tettinks", ja kuuluu näin:[1]
[1] E. A. Ingman'in suomennos.
"Sua, Tettinks, autuaaksi
Kehun, kun sä puun nenässä,
Ravinnoittu kastehelta,
Kuninkaan tavalla laulat.
Omas ompi kaikki tyyni,
Mitä maassa kasvoapi,
Mitä metsäkin tarjoopi.
Rakastettu maaväeltä
Sinä oot, et heitä haittaa;
Ja ihmeeksi ihmisille
Suven ennustat suloisen.
Rakas oot Runottarille,
Rakas Foibollenkin varsin,
Joka soiton antoi sullen.
Sua ei vanhuus vioita,
Maanlapsi laulavainen,
Veretön ja vaivatonkin;
Jumalainpa verta lienet."