II.
Heliotropi eli Päivänkukka.
Kuinka vanha on satu uskollisesta lemmestä?
Sen tiedät olevan yhtä ikuisen ensimäisen uskottomuuden kanssa. Siitä hetkestä saakka, jolloin lempi ensi kerran petti, alkoivat ihmiset eroa tehdä uskollisen ja uskottoman lemmen välillä.
Päivänkukka kertokoon sulle historiansa. Se on satu uskollisesta lemmestä, lemmestä, jok'ei kuolemankaan kautta loppunut, lemmestä, joka on — ijankaikkinen, loppumaton.
Ei "kuolemankaan kautta" sanoin. Siitä havaitsetkin, että päivänkukka on aikanansa kerran kuollut. Ja niin se onkin. Eri muodossa, ihmisenä, nuorena kauniina impenä, eli se aikansa, kuoli ja muuttui muuksi.
Tämmöinen on päivänkukan historia:
* * * * *
Klytie oli niitä puoli-jumalallisia olentoja, jotka kutsuttiin Nymfoiksi. Jumaloitten tavalla ravinnoksi nauttien ambrosiaa, ja ottaen osaa jumaloiden ja jumalattarien iloisiin tansseihin, eli Klytie elämänsä jumalallisessa autuudessa ilman surutta, ilman murheetta.
Sulolla ja hyvillä avuilla varustettuna niinkuin jumalalliset olennot ainakin, oli hän korkeille jumaloille rakas. Mutta varsinkin lempi häntä päivän kultainen jumala Apolloni, joka kullansädestävillä vaunuillansa kulkee taivaankantta ylös ja alas. Ja kaikesta sydämmestään lempi Klytie Apollonia takasin — kuka ei lempisi Hyperionin loistavaa poikaa?
Klytie oli päivänjumalan lemmityinen, ja tämä loisti lemmityisensä iloksi mitä kirkkaimmin.
Näin ei kuitenkaan kauan kestänyt.
Kulkeissansa taivaankantta idästä länteen havaitsi päivänjumala kerran Persian balsami-rikkaassa maassa erään ihmisistä syntyneen neitsyen, joka oli ihmeen kaunis. Nimensä oli Leukotoe, ja hänen oli maailmaan synnyttänyt hänen äitinsä Eurynome, jonka kauneuden maine oli verrattomasti suurin Persian laveissa maissa. Ja kun nuori Leukotoe alkoi kasvaa ja varttua, voitti hän kauneudessa äitiänsä saman verran, kuin äiti ennen oli siinä kaikki muut ihmiset voittanut.
Tätä ihanata ihmislasta näki päivän säteilevä jumala ja tulistui niin hänen kauneuteensa, että hän tämän tähden liian varhain nousi idästä ja liian myöhään laski länteen takasin. Hänen kauneutensa rinnalla himmentyivät jumalalliset Nymfatkin, jopa itse Klytie. Apolloni unhotti tämän lemmityisensä, sillä suloinen Leukotoe oli nyt joutunut hänen silmäinsä ainoaksi riemuksi.
Apolloni unhotti Klytien, mutta Klytie ei voinut unhottaa Apollonia. Hänen rinnassaan oli uskollinen mieli, ja hän lempi Apollonia yhtä paljon kuin ennen, jopa, jos mahdollista, vielä enemmänkin. Senpä tähden se koskikin sydämmeensä kipeästi, kun hän havaitsi, ettei jumala enään häntä suositellutkaan samalla lemmellä, kuin ennen. Mutta kahta vertaa katkerammalta tuntui suru, kun hän viimein havaitsi että se oli uusi lempi, joka häneltä luovutti jumalan sydämmen.
Mutta vieläpä syvemmälle piti piston tuntuman, kun Klytie näki, ken se uuden lemmen esine oli. Itse oli Klytie jumalallista sukua, ja Leukotoe — tuo uusi lemmityinen — ihminen. Hylätyn rakkauden lisäksi tuli vielä loukattu arvokin. Kuinka kiusallista tietää, että korkea päivän jumala kuolon-alaisen ihmislapsen tähden ylenkatsoi häntä, joka oli jumalallinen kuolematon Nymfa. Jos olisi se ollut joku hänen vertaisiansa, joka olisi hänet voittanut ja jumalan sydämmen hänestä kääntänyt, niin eipä olisi suru niin katkeraksi käynyt, mutta nythän se oli vaan eräs maan kuoleutuva, lakastuva kukka. Tämä se koski vieläkin syvemmälle. Ja suru muuttui vähitellen katkeruudeksi, katkeruus kateudeksi, Klytie muuttui, kuten maan lapset sanovat, mustasukkaseksi.
Samaten kuin muutkin samassa tilassa alkoi nyt Klytie miettiä keinoa, millä saada jumalansa takaisin. Ensinkin oli Leukotoe Apollonista eroitettava ja neuvo keksittävä, mikä estäisi lempiväisiä toisiansa tapaamasta. Jos tämä saataisiin toimeen oli hän vakuutettu, että Apolloni taas niinkuin ennenkin palaisi hänen luoksensa takaisin. Ja muuta hän ei tahtonutkaan. Hän ei muutoin kantanut vihaa Leukotoeta vastaan, hän vaan kävi mustissa sukissa tämän tähden ja tahtoi sentähden vaan häntä eroittaa Apollonista, ei muuta.
Tätä voittaaksensa päätti hän Leukotoen isälle ilmoittaa Leukotoen ja Apollonin keskinäistä väliä. Mitä hän päätti, hän myös teki. Hän ilmoitti asian.
Leukotoen isä oli kova ja ankara Orkamo, joka oli ruhtinaana Persian kaupunkien yli. Tämä Orkamo oli seitsemännessä polvessa jälkeinen Belon ikivanhasta suvusta, eikä hänelle ollut mikään kalliimpi, kuin korkean sukunsa moitteettomuus. Tämän moitteettomuuden hyväksi oli hän valmis uhraamaan kaikki, jopa itse perheensäkin.
Tälle ankaralle isälle ilmoitti Klytie Leukotoen ja Apollonin keskinäisen rakkauden.
Olla jumalan lemmityinen ja jumalata rakastaa takaisin oli aina suurin kunnia ja suurin autuus ihmislapsille. Mutta Orkamo ei uskonut Klytietä, kun tämä kertoi, että päivän ja runouden suloinen jumala, itse Apolloni, oli Leukotoen lempijänä. Paremmin luotti hän niihin halventavaisiin kulku-puheisin, jotka, kuten ainakin tahraten puhtahintakin, niin nytkin koettivat kaikki tehdä saadaksensa Leukotoen rakkauden huonoon huutoon. Näihin kulkupuheisin pani hän sitä pikemmin luottamuksensa, koska tarkka huolensa jalon sukunsa hyvästä maineesta pakoitti häntä olemaan epäluuloisena ja epäileväisenä.
Julmasti suuttui kovaluontoinen isä. Ja kun hän oli yhtä pikainen toimissaan kuin ankara ajatuksissaan, niin hän ei kauan tuuminut, mitä hänen oli tekeminen. Hänen päätöksensä oli yhtä joutuisa kuin kovakin. Hän kaivatti syvän haudan, sulki lapsensa elävältä siihen, ja antoi luoda haudan päälle korkean kummun. Hänen puolisonsa ja tyttärensä hartaat rukoukset eivät mitään auttaneet.
Tähän julmaan loppuun oli Klytie syytön. Tämmöistä hän ei koskaan ollut aavistanutkaan, vielä vähemmin tahtonut.
Nyt oli Leukotoe poissa.
Mutta siltä ei suinkaan Apollonin lempi palannut Klytieen, niinkuin tämä oli sydämmessään toivonut. Päin vastoin suri Apolloni syvästi Leukotoen kuoloa, ja kun hän ei voinut Leukotoeta herättää eloon takasin, niin hän säteillänsä lämmitti hautakumpua ja kasvatti sen sisästä kalliin suitsu-pensaan, joka lavealle ilmaan levitti hyvän lemunsa.
Mutta Klytiestä kääntyi Apollonin lempi yhä enemmin pois. Tästä oli Klytie haikeimman surun omana. Klytien lempi ei näet ollut kadonnut. Päin vastoin oli se yhä syvemmälle hänen sydämmeensä juurtunut, ja muuttunut hänen koko elämäksensä. Senpätähden kantoi hän vielä sydämmessään toivon, jos kyllä heikon, että Apolloni kuitenkin viimein häneen kääntyisi.
Mutta kun Leukotoen kuoltua Apolloni yhä enemmin kylmeni häntä kohtaan ja vihdoin kohteli häntä täydellä jäykkämielisyydellä, niin joutui armas raukka epätoivoon. Hän luopui toisten Nymfain seurasta, jotka koettivat häntä lohduttaa, ja läksi syvään öljypuun-puistoon. Täällä hän sitten istuihe maahan paljaasen, kultaiset kihara-hapset levitetyinä ilmaan tuulien hajoitettavaksi, eikä muuttanut ollenkaan sijaa, vaan, itkettyneet silmät taivasta kohden luodut, hän ainoastaan päätänsä kääntämällä seurasi rakkaan päivänjumalan kulkua yli taivaankannen idästä länteen. Ja näin hän istui yöt päivät taivasalla yhtä mittaa yhdeksän vuorokautta ilman muutta virvoituksetta kuin kaste, joka hänen otsallensa laskeui, ja kyyneleet, jotka vuotivat pitkin vaalenneita poskia.
Kun näin hän nähtiin kymmenentenäkin vuorokautena istuvan samassa tilassa, samalla rakkaudella ja samalla uskollisuudella seuraten päivänjumalan nousua ja laskua, kävi jumalain ja jumalattarien häntä sääli, ja Apolloninkin sydän heltyi. Vaan kun hän ei enään saattanut häntä lempiä, tahtoi hän kuitenkin hänet pelastaa enempätä kärsimästä. Sentähden hän jumalain neuvon ja tahdon mukaan häntä muutti kukaksi, siksi kukaksi näet, jonka ihmiset tästä syystä kutsuivat päivän kukaksi.
Mutta lempeänsä ei Klytie uudessakaan muodossaan unhottanut, se kun oli muuttunut hänen koko olennoksensa. Samoin kuin ennenkin hän sentähden vielä nytkin kääntää kasvonsa Hyperionin säteilevätä poikaa kohden, katselee hänen loistavaa muotoansa, nautitsee hänen lämpöänsä ja seuraa hänen kulkuansa taivaankannella.
Ja näin tulee hän samalla uskollisuudella tekemään aina maailman loppuun saakka, ja tämä on satu Klytien ikuisesta lemmestä. Kun siis näet sitä pettämätöntä tarkkuutta ja uskollisuutta, millä päivänkukat parterrissasi seuraavat päivänkulkua, niin tiedät nyt, että niissä asuu Klytien henki ja että niitä johtaa loppumaton lempi.
Ja tästäpä Klytie-kukka onkin nimensä saanut. Sen kreikkalainen nimitys Heliotropi, merkitsee näet semmoista, joka päivään päin kääntyy. Samaa merkitsee myös meidän äidinkielessämme ne lisäsanat, joilla päivänkukkaa koristetaan, kun sitä nimitetään "päivän kääntäjäksi" vieläpä "päivän noudoksikin".